Ei liene kenkään valoisammin toivein lähtenyt tuntematonta
tulevaisuutta kohtaamaan, kuin Ester, kun hän Bengtin kera jätti
Ruotsin rannat alottaakseen häämatkansa mannermaan halki. Kaikki
hänelle hymyili, kaikki, mitä hän näki, huvitti häntä, ja ihmiset,
joiden pariin hän tuli, olivat ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Ester ei
ollut luonteeltaan sellainen, että rakkaudenonni olisi houkutellut
hänet haaveilujen hämärään; päinvastoin se kuin avasi koko hänen
olemuksensa vastaan ottamaan elämää, ja sen valoisassa tunnelmassa
kaikki leikiten kimalsi hopeanhohtoisena hänen ympärillään.
Bengtkin joutui melkein vasten tahtoaan tuon tunnelman valtaan, joka
ainakin tällä erää oli hänelle vieras. Tapahtumat heidän ympärillään
eivät häntä juuri huvittaneet: Ester oli hänelle kaikki; hän olisi
mieluinten maannut koko päivän hänen jalkainsa juuressa, suudellut
hänen käsiään ja katsonut hänen ihmeellisiin silmiinsä. Mutta Esteriä
hän ei saanut temmatuksi mukaansa kiihkeisiin haaveiluihin. Ester
tahtoi katsella kaikkea, luontoa, ihmisiä, merta, ja hänen leikkivä
iloisuutensa hurmasi ja tenhosi Bengtiä kuin linnun viserrys.
Kaikki oli siis pelkkää päivänpaistetta; mutta joskus sattui, että
Bengtin kasvoille ilman huomattavaa syytä levisi synkkä ilme.
Silloin hän tavallisesti vaipui sanomalehden lukemiseen, ja kun Ester
puhutteli häntä, vastasi hän hyvin lyhyesti, joskaan ei suorastaan
epäystävällisesti. Ester näki, että jokin häntä painosti ja teki
levottomaksi, ja hän mietti, mikä se mahtoi olla... Tunsiko hän
salaista tuskaa, kärsimystä, jota ei hennonut Esterille näyttää...? Oi,
olipa se mitä tahansa, Esterhän kaipasi vain saada lohduttaa, karkottaa
tuon synkän rypyn hänen kauniilta otsaltaan! Ja niin kantoi hän
jännittäviä haaveita siitä, mikä itse asiassa oli vain tyytymättömyyden
purkausta: Bengtin luonne nousi väkivaltaa vastaan, jota hän oli tehnyt
ylpeydelleen. Tosin eli hän yhä onnen ja hurmauksen ilmakehässä, mutta
se ei estänyt sitä, että hänen sydämensä syvyydessä jokin kalvoi,
toisinaan kasvaen ja hiipivänä aaveena kietoutuen hänen tunteittennsa
ja ajatustensa ympärille. Vieläpä sattui joskus, että hänen ääneensä ja
katseeseensa silloin tuli jotain, joka sai Esterin pelkäämään,
pelkäämään kuten hämärässä, kun äkkiä kuulee ääntä tai näkee
valojuovan, ymmärtämättä, mistä ne johtuvat.
Bengt alkoi heti tuhlata hänelle lahjoja, koristuksia, käsineitä,
hajuvesiä, kaikkea, mitä kuuluu hienoon naisvaatetukseen. Ne harvat
puvut, jotka Ester oli saanut mukaansa vaatimattomasta kodistaan,
kiusasivat Bengtiä; niiden näkeminen nosti tuon synkän pilven hänen
otsalleen. Esterillä oli pieni hattu, jonka äiti oli hänelle
vaatettanut ja jonka hän aina erityisellä huolellisuudella asetti
päähänsä. Äidin kuva astui silloin hänen eteensä selvempänä kuin
muulloin, ja hän hymyili hellästi seisoessaan kuvastimen edessä
kiinnittäen hattuneulaa tuuheaan tukkaansa.
Sillä hatulla oli vallan erikoinen taito saattaa Bengtiä pahalle
tuulelle; hänen mielestään sopi hattu pienelle puotineidille, vaan ei
hänen vaimolleen. Viimein hän eräänä päivänä lausui pidätetyllä
kiivaudella: "tuo hattu ei sovi sinulle, Ester; ostamme sinulle
toisen..."
"Mitä, eikö se sinun mielestäsi pue minua?" vastasi Ester nauraen.
"Tietysti, tiedäthän, että kaikki pukee kaunotarta", vastasi Bengt,
nauraen hänkin, "mutta hattu ei sovi _rouva Falkensternille_..."
"Hattu, jonka äiti-kulta on ommellut", huudahti Ester puoliksi
leikillisesti, puoliksi pahoillaan, ottaen hatun päästään ja suudellen
sitä pari kertaa, "minä pidän siitä, minä! Ensiksikin siksi, että _hän_
on sen ommellut, eihän hän voinut antaa minulle paljon, ja tämä kuuluu
hänen pienten lahjainsa joukkoon ... ja myös siksi, että se on hieno ja
aistikas..."
Hänen lempeään ääneensä tuli jotain sitkeää ja taipumatonta, ja hän
asetti suurella päättäväisyydellä hatun päähänsä ja järjesti kauan ja
huolellisesti tukkaansa kuvastimen edessä. Bengt kohautti olkapäitään
ja kääntyi pois; häntä kohtasi vastarinta, jota hän tällä kertaa oi
kyennyt murtamaan. Mutta hän ei päässyt harmistaan hatun vuoksi,
päinvastoin se kasvoi päivä päivältä, teki hänet alakuloiseksi ja
ärtyiseksi ja häiritsi hänen rakkaudenonneaan. Esterkään ei ollut
tavallisella iloisella mielellään, hänessä ahersi levottomasti
aavisteleva tunne -- oliko mahdollista, ajatteli hän, että heidän
välilleen nyt jo tuli epäsointua -- -- eihän merkinnyt mitään, ett'ei
Bengt pitänyt hatusta, mutta olisihan hänen pitänyt käsittää
lapsenrakkauden tunnetta, joka sai Esterin asettamaan äidin pikku
lahjan niin korkealle!...
Eräänä päivänä heidän viivähtäessään Münchenissä tuotiin hotelliin
kaupungin hienoimmasta muotikaupasta aski, jossa oli Esterin osote, ja
kun hän avasi kannen, oli askissa kallis ja aistikas hattu. Hän hymyili
hieman pakotetusti ja katsoi kysyvästi Bengtiä, ottaessaan hatun
hitaasti esiin.
"Niin, minulta se on!" vastasi tämä nauraen, "nyt kun tulet
aurinkoiseen Italiaan, täytyy sinun olla toisin puettu kuin kaukana
pimeässä Pohjolassamme!"
Ester käänteli hattua ja katseli sitä, mutta hänen kasvoihinsa tuli
totinen, miettivä ilme. Niin paljon kätkeysi tähän vähäpätöiseen
ulkonaiseen tapahtumaan... Hänen alakuloinen äänettömyytensä sai heti
myrskypilven nousemaan Bengtin otsalle.
"Sinun täytyy muistaa, kuka olet, pikku Ester", hän sanoi ja otti tätä
leuasta, koettaen laskea leikkiä, vaikka silmät säihkyivät tummina
pidätetystä suuttumuksesta, "sinun täytyy tyytyä pukeutumaan, niinkuin
rouva Falkensternille sopii."
"Mutta eiväthän vaatteet tee ihmistä", väitti Ester matalalla äänellä.
"Ei, mutta ihminen määrää vaatetuksensa, hänen ulkomuotonsa ja
elämänolonsa määräävät, kuinka hänen tulee pukeutua. Mikä sopi Ester
Hermansonille, ei ovi Ester Falkensternille. Se sinun täytyy oppia
ymmärtämään."
Ester ei vastannut. Hän seisoi alaspainunein silmin, käänteli yhä
hattua ja tarkasteli sitä innokkaasti peittääkseen esiinpuhkeavia
kyyneliä. Mutta se ei onnistunut. Ensin tuli yksi kyynel, sitten
toinen, ja sitten kokonainen helmisade pitkäin, tummien ripsien alta.
Kun Bengt näki hänen itkevän, heitti hän kiivaasti hatun syrjään ja
veti Esterin puoleensa.
"Sinä lapsellinen, typerä pikku hupsu, miksi itket?" huudahti hän
puoliksi suuttuneena, puoliksi ihastuneena vaikuttavasta sulosta, jota
mielenliikutus loi Esterin kasvoihin. "Sitäkö, että lahjotan sinulle
kauniin hatun? Olen kyllä kuullut, että nuoret rouvat itkevät, kun
heidän miehensä eivät tahdo suoda heille uutta hattua tai leninkiä,
mutta en päinvastaista... Kas niin ... naurahan nyt..."
Ester nauroi kyynelten lomasta, Bengt suuteli kiihkeästi hänen kosteita
silmäluomiaan ja väriseviä huuliaan, ja koko epäsointu katosi helliin
hyväilyihin.
Mutta Esterin sydämeen jäi pieni oka, jota kauan ja tuskallisesti
pakotti. Hän olisi suonut voivansa olla luja ja käyttää vain äidin
antamaa hattua, mutta hän ei tainnut sitä. Hän tiesi, että joka kerta,
kun hän panee sen päähänsä, ilmestyy tuo sama varjo Bengtin kasvoille,
jota hän, vaikka olikin sen vain pari kertaa nähnyt, kuitenkin
vaistomaisesti pelkäsi kuin onnettomuutta, ja jott'ei panisi itseään
sille alttiiksi ja turmelisi näiden ihanien kevätpäiväin riemua, Ester
mieluummin käytti uutta hattua ja pani pois äidin laittaman. Bengt oli
ihastuksissaan; hattu teki Esterin kauneuden vielä häikäisevämmäksi, ja
kaikki olisi ollut pelkkää iloa, joll'ei tuota itsepintaista okaa olisi
ollut sydämessä...
Mutta kuu he tulivat Italiaan, kun Ester sai nähdä tämän ihmeellisen
ihanan maan, silloin pääsi taas hänen luonteensa lapsenhuolettomuus
oikeuksiinsa, hän unohti muistonkin pienistä epäsoinnuista hänen ja
Bengtin välillä ja antautui kokonaan hetken onneen.
Tuntui kuin olisi nuoruudenriemu tarttunut Bengtinkin mielialaan. Oli
kuin olisi samassa hetkessä, kuin heidän jalkansa kosketti Italian
maata, onni puhjennut mitä ihanimpiin kukkasiin, kuin olisi elämä
täällä orangi- ja magnoliapuiden suojissa mielinyt kertoa heille
kauneimman kesätarinansa. Kotoiset olot, joiden muisto joskus vaivasi
Bengtiä, hän huolettomana unohti; nehän olivat niin kaukana, ja
haihtuivat kaikki häntä ympäröivään kauneuteen ja hänen sydämensä
rakkauteen.
Täällä ei liioin kukaan tiennyt Esterin syntyperää; täällä ei Bengtin
tarvinnut koskaan pelätä kuulevansa minkään epäsoinnun särkevän sitä
täydellistä ylhäisyyden tunnelmaa, joka häntä itseään ympäröi; täällä
oli Ester vain rikas ja kaunis "signora Falkenstern", jonka edessä
kaikki kumartuivat. Kuin turhamainen lapsi nautti Bengt ihailevista
katseista ja naiveista ihastuksen huudahduksista, jotka heidän ulkona
kävellessään ikäänkuin kiersivät hänen vaimonsa ihanaa, vaaleatukkaista
päätä. Hänen itseluottamuksensa, tottumus aina olla ensimmäinen esti
häntä tuntemasta vähintäkään mustasukkaisuutta; tiesihän hän, että
uhrisavuista, jotka tuoksuivat Esterin ympärillä, hän näki ja tunsi
vain sen, jonka Bengt oli sytyttänyt.
Niin kuluivat päivät häiritsemättömässä auvossa. Niinkuin
auringonpaiste kevätkukat, houkutteli rakkaudenonni esiin Esterin
suljetussa luonteessa piilevän lapsellisuuden ja veitikkamaisuuden.
Bengtistä tuntui, ett'ei hän ollut koskaan kuullut sellaista naurua
kuin Esterin; vähinkin seikka sen herätti, tarttuvan, sointuvan naurun,
joka saattoi houkutella kivikuvankin hymyilemään. Hän osasi myös
harvinaisen hyvin matkia; vähillä keinoin: vetämällä tukan otsalleen,
työntämällä ulos huulensa, pyörittämällä silmiään taisi hän esittää
sattuvasti erilaisia kasvoja, ja vallattomimmalla tuulellaan ollessaan
oli hänen tapana huvittaa Bengtiä kuvailemalla jotakuta heidän
yhteisistä tuttavistaan.
"Mutta, Ester", huudahti Bengt milt'ei pelästyneenä, "sinähän olet
oikea näyttelijätär!"
"Niin olenkin, olen varma, että minusta olisi tullut hyvin etevä, jos
olisin sille alalle antautunut", vastasi Ester nauraen, heittäen
näyttelemisen ja ottaen luonnollisen ilmeensä. "Mutta minulta, näetkös,
puuttui jotain, joka on välttämätöntä taiteilijalle: minä en ollut
kunnianhimoinen. Olihan siitä pari kertaa puhetta, että antautuisin
näyttämötaiteelle -- useat taiteenharrastajat olisivat kustantaneet
opetukseni, ja he koettivat taivuttaa minua siihen; hekin arvelivat
tietysti, ett'en ollut hullumman näköinen. Mutta minä en tahtonut,
tahdoin tulla opettajattareksi ja jäädä äidin luo. Niin, minä olin
tosin omituinen tyttö, kuljin vain omia teitäni", lisäsi hän, silmissä
uneksiva katse. "Minun kunnianhimoni, tulevaisuuden-unelmani oli saada
rakastaa ja ihailla jotakuta kaikesta sydämestäni ja tehdä tuo joku
onnelliseksi... Sehän on nuorten tyttöjen tavallinen unelma, niin
tavallinen, että sitä voisi milt'ei sanoa poroporvarilliseksi... Mutta
se on uusi ja kaunis jokaiselle, ken sen uneksii ... ja minulle oli
siinä ehkä jotain erityistä, minuahan vedettiin, houkuteltiin ja
kiusattiin joka taholta... Ja nyt olen saanut kaiken, mitä toivoin,
kaiken, kaiken, mistä uneksin..."
"Ester ... Ester...!"
Bengt vaipui polvilleen hänen eteensä, kietoi kätensä hänen ympärilleen
ja kuiskasi katkonaisia rakkaudensanoja, joita Ester kuunteli uneksiva
hymy huulillaan...
Mutta kun he läksivät Italiasta ja kotimatka alkoi, tapahtui heidän
suhteessaan omituinen muutos.
Ester ei käsittänyt, mitä se oli, mutta hänessä syntyi aina tunne, kuin
silloin, kun taivas kauniina kesäiltana menee pilveen ja lintujen laulu
vaikenee. Mitä oli tapahtunut, mikä Bengtin oli? Ei hän ollut
epäystävällinen, hän oli suojelevan hellä kuin ennen, mutta jotakin
puuttui, häneen oli tullut jotain hajamielistä ja jäykkää, joka tuntui
hänen hyväilyissäänkin. Hänestä oli äkkiä tullut innokas sanomalehtien
lukija; mutta Ester, joka salaa tarkasti häntä, huomasi, kuinka hän
usein jäykin, liikkumattomin katsein tuijotti lehteensä. Ja Ester
painoi päänsä hänen rintaansa vasten, katseli häntä suloisine,
loistavine silmineen ja kuiskasi arasti: oletko jostain pahoillasi,
rakkahani?"
"Pahoillani?" kertasi Bengt hieman kiivaasti, mutta ystävällisesti.
"Mikä lapsellinen kysymys! Luuletko, että ihminen on 'pahoillaan', kun
hänellä on käsissään sellainen onni kuin minulla? Mutta vakavia
ajatuksia voi kai aina syntyä, kun täytyy herätä aurinkoisesta unesta
ja palata todellisuuteen ja sen arkipäiväisyyteen..."
"Mitä ajatuksia?" ihmetteli Ester.
"Oh, kaikenlaisia", vastasi Bengt vältellen ja alkoi puhua muista
asioista.
Mutta kun he eräänä päivänä istuivat laivan kannella matkalla
Stettinistä Malmöhön, -- oli säteilevän kaunis kesäpäivä, taivas
tummansininen ja aallot, joiden yllä merilinnut kirkuen kiertelivät,
vaahtoiset ja vihertävät, -- tarttui Bengt Esterin käteen ja, vetäen
hänet lähemmäksi itseään, lausui: "Eikö totta, armas, meidän välillämme
ei saa olla salaisuuksia, ei mitään epäselvää, mitään, josta
arastelisimme puhua toisillemme?"
Ester loi hämmästyneellä silmänsä ylös.
"Mitä tarkotat, rakkahin?"
"Sitä esimerkiksi, että sinä olet niin vähän puhunut entisyydestäsi,
vanhemmistasi ja heidän oloistaan... Me olemme puhelleet paljon enemmän
minun äidistäni ja isästäni ja minun lapsuudenkodistani..."
Vieno puna lennähti Esterin kasvoille ja hänen silmänsä kostuivat.
"Siinä on eroa, Bengt", vastasi hän hiukan epävarmasti, "sinulla on
ollut kerrottavana ainoastaan iloa ja onnea ja menestystä. Silloin
puhuu kevein, iloisin mielin. Minä sitä vastoin ... voi, meidän
elämämme oli niin toisenlainen! Olenhan sitä paitsi jo kertonut sinulle
kotini ahtaista oloista, kuinka äiti-raukka teki työtä ja raatoi
saadakseen varat riittämään ja kuinka sairas ja heikko isä oli viime
vuosina. Mutta hän oli niin hyvä, niin hyvä, hän tunsi kaikki köyhät
siinä talossa, jossa asuimme, ja hänen oli tapana käydä heidän luonaan,
lohduttaa ja auttaa niin paljon kuin taisi..."
Syntyi hetken hiljaisuus. Bengt ei vastannut, hän käänsi puolittain
pois päänsä ja siveli partaansa, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän
jotain mietti. "Kuinka hyvä hän on", ajatteli Ester, ja pienet
pilvenhattarat, jotka viime päivinä olivat nousseet hänen rakkautensa
taivaalle, olivat kuin haihtuneet, "hän tahtoo poistaa erotuksen
väliltämme, hän tahtoo, että tuntisin, kuinka hän välittää köyhästä
suvustani..."
"Ester", sanoi Bengt viimein epävarmasti ja katsomatta vaimoaan suoraan
silmiin, "tahtoisin vähän puhua kanssasi sinun ... tarkotan, äitisi
olosuhteista ... tähän asti olemme me vain leikkineet, sinä ja minä,
mutta nyt täytyy meidän tarttua todellisuuteen ja käytännöllisiin
asioihin..."