III.

Bengt Falkenstern oli yli kolmenkymmenen, ja koko kaupungissa oli

tunnettua, että hän avioliittojen suhteen oli sitä mieltä, että ne ovat

parhaat, joista ei mitään tule. Ystävät ja tuttavat tiesivät

suunnilleen, miten hän siinä asiassa ajatteli: hän asetti niin suuret

vaatimukset vaimoonsa nähden, että jos hän niiden täyttämistä piti

avioliittonsa ehtona, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin jäädä

vanhaksipojaksi. Hän oli nähnyt niin monta onnetonta tai puolittain

onnellista avioliittoa, että hän mieluummin valitsi oman hauskan

seuransa ja vapauden, jonka riippumaton asema hänelle soi. Sitä paitsi

kantoi hän sydämessään ihannekuvaa, josta hän ei voinut irtautua:

äitivainajansa kuvaa. Vain hän, joka olisi tuon ihanan, korkeasukuisen

naisen kaltainen, voisi voittaa hänen sydämensä, vain hän saisi kiertää

kalliit perhekorut kaulaansa ja käsivarsiinsa. Näitä ajatuksia ja

tuumia oli hänessä liikkunut, ja niitä hän oli peittelemättä

ilmilausunut niistä ajoista asti, jolloin falkensterniläinen

itsetietoisuus alkoi saada oman erikoisvärityksen Bengtin luonteen

kylmästä ylimielisyydestä ja arasta, huolellisesti kätketystä syvän ja

voimakkaan rakkauden kaipuusta. Ja kun vuodet vierivät tuomatta mitään

muutosta hänen ulkonaisiin oloihinsa, niin vahvisti todellisuus yhä

enemmän ja enemmän hänen teoriiojaan.

Hän ei siis ajatellutkaan todellisen tunteen syntymistä, kun hän tuona

iltana Café Riche'n edustalla juteltaessa päätti tutustua Esteriin ja

itse tulla vakuutetuksi siitä, oliko hän todella niin ihastuttava, kuin

nuo nuoret herrat arvelivat.

Mutta ei ollut menestystä hänelläkään koettaessaan tavata tyttöä; pari

kertaa kulki hän pitkin Kaivokatua, vahti koulun edustalla ja näki

paljon opettajattaria ja koulutyttöjä, mutta ei yhtäkään sopinut

nimittää "kaunottareksi". Lopuksi hän suuttui, niinkuin aina, kun ei

joku asia käynyt mieltä myöten; hänestä tuntui, kuin olisi Ester häntä

persoonallisesti loukannut, kun ei ollut kadulla sillä tunnilla ja

minuutilla, jolloin Bengt suvaitsi kulkea häntä vakoilemassa, ja hän

päätti olla hänestä sen enempää välittämättä. Mutta päätöksen

toteuttaminen ei onnistunut: hän ei voinut olla Esteriä muistamatta.

Ajatus saada nähdä erinomaista kaunotarta oli saanut hänen

mielikuvituksensa liikkeeseen ja täyttänyt sen kuvilla, jotka täytyi

voida karkottaa, tai sitten oli niille löydettävä vastine

todellisuudesta. Hän kulki siis yhä edelleen aina puolipäivin, otsa

rypyssä ja tyytymättömän näköisenä, pitkin Kaivokatua, tarkastellen jo

pitkän matkan päästä, nenälasiensa takaa, vastaantulevia nuoria naisia.

Viimein hän eräänä päivänä näki koulun luona nuoren tytön, jonka näkö

sattui häneen kuin sähköisku, paljon ennen kuin hän oli ennättänyt

huomata muuta kuin hänen olentonsa rajapiirteet. "Se on hän", Bengt

ajatteli, ja äkkiä tuntui hänestä kuin olisi aurinko noussut, kuin

jotain valoisaa ja säteilevää olisi tullut häntä vastaan tuon nuoren

tytön haahmossa. Silmänräpäyksessä ennätti hän painaa mieleensä hänen

ulkomuotonsa huomattavimmat piirteet. Hän näki, että tyttö oli hyvin

pitkä ja solakka, ja kauniisti kaartuva kaula ja pehmeät, notkeat

liikkeet muistuttivat liljaa. Päätä verhosi tavattoman runsas,

kullankarvainen tukka, jonka vaalea hohde oli omituisen ihastuttava

vastakohta suurille, harmaanruskeille, lempeäloisteisille

gasellinsilmille. Bengt ennätti myös huomata, että hän astui tavattoman

kauniisti ja että ryhti oli samalla sekä ylpeä että naisellisen pehmeä.

Kaikki nuo ulkonaiset piirteet valtasivat hänen mielikuvituksensa

eivätkä koskaan enää unohtuneet...

Kun he menivät toistensa ohi, kiinnitti Bengt katseensa Esteriin ja

nosti kohteliaasti hattua. Tyttö katsahti hämmästyneenä ylös, heikko

puna kohosi hänen poskilleen, hän hymyili, puoliksi hämillään, puoliksi

veitikkamaisesti, ja kumarsi hieman päätään. Bengtkin hymyili --

itselleen; hän tuskin tiesi tervehtineensä, hän oli toiminut kuin

hypnotiseerattu, joka ei tee tekoansa suunnitelman tai laskujen

nojassa, vaan siksi, että hänen täytyy...

Niin tosiaankin, tyttö oli kauneinta, mitä hän konsanaan oli nähnyt;

nuo haaveksivat nuoret olivat olleet oikeassa... Hän oli ihastunut,

hurmaantunut; koko kotimatkan hän ajatteli tuota nuorta tuntematonta

tyttöä. Välistä tuntui, kuin olisi hän seisonut vastalöydetyn, uuden

madonnakuvan, ihmeteltävän taideteoksen edessä; välistä tuli _nainen_

esiin, lämmin, elävä nuori nainen, väreillen ihanana kevät-unelmain ja

kesäisten satujen tunnelmana; välistä väistyivät nuo ihanat näyt, ja

epämääräisestä, sumuisesta etäisyydestä ilmestyi _ihminen_, Ester

Hermanson, ja levottomina, uteliaina ajoivat kysymykset toisiaan takaa:

kuka hän on ... minkälainen hän on ... kuinka voisin häntä tavata?...

Äkkiä syntyi hänessä kuin vastavirtaus noille kuvitteluille; synkkä

tyytymättömyys kuohahti esiin ja valoi kylmää vettä hänen lämpimille

tunteilleen. Kuinka sopimatonta oikeastaan oli, että nainen siinä

asemassa oli niin kaunis! Kuningattarelle, prinsessalle,

kreivittärelle se ulkomuoto olisi omiaan, -- mutta köyhä opettajatar,

muotiompelijan tytär, mitä teki hän sellaisella kauneudella?

Odottamattaan tuli Bengt niin huonolle tuulelle, että hän sisimmässään

kapinoi tuntemattomia voimia vastaan, joiden hän arveli sopimattomalla

tavalla järjestävän elämän oloja. Ja kotiin tullessaan oli hän niin

alakuloinen ja nyreissään, ett'ei koko iltana puhunut kenellekään

sanaakaan, istui vaan huoneessaan ja luki sanomalehtiä ja kirjotti

kirjeitä ja myöhemmin illalla läksi yksin kävelemään maalle päin. Mutta

koko ajan seurasi häntä Esterin suloinen kuva, joka hymyili hänen

synkille ylpeydenajatuksilleen, niinkuin auringonsäde raju-ilman

pilville.

Seuraavana aamuna herätessään oli hän paremmalla tuulella. Ensiksikin

oli hän nukkunut hyvin, johon hän pani paljon arvoa, ja toiseksi oli

hänen onnistunut vakuuttaa itseään siitä, ett'ei ollut mahdollista

muuttaa luonnon erehdystä kaunottaren suhteen ja että siksi oli paras

ottaa asia sellaisenaan, seurata ensimmäistä päätöstään ja ruveta tytön

ritarilliseksi ihailijaksi. Samaan aikaan kuin hän edellisenä päivänä

oli tavannut Esterin, läksi hän siis Kaivokadulle, ja niin pian kuin

tyttö tuli näkyviin, meni hän suoraan häntä vastaan, nosti hattuaan ja

levollisella, kohteliaalla varmuudella, ominainen niille, jotka ovat

tottuneet aina osumaan maaliinsa, lausui:

"Pyydän anteeksi, neiti, että eilen tervehdin teitä ilman minkäänlaista

oikeutta siihen. Harmillinen lyhytnäköisyys, joka usein tekee minulle

pienet tepposet, selittäköön erehdykseni. Toivon, että suotte

anteeksi?"

Ester loi häneen aran, ihmettelevän katseen ja kumarsi hymyillen. Hänen

mielestään oli erehdys liian vähäpätöinen kaivatakseen noin pitkää

puolustusta, ja jos hän miehen kohtelussa olisi huomannut vähääkään

tunkeilevaisuutta tai uteliaisuutta, olisi hän heti karkottanut hänet

luotaan. Mutta hänen hieno naisenvaistonsa ei keksinyt mitään

sellaista; miehen kohtelu ja tapa oli erinomaisen kohteliasta ja hänen

katseensa levollinen ja kylmä. Ester tiesi hyvin, kuka hän oli, ja

hänestä oli imartelevaa, että konsuli Falkenstern näin huomasi häntä.

"Sallikaa minun esittää itseni", jatkoi tämä yllä samaan levolliseen,

objektiiviseen tapaan, jonka hän arveli paraiten vievän perille, "olen

konsuli Falkenstern."

Ester hämmästyi hieman. Hänen silmänsä painuivat maahan miehen katseen

edessä. Hän punastui, mutta vastasi rauhallisesti, osottamatta

pienintäkään saamattomuutta:

"Nimeni on Ester Hermanson."

"Ah, te olette tuo uusi opettajatar", huudahti Bengt, ja ensi kerran

heidän kohtaamisensa ajalla hän antoi ihastuksen pilkistää esiin

levollisuuden naamarin takaa, jonka hän oli vetänyt kasvoilleen.

"Kuulin tässä eräänä päivänä jonkun ylistävän teitä ja silloin

ajattelin: ehkä hän tuo raikkaan tuulahduksen pinttyneeseen

seurapiiriimme. Panen juuri kuntoon koulua tuolla sahalaitoksellani;

ehkä te voitte antaa hyviä neuvoja. Sallitteko minun seurata teitä ja

jatkaa keskustelua, joka ehkä voi huvittaa meitä molempia?"

Rohkaistuneena Esterin ujosta: "mielelläni, jos konsulia haluttaa", hän

seurasi häntä kotiin asti ja puhui koko ajan kasvatusopillisista

kysymyksistä aina vaan samaan rauhalliseen, objektiiviseen tapaan.

Vähitellen katosi Esterin ujous, hän kuunteli huvitettuna Bengtin

kertomusta Vångan kouluoloista ja lausui vapaasti ajatuksensa. Ja kun

he olivat tulleet Esterin portille ja Bengt jätti hyvästi ja

kohteliaasti kiitti häntä tuttavuudesta, jonka niin aivan ansiottaan

oli saanut tehdä, silloin oli Ester jo muodostanut arvostelunsa

hänestä. Bengt oli rakastettavin, miellyttävin nuori mies, minkä hän

koskaan oli tavannut, niin iloinen, niin vaatimaton, niin luonnollinen

-- ja hänen elämänkatsomuksensa oli niin vapaa ja laaja, hän harrasti

niin suuresti kansaa, juuri niitä kysymyksiä, jotka olivat Esterinkin

sydäntä lähinnä. Neljännestunti sitten olivat ho aivan vieraat

toisilleen, ja nyt tuntui Esteristä, kuin olisi hän konsuli

Falkensternissä löytänyt hyvän ystävän, jonka hän varmaan oli uudelleen

tapaava, jonka kanssa hän saisi jutella monista hauskoista

kysymyksistä...

Vasta kun hän iltapäivällä oli yksin huoneessaan ja seisoi kuvastimen

edessä järjestäen hiuksiaan, jäähtyi hänen innostuksensa hieman, ja hän

ajatteli, ivallisesti hymyillen tarkastaessaan kaunista kuvaansa:

"Tokkopa hän olisi niin huvitettu kasvatusopista, jos ulkomuotoni olisi

toisenlainen ..."

Bengt menetteli hyvin varovasti; jott'ei pelästyttäisi tyttöä, antoi

hän muutaman päivän vierähtää koettamatta lainkaan häntä kohdata. Mutta

eräänä päivänä läksi hän Kaivokadulle, asetti niin, että tuli Esteriä

vastaan, tervehti ritarillisesti, mutta kuitenkin vieraasti,

niinkuin edelliselläkin kerralla, ja alkoi heti vakavasti puhella

yhteiskunnallisista kysymyksistä. Ja keskustelu vieri kuin iloisesti

loriseva virta, jonka mukana he molemmat seurasivat, täynnä valoisia,

herääviä kevätunelmia. Ja jos miehen yhä enemmän valtasi ajatus, että

tuo nainen oli kaunein, minkä hän koskaan oli nähnyt, niin alkoi

tyttökin katsella miestä orastavan rakkauden kirkkaan hohteen läpi. Hän

unohti vallan pienet epäilyksensä Bengtin kasvatusopillisen

harrastuksen todellisuudesta, ja hänen sydämessään kaikui kuin

lakkaamaton, riemuisa leivon viserrys: tuollaiseksi, juuri tuollaiseksi

olen miehen ajatellut, todellisen miehen ... noin hyväksi, jaloksi ...

niin lämpimäksi kaikkea suurta ja oikeata kohtaan...

Lähinnä seuraavina aikoina he tapasivat toisensa täten monasti, ja,

kerta kerralta tuli heistä hartaammat ystävät. Bengt pyysi Esteriä

käymään Vångan tehtaalla katsomassa sahoja, työmiesten asuntoja y.m.

Kun hän arveli, että heidän suhteensa oli kyllin pitkälle kehittynyt

oikeuttaakseen sydämellisempiin ihailunosotuksiin, lähetti hän

Esterille kukkavihkon, hyvin pienen ja vaatimattomasti sidotun, mutta

kukat olivat mitä kalleimpia. Seuraavana päivänä tavattaessa, jo

ennenkuin Ester ennätti kiittää tai lausua paheksumistaan kukista,

pyysi Bengt saada käydä tervehtimässä hänen äitiään ja tulla tälle

esitetyksi. Tämä pyyntö nosti kiivaan punan nuoren tytön kasvoille,

kauniin, vienon värin, joka antoi hänen silmilleen kostean hohteen ja

teki hänet niin suloiseksi, että Bengt ei voinut hillitä itseään, vaan

melkein tietämättä, mitä teki, tarttui tytön käteen ja puristi sitä

kovasti. Ester ei itsekään ollut selvillä tunteistaan tällä hetkellä;

hämmästys, tyydytetty ylpeys ja puoliherännyt rakkaus sekaantuivat

toisiinsa hänen sielussaan, mutta tuon kaiken läpi tunsi hän kuin

neulanpistona tuskallista epäluuloa.

Hän vastasi kuitenkin myöntävästi tulematta lainkaan hämilleen ja

ihmetteli vain, minähän päivänä ja mihinkähän aikaan Bengt tulisi.

Mutta Bengt osasi viekkaasti luikertaa vastaamasta ratkaisevasti

siihen, ja he erkanivat ilman että oli määrätty päivää, jolloin hän

kävisi äitiä tervehtimässä. Sitten ei Ester pitkiin aikoihin kuullut

hänestä mitään...

Sillä välin kävi Bengt vaikeaa sisällistä taistelua. Jo silloin, kun

hän kukat lähetettyään tapasi Esterin ja tunteittensa valtaamana pyysi

saada tehdä käynnin hänen äitinsä luona, oli hän mennyt yli rajain;

hänen säteilevän iloinen mielensä oli lannistunut, ja kotiin tullessa

valtasi hänen sydämensä hurja vimma. Hän tunsi, että oli antanut

houkutella itsensä jonkun salaperäisen Rubikon-joen poikki, ja tuo

seikka, jota ei hän tosin tunnustanut, mutta joka hänessä kuitenkin

oli tuskallisena tunteena, se oli irrottanut hänessä kaikki

rakkaudenhuumeen kahlehtimat vastakkaiset voimat. Tähän asti oli hän

huolettomana keijunut välkkyvillä aalloilla, joita hän ennenkin monta

kertaa oli kulkenut; hän oli vain nauttinut, ja kun vastaväitteet

kohottivat päätään ajattelemattomain unelmain joukosta, karkotti hän

ne, tuumien: "pyh, sellaistahan tapahtuu joka päivä! Varmaan hän on

usein ollut tällaisen haaveilun esineenä, johon minä nyt olen

antautunut. Jos käy liian kuumaksi, matkustan tieheni; en ole mitään

sanonut ... en mitään sitovaa..."

Mutta kun hän näki tytön kasvojen ilmeen pyytäessään saada käydä tämän

äidin luona, silloin ymmärsi hän menneensä liian pitkälle, ja hänen

sydämestään nousi, kuin musta varjo kesän valoisuuteen, tuo ajatus: "ei

suinkaan hän vaan luule, että minä ajattelen kosia häntä?..."

Tuo ajatus, joka häntä sitten seurasi koko päivän, sai hänet vallan

pois suunniltaan, aivan kuin olisi joku toinen eikä hän itse keksinyt

sen. "Tyhmyyksiä, joutavia! Kuinka voi ajatella jotain niin mieletöntä!

Minä, joka en tosiaankaan ole nähnyt naista, jolle tahtoisin antaa

nimeni, minäkö naisin erään ... ha ... haha ... se on naurettavaa,

totta tosiaan, sehän on vallan naurettavaa..."

Hän nauroi halveksivasti, kulkiessaan edestakaisin salissaan, ja

märehti kiivaita todisteluja arveluita vastaan, jotka kuitenkin olivat

hänen omasta päästään lähteneet.

Mutta kun hän näin kulki, kiihottaen itseään lapsimaiseen raivoon

Esteriä vastaan, hiipi häneen vallan vastakkaisia tunteita. Hän, jonka

Bengt tahtoi karkottaa, kosti ja kietoi kauneudellaan hänen ajatuksensa

tuoksuavaan ruusuverkkoon. Hän pakotti Bengtin ajattelemaan häntä, ei

oman tahtonsa mukaan, haihtuvalla ihailulla, vaan rakkauden rajulla,

tuskaisella kaipauksella; kuin vetovoiman kuljettamana joutui Bengt

juuri niille urille, joita hänen ylpeytensä kieltäytyi seuraamasta.

Esterin kuva sukelsi alituisesti esiin, milloin olan takaa, milloin

vallan edestä, milloin hymyilevänä, milloin ilmeessään tuo huolestunut

pikku totisuus, joka teki hänen lapsensuunsa niin ihastuttavaksi ja loi

hienon varjon hänen kauniille otsalleen; hänen äänensä kaikui

hivelevinä sointuina Bengtin korvissa, hänen liikkeensä sousivat

ilmassa kuin tasaiset, keinuvat säveleet, koko hänen olentonsa lainehti

Bengtin ympärillä, hänen hiustensa kultahohde, hänen silmäinsä loiste,

huulten tumma purppura... Bengt tunsi kuin vajoovansa hänen

katseittensa ja hymyilyjensä aurinkoiseen aaltoon...

Öisin hän ei saanut unta. Salaperäiset syvyydet, jotka hän arkana kätki

sielunsa sisimpään, nuo kaipausten ja ajatusten syvyydet, jotka olivat

maailman tunteman Bengt Falkensternin jyrkkä vastakohta, olivat

joutuneet liikkeeseen; ja koska tuo niin harvoin tapahtui, koska noissa

tummissa syvyyksissä melkein aina vallitsi syvä rauha, oli mullistus

Bengtille liian voimakas. Vasta aamupuoleen hän nukahti, mutta heräsi

melkein heti, ollen näkevinään Esterin seisovan keskellä huonetta. Hän

oli kuin kuvapatsas, kokonaan valkosiin puettu, ja valohohde ympäröi

kuin sädekehä hänen tukkaansa. Unen vallassa ja puolitajuisena Bengt

tuijotti häneen, kunnes tyttö katseen selvetessä haihtui tyhjyyteen.

Silloin valtasi Bengtin luulo, että Ester oli hänet lumonnut ...

niin, hän olikin kuin keijo ... hänen ihmeelliset kutrinsa olivat

taikaverkko ... noissa tummissa, loistavissa silmissä oli metsän

salaperäisyyttä...

"Se on siis totta", hän huudahti poissa suunniltaan, "olen loihtinut

esiin hengen, joka on kasvanut itseäni voimakkaammaksi. Minä kuvittelin

mielessäni huoletonta lemmenleikkiä ja minut on vallannut syvä

intohimo, jota minun täytyy tyydyttää. En koskaan ole ketään rakastanut

niinkuin häntä. Voi minua! Voi meitä molempia! Ilman häntä en voi olla

ja vaimokseni en häntä _koskaan_ ota!"

Näin vierivät viikot ja kuukaudet; useimmin kuin ennen nähtiin hänet

sahoilla, häneen oli tullut jotain levotonta, kuumeentapaista. Bengt

oli kuin taiteilija, joka luo paraat teoksensa silloin, kun tunnekielet

ovat kovimmassa jänteessä: nyt kun hän oli rakastunut, olivat hänen

asiansa loistavammat kuin koskaan ennen. Sen sijaan, että olisi

vaipunut unelmiin, tarttui hän intohimoisesti uusiin suunnitelmiin ja

ajatuksiin, ja oli kuin olisivat kiihtyneet tunteet antaneet kaikille

hänen toimilleen innostuksen leiman.

Heti joulun jälkeen kutsuttiin hänet pormestarin luo illallisille. Koko

kaupungin, s.o. hienoston oli määrä olla läsnä, ja Bengt oli syrjäteitä

kuullut, että myöskin Ester -- "suloinen pikku neiti Hermanson" -- oli

kutsuttu. Esterisiä oli näet vähitellen tullut kaupungin perheiden

suosikki. Varsinkin pormestarinna oli ottanut hänet turviinsa, hän

nimitti häntä "prinsessa Ruususeksi" ja teki kaikki voitavansa

kyllästyttääkseen nuoren tytön suuteloillaan ja syleilyillään ja

puheillaan hänen ulkomuodostaan, joihin Ester ei tietysti voinut muuta

kuin punastuen ja pakotetulla hymyllä vastata. Ja koska pormestarinna

oli kaupungin tapojen määrääjä, seurasivat muut rouvat esimerkkiä,

kaikki -- enemmän tai vähemmän itsetietoisesti -- siinä lujassa

vakaumuksessa, että nuoret herrat, se on ne, joita pidetään edullisina

aviomiehen alkuina, kyllä rakastuvat Esterin tapaisiin tyttöihin, mutta

hyvin harvoin heitä ottavat vaimokseen.

Mutta nyt oli tapahtunut se eriskummallinen seikka, että Åke Henning

juuri päivää ennen oli kirjallisesti kosinut Esteriä ja saanut

ystävällisen, joskin järkähtämättömän kiellon. Siksi hän ei seurannut

kutsua pormestarin kesteihin, sillä hän tiesi Esterin menevän sinne,

eikä Åke olisi sietänyt nähdä häntä.

Oli jo myöhäistä ja kaikki olivat aikoja sitten asettuneet paikoilleen,

kun Bengt astui pormestarin saliin, kukaan ei ollut ottanut viipymistä

huomioon; olihan niin tavallista, että konsuli Falkenstern ikäänkuin

erottui muista tulemalla aina viimeisenä kaupungin pitoihin.

Tervehdittyään talon herraa ja rouvaa, asettui hän oven suuhun ja antoi

katseensa nopeasti kulkea kokoontuneen seuran yli. Hän oli tuntenut

heidät kaikki jo monta vuotta: Lestradin tytöt, kaksi vanhanpuoleista

neitiä, jotka Bengt jo lapsuudessaan oli nähnyt; rehtori ja

rehtorinrouva Grahnin ja heidän tyttärensä, 25-vuotiaan vaaleaverisen

Alman, joka oli isän ja äidin epäjumala ja muutoin hyvissä väleissä

koko kaupungin kanssa; talon kuusi tytärtä, kaikki toistensa näköisiä

kuin koiranpennut tai kissanpoikaset; tukkukauppias Prytzin,

valtiopäivämiehen ja tilanomistajan, rouvineen, poikineen ja

tyttärineen, jotka viimemainitut olivat pormestarinnan hyviä ystäviä,

ja, kuten hän, maunmäärääjiä kirjallisissa ja esteettisissä

kysymyksissä; Henningin perheen, jota edusti kolme sukupolvea, "vanha

patruuna", "nuori patruuna" ja tämän lapset; sekä muutkin. Kaikki

heidät tunsi Bengt ihan ikävystymiseen asti, tunsi jok'ikiset kasvot,

niin melkeinpä jokaisen erilaiset ilmeet ja liikkeet, aivan niinkuin

hän tunsi kukkasarat Vångan vuokraajan tilalla, joihin puutarhuri

vuodesta vuoteen istutti samoja kukkia: yhteen kolmikulmaan orvokkeja,

toiseen satakaunoja j.n.e. Mutta vanhan ikävän kukkapenkin yli liiteli

nyt hieno, ilmava perhonen hohtavin kultasiivin.

Bengt ei nähnyt häntä heti saliin astuessaan; mutta hetken haeskeltuaan

huomasi hän hänen istuvan viereisessä huoneessa, ympärillään parvi

nuoria tyttöjä, jotka puhuivat ja nauroivat, ja kaikkien huomio

keskittyi Esteriin. Sillä Esterin käytös ja ulkomuoto ei herättänyt

ainoastaan miesten rakkautta, vaan naistenkin haaveilevaa lempeä,

samoin kuin pikkulapsetkin mielellään kiipesivät hänen syliinsä,

kuuntelivat hänen satujaan ja laulujaan, katselivat häntä noihin

silmiin, jotka olivat "suuremmat kuin muiden ihmisten", ja vetivät

häntä hänen kultahohteisesta, paksusta tukastaan. Tänä iltana oli

varsinkin yksi Prytzin pikkupojista rakastunut häneen. Nojaten

kyynärpäitään Esterin syliin, pikkukätöset painettuina lihaviin

poskiin, hän seisoi katsellen Esteriä, kasvoissaan matkimaton ilme

veitikkamaista tyytyväisyyttä, samalla kun hän lakkaamatta, antaen yhtä

suuren painon molemmille sanoilleen, toisteli: _minun rouvani_! Sitten

juoksi hän ääneensä nauraen tiehensä, palasi taas muutaman

silmänräpäyksen kuluttua ja uudisti äskeiset temppunsa entisellä

tyytyväisyydellä. Yksi talon tyttäristä, hintelä neljäntoistavuotias,

riippui tuolissa ja uskalsi aina silloin tällöin varovasti suudella

Esterin tukkaa, ja toinen istui lattialla hänen jalkainsa juuressa.

Alma Grahn ja muuan Prytzin neideistä istuivat hänen molemmilla

puolillaan, ja kaikki näyttivät kilpailevan hänen palvelemisestaan ja

ihailustaan.

Bengt seisoi pitkän aikaa ja katseli häntä lähestymättä. Tuossa

miellyttävässä ryhmässä oli jotain, joka muistutti erästä taulua Göthen

Lottesta sinä hetkenä, jolloin Werther hänet ensi kerran näkee pienien

siskojensa parissa. Esterillä oli sama suloinen, lapsellinen iloinen

ilme silmissään, kun hän vilkkaana loi katseensa milloin toiseen,

milloin toiseen nuorista ympärillään ja huvitettuna kuunteli heidän

juttujaan.

Bengtkin hymyili siinä seisoessaan ja katsellessaan tuota nuorta tyttöä

ja surkutteli itseään, ett'ei ollut vähääkään Wertherin kaltainen.

"Tahdotko tulla pelaamaan pataa?" kysyi nyt talon isäntä lyöden Bengtiä

olalle.

"En, kiitos", vastasi Bengt, "aijon antautua naisille tänä iltana. Ole

hyvä ja esitä minulle neiti Hermanson, tuo ainoa 'uusi' nuori nainen

seurassamme."

Molemmat herrat lähtivät Esterin luo, pormestari mainitsi Bengtin

nimen, silmissä veitikkamainen loiste, Bengt kumarsi, Ester punastui

hieman, ja sitten he alottivat toistaiseksi jotenkin jäykän keskustelun

peittääkseen siihen kuohuvia tunteitaan ja ajatuksiaan.

Nuoret tytöt, jotka olivat istuneet Esterin ympärillä, hajosivat

Bengtin tullessa kuin akanat tuuleen; ainoastaan Prytzin pikku poika

jäi urhoollisesti paikoilleen Esterin eteen. Neidit Grahn ja Prytz

koettivat tosin ottaa hiukan osaa keskusteluun, mutta Bengt oli heille

jääkylmän epäkohtelias, ei ollut kuulevinaan, mitä he sanoivat, ja

käyttäytyi, kuin olisivat he olleet pelkkää ilmaa, niin että

lopullisesti he katosivat. Mutta heidän sydämensä tunteet Bengtiä

kohtaan olivat kaikkea muuta kuin hyväntahtoiset; pieni haaveksiva

neljäntoistavuotias, joka oli riippunut Esterin tuolissa, puristi

Bengtille nyrkkiään ja mutisi: "Sinä vanha peikko, joka et voinut antaa

meidän pitää ihastuttavaa pikku Esteriämme!" Ja neidit Prytz ja Grahn

uskoivat toisilleen, että konsuli Falkensternissä, niin rikas ja

ylhäinen kuin hän olikin, oli sangen vähän hienotunteisuutta ja

kohteliaisuutta.

Bengtin ylpeä käytös nuoria tyttöjä kohtaan ei jäänyt Esteriltä

huomaamatta, ja hän tunsi siksi milt'ei vastenmielisyyttä häntä

kohtaan. Mutta tuo tunne ei mennyt syvälle. "Se on minun tähteni,

siksi, että hän rakastaa minua ja tahtoo minua kokonaan vallita",

kuiskasi hänessä puolustava ääni, ja tuo ääni alkoi nyt laulaa

rakkaudesta ja onnesta niin voimakkaasti ja innokkaasti, että muut

äänet vaikenivat; kaikki muut tunteet, paitsi varmuus Bengtin

läsnäolosta, katosivat. Ester antoi hänelle anteeksi viime aikojen

levottomuuden ja tuskan, hän unohti, että Bengt oli pettänyt

lupauksensa käydä äitiä katsomassa; puolustavalla äänellä oli tuhansia

keinoja pestä pois Bengtin viat...

Melkein koko illan oli Bengt Esterin seurassa; hänet oli vallannut

jonkunlainen väliäpitämättömyys, hän heitti pois kaiken varovaisuuden,

sulki silmänsä menneisyydeltä ja tulevaisuudelta ja nautti täysin

siemauksin hetken hurmauksesta. Eikä Ester liioin voinut tunteitaan

peittää; ihmeellinen onni, joka hänessä vallitsi, valoi lumoavaa

hohdetta hänen kauniille kasvoilleen. Heidän välillään tapahtui

alituinen vuorovaikutus; kuta enemmän Bengt lämpeni, sitä kirkkaammin

loistivat Esterin silmät, ja kuta enemmän tuo loiste lisäsi Esterin

kauneutta, sitä innokkaammaksi kävi Bengtin ihailu.

Ei kestänyt tietysti kauan, ennenkuin koko seuran huomio niin

yksinomaisesti kääntyi Esteriin ja Bengtiin, että kaikki muut

puhelunaiheet haihtuivat. Rouvat kuiskailivat heistä sohvissaan, herrat

nauroivat heille punssipöytänsä ääressä, ja naimattomain naisten, sekä

vanhempain että nuorempain, uteliaisuus nousi niin huippuunsa, että he

melkein tulivat sairaiksi siitä. Mitä tarkotti konsuli Falkenstern,

mitä hän ajatteli, kun hän niin sopimattomasti kohteli niin suloista

nuorta tyttöä kuin Ester? Ja hän, tuo pikku hupsu, kuinka lapsellisen

onnelliselta hän näytti hänen hävyttömiä imartelujaan kuunnellessaan!

Voi, hän ei tiennyt, hän, kuinka monta samanlaista juttua tuolla

miehellä oli takanaan!...

Mitään ratkaisevaa mielipidettä ei kuitenkaan voitu tänä iltana

muodostaa, sillä pormestarinna istui koko ajan arvoituksentapainen ilme

kasvoissa eikä sanonut asiasta sanaakaan. Tuo pieni sivukysymys:

"hyvänen aika, miksi ei pormestarinna sano mitään?" vallitsi useampien

ajatuksenjuoksua, eikä hyödyttänyt, että myöhemmin illalla kukin perhe

pohti kysymystä kotonaan, ei asiaan siitä mitään valoa tullut.

Mutta illasta tuli aamu ja sen mukana uusi puheentulva. Ja kaupungin

aamupäivä-kahvikekkerit saivat loiston, jota niillä ei ollut siitä

ikimuistoisesta ajasta asti, jolloin huhu kertoi herra ja rouva Henning

"nuoremman" aiotusta avioerosta. Kaikissa kadunkulmissa, missä rouvia

ja neitosia sattui yhteen, sai varmasti kuulla konsuli Falkensternin ja

Ester Hermansonin nimen; niin, tuntuipa siltä, kuin kaupungin

katupoikiinkin, noihin iloisiin, rääsyisiin miehenalkuihin, jotka kuin

pikku apinat häärivät pitkin toria ja lähtevien ja palaavien

höyrylaivojen luona, olisi riemastunut mieliala tarttunut, ja he

kirkuivat pahemmin kuin tavallisesti. Vasta viikon päästä asettui

levottomuus, mutta silloin olikin pormestarinna lausunut mielipiteensä:

että konsuli Falkenstern tosin naisi Ester Hermansonin, mutta he

tulisivat varmasti onnettomiksi. Sillä pormestarinnalla oli ollut veli,

joka huolimatta lahjakkaisuudestaan, huolimatta varotuksista ja

neuvoista oli nainut alhaissäätyisen naisen, siksi voi otaksua, että

Bengtkin niin tekee -- ja syvästi onnettomiksi olivat veli ja käly

tulleet, siksi oli hyvin luultavaa, että Bengtin ja Esterin käy samoin.

Erisäätyiset aviopuoliset tulevat aina onnettomiksi...

Ja pormestarinna katsahti merkitsevästi silmiään vilkuttaen kaikkiin

sivistyneisiin rouviin ympärilläni ja kaikki nämä kallistivat päätään,

yhtä merkitsevästi silmiään vilkuttaen, ja jokainen oli sydämessään

vakuutettu, että juuri hänen oma korkea sivistyskantansa, se se oli

luonut kodin, miehen ja lasten, onnen.

Väärin olisi sanoa, että pormestarinnan synkät ennustukset tuottivat

iloa tai tyydytystä kaupunkilaisille, mutta ne antoivat jonkunlaista

rauhaa kiihtyneisiin mieliin, ja tuntui niin turvalliselta ja

levolliselta, kun kahvipöydän ääressä istuttaissa, lusikkain kalistessa

ja kielien lörpöttäessä oli vankka pohja, jolle rakentaa pilvilinnojaan

nuoren parin tulevaisuudesta.