Kun Bengt tuli kotiin pormestarin illallisilta, ilmotti palvelija, että
salissa oli joku häntä odottamassa.
Bengt rypisti närkästyneenä kulmakarvojaan.
"Joku -- näin myöhään -- kuka?"
"Niin", kuiskasi palvelija epäröiden, "minun ei ollut lupa sanoa sitä,
mutta se on herra Åke Henning."
Bengt säpsähti, hänen silmänsä välähtivät ja hän heitti päätään
taaksepäin, niinkuin hänen tapansa oli, kun viha hänessä kiehui.
Palvelija käytti tilaisuutta hiipiäkseen tiehensä niin pian kuin taisi;
oli aina parasta joutua tieltä pois, kun konsulilla oli tuo ilme
kasvoissaan.
Mutta Bengtillä ei ollut kiirettä saliin. Hän suki tarkoin ja kauan
partaansa kuvastimen edessä, tuijottaen kuvaansa miettivin, etäisin,
nyrpein katsein. Hän tunsi kuin ilmasta, että jotain oli tulossa,
jotain kovin vastenmielistä tämäniltaisen nautinnon jälkeen.
Viimein läksi hän kuitenkin sisään hitain askelin ja jäykkäryhtisenä,
jollaisena hän aina esiintyi, kun ylpeys nosti hänessä myrkyllistä
päätään.
"Hauska tavata sinua", sanoi hän jäisen kohteliaasti, kun Åke tuli
häntä vastaan huoneen perältä, "aika on vaan hiukan eriskummainen --
kello on kaksi yöllä. Tee sentään hyvin ja istu."
Hän osotti huolimattomasti nojatuolia ja heittäysi itse erääseen
kulmasohvaan.
"Kiitos", vastasi Åke ja istuutui, "en pidätä sinua monta minuuttia. --
Syy, miksi tulen luoksesi näin sopimattomaan aikaan, on se, että
aamulla varhain matkustan pois. Aioin lähteä vasta torstaina, mutta
asianhaarojen vuoksi saan luvan matkustaa jo tänä aamuna. Ja sitä ennen
täytyy minun sanoa sinulle pari sanaa."
"Matkustaa pois vai niin?" kertasi Bengt ja nojautui taaksepäin, laski
jalkansa ristiin ja tarkasti Åkea puoliksi suljetuin silmin. "Sepä kävi
nopeaan. No, toivotan onnea, että voit noin ilman muitta mutkitta
päästä irti -- sitä hyvää ei ole kaikille suotu."
Åke huomasi hänen sanojensa kaksoiskärjen, mutta ei välittänyt siitä
paljon. Tällä hetkellä sai hän kokea, että suuri kärsimys vapauttaa
tuntemasta pieniä pistoksia.
"Niin, olen onnellinen päästessäni pois täältä", vastasi hän lyhyesti,
"sekä ruumiini että sieluni kaipaavat sitä. Sitä ennen on kuitenkin
välillämme pieni selvitys suoritettava."
"Vai niin? Mitä sitten? Minä en tiedä meiltä jääneen mitään
selvittämättä."
"Et suinkaan, mutta minä sen sitä paremmin tiedän!" huudahti Åke, ja
hänen haaveksivat silmänsä loistivat tummina mielenliikutuksesta. "Ehkä
ei ole toisen ihmisen syy, että hän on toisen onnettomuus, ehkä piilee
siinä luonnonlaki, jota ei voi järkäyttää ... en tiedä... Mutta yhden
asian tiedän: että sinä kautta koko elämän olet ollut julma kohtaloni.
Sinä tulit aina tielleni, -- mitä tahansa teinkään, mihin ryhdyinkään,
heitit sinä aina polkuni yli kuin mustan varjon, josta en päässyt
erilleni. Sinä ryöstit minulta tytön, joka oli ensi rakkauteni -- ei,
älä kiellä, sinä tiesit, että minä häntä rakastin; sinä olit
voimakkaampi, houkuttelit hänet minulta ja -- petit hänet..."
"Tietääkseni ei löydy lakipykälää, joka kieltäisi kahta nuorta miestä
kilpailemasta saman naisen rakkaudesta", vastasi Bengt pilkallisesti,
"minä en häntä ryöstänyt enkä pettänyt, niinkuin kohteliaasti suvaitset
sanoa. Hän valitsi minut, ja yhtä paljon oli hänen syytään kuin minun,
että liittomme rikkoontui..."
"Sinä ryöstit hänet ja sinä petit hänet", toisti Åke synkästi, "sinä
käytökselläsi pakotit hänet tekemään lopun siitä, mikä sinulle oli
ollut leikkiä vain... Muutoin olet sinä ollut minulle samaa, kuin
sukusi minun suvulleni, sen tiedät. Polvi polvelta ovat Falkensternit
syösseet meidät asemalta, joka meillä kerran oli tässä kaupungissa --
onhan vain johdonmukaista, että sinä kohtelet minua samoin.
Viekkaudella keinotteli iso-isäsi käsiinsä suuren Hemsjö-metsän, ja se
se laski perustan hänen rikkaudelleen ja sai meidän asemamme horjumaan.
Hän teki kaksi kertaa vararikon kiskoakseen saatavansa, juuri kun hän
tiesi, että Värnön yhtiön oli vaikea hankkia rahoja. Sinun isäsi
perusti paperitehtaan samaan paikkaan, mihin minun isäni oli hänelle
kertonut aikovansa sellaisen perustaa. Sinä ostit Hålliden osakkeet
veljeltäni, juuri kun olit saanut tietää, eitä niiden arvo kohta
nousee..."
"Jo riittää", keskeytti Bengt, kohoutuen suoraksi sohvassaan ja lyöden
nyrkkinsä pöytään, "älä istu siinä lörpöttelemässä! Näyt unohtaneen,
että liikeasiat ovat liikeasioita eikä niissä tule hempeämielinen
uhrautuvaisuus kysymykseen. Carl-Edvard pyysi minua ostamaan osakkeet,
eikä minulla ollut syytä kieltää häneltä palvelustani..."
Åke naurahti halveksivasti.
"Jos ei siinä olisi ollut Falkenstern ja Henning vastakkain, niin olisi
toinen niin sanottu 'ystävä' tuntenut velvollisuudekseen sanoa
toiselle, ei nyt, tiedän, että niiden arvo nousee."
Bengt kohautti olkapäitään.
"Puhut kuin vanha, typerä nainen. Ja kuulehan, jos ei sinulla ole
täällä muuta virkaa kuin loukata minua ja omaisiani, niin saat suoda
anteeksi, jos muistutan sinua myöhäisestä ajasta. Yleensä en suvaitse
kenenkään solvaavan minua, kaikkein vähinten omassa kodissani."
"En ole tullut sinua solvaamaan, -- tulin sanomaan totuutta", vastasi
Åke levollisesti.
"Totuutta! Sinä huomautit äsken varsin järkevästi, ett'ei ole toisen
ihmisen syy, että hän on toisen onnettomuus, ja siihen yhdyn minäkin
täydelleen. Mutta unohdit toisen seikan: että toinen on itse syypää,
jos hän katsoo toisen menestystä omaksi onnettomuudekseen. Miksi te
Henningit hyökkäsitte kimppuumme kateuden koko voimalla? Olisitte
ymmärtäneet, niinkuin sinä nyt näyt käsittävän, että on vaarallista
kilpailla ihmisten kanssa, joille kaikki onnistuu, kuten meille.
Olisitte tyytyneet purjehtimaan itseksenne tyynillä vesillä, silloin
olisi kaikki käynyt hyvin; mutta siihen te olitte liian ylpeät, teidän
piti hinnalla millä hyvänsä meidän ulapallemme, ja siellä särkyi hauras
purtenne. Toinen ei voi aina, mitä toinen, vaikka hän kuinka halusta
sitä tahtoisi. Eivät kaikki kelpaa uittamaan tukkeja Vångan
pyörteissä!"
"Sinä olet oikeassa", vastasi Åke, "kaikkialla kuuluu tämä
viisaudensääntö selvemmin sanoen näin: vahvempi ja kylmäverisempi
musertaa elämän taistelussa heikomman ja herkemmän... Jos aina olisin
ymmärtänyt asettautua sen mukaisesti, niin olisi se minulle ollut hyvä;
mutta ymmärsin sen oikein vasta sinä iltana, jolloin istuimme Riche'n
edustalla ja minä tarkastelin katsettasi ja ilmettäsi Esteriä
mainittaissa. Silloin käsitin, miten tulisi käymään; mutta silloin oli
jo liian myöhäistä."
Bengt nojausi sohvan selkämystään ja vihelteli vallattomasti.
"En tosiaankaan voi siihen mitään, että kaunis sukupuoli suosii minua
enemmän kuin sinua", hän sanoi purevasti.
Åke ei vastannut. Bengt sai ivata häntä niin paljon kuin halusi, se ei
häneen enää koskenut.
"No niin, älkäämme enää tuumiko", jatkoi Åke muutaman sekunnin
vaitiolon jälkeen, "niinkuin sanoin, on viimeinen selvitys välillämme
suoritettava; sitten eivät tiemme enää koskaan satu yhteen. Bengt
Falkenstern", jatkoi hän, muuttaen tuolinsa lähemmäksi Bengtiä, ja
kiinnitti silmänsä kilpailijaansa, "mikä on tarkotuksesi Ester
Hermansoniin nähden? Tiedätkö, että ihmiset puhuvat sinusta ja hänestä
tavalla, joka tahraa nuoren naisen mainetta? Vastaa minulle, Bengt,
Jumalan edessä: aiotko ottaa hänet puolisoksesi?"
Bengt purskahti hermostuneeseen, ivalliseen nauruun.
"Aiotko esiintyä siveyden saarnaajana? Mutta pyydän ilmottaa sinulle,
että siveellisyydestäni pidän itse huolta, ilman että sinä siihen
sekaannut, ja välittämättä kaupunkilaisten puheista..."
Åke istui jälleen hetkisen vaiti; oli kuin olisi hän tahtonut kuunnella
Bengtin sanojen kaikua oikein ymmärtääkseen, mitä tämä tarkotti. Sitten
katsahti hän ylös ja tarkasti Bengtiä läpitunkevasti, kuten äsken.
"Kuulehan", jatkoi hän, "joll'ei teidän kihlaustanne kohta julaista,
saa hänen maineensa tahran, jota ei hevin pestä pois. Tiedät, ettei
maineesi ole paraimpia, ja teidät on nähty useasti yhdessä."
"Sinun intosi, rakas Åke, saada hänet kihlatuksi toiselle, on todella
liikuttava. Minun mielestäni olisit miehekkäämpi, jos koettaisit
työntää minut tieltäsi!"
Åke kääntyi, liikahtaen kärsimättömästi. Bengtin viime sanat sattuivat
häneen tuskallisemmin kuin hänen muut puheensa. Hän ei kuitenkaan
vastannut mitään, vaan jatkoi:
"Jos sinä teet Ester Hermansonin onnettomaksi, jos sinä hylkäät ja
petät hänet, niin vedän minä sinut siitä kerran edesvastuuseen. Minä
vaadin sinulta hänen elämänonnensa tavalla, jota et voi aavistaa, ei
siksi, että kostaisin omasta puolestani -- se ei maksa vaivaa -- mutta
kostaakseni hänen puolestaan. Sillä, katsos, -- se riippuu kai myös
siitä, että minussa on liian vähän 'miestä' -- minä voin antaa
anteeksi, että kaksi kertaa veit onneni, mutta en anna ikinä anteeksi,
jos teet hänet onnettomaksi."
Åken hento vartalo näytti kasvavan hänen puhuessaan, ja tunteen hehku
loi hänen sanoihinsa ylevyyttä, joka vaikutti Bengtiinkin. Mutta vain
hetkiseksi: seuraavana hetkenä oli tuo vaikutus jo kadonnut kuin
haihtuva tunnelma, ja Bengt vastasi tavallisella, pilkallisella
äänellään:
"Minulle on vallan yhdentekevää, annatko anteeksi vai et, ja mitä
'kostoosi' tulee, on se minusta samaa kuin menisit vesilintua
'kostuttamaan'. Mitä sinä minulle voisit tehdä?"
"En aiokaan sinulle mitään 'tehdä' -- enkä liioin ajattele 'kostoa';
kostaa olisin voinut siinä tapauksessa jo aikoja sitten. Koston sijasta
vaadin, että teet onnelliseksi sen naisen, jonka tiedän sinua
rakastavan ja odottavan, että pyydät häntä omaksesi."
"Sinä vaadit jotain minulta! Sinä kerrot, että aikoja sitten olisit
voinut kostaa; mitä tarkotat? Sinä raukka --- koulupoikana oli tapani
paiskata sinut maahan vasemmalla kädelläni ... nyt sitä syyhyttää saada
tehdä samoin..."
Åken kasvoille lensi tumma puna, ja hänen silmänsä saivat omituisen
kiusaantuneen ilmeen, jossa heijastui muisto kaikesta siitä
mielipahasta ja nöyryytyksestä, jota Bengt aina lapsuusajasta asti oli
hänelle tuottanut.
"Älä ole niin suurisuinen, Bengt Falkenstern", vastasi hän synkän
levollisesti, "nyrkkiäni ei minulla ole halua antaa sinun maistaa,
mutta voisin musertaa sinut julmemmalla tavalla kuin voit aavistaakaan.
Minun kädessäni on elämäsi synkkä salaisuus, minusta on riippunut,
ett'ei oikeutettu ylenkatse ole sinua kohdannut ... minä tiedän..."
Hän pysähtyi, katsoi vaistomaisen varovasti ympäri huonetta, meni
sitten Bengtin luo ja kuiskasi pidätetyllä kiihkolla muutamia sanoja
hänen korvaansa.
Noiden sanojen vaikutus Bengtiin oli kamala: hänen kasvonsa tulivat
tuhkanharmaiksi, silmät ensin laajenivat, kuin olisi hän nähnyt jotain
kauheaa, sitten painuivat silmäluomet kiinni, ja hän vaipui kokoon kuin
ankaran iskun kohtaamana. Mutta herpoutumista seurasi rajusti,
kuohahtava viha; hän kohousi istumaan ja kiinnitti Äkeen säihkyvät
silmänsä.
"Ja sitä tahdot minua uskomaan!" huudahti hän, nauraen kuivaa naurua,
"sinä luulet, ett'en minä ymmärrä, että jos niin olisi, jos sinä et
todella olisi vain täynnä romantisia houreita, niin sinä aikoja sitten
olisit käyttänyt valttejasi ja heittänyt ne esiin. Sinulle ei voisi
olla muuta kuin makea haju, kun näkisit minunlaiseni vihatun olennon
paneteltuna ja mustattuna!"
"Olet oikeassa ... olisin sen jo aikoja tehnyt, joll'ei olisi ollut
kahta estettä. Ensiksikin ei kunnon mies kosta kärsimäänsä vääryyttä
levittämällä pahoja huhuja. Juuri siksi, että vihasin sinua, täytyi
minun vaieta; ja tiedän, että jos olisin puhunut, olisi sydämeeni
hiipinyt tyydytetyn koston ilo, mutta en halua halveksia itseäni. Oli
toinenkin seikka, joka sitoi kieleni. Salaisuuden olin kuullut
sisareltani Rakelilta; hän piti paljon tuosta tyttö-raukasta ja oli
hänen luonaan päivää ennen, kuin ... kuin ... niin, ennen kuin se
tapahtui... Epätoivoissaan kertoi tyttö silloin, mitä hän ei ollut
vielä kenellekään sanonut; mutta Rakelilta otti hän lupauksen, että
tämä säilyttäisi hänen salaisuutensa. Rakel kertoi siitä vain minulle
-- ja me kaksi olemme olleet vaiti. -- Tänään ensi kerran pääsi se
huulteni yli, mutta vain näyttääkseni sinulle, kuinka sinä kaikki nämä
vuodet olet ollut halveksitun Åke Henningin vallassa, kuinka olisin
voinut, jos olisin tahtonut, kukistaa sinut, ja siksi on minulla oikeus
vaatia Esterin onni palkinnoksi siitä, mitä olen tehnyt."
"Koska pidät minua konnana, niin tekisit mielestäni sekä viisaammin
että oikeammin, jos kertoisit tietosi Esterille ja pelastaisit hänet
minusta, kuin että tulet tänne puhemiehenä!" huudahti Bengt pidätetyllä
raivolla.
"Sen tekisinkin, joll'en tietäisi, miten häikäilemätön olet ja
että Ester sinua rakastaa. Hän, tuo onneton, oli yhtä hyvä ja puhdas
kuin Ester, ja se ei sinua estänyt... En tahdo Esterille hänen
kohtaloaan ... siksi vaadin, että kosit häntä, ennenkuin olet hänen
maineensa tahrannut..."
"Sinä vaadit, ... sinä uhkaat ... siis, joll'en tottele käskyjäsi, sinä
rankaiset minua laskemalla liikkeelle nuo juorut, jotka tähän asti
jalomielisesti kyllä olet pitänyt itselläsi. Se kai sopii kunnon
mielelle!"
"En sinua 'uhannut' enkä aio sinua 'rangaista'. Mutta luulin sinun
ymmärtävän, että sillä, joka minun laillani on käyttäytynyt
halveksittua vihollistaan kohtaan, sillä on myös oikeus asettaa
vaatimuksia. Enkä usko, että on alentavaa kunnon miehelle vaatia, että
sinä vaitioloni palkaksi teet onnelliseksi sen naisen, jota minä
rakastan..."
Kun elämän ristiriidoissa äkkiä saa tuntea toisen ihmisen
jalomielisyyttä, vaikuttaa se aina kahdella lailla: joko kohoamme
itsekin hyvän korkeisiin ilmapiireihin tai vajoamme entistä syvemmälle,
ja taistelu uuden lankeemuksen ja oman sisäisen vastarintamme välillä
kovettaa meitä vielä enemmän. Bengtin kävi jälkimäisellä lailla.
"Mene tiehesi", hän lausui, ja jos hän katseellaan olisi voinut surmata
Åken, olisi hän sen tehnyt, "sinun kurja kateutesi, koko sukusi kateus,
se se keksii nuo jutut, jotka sanon perättömiksi ... levitä niitä, jos
uskallat... En tahdo kiittää sinun jalomielisyyttäsi kauniista
mainetodistuksesta ... kyllä minä jaksan kantaa sinun ja muutamain
vanhain akkojen juorut!"
Åke nousi ja ojensi varottaen kätensä.
"Varo itseäsi! Sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minä, että kaikki, mitä
sanoin, on totta!"
Mutta nyt luhistuivat Bengtin hillitsemiskyvyn viimeisetkin jäännökset:
viha, ylpeys, tuskaiset muistot, synkät omantunnonvaivat iskivät
rautakyntensä hänen koko olentoonsa ja pudistelivat häntä, niinkuin
myrsky pudistelee tammea.
"Mene, mene...", huusi hän ja osotti vapisevin käsin ovea, "kuinka
uskallat ... kuinka ... kuinka ... sinä kurja mato ... matelija...
minä ... minä ... potkin sinut ulos ... ammun sinut..."
"Tee niin", vastasi Åke niin levollisesti, kuin ei viha ikinä yltäisi
häneen, "minulla ei ole mitään menetettävänä ... ammu, jos tahdot,
minähän siitä voitan... Ja nyt hyvästi, Bengt ... muista, mitä olen
sanonut: tee hänet niin onnelliseksi, kuin sinä voit tehdä naisen --
varo hänen kunniaansa ... älä häpäise häntä -- Jumala sinua
rangaiskoon, jos hänet petät ... muista se! Hyvästi!"
Hän meni, ja Bengt vaipui sohvaan puoliksi tainnuksissa. Hirmuinen
mielenliikutus -- monine erilaisine syineen -- vaikutti häneen vallan
ruumiillisesti, aivan kuin raju ukkosilma. Hänestä tuntui kuin
tukehtuisi hän tai halvautuisi, kurkku puristui kokoon, silmät
pullistuivat ulos, ja vapautuakseen kiihkeistä tunteistaan kiskoi hän
kauluksensa auki ja löi kerta toisensa perästä nyrkkiään sohvan
selkämystään.
Viimein lauhtui hänen mieletön vihansa; hän nousi, pyyhki nenäliinalla
otsaansa, kulki muutaman kerran ympäri huonetta ja soitti sitten
palvelijaa, joka, varovasti herraansa vilkaisten, hiipi asunnon läpi ja
sammutti lamput.
Mutta kun Bengt tuli makuusuojaan, käsitti hän, ett'eivät ne tunnit,
jotka yöstä olivat jäljellä, ainakaan toisi hänelle unta. Kuin kirkuvat
myrskylinnut kiitivät ajatukset edestakaisin ympäri lainehtivia
syvyyksiä, ja noiden syvyyksien yllä häämöitti -- ihmeellisenä
kaunistuksena -- aukea, autio kenttä, jolla ihmisolento taistelee
eteenpäin pimeässä ja lumituiskussa ja viimein siihen katoaa. -- -- --
Kun Åke lähti Bengtin luota, vapisi hän vielä mielenliikutuksesta;
mutta kun hän kulki katua ja yöilma sai rauhottaa hänen kiihtyneitä
hermojaan, levisi vähitellen hänen sydämeensä levollisuus, joka seuraa
sielun myrskyjä, kun tunnemme, että olemme koonneet olentomme paraat
voimat ikäänkuin yhteen pisteeseen, määrätyksi sanaksi tai teoksi, ja
että osuimme maaliin, johon tähtäsimme. Hän oli sanonut, mitä oli
halunnut sanoa; hänen kilpailijansa oli ollut hänen vallassaan, hän oli
osannut pitää varmaa tasapainoa kurjan uhkailun ja oikeutettujen
vaatimusten välillä. Tosin hän ymmärsi, ett'ei Ester ikinä tulisi
onnelliseksi Bengtin rinnalla, niin, ehkäpä tulisi hän hyvin
onnettomaksi, ja jos Åke olisi voinut, olisi hän hinnasta mistä hyvänsä
temmannut hänet pois Bengtiltä. Mutta hän tiesi kokemuksesta
voimattomuutensa tässä suhteessa, hän tiesi, miten häikäilemätön Bengt
oli, mikä valta hänellä oli naisten yli, -- ja hän tiesi, että Ester,
kokematon, haaveksiva Ester, rakasti Bengtiä. Hän ei voinut muuta kuin
suojata Esterin kunniaa, ja sen hän luuli tehneensä, kutsuessaan esiin
menneisyydestä nuo kostavat varjot...
Hän tunsi tuskaisen onnen hivelevän veristävää sydäntään, ajatellessaan
eroa oman uhrautuvan, syvän rakkautensa ja Bengtin itsekkään intohimon
välillä. Hänelle tuotti kaihonsekaista nautintoa ajatella voivansa niin
syvästi ja suuresti rakastaa, voivansa unohtaa itsensä siihen määrään,
että jos vain Ester tulee onnelliseksi, niin kadotkoon hänen oma
viimeinen onnentoiveensa ainiaaksi raskaisiin pilviin, joiden hän jo
niin kauan oli nähnyt leijaavan elämänsä yli.
Ja kun hän siinä kulki pimeässä talviyössä tähtien tuikkiessa
avaruudessa ja ihmisten nukkuessa äänettömissä taloissa, joissa
ainoastaan kärsimys ja paheet valvoivat, levisi alakuloinen hymy hänen
kasvoilleen, |a hänestä tuntui, kuin olisi hän kuullut ihmeellistä,
iäistä sävelhuminaa, säveleitä, täynnä elämän vihlovia epäsointuja ja
suurten tuskien suloisuutta...