Kymmenkunnan vuotta takaperin istui muuanna syys-iltapäivänä eräässä
Ruotsin pohjoisista rannikkokaupungeista, vastarakennetun "Café
Riche'n" edustalla, neljä nuorta herraa juttelemassa pöydän ääressä. He
kuuluivat kaupungin hienostoon; kaksi heistä oli aivan nuoria upseereja
hienoin viiksin ja sinisin silmin, joiden avoimeen ilmeeseen silloin
tällöin yhtyi itsetyytyväisyyttä, mikä helposti tarttuu ihmiseen, kun
on nuori ja voimakas ja luulee vallan luonnollisesti omistavansa koko
maailman. Toiset kaksi olivat siviilivaatteissa, ja yhtä suuressa
määrin kuin molemmat luutnantit olivat vain jäljennöksiä toinen
toisestaan, yhtä paljon erosivat toisistaan heidän siviilipukuiset
ystävänsä.
Toinen heistä, Åke Henning, oli solakka, notkea ja hieman liian
lyhytkasvuinen. Hänen pukuunsa pantu huolellisuus tuntui hyvän joukon
liialliselta. Mutta omituisena vastakohtana tuolle vastenmieliselle
keikarinpiirteelle ilmeni hänen kasvoillaan joskus syvää totisuutta, ja
pähkinänruskeista silmistä loisti haaveksiva, alakuloinen katse.
Mutta kulkisipa outo noiden neljän juttelevan nuoren herran ohi, niin
eipä hänen katseensa pysähtyisi kumpaankaan upseereista iloisine
naamoineen eikä liioin Åke Henningiin vaaleanharmaine päällystakkineen
ja hienoine kävelykeppineen, vaan pienen seuran neljänteen jäseneen:
konsuli Bengt Falkensterniin. Ja varmaa on, että joll'ei hän
ensimmäiseltä vastaantulijalta saisi tietää, ken tuo etelämaalaisen
näköinen ja ylpeä-ryhtinen nuori mies on -- seikka, joka muuten olisi
mahdoton, sillä koko kaupunki tunsi konsuli Falkensternin -- ei hän
pääsisi rauhaan, ennenkuin saisi uteliaisuutensa, tyydytetyksi,
varsinkin jos olisi ollut naissukuun kuuluva.
Kun nuoret herrat hetken olivat puhelleet, syntyi äkkiä muutaman
silmänräpäyksen hiljaisuus. Synkkämielinen piirre, jonka pila ja nauru
olivat karkottaneet, ilmestyi silloin Åken kasvoihin, käyden joka hetki
selvemmäksi. Bengt istui taaksepäin nojaten ja tuijotti terävine,
tummansinisine silmineen kirkasta syystaivasta, hänelle tavallisen,
hieman pilkallisen hymyn leikkiessä huulilla ylöspäin kierrettyjen
viiksien alla.
"No, oletteko nähneet _häntä_?" huudahti äkkiä toinen nuorista
upseereista.
Åke Henning kopisti kiivaasti tuhkan sikaristaan ja rypisti otsaansa,
ja alakuloinen piirre hänen kasvoillaan vaihtui kärsimättömäksi,
milt'ei kiihtyneeksi ilmeeksi.
"Häntä? Ketä _häntä_?" kysyi Bengt nauraen ja puhalsi ilmaan
savukiehkuran, jota hän huvitettuna seurasi katseellaan.
"_Häntä_ -- tietysti ... tuota jumalallista ... 'divaa', joka
kunnioittaa pikku kaupunkiamme kauneudellaan", vastasi toinen
upseereista, nauraen hänkin.
"Mitä divaa? En ole kuullut sellaisesta puhuttavan", intti Bengt.
"Tyhmyyksiä!" lausui nyt Åke ja heitti molempiin luutnantteihin
harmistuneen katseen. "Ei täällä ole ketään divaa; on vain eräs nuori
opettajatar, joka muutti tänne joku aika sitten, ja hänelle he antavat
tuon nimityksen. Hän taitaa muuten olla kelpo nuori tyttö, ja tekisitte
paremmin, jos lakkaisitte puhumasta hänestä tuohon tapaan."
Hän kiihtyi puhuessaan; viimeiset sanat lausuttiin kiivaudella, jota
asian laatu ei tuntunut vaativan. Bengt lakkasi tupruttamasta ja katsoi
Åkea terävästi.
"Sinä näyt olevan tuon tuntemattoman kaunottaren ritari", hän sanoi
ivallisesti. "Oletteko tutut?"
"Hiukan", vastasi Åke ja koetti olla lyhyt ja väliäpitämätön, mutta se
ei juuri onnistunut, "olen ollut pari kertaa hänen seurassaan. Ja en
voi huomata olevan mitään syytä puhua sopimattomasti nuoresta tytöstä,
siksi, että hän onnettomuudekseen on sekä kaunis että köyhä."
"Siinä olet oikeassa", vastasi Bengt nauraen, "se ei tosin ole mikään
pätevä syy. Mutta kuka hän siis on? Kuka on hänet nähnyt? Minä en ole
edes kuullut puhuttavan hänestä. Muuten ei mielestäni rakkaassa
kaupungissamme ole juuri niin monta kaunotarta."
"Hän on tyttökoulun opettajatar ja saapui tänne pari viikkoa sitten,
vähää ennen lukukauden alkua. Olen tavannut hänet parina aamuna -- enkä
ikinä elämässäni ole nähnyt mitään niin kaunista."
Nuori upseeri teki ihailun liikkeen ja puhkesi sitten lapsimaiseen,
ihastuneeseen nauruun.
"Liikutte kai sentään suhteellisuuden pohjalla?" huomautti Bengt
vihaisesti hymyillen. Hän oli matkustanut pian koko maailman ympäri,
nähnyt espanjalaisia, amerikkalaisia ja italialaisia kaunottaria ja
tunsi hyväntahtoista halveksumista molempain kokemattomain upseerien
arvostelun suhteen kysymyksessä olevassa asiassa.
"Tietysti ... kaikkihan on maailmassa suhteellista ... mutta luulenpa,
että hän kestäisi vertauksen kenen rinnalla tahansa..."
"Vahinko, että hänen yhteiskunnallinen asemansa on sellainen ... pikku
opettajatar -- äiti on muotiompelija ... siten on hän luopääsemätön ...
häntä ei tapaa koskaan missään..."
"Peeri-parka, liian huono taivasta varten, liian ylevä kadotuksen
kuiluun joutuakseen..."
Molemmat upseerit nauroivat, lapsellisesti, ajattelemattomasti. Mutta
Åke Henning nousi kiivaasti, laski lasin pöydälle, niin että kilahti,
ja huudahti:
"Teidän pilanne on sekä tyhmää että kehnoa... Jos tuo nuori tyttö,
josta puhutte, välttämättä on verrattava henkiolentoon, niin on hän
enin enkelin kaltainen ja aivan liian hyvä sitä taivasta varten, jonka
te tahdotte hänelle avata, niin, sitä paitsi liian hyvä meille
kaikille. Hyvästi."
Hän työnsi kiivaasti tuolin syrjään, kumarsi jäykästi päätään ja läksi
nopein askelin pois. Tänä hetkenä katosi kaikki keikarimaisuus, jota
muulloin oli hänen esiintymisessään; hän tuntui kuin kasvavan pari
tuumaa, ja hänen epäselvät piirteensä saivat äkkiä lujuutta, jonka
todellisen tunteen hehku joskus luo hentomielisiin kasvoihin.
Kolme jälkeenjäänyttä katsoivat tyrmistyneinä toisiinsa.
"Onko mies hullu vai rakastunut, vai ehkä molempia?" kysyi Bengt.
"Kai viimeksi mainittua. Muistuu mieleeni, että hän eilenkin suuttui,
kun joku puhui Ester Hermansonista."
"Mutta kuka on tuo ihmeolento, joka jo näyttää sytyttäneen kelpo
kaupunkimme?" lausui Bengt nauraen. "Olkaapa niin hyvät ja kertokaa
jotain hänestä ... en ymmärrä, kuinka en ole kuullut hänestä
puhuttavan..."
"Sinähän palasit kotiin toissapäivänä, ja hän muutti tänne äitineen
poissaollessasi. Hän on, kuten sanottu, tyttökoulun opettajatar, menee
aina aamuin ja puolipäivin tunnollisesti työhönsä Kaivokatua ja
Uudentorinkatua pitkin ja palaa samaa tietä, niin että siellä voit
hänet tavata, milloin haluat. Hänen äitinsä on pannut alulle
muotikaupan, jonka pormestarin ja rehtorin rouvat lienevät ottaneet
suojiinsa. Siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Ja itse voit pian tulla
vakuutetuksi siitä, ett'en ole liikoja sanonut hänen ulkonäöstään. Mitä
hänen sisimpäänsä tulee, niin siitä en ole vielä ollut tilaisuudessa
muodostamaan niin varmaa arvostelua, kuin Åke Henning näkyy tehneen."
Bengt hymyili ja puhalteli yhä savukiehkuroitaan kirkkaaseen
syys-ilmaan. Molempain nuorten upseerien ihastukseen tuntematonta
kaunotarta kohtaan hän ei pannut suurta arvoa, mutta että Åke jo tuntui
rakastuneen häneen, siitä oli hän paljon enemmän huvitettu. Luultavasti
hänellä ei ollut mitään itsetietoista aikomusta kilpailla Åken kanssa;
mutta falkensterniläinen tottumus aina olla ylimmäinen, aina
ensimmäinen, se se hiipi häneen kuin vietti, jota hän sen enempää
ajattelematta seurasi. Jos tuon nuoren naisen kauneus todella oli niin
"maan kuulu", kuin upseerit arvelivat, niin ei Åke Henning, vaan Bengt
Falkenstern oli oleva hänen suosion voittanut ihailijansa!...
Mielessään tämä aie, joka ei ollut selvin sanoin ajateltu, vaan
ainoastaan ilmeni miellyttävästi kiihottavana tunteena, hän huusi
kyyppäriä, nousi ja läksi sitten luutnanttien seurassa alas sataman
kävelytietä, jota he jonkun aikaa kulkivat edestakaisin, nauttien illan
hiljaisuudesta, tähtien välkkeestä ja kuutamon hohteesta lahdella,
missä kaupungin satama oli. Toisella puolen kohosivat pehmeäpiirteisinä
tummat vuorenhuiput; etelässä, missä lahti aukeni meren helmaan, loisti
majakkatuli etäiseltä saarelta, ja sen takaa näkyi kapea juova
taivaanrantaa, jossa meri ja taivas sulivat toisiinsa.
Herrain puhelu vaikeni vähitellen; kukin joutui ajatusten ja unelmain
valtaan, joita iltatunnelma synnytti. Lopuksi he jättivät hyvästi
toisilleen; molemmat upseerit läksivät kaupunginpuistoon, jossa
kirjavat lyhdyt paloivat ja sotilaat soittivat, mutta Bengtin ei tehnyt
mieli seurata heitä. Tapansa mukaan hieman ylpeästi ja samalla
sydämellisesti päätään nyykäyttäen -- kaupungin naiset pitivät sitä
nyykäystä "kuninkaallisena" -- hän sanoi hyvää yötä ja meni niin
kotiinsa "Falkensternien palatsiin" Satamakadun varrella.