II.

Viime vuosisadan alussa tuli näille seuduille se mies, joka laski

perustan rikkauksille, jotka nyt antoivat Falkensternin nimelle kauas,

vieläpä Ruotsin rajain ulkopuolellekin kajahtavan soinnun. Ollen

syntyjään saksalainen, vanhan, entisaikoina rikkaan ja mahtavan

aatelissuvun jälkeläinen, ei hän suurta elämäntyötään alottaessaan

kuitenkaan ollut muuta kuin entinen lauttaaja ja tukkipäällikkö, joka

pontevuudellaan ja ahkeruudellaan oli koonnut pääoman, ja sen hän

tahtoi saada kantamaan hedelmiä, se on: sen tuli tehdä hänestä rikas ja

huomattu mies. Suuren Vånga-joen suulle hän perusti rauta- ja

sahalaitoksen, yhden seudun paraimpia, ja ei aikaakaan, niin oli hän

kohottanut liikkeensä huimaavan korkealle.

Mutta ei hän tasaisia teitä noussut onnen kukkuloille; hänen matkansa

vei mitä hurjimmin kiemurtelevaa polkua. Milloin vaipui hän täydellisen

häviön notkoihin, milloin kohosi onnen ja menestyksen harjanteille.

Vuosien vieriessä oli seudun väestö antanut hänelle tuon epäilyttävälle

soivan pilkkanimen "hullu patruuna", sillä hän oli päättänyt koettaa,

mitä ei yksikään ennen häntä: uittaa tukkeja pitkin Vångan kuohuvaa

vuolletta. Kului pari vuotta, ja yritykset menivät aina vaan hukkaan;

tukit ajautuivat säännöllisesti kauas merelle, ja rappio ja häviö

hiipivät väijyvinä varjoina työpajojen ympärillä, joissa sekä työ- että

päällysmiesten katseissa kuvastui pilkkaa ja epäilystä. Mutta näiden

ulkonaisten vastoinkäymisten takana oli jotain, jota kansa ei nähnyt

eikä käsittänyt: tahto, voimakkaampi kuin rautaketjut, joita pajoissa

taottiin; tarmo, joka kuin teräsvieteri ponnahti sitä korkeammalle,

kuta alemmas se painettiin; ja tarkkanäköisyys, joka tunkeutui

tulevaisuuteen, korvasi hetken tappiot tulevilla voitoilla ja

rohkealla, levollisella selvyydellä teki johtopäätöksiä. Ja kun se

hetki koitti, jolloin itsepintaiset tukit kulkivat aukaistuja väyliään

aaltojen kuohussa, ja liike vähittäin loistavasti elpyi, silloin sattui

tuo tuttu seikka, että tuuli kääntyi; "hullusta" tehtiin nero, ja

epäilys vaihtui kunnioitukseksi, joka vuosien vieriessä muuttui

taikauskoiseksi luuloksi, että kaiken, mitä patruuna Falkenstern otti

tehdäkseen, täytyi onnistua ja että hän salaperäisellä mahdilla

vallitsi sekä ihmisiä että asioita.

Tehtailija Henrik Falkensternillä oli vain yksi tytär, naimisissa erään

korkeasukuisen, köyhtyneen upseerin kanssa, ja yksi poika, Kurt, jolle

hän kuollessaan jätti koko suuren työnsä rauta- ja sahalaitoksineen

Vångan suulla. Kurt oli perinyt isänsä työteliäisyyden, mutta ei hänen

neroaan eikä tahdonvoimaansa. Hänen johtaessaan alkoi sahalaitoksilla

jonkunlainen taantumus, joka luonnon välttämättömyydellä seuraa siellä,

missä ei ole edistystä ja kehitystä. Työmiesten asunnot alkoivat

rappeutua, osa koneista kävi vanhanaikuiseksi, uudet tuulet, jotka

puhalsivat rauta- ja puutavaramarkkinoilla, eivät päässeet Vångajoelle,

ja luultavaa on, että jos Kurt olisi elänyt yhtä vanhaksi kuin isänsä,

olisi Falkensternien aurinko peittynyt pilviin. Mutta hän kuoli

liikkeen vielä kukostaissa ja jätti siis loistavan perinnön

kaksikymmenvuotiaalle pojalleen, Bengtille, ja neljälle tyttärelleen,

jotka täysikasvuisiksi tultuaan ja rippikoulun käytyään heti toinen

toisensa jälkeen joutuivat kihloihin ja naimisiin pääkaupungin enemmän

tai vähemmän varattomain kreivien tai paroonien kanssa. Kun

perinnönjako oli suoritettu, otti Bengt koko suuren liikkeen haltuunsa

ryhtyäkseen nuorin, kokemattomin voiminsa johtamaan sen monia eri

osastoja.

Mutta ei kauvan kestänyt, ennenkuin tarina isoisän voimasta ja

työkyvystä virkosi eloon, pojanpoika sankarinaan. Kaikki onnistui

nuorelle Bengtille, tehdas kukosti kaikin tavoin, ja sen liikeyhteys

ulkomaitten kanssa kasvoi kuin verkko, jossa silmukka liittyy toiseen.

Jo ensimmäisenä vuonna, vastoin monia vastustavia, täysivaltaisiakin

tahtoja, sai hän, tuo kaksikymmenvuotias nuorukainen, aikaan, että

työmiesten asunnot korjattiin ja rakennettiin uudelleen. Sitten

seurasivat vuosi vuodelta muut uudistukset: koulu, kappeli, uusi silta

y.m. Mahdoton on sanoa, mikä oli sisin syy näihin parannuksiin, jotka

antoivat uutta hohdetta Vångan tehtaan jo ennestään loistavalle

maineelle: rakkausko ja huoli kansan tarpeista, vaiko ylpeys, joka aina

tahtoo kaikessa hohtaa ylinnä. Varmaa on, että työväki piti Bengtistä.

Vaikka hän oli suora ja jyrkkä kuten iso-isänsä, ylimys kiireestä

kantapäähän, taisi hän kehua olevansa seudun suosituimpia herrasmiehiä.

Hänen persoonallisuutensa voimakkuus, joka ilmeni jo nuorukaisessa, kun

tämä kulki lautatarhoilla ja kulmakarvojaan rypistämällä ja tuimalla

ulkonäöllään koetti voittaa nuoruuden epävarmuutta, jota hänessä vielä

oli, se se pystyi työmiehiin; he tunsivat, että heidän edessään oli

"mies", tosin ylpeä ja ankara, mutta sanassaan pysyvä, ja olihan hän

sitä paitsi pitänyt huolta väestään paremmin kuin yksikään edeltäjistä.

Mutta kursailut ja imartelut pilasivat vuosien kuluessa nuoren isännän,

hän tottui näkemään kaikkien taipuvan hänen tahtoonsa, ja vähitellen

muuttui hänen itseluottamuksensa miehekkäästä levollisuudesta

halveksivaksi ylpeydeksi; ja joskin hän yhä omisti väestönsä

luottamuksen ja kiitollisuuden, niin ei se Bengt Falkenstern, joka

pilkallisesti hymyillen istui kuuntelemassa nuorten herrain kertomuksia

Ester Hermansonista, enää ollut yhtä ihailtu, kuin kaunis, voimakas

kaksikymmenvuotias nuorukainen oli ollut.

Ja kaupungin sivistyneet häntä oikeastaan enin pelkäsivät;

Falkensternin nimi oli vuosien vieriessä saanut sellaisen loiston, että

oli vallan turhaa koettaa pysyä itsenäisenä sen rinnalla ja päästä sen

vaikutuksen alta. Sillä seikka oli nyt kerta kaikkiaan semmoinen, että

sen, joka ei voinut kehua olevansa minkäänlaisissa suhteissa konsuli

Falkensterniin -- paraimmassa tapauksessa edes omistaen pöydällään

hänen käyntikorttinsa tai painetun kutsun vanhaan palatsiin Satamakadun

varrella, tai joll'ei sitä, niin ainakin oikeuden tervehtiä häntä

kadulla -- niin, sen oli sangen vaikea kiivetä yhteiskunnan

sivistyneitten piireihin johtavia portaita.

Falkensternien ja Henningien välillä oli aina ollut kilpailua;

jälkimäisetkin olivat rikkaita ja mahtavia sahanomistajia, mutta

Falkensternit voittivat siinä, että heidän menestyksensä oli ollut

ehdoton. Heillä oli aina ollut sitä, mitä ihmiset nimittävät "hyväksi

onneksi", ja tuntui siltä kuin yksin se seikka, että Henningit olivat

antautuneet heidän kanssaan taisteluun vallasta, olisi sekottanut

jälkimäisten kohtaloon jonkunlaisen menestyksen puutteen ja huonon

onnen, jota heillä muuten ei olisi ollut.

Tämä äänetön, mutta sitkeä ja kiivas taistelu ilmeni vuosien kuluessa

yhä selvemmissä muodoissa, kuten kilpailuna luottamusviroista ja muuna

sellaisena, ja kärjistyi lopuksi Bengtissä ja Åkessa, muuttuen

jonkunlaiseksi järkkymättömäksi sallimukseksi. Mitä auttoi, että Åke

koetti kurottaa pientä hienotuoksuista, huolellista olentoaan, hän

ylettyi kuitenkin vain Bengtin olkapäähän; mitä auttoi koettaa voittaa

toista ulkonaisessa komeudessa, Bengtille voitto sittenkin jäi. Ja tämä

epäonnistuminen, elämän taistelussa tappiolle joutuminen, joka

vähitellen tuossa alituisessa kateellisessa kihnaamisessa

Falkensternejä vastaan oli liittynyt Henningin nimeen, heitti Åken,

nuoren, hennon Åken yli raskasmielisine katseineen ja katkerine

hymyineen, ikäänkuin traagillisuuden varjon, jota vuoroin ulkonaiset

vastoinkäymiset, vuoroin hänen oma sisäinen epäilyksensä yhä

suurensivat.

Tällä kannalla olivat olot kaupungissa, kun kaunis Ester Hermanson tuli

viskatuksi sinne kuin pommi ja pani kaikki kielet ja mielet

liikkeeseen. Eihän kaupungissa tosin ollut puutetta somista neitosista.

Pormestarilla oli koko kuusi tytärtä, joista ainakin pari oli hyvin

miellyttävää, ja muisto Adele Falkensternistä, kolmannesta sisaruksien

joukossa, oli yhä valokohtana hienoston aikakirjoissa. Mutta jokaisen

täytyi myöntää, että nuori opettajatar voitti sekä menneisyyden että

nykyisyyden, vaikkapa se myönnytys muutamilla tahoilla tuntuikin hieman

tylyltä.

Åke Henning oli vain pari kertaa nähnyt tuon nuoren tytön, kun hänelle

jo kävi selväksi, että hän rakasti häntä tavalla, jolla ei vielä ollut

ketään naista rakastanut. Myrskyiset, riehuvat nuoruudentunteet

kuohahtivat sydämen syvyydestä, jonne hän luuli niiden ijäksi

hautautuneen, ja kutoivat öin ja päivin lumoavia, hohtavia unelmia

hänen sieluunsa. Hän tuskin ajatteli eroa tytön yhteiskunta-aseman ja

omansa välillä. Mitä merkitsi se, että tyttö oli köyhä ja halpa? Åke

tekisi niinkuin muinoin kauniin Sigridin rakastaja tämän sarkahameelle:

peittäisi sen kullalla ja helmillä, ja palkinnoksi loisi tytön

ihmeellinen kauneus, hänen suloinen naisellisuutensa kuin

auringonpaistetta yli koko hänen elämänsä...

Oikeastaan hän ei luulokkaasta luonteestaan huolimatta epäillyt tyttöä

voittavansa: hänen tietämättään luottivat hänen haaveksivat

tulevaisuuden unelmansa siihen, että tuollainen köyhä, vähän huomattu

tyttö kuin Ester, olipa hän kuinka kaunis tahansa, kiitollisena ottaisi

vastaan tarjouksen tulla Åke Henningin puolisoksi. Yhtä hän vain

pelkäsi: että Bengt Falkenstern rupeaa hänen kilpailijakseen. Hän oli

kerran ennenkin joutunut samanlaiseen asemaan, ja hänen kätensä

puristui yhä vieläkin nyrkkiin, kun hän ajatteli, miten Bengt

muutamassa päivässä oli työntänyt hänet syrjään.

Mutta eihän Bengt ikinä ottaisi tyttöä vaimokseen -- Falkensternien

ylpeys, joka Åkelle monasti oli ollut kompastuskivi, muuttui nyt

pelastavaksi laudaksi, jonka turvissa hän koetti ohjautua satamaan pois

epäilyksistä ja epäluuloista...

Ei, ei ikinä vaimokseen, se ainakin oli varmaa. Mutta -- eihän se

estäisi Bengtiä rakastumasta, houkuttelemasta tyttöä puoleensa,

tekemästä häntä onnettomaksi, syöksemästä häntä ehkä ... ehkä...

Åkesta tuntui, kuin olisi tuo ajatus kuin kylmä käärme kietoutunut

hänen sydämensä ympärille, ja hän tunsi, kuinka epäilys ja epäluulo

uudelleen vetivät häntä tummaan syvyyteensä.

Näin heittelehti, hän vaihtelevien tunteitten kesken, samalla kun

hänellä oli yksi ajatus, joka lakkaamatta ajoi häntä eteenpäin: saada

kaikki selväksi ennen Bengtin kotiintuloa. Mutta se ei onnistunut;

Ester vältti häntä, ja niinä harvoina kertoina, jolloin hän tapasi

hänet, oli tyttö niin ujo, että kaikki lähestyminen oli mahdoton.

Åke kirosi itseään ja kohtaloaan, mutta hänen rakkauttaan Esteriin ei

mikään vastarinta vähentänyt, ei se, joka jo oli häntä kohdannut, eikä

se, jonka hän aavisti olevan tulossa. Ja sinä iltana, jolloin nuo neljä

nuorta herraa istuivat Café Riche'n edustalla ja Bengt samalla sekä

ivallisesti että uteliaasti hymyillen kuunteli puhetta Esterin

kauneudesta, sinä iltana tunsi hän, kuinka vanha peritty vihamielisyys

Falkensternejä kohtaan kuohahti synkäksi vihaksi siihen mieheen, jossa

hän mustasukkaisen vaistolla jo näki onnellisen kilpailijansa.