"Niin", vastasi Bengt ja silitti yhä hiukan hermostuneesti partaansa,
"sinä ymmärrät hyvin, ett'ei äitisi enää vasta sovi jäädä nykyiseen
asemaansa. Minun toivomukseni on yleensä, ett'ei kenenkään rouva
Falkensternin sukulaisista tarvitse olla taloudellisessa ahdingossa..."
Hän sanoi tämän tyyneesti, melkein väliäpitämättömästi; mutta
ylpeydenilme, joka tavallisesti lepäsi hänen kasvoillaan, kun ei mikään
erikoinen tunne häntä innostanut, kävi entistä jyrkemmäksi, kun hän
lausui sanat: "rouva Falkenstern". Ester huomasi sen, mutta hänen
rakastava katseensa näki siinä vain heijastuksen miehekkäästä,
itsetietoisesta voimasta.
"Kiitos", kuiskasi hän liikutettuna ja puristi Bengtin kättä, "kiitos!"
"Ajattelin siksi tehdä sinulle ehdotuksen. Äitisi jää nyt
luonnollisesti paljon yksin, -- sinun uusi asemasi vaatii suuressa
määrin aikaasi. Olen siksi ajatellut, että hän ja Martta tätisi, joka
elää ahtaissa oloissa, muuttaisivat yhteen asumaan. Annan heille
vuotuisen rahasumman, esimerkiksi 6,000 kruunua, ja asunnon eräässä
Tukholmassa omistamassani talossa."
Ester vallan hämmästyi. Monenlaiset tunteet: epäluulo, ihailu, ihmetys,
levottomuus, vaihtelivat hänessä. Hän ei tiennyt mitä vastata; viimein
hän naurahti lyhyesti ja huudahti:
"6,000 kruunua! Rakas Bengt, mitä tekevät köyhä äitini ja tätini niin
paljolla rahalla?"
Bengt rypisti otsaansa kärsimättömästi.
"Ei kukaan, joka on sukua Falkensternin perheelle, saa olla köyhä", hän
sanoi lyhyesti. "'Richesse obligé', rikkaus velvottaa, minä häpeisin,
jos hukuttaisin sinut rikkauden ylellisyyteen ja samalla antaisin
omaistesi kestää taloudellisia huolia."
Ester jälleen vallan vaikeni. Bengtin tavassa ja tuumissa oli jotain
melkein musertavaa. Kaunisten sanojen takana piili pikkumaisuutta ja
sydämettömyyttä; oikein vielä käsittämättä Bengtin tarkotusta, hän
tunsi, että niin oli, siitä syvästä tuskasta, joka kuin särky levisi
hänen sieluunsa. Mutta Bengtin huolenpito hänen köyhästä suvustaan oli
niin suurenmoinen ja avara, että se riisti Esteriltä aseet ja tylsytti
Bengtin pistoksen kärjen. Viimein sanoi Ester hieman epäröiden:
"Kiitos, rakas Bengt, huolenpidostasi. Mutta ... mutta ... tarkotatko,
että äiti jättää meidät ja muuttaa Tukholmaan?"
"Kyllä, niin ajattelin", vastasi Bengt tyyneesti, "kuten äsken sanoin,
jää hän täällä niin yksin, ja sitä paitsi on hän entinen
tukholmalainen, ja minä ajattelin, että vanhuksilla voisi olla hauska
yhdessä. Kuvittelin mielessäni, että äidillesi olisi mieluista
viimeinkin saada tuntea itsensä vapaaksi taloudellisista huolista."
Ester istui taas ääneti. Miksi ei Martta täti voinut sen sijaan tulla
sinne, niin ett'ei äidin ja tyttären olisi tarvinnut erota? Tai jos
Bengt todella niin suuresti huolehti hänen köyhistä sukulaisistaan,
miks'ei hän voinut vallan yksinkertaisesti antaa Martta tädille
vuotuista apua? Mutta hän ei uskaltanut lausua ilmi ajatuksiaan ja
tunteitaan.
"Et suinkaan arvele, että meidän pitää pyytää Martta täti sinne
luoksemme?" sanoi Bengt äkkiä, ja Esteriä tarkastavaan katseeseen tuli
kylmä, ivallinen kiilto, joka teki Bengtin niin ylenkatseellisen
näköiseksi.
"Miksi ei?" kysyi Ester epävarmalla äänellä. Mutta hän ei arastellut
Bengtin katsetta, hän kohtasi sen rohkeasti; sen kätketty ivallisuus ei
ollut jäänyt häneltä huomaamatta, ja siksi tuli hänen lempeisiin
silmiinsä lapsellisen uhkamielisyyden ilme.
"Miksi", toisti Bengt, ja katseen pilkallisuus muuttui synkäksi
tyytymättömyydeksi, "luulin, että pääsisin sitä sanomasta, luulin,
ettet olisi pakottanut minua lausumaan sanoja, joiden täytyy kuulua
kovilta ja epämieluisilta korvissasi. Ajattelin sinun itsekin
ymmärtävän, että sekä äidilläsi että tädilläsi olisi monenmoisia
ikävyyksiä, jos he asuisivat samassa kaupungissa kuin sinä, ja että
minä hienotunteisuudesta tein sinulle ehdotuksen, jota ehkä ei niinkään
moni vävy olisi tehnyt. Elämä on nyt kerran semmoinen, että on eri
yhteiskuntaluokkia ja eri sivistyskantoja, ja kun olosuhteet vievät
yhteen kummankin laatuisia ihmisiä, niin alemmat siinä menettävät
eivätkä ylemmät, sillä juuri alemmille se on tukalinta."
Ester tunsi, kuinka mielenliikutus hämmensi hänen ajatuksensa.
"Mutta minä en voi erota äidistä", oli kaikki, mitä hän taisi sanoa
lapsellisen valittavalla äänellä. Ja kuitenkin tuntui hänestä kuin
olisi hänen sydämensä ollut kapinallisista vastaväitteistä
halkeamaisillaan.
"Joka tapauksessa sanoo raamattu, että vaimon pitää luopuman isästä ja
äidistä ja mieheensä sidottu oleman", sanoi Bengt ylenkatseellisella
tyyneydellä, "sen lupauksen teit sinäkin alttarin edessä. Oletko sen jo
unohtanut?"
"Bengt!" huudahti Ester, ja suuttumuksen ja tuskan kyyneleet kohosivat
hänen silmiinsä, "kuinka sinä voit sanoa niin? Tiedäthän, että sinä
olet minulle ensimmäinen -- sinun tähtesi jätin äidin, jonka ainoa
maallinen ilo olin. Mutta et suinkaan edes tahtoisi, että olisin
niin ... niin kelvoton tytär, että sydämessäni hänet hylkäisin?"
"Sitä en ole koskaan pyytänyt!" huudahti Bengt kiivaasti. "Sinä väännät
sanojani aivan naisten tapaan! Tahdoin vain hankkia äidillesi ja
tädillesi huolettoman vanhuuden ja säästää sinua ikävyyksistä ja
tuskasta. Muuta en ole sanonut enkä tehnyt, kaikkein vähinten pyytänyt
jotain niin typerää, kuin että sinä sydämessäsi hänet unohtaisit.
Voittehan kirjottaa toisillenne, ja sinä voit käydä häntä
tervehtimässä. Minä teen vuoden kuluessa monta liikematkaa Tukholmaan;
silloin voit tulla kanssani, jos niin sopii -- mutta usko pois, te
kadutte, jos hylkäätte tarjoukseni."
Bengt nousi kiivaasti ja alkoi kävellä edestakaisin Esterin edessä,
joka istui hiljaisena ja kalpeana, tuijottaen alaspainunein katsein ja
itsepintaisesti käsiä helmassaan. Bengtin kasvot olivat synkät ja
pilviset; vastarintaa hän inhosi, jos mitään, eikä asiaa parantanut,
että vastustaja oli hänen oma vaimonsa. Viimein hän läksi laivan
keulaan ja seurasi katseellaan vihreävaahtoisten aaltojen liikettä ja
lokkien valkoisia siipiä, ja ottaen esiin sikarin, alkoi polttaa.
Ester istui hetken liikkumattomana penkillä; pari kertaa katsahti hän
Bengtiin päin, mutta kun tämä ei liikahtanut, hän nousi ja meni alas
hyttiin.
Tultuaan sisään, hän heitti hatun pöydälle, istui sohvalle, kätki
kasvot käsiinsä ja koetti selvitellä ajatuksiaan ja tunteitaan. Mutta
koko hänen sielunsa oli hurjassa sekasorrossa. Äskeisen keskustelun
kaiku kiiri hänen mielikuvituksessaan: toisiaan vastustavia sanoja,
äänensointuja, joskus lempeitä ja helliä kuin sulosoitto, joskus
vihlovia ja jääkylmiä, -- ja katseita, jotka samalla kertaa sekä
hyväilivät että haavottivat... Mitä tämä kaikki merkitsi? Oliko se vain
mielikuvituksen houreita, oliko häneltä haihtunut satumainen tunnelma,
jotain, joka oli palaava, vai ... vai?... Äkkiä hälveni hämmentävä
pimeys hänen ympäriltään, ja yksi ainoa selvä ajatus tunki hänen
sydämensä läpi: "hän tahtoo päästä äidistä, hän häpee häntä, koko hänen
kauniin huolenpitonsa, hänen suurenmoisen anteliaisuutensa takana
piilee vain ylpeyttä ja itsekkyyttä... Mutta onko se mahdollista,
enkö ole kuullut ja nähnyt väärin, voiko kantaa sellaista ylevyyden
ja jalouden kuvaa kuin hän -- ja samalla olla niin kurja ja
halpamainen?... Oi Jumala ... mieluummin olisin kuollut!"
Vaikeroiden kätki hän kasvonsa vielä syvemmälle käsiinsä. Hänestä
tuntui, kuin olisi hän pimeässä, suljettujen silmäluomiensa takaa,
nähnyt ihmeellisen näyn: aurinko laski synkästi raskaisiin,
tulenhehkuviin pilviin... Niin, jokin sammui tällä hetkellä, jotain
katosi ainiaaksi raskaisiin pilviin. -- Mikä? -- elämäniloko, vaiko
usko -- vai luottamuksen ja ihailevan hellyyden tunne, joka oli hänen
rakkautensa elinehto?...
Kuinka kauan hän näin istui, ei hän tiennyt; oli kuin olisi päiviä
vierinyt, niin omituisen muuttuneelta tuntui hänestä kaikki, niin
kaukana olivat eiliset tapahtumat. Hän nousi ja katseli itseään
kuvastimessa. Hän oli aivan kalpea, siniset ohimosuonet näkyivät
selvinä ja silmät olivat luonnottoman suuret ja tummat, kuin olisi
surun hämäryys ne äkkiä täyttänyt. "Kuinka voivat muutamat sanat niin
suuresti muuttaa", ajatteli hän väristen.
Hän paneutui sohvalle ja kääriytyi saaliin, sillä häntä paleli
lämpimyydestä huolimatta, Sitten kääntyi hän seinään päin ja sulki
silmänsä, "Äiti, rakas äiti!" toisteli hän lapsellisesti valittaen. Ja
hänen ajatuksensa alkoivat sanomattomalla hellyydellä kiertää äidin
kuvan ympärillä. "Rakas äiti-raukkani, kuinka olet saanut kärsiä ...
aina, aina ... ja nyt, kun luulin, että elämäsi tulee niin
valoisaksi... Onko köyhyys häpeä ... onko häpeä, että on kieltäytynyt,
rakastanut ja raatanut, niinkuin sinä?... Oi kuinka hän saattoi tahtoa
erottaa meitä ... minä, joka nyt juuri voisin tehdä sinut niin
onnelliseksi... Bengt ... Bengt... oi, se ei voi olla niin -- se ei ole
mahdollista ... ehkä..."
Ja kun hän näin oli maannut hetkisen ja antanut ajatustensa kierrellä
yhäti saman asian ympärillä, kävi hänen niinkuin aina ennen lapsena,
kun hän mielipahan vuoksi oli itkenyt itsensä väsyksiin: hän nukahti.
Ja nukkuissa katosivat hänen piirteistään elämän surujen jäisten
tuulten uurtamat vaot, poskille palasi vieno puna, suu avautui
puolihymyyn, hän nukkui kuin lapsi, syvän levon onni ilmeessään.
Sillä välin istui Bengt yhä kannella, tupakoi ja luki sanomalehtiä.
Kiihkeän tyytymättömyyden, jota hän ensin oli tuntenut, kun häntä
Esterin puolelta kohtasi odottamaton vastarinta, onnistui hän pian
karkottamaan, varma kuin hän oli siitä, että ennemmin tai myöhemmin oli
voittava. Hän ei yleensä kauan säilyttänyt epämieluisia vaikutelmia ja
tunnelmia; hänen tahtonsa oli siksi voimakas ja hän oli lapsuudesta
saakka siksi tottunut kaikista olosuhteista saamaan esiin sen, mikä
hänelle oli mieluista, ja syrjäyttämään kaiken, mikä vaikutti
päinvastoin, että hän myös tunnemaailmansa suhteen menetteli aivan
samoin. Muistot ja ajatukset, jotka häntä vaivasivat, hän häikäilemättä
karkotti tai painoi alas sielunsa syvyyteen ja pakotti jonkunlaisella
omavaltaisella itsesuggestsioonilla esiin juuri sen tunteen, jolle hän
sillä hetkellä tahtoi antautua.
Lopetettuaan lukemisensa kulki hän jonkun aikaa rupatellen kapteenin
kanssa. Ruotsin ranta tuli nyt selvästi näkyviin; voi päättää, että
puolentunnin perästä oltiin perillä. Bengt arveli, että oli aika mennä
Esterin luo ja kertoa, että pian oltiin Ruotsissa.
Ester ei herännyt Bengtin astuessa hyttiin; voimakas meri-ilma,
väsymys, mielenliikutus, koneen nukuttava jyminä olivat tuudittaneet
hänet syvään uneen.
Bengt seisoi hetken sohvan ääressä ja katseli vaimoaan. Esterin lempeä
kauneus, jota uni vielä oli lisännyt, oli hänestä kuin ihana näky
unelmain tai satujen maailmasta. "Olen hänen tähtensä uhrannut niin
paljon, kuin mies voi uhrata, koko perityn maailmankatsomukseni, kaikki
mielipiteet, joita luulin velvollisuudekseni säilyttää", ajatteli hän
ja hänen huulensa vavahtivat ja silmät kostuivat, "mutta vaikka uhri
olisi kaksinkertainen ja minun tulisi se vielä kerran tehdä, niin
tekisin sen hänen tähtensä!"
Hän kumartui hitaasti Esterin yli, painoi suutelon hänen huulilleen ja
kuiskasi: "herää, pikku unikeko, kohta olemme kotona!"
Ester avasi nopeasti silmänsä, niissä oli sama helmihohde kuin heräävän
lapsen silmissä, ja hän vilkaisi ympärilleen hämmästynein, puoli-unisin
katsein. Kun hän näki Bengtin, joka nauraen seisoi hänen edessään,
hymyili hän hänelle, pudisti päätään, hieroi silmiään ja, lapsellisen
unisesti ojentaen kätensä, kietoi ne hänen kaulaansa. Mutta samassa
muisti hän kuin taikaiskusta kohtauksen kannella ja sanat, jotka oli
lausuttu. Ja syvä tuska tunki hänen koko olentonsa läpi -- jotain oli
turmeltunut, menetetty --- jotain oli kuihtunut, eikä se koskaan enää
ollut kukkiva niinkuin muinoin...
Ja sillä välin kuin Bengt sulki hänet syliinsä, upotti hänet
hyväilyihinsä ja rajattomasti nautti, niinkuin ehjä, voimakas luonne
nauttii satunnaisen intohimonsa vallassa, vavahdutti Esteriä
tunne-ihmisen sielunelämän omituinen säröisyys. Ja syvältä,
kiihtyneitten tunnelmainsa alta, hän kuuli kuin vangitun, suruisen
lintusen valitusta: "koskaan en enää voi olla iloinen, kuten ennen --
kevään ja unelmain aika on ohitse!"
Näitä ajatellen astui hän jälleen Ruotsin maalle, jonka hän niin
toivehikkaana oli jättänyt. Hän oli kokenut paljon elämän huolia,
köyhyyttä, sairautta, kiusauksia, mutta hän ei ollut koskaan ennen
tuntenut niitä pistoksia, jotka saavat sisimpämme vuotamaan verta; ensi
kerran näki hän pisaran omaa sydänvertaan valuvan, ja hän vapisi tätä
uutta tuskaa. Ehkä hän nyt vasta oli oppiva ymmärtämään, mitä on _elää_
sen kautta, että hän nyt oppi _kärsimään_?