V.

Esterin oli tapana ajatella omasta itsestään, että hänellä oli kaksi

sydäntä: toinen iloinen, riemusta sykkivä tytönsydän, joka voitti

hänelle kaikkien rakkauden ja jolla hän puolestaan rakasti kaikkia, ja

toinen, jossa oli tyyntä ja yksinäistä kuin synkällä metsäpolulla,

sydän, jossa hiljaiset, uneksivat äänet kuiskailivat ja johon ei kukaan

muu kuin äiti ollut saanut pilkistää, sillä äiti, hän oli Esterin

"paras ystävä", jonka kera hän oli jakanut elämän tuskat ja riemut;

keskinäinen rakkaus oli ollut heidän ilonsa ja voimansa, se oli heidät

kantanut köyhyyden ja puutteen ammottavain syvyyksien yli, joita

elämässä niin monasti oli heidän eteensä auennut.

"Äiti kulta", sanoi Ester eräänä iltana, istuessaan jakkaralla äidin

jalkain juuressa ja kertoillessaan toivojaan ja pelkojaan, "jos hän

pettää minut, jos hän on vienyt sydämeni vain leikkiäkseen minulla ja

sitten heittääkseen minut pois, silloin en ikinä eläissäni enää voi

olla iloinen."

Rouva Hermanson antoi työn, joka hänellä oli käsillä, vaipua syliin ja

silitti hyväillen Esterin tukkaa.

"Tiedän, että sinusta nyt tuntuu siltä, Ester rakas; samoin tuntuu

jokaisesta, joka ensi kerran pettyy."

"Voiko pettyä enemmän kuin yhden kerran?" Ester katsahti ylös suurin,

uneksivin lapsensilmin. "Ei, ei, sillä näin suuresti voi rakastaa vain

yhden kerran..."

"Niin luulee aina silloin, kun haava isketään, ja se se on katkeraa.

Mutta, lapseni, haavat voivat parantua, syvimmätkin, sen tiedän minä."

"Ei ... ei ... ei minun", huudahti Ester kiihkeästi, "jos hän on

petollinen, on elämäni mennyttä, silloin tulee siitä vain pitkällinen

kuolema ... minä tiedän sen, äiti, tunnen sen 'oikeassa' sydämessäni,

joka ei ole koskaan rakastanut muita kuin sinua -- ja nyt häntä..."

Raju itku särki äkkiä levollisen, alakuloisen ilmeen rouva Hermansonin

kasvoilta, niinkuin tuulenpuuska särkee vedenkalvon. Suuret kyyneleet

vierivät hänen poskiaan ja suu vääntyi tuskasta.

Mutta kun Ester näki äidin kyyneleet, unohti hän vallan oman itsensä.

"Äiti, rakas äiti!" huudahti hän ja kietoi kätensä äidin ympärille,

"älä itke, en voi nähdä sinua pahoilla mielin. Jos hän pettää ... mutta

hän ei tee sitä ... mutta jos ... niin minä olen niin luja, niin

luja ... minä teen työtä ja elän vaan sinulle, sinä oma armas äiti..."

Ja hän puristautui äitiään vasten, ja sylitysten istuen he tarinoivat

ja hyväilivät pois tuskan ja pelon, jotka synkin surusävelin humisivat

heidän ympärillään...

Mutta eräänä päivänä kesäkuun alussa, kun koululupa juuri oli

alkanut, sai Bengt, joka koko kevään on jatkanut entiseen tapaansa,

milloin etsimällä Esterin seuraa, milloin vetäytymällä takaisin,

palvelijaltaan kuulla tuon niin valtioviisaasti kuin suinkin

esitetyn hämmästyttävän uutisen, että neiti Hermanson oli lähtenyt

kaupungista ainiaaksi. Hän aikoi hakea paikan jossain toisessa

oppilaitoksessa, sen oli palvelija saanut tietää rehtori Grahnin

"sisäköltä".

Bengt kalpeni vihasta huulia myöten tämän kuultuaan. Hänestä oli mitä

hirvein loukkaus, että Ester niin oli karannut sanomatta sanaakaan

jäähyväisiksi. Kuinka hän uskalsi, kuinka hän taisi uhmata häntä?

Bengtin ensimmäinen ajatus oli repiä kappaleiksi valokuva, jonka hän

oli kerjännyt itselleen ja jota hän aina kantoi povessaan, ja polkea

rakkautensa kuoliaaksi.

Mutta rakkaus oli voimakkaampi, se ei antanut polkea itseään, se nousi

suurena ja valtavana ja masensi hänen pikkumaisen vihansa. Pian oli hän

ennättänyt rauhottua ja muistella Esterin todella maininneen aikovansa

lähteä kaupungista ja ajatella, että hän tietysti teki niin

pelastuakseen taistelusta, jossa hän alkoi joutua tappiolle. Hetken

päästä oli Bengt tehnyt päätöksensä: hän menee Esterin äidin luo ja saa

häneltä tietää, minne nuori tyttö on matkustanut.

Esterin ja hänen äitinsä asunto oli kaupungin vaatimattomimpia:

kellertävä yksikerroksinen puutalo neliskulmaisine, mataline

ikkunoineen. Mutta vuokra oli halpa, ja heillähän ei ollut paljon,

millä elää; sekä Esterin palkka että äidin työansiot olivat vähäiset.

Bengtin koko mieli oli ääriään myöten täynnä ajatuksia Esteristä; se ei

kuitenkaan estänyt, että häneen, matalan oven edessä seisoessaan, missä

hänen täytyi köyristää upeaa vartaloaan sisään tullakseen, äkkiä tuli

epämiellyttävä tunne ja että Esterin alhainen yhteiskunnallinen asema

ennätti häntä kiusata ja kiihottaa.

Mutta kun hän tuli rouva Hermansonin luo, oli hän kuitenkin kuin itse

jäykkä, juhlallinen kohteliaisuus olennoituna. Kylmä hymy lepäsi hänen

huulillaan ja hän kumarsi tuolle arasti tervehtivälle vaimolle yhtä

syvään kuin jollekin ylhäiselle sukulaiselleen. Näytti kuin olisi

hänelle tuottanut jonkunlaista mielihyvää kohteliaisuudellaan masentaa

vähäpätöinen muotiompelija-raukka.

"Pyydän tuhannesti anteeksi", sanoi hän teeskennellyn kohteliaasti,

"että olen näin tunkeileva. Ainoastaan suunnaton hämmästykseni ja

suruni siitä, että Ester neiti on lähtenyt kaupungista, voi selittää

tämän askeleen ja ehkä puolustaa sitä."

Mutta rouva Hermanson ei antanut "masentaa" itseään; omituinen,

hiljainen vastarinta kohtasi Bengtiä tuossa mustiin puetussa, hieman

kumarassa naisessa, jonka piirteissä vielä voi huomata jälkiä

tyttärelle perinnöksi menneestä kauneudesta.

"Niin, Ester matkusti", hän vastasi levollisesti, vaikka ääni vapisi,

"mutta ehkä tahdotte istua, herra konsuli -- voinko jollain lailla...?"

"Kyllä", keskeytti Bengt kiivaasti ja seuraamatta rouvan kehotusta,

"muuan vähäpätöisyys ... mutta olisin teille siitä kuitenkin hyvin

kiitollinen: pyytäisin hänen osotteensa."

Rouva Hermansonin levolliset piirteet vavahtivat, ja silmien ilme

muistutti ärsytettyä eläintä. Hänet valtasi suuri epävarmuus, hän

haparoi oikeinta ja viisainta vastausta tuohon kysymykseen, joka

sisälsi niin paljon.

"En tiedä, haluaako tyttäreni olla kirjevaihdossa herra konsulin

kanssa", sanoi hän lopullisesti näennäisellä rauhallisuudella, jonka

takana kiihtyneet tunteet värisivät ja lepattivat, kuin tuuli vasten

jännitettyä purjetta, "hän jätti kaupungin saadakseen olla rauhassa,

ja, jos mahdollista, tointuakseen. Tokkohan teette oikein, jos vielä

häntä häiritsette?"

"Joll'ei neiti Hermanson tahdo olla kirjevaihdossa kanssani, voi hän

vallan yksinkertaisesti lähettää takaisin kirjeeni -- eikö niin?"

vastasi Bengt mielenliikutuksen tukahuttamalla äänellä, mutta entinen

jäykkä hymy huulillaan. "Toivon, ett'ette loukkaa minua kiellollanne,

en luule, että edes tyttärenne sitä hyväksyisi, niin ankara ja

järkähtämätön kuin hän onkin..."

Hän naurahti hermostuneesti, pakotetusti, mutta katse puoliksi

suljettujen silmäluomien alla hehkui harmista ja kärsimättömyydestä.

Rouva Hermanson seisoi hetkisen epäröiden; sitten huokasi hän syvään,

meni viereiseen huoneeseen ja tuli pian takaisin, kädessä paperilappu,

jonka hän ojensi Bengtille.

"Tämä on toistaiseksi hänen osotteensa. Mutta", -- hän loi Bengtiin

katseen, joka samalla oli rukoileva ja käskevä, -- "muistakaa, että

hänen äitinsä sen antoi."

"Tuhannet kiitokset", huudahti Bengt, tarttuen innokkaasti paperiin,

"lupaan, ett'en käytä väärin hyvyyttänne. Ja pyydän, rouva Hermanson",

lisäsi hän ja kävi äkkiä todella totiseksi, "älkää uskoko pahaa

minusta, minä vakuutan, että Ester on minulle kaikkein kallein ...

henkeni on halpa hänen rakkautensa ja kunnioituksensa rinnalla..."

Rouva Hermanson ei voinut vastata; hän tarttui ojennettuun käteen, ja

kun Bengt lähti, vaipui hän mielenliikutuksen valtaamana tuolille, ja

kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin...

Heti kun Bengt tuli kotiin, istuutui hän kirjottamaan Esterille. Ja

sitä tehdessä kulkivat hänen ajatuksensa ja tunnelmansa yhtämittaisena

virtana lauseitten takana, joita hän muodosteli. "Kuinka olen

oikeastaan voinut olla niin typerä ja leikkiä piilosilla oman itseni

kanssa?... Olisin voinut säästää sekä häneltä että itseltäni tämän

surun ja eron. Tiesinhän, että jos Falkenstern kerran saa jotain

päähänsä, täytyy hänen toteuttaa se, olipa sitten kysymys tukkien

uittamisesta Vångaa pitkin tai rakastetun naisen omistamisesta... Jos

olisin voinut, olisin tarjonnut hänelle vain rakkauteni ja ollut

hänelle kuolemaan saakka uskollinen... Mutta hän ei ole sellainen ...

hänenlaisiaan naisia rakastetaan vain aviomiehinä... Siksi otan hänet

vaimokseni ... niin, siksi, enkä tyydyttääkseni sinua, sinä pikku

matelija, joka uskalsit uhata minua ja vielä nytkin rohkenet tulla

esiin ja katsoa minua ilkeine, läpitunkevine silminesi... Sinun

uhkauksesi ei ole mitään vaikuttanut... Voisin sinun uhallasi uhrata

sekä hänen onnensa että omani... Mutta, kas, minä en tahdo ... minä

tahdon omistaa hänet, ja kun Bengt Falkenstern jotain tahtoo, niin hän

sen täyttää..."

Kirje oli hellä, kiihkeä, joka sana huokui lämmintä rakkautta ja

kaipausta. Hän sanoi rakastaneensa Esteriä ensi näkemästä asti, ja että

nyt, kun hän oli kadonnut, Bengt oli ymmärtänyt, ett'ei voinut elää

ilman häntä, -- tahtoiko hän siis ottaa vastaan hänen kätensä ja

sydämensä, Bengt tekisi hänet niin onnelliseksi, kuin konsana

rakastettu ja ihailtu nainen voi olla? Viimeksi pyysi hän häntä

palaamaan kohta kotiin -- hän oli odottanut jo kyllin kauan. Hän

lopetti sanoilla: "tule, hellästi rakastettu, kaipaavan Bengtin luo!"

Ja Ester tuli, tuli heti täynnä rakkautta, onnea ja riemua. Koko hänen

epäilyksensä ja toivottomuutensa haihtui kuin aaveet päivän koittaissa,

kun hän luki Bengtin kirjeen; nyt oli koko elämä hänen edessään kuin

auringonhohtoinen vedenpinta, jota hän ja Bengt paisuvin purjein

kiitäisivät yli ihanoiden, tuntemattomain syvyyksien.

Kotiintulon jälkeisenä päivänä julaistiin kihlaus, joka antoi koko

kaupungille, niin, koko seudulle hämmästyksen ja miettimisen ja

sukulaisille ja ystäville hyväksymisen tai paheksumisen aihetta, ja

samana päivänä oli Ester äitineen päivällisillä Bengtin kodissa.

Yltäkylläinen onni, jota Bengt tunsi saadessaan viimeinkin antaa vapaan

vallan kauan pidätetyille tunteilleen, uhmaileva luopääsemättömyys,

jolla hän alusta pitäin asesti itsensä suvun tyytymättömyyttä ja

muistutuksia vastaan, terästivät hänet täksi kertaa alhaisten

ylpeydenajatusten suhteen, jotka muulloin häntä vaivasivat. Hän oli

hyvin ystävällinen Esterin äidille, ummisti urhoollisesti silmänsä

ujolta saamattomuudelta, joka aina toisinaan vilahti esiin tämän

käytöksessä, ja esiintyi kaikin tavoin rakastettavana vävypoikana. Hän

iloitsi myös suuresti nähdessään, että tuosta saamattomuudesta ei ollut

jälkeäkään Esterissä; Bengtin asunnon komeus ei näyttänyt lainkaan

häntä hämmästyttävän, hän otti kaiken niin yksinkertaisesti ja

luonnollisesti, kuin olisi hän elämänsä ajan ollut tottunut siihen,

että kaksi palvelijaa tarjoili hänelle hopeavadeilta. Ehkä olisi tuo

joskus muulloin harmittanut Bengtiä; ehkä hänelle olisi ollut

mieluista, jos olisi huomannut Esterin, kaikkea tätä loistoa

hämmästyen, tunnustavan Bengtin etevämmyyden ja tuntevan olevansa

kiitollisuudenvelassa sille, joka näin oli hänet korottanut. Mutta nyt

oli Bengt niin juhlamielellä, että hän näki kaikki vain rakkauden

valoisin katsein.

Niin pian kuin suinkin seurasivat sitten kuulutus ja häät toisiaan.

Vihkiminen tapahtui kirkossa, jossa kaupunkilaiset tunkeilivat

töllistelemässä morsiusparia, eikä vain heitä, vaan myös Bengtin

ylhäisiä sukulaisia, jotka olivat kaikki läsnä, paitsi eräs täti, joka

ei koskaan antanut Bengtille anteeksi hänen alhaista avioliittoaan.

Kaikki olivat hyvin ystävällisiä Esterille, osaksi koska ei kukaan

halunnut suoraan vastustaa Bengtin tahtoa, osaksi koska Esterin

suloinen olento voitti kaikkien sydämet. Tosin ilmeni epäsointuakin;

Ester huomasi pari kertaa, kuinka ylenkatse hänen vaatimatonta

asemaansa kohtaan, ylenkatse, joka ei saanut häntä itseään koskettaa,

sen sijaan kohdistui äitiin, ja se oli katkera pisara ilonmaljassa.

Mutta Bengtin rakkaus -- joka yhä piti tätä juhlamielellä -- se korvasi

Esterille kaikki, hän tiesi, että Bengt oli aina osottava vain

kunnioitusta ja arvonantoa äitiä kohtaan. Ja Bengt kävi hänelle vielä

kalliimmaksi; hänen rakkautensa ja hienotunteisuutensa tuntuivat

Esteristä suurenevan ylpeyden rinnalla, jota hän huomasi sukulaisissa.

Heti vihkimisen jälkeen matkustivat nuoret ulkomaille. Kyynelsilmin

seisoi Ester vaunu-ikkunan luona ja katseli pientä kellertävää taloa

kohti, missä äiti istui |a ajatteli häntä itkien kaipauksesta ja

onnesta. He olivat jo jättäneet toisilleen jäähyväiset, äiti ja tytär,

sillä rouva Hermanson ei tahtonut tulla junalle näyttämään liikutustaan

kaikille noille vieraille ihmisille, jotka tunkeilivat Esterin ja

Bengtin ympärillä. Kyyneleet tekivät nuoren morsiamen vielä

suloisemmaksi, tummat silmät loistivat kaihoisina ja lempeinä kuin

kaksi tähteä, ja pehmeät, vapisevat huulet muistuttivat lapsen

värisevää pikku suuta. Bengt kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja

puristi häntä rintaansa vasten sydämellisyydellä, joka sai Esterin koko

olennon mieluisasti värähtämään, ja kyynelsumun takaa pilkisti jo

valoisa, aurinkoinen hymy, kun lähtömerkki viilsi ilmaa, kun nenäliinat

huiskuivat, jäähyväis- ja eläköönhuudot sekaantuivat toisiinsa ja juna

kiisi pois rakkauden ja onnen ihmeellistä satumaata kohden.