häntä lain rangaistuksella, koska hänet, Intian lääkintähallituksen
jäsen, oli vastoin kaikkia säädöksiä alamaisen henkilökohtaisesta
vapaudesta pakotettu seuraamaan mukana. Tulkki oli pyytänyt lomaa
mennäkseen tapaamaan äitiään, joka sattumalta makasi kuoleman kielissä
kolmen mailin päässä. "Vain pieni, hyvin pieni aika, ja sitten minä
heti tulen takaisin, Sahib." Mutta molempien oli täytynyt seurata.
Kaksi sauvoilla asestettua poliisia muodosti jälkijoukon, ja viimeisenä
tuli Faiz Ullah, joka muhamettilaisen halveksunnalla — se näkyi hänen
jokaisesta kasvonpiirteestään — kaikkia hinduja ja vieraita kohtaan
selitteli ajajille, että vaikka Scott Sahib oli mies, jota pelättiin
kaikilla ilmansuunnilla, niin kuitenkin hänellä, Faiz Ullahilla, oli
korkein valta.
Kulkue matkasi ohi Hawkinsin leirin, jonka muodosti kolme viirullista
telttaa kuivuneiden puiden alla ja niiden takana nälkäparakit, missä
onnettomien joukot kokoontuivat patojen ympärille.
"Toivoisin hartaasti, ettei William olisi tullut tänne", mutisi Scott
silmäiltyään ympärilleen. "Kun sade tulee, niin saammepa totisesti
koleeran niskaamme."
William tuntui jo perehtyneen nälänhätämääräyksiin, jotka, kun
nälänhätä on julistettu, korvaavat kaikki tavalliset lait. Scott
näki hänet keskellä itkevien naisten ryhmää puettuna ruskeaan
ratsastuspukuunsa ja sinisenharmaaseen huopahattuun.
"Voitteko lainata minulle viisikymmentä rupiaa?" kysyi William.
"Unohdin pyytää Jackilta rahoja, ennenkuin hän lähti. Ostan niillä
kondensoitua maitoa lapsille."
Scott veti rahat vyöstään ja ojensi ne tytölle sanomatta sanaakaan.
"Jumalan nimessä, olkaa varovainen", virkkoi hän.
"Oh, minulla ei ole mitään vaaraa. Me saamme maidon kai kahden päivän
perästä. Tosiaankin, minun piti sanoa, että saatte käytettäväksenne
yhden sir Jimin hevosista. Täällä on harmaa kabylilainen, joka tuntui
sopivan teille, ja senvuoksi sanoin, että te ottaisitte sen. Oliko
hyvä?"
"Mahdottoman hyvin tehty. Mutta pelkäänpä, että kukaan meistä ei nyt
saa ajatella mikä sopii, mikä ei."
Scott oli puettu sangen kuluneeseen metsästystakkiin, jonka neuleet
olivat jo valkoiset ja hihansuut resuiset. William tarkasti häntä
miettiväisesti kypärästä aina rasvattuihin saappaisiin saakka.
"Te näytätte minusta sangen siistiltä. Oletteko varma, että teillä
on mukananne kaikki mitä tarvitsette, kiniiniä, klorodiinia ja niin
edespäin?"
"Kyllä, luulisin", vastasi Scott kopeloiden kiireesti taskujaan.
Samassa tuotiin hänen hevosensa, ja hän hypähti satulaan ratsastaen
pois.
"Hyvästi", huusi hän.
"Hyvästi ja onnellista matkaa", vastasi William. "Olen hyvin
kiitollinen lainasta." Sitten hän kääntyi korollaan ja katosi telttaan.
Vaunut vierivät hitaasti pitkin pölyävää tietä etelän helteiseen
Gehennaan.
II.
Ei rakkauttamme tietää saa
maailma — vain me kaksi!
Jos muut sen tuntee — raukeaa
sen kauneus kalpeemmaksi.
Työ oli rasittavaa, vaikka hän matkustikin öisin ja piti päivät leiriä.
Mutta niin pitkälle kuin silmä kantoi, ei ollut ketään, jota Scottin
olisi täytynyt sanoa herrakseen. Hän oli yhtä vapaa kuin Jimmy Hawkins,
vielä vapaampikin, sillä hallitus piti tätä sidottuna lennätinlangalla,
ja jos Jimmy olisi kiinnittänyt mitään vakavaa huomiota sähkösanomiin,
olisi tämän nälänhän kuolevaisuusprosentti noussut paljon suuremmaksi.
Matkattuaan muutamia päiviä etanan vauhtia Scott sai aavistuksen sen
Intian suuruudesta, jota hän palveli, ja se hämmästytti häntä. Hänen
vaununsa olivat, niinkuin tiedämme, kuormatut vehnällä, durralla ja
kauralla, mitkä ovat mainiota ravintoainetta, kun ne vain jauhetaan.
Mutta rahvas, jolle hän toi tätä elämää antavaa ravintoa, oli
riisinsyöjiä. He osasivat survoa riisinjyviä huhmareissaan, mutta he
eivät olleet perillä raskaammista kivistä, joita käytetään pohjoisessa,
ja vielä vähemmän siitä aineesta, jota valkoinen mies niin suurella
vaivalla laahasi heille. He pyysivät riisiä, johon olivat tottuneet,
ja kun eivät sitä löytäneet, niin he poistuivat itkien vaunujen luota.
Mitä he tekivät näillä kummallisilla kovilla jyvillä, jotka tarttuivat
heidän kurkkuunsa? He sanoivat tahtovansa kuolla, ja moni pitikin
sanansa. Toiset ottivat osansa vastaan ja vaihtoivat niin paljon
vehnää, että ihminen olisi sillä elänyt koko viikon, kouralliseen
mädäntynyttä riisiä, jota joku saituri oli säästänyt. Muutamat panivat
jyvänsä riisihuhmareihin, survoivat minkä jaksoivat ja sekoittivat
sitten ne likaiseen veteen, mutta sellaisten luku oli suhteellisen
vähäinen. Scottilla oli ollut hämärä aavistus, että eteläisen
Intian rahvas eli riisillä, mutta hän oli koko palvelusaikansa
oleskellut vehnäalueilla ja nähnyt harvoin riisiä eikä ollut voinut
kuvitellakaan, että ihmiset nälänhädän aikana mieluummin kuolisivat
nälkään vehnäsäkkien eteen kuin maistaisivat ravintoainetta, jota eivät
tunteneet. Turhaan tulkki koetti selittää heille, miten asian laita
oli, turhaan molemmat poliisit osoittivat innokkaasti viittoillen,
miten heidän tuli menetellä. Nälkää näkevät palasivat takaisin
puunkuorensa ja savensa, yrttiensä ja lehtiensä pariin ja jättivät
avatut säkit koskemattomiksi. Mutta välistä tuli naisia, jotka laskivat
luurankomaiset lapsensa Scottin jalkoihin, ennenkuin itse hoipertelivat
pois.
Faiz Ullah puolusteli sitä mielipidettä, että näiden muukalaisten
kuoleminen oli Jumalan tahto ja että siksi olisi vain määrättävä
kuolleet poltettaviksi. Mutta eihän siinä ollut syytä Sahibin luopua
kaikista mukavuuksista, ja tottuneena matkustajana Faiz Uilah oli
matkan varrelta ottanut talteen muutamia laihoja vuohia ja antanut
niiden seurata vaunujonoa. Jotta niistä lähtisi maitoa aamiaiseksi,
syötti hän niitä viljalla, jota tyhmät alkuasukkaat halveksivat.
"Niin, ellei Sahibilla ole mitään vastaan", sanoi Faiz Uilah, "voimme
antaa lapsille hiukan maitoa". Mutta niinkuin Sahib tiesi, lapset
olivat sangen halpoja, ja Faiz Uilah arveli omasta puolestaan, ettei
hallitus ollut antanut niitä varten määräyksiä. Scott käytti nyt
sangen voimakasta kieltä Faiz Ullahia ja molempia poliiseja kohtaan ja
käski heidän ottaa kiinni mahdollisimman monta vuohta. Tätä käskyä he
noudattivat ihastuneina, ja monta isännätöntä vuohta otettiin talteen.
Kun elukkaparat olivat kerran saaneet ravintoa, niin ne olivat ylen
halukkaita seuraamaan vaunuja, ja annettuaan niille muutamia päiviä
runsaasti ruokaa — minkä puutteessa ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä —
saattoi taas menestyksellisesti lypsää.
"Mutta enhän minä ole mikään vuohipaimen", sanoi Faiz Uilah. "Se ei
sovi minun _izzatilleni_ (arvolleni)."
"Kun tulemme Bias-virran toiselle puolen, niin voimme jälleen puhua
_izzatista_", vastasi vastasi Scott. "Mutta sitä ennen on sinun ja
molempien poliisien vaikka lakaistava leiri, jos minä käsken."
"No hyvä, näin se käy", mutisi Faiz Uilah, "jos Sahib nyt välttämättä
tahtoo" — ja hän näytti, miten vuohi oli lypsettävä.
"Nyt me alamme ruokkia niitä", sanoi Scott, "kolme kertaa päivässä
tulemme antamaan niille ruokaa" — ja hän kumartui suorittaakseen lypsyn
ja sai hirveän kouristuksen.
Jos joskus olette koettanut ylläpitää jatkuvaa yhteyttä levottoman
vuohiemon ja pikkulapsen välillä, joka on kuolemaisillaan nälkään,
tiedätte itse, kuinka se rasittaa hermostoa. Mutta Scottin pienokaiset
ruokittiin. Aamulla, keskipäivällä ja illalla hän aina nosti ne
juhlallisesti säkkikangas-pusseista, jotka kävivät kätkyistä ja
riippuivat vaununkatosta. Siellä oli monta, jotka tuskin pystyivät
muuhun kuin hengittämään, ja maito täytyi tiputtaa niiden suuhun pisara
pisaralta, huolellisin keskeytyksin, jotta ne eivät tukehtuisi.
Joka aamu piti myöskin vuohien saada ravintonsa, ja kun ne ilman
paimenta helposti saattoivat hajaantua eikä alkuasukkaisiin
ollut luottamista, oli Scottin pakko luopua ratsastuksesta ja
sensijaan astuskella hitaasti vuohilaumansa etunenässä, sovittaen
käyntinopeutensa sen mukaan. Kaikki tämähän oli aivan järjetöntä, ja
hän tunsi, miten naurettavaa se oli, mutta hänen onnistui ainakin
pelastaa ihmishenkiä, ja kun naiset näkivät, etteivät heidän
lapsensa kuolleet, yrittivät hekin syödä tuota omituista ravintoa ja
laahautuivat vaunujen jäljessä siunaten vuohien herraa.
"Antakaa naisille jotakin, minkä puolesta elää", sanoi Scott itsekseen,
samalla aivastaen tomusta, jota sadat pienet jalat tupruttivat ilmaan,
"ja he elää kituuttavat tavalla tai toisella. Mutta tämä on kuitenkin
vankempaa kuin Williamin kondensoitu maito. Pilantekoa tästä kuitenkin
riittää tovereilleni koko elämäni ajaksi."
Vihdoin viimein hän pääsi määräpaikkaansa, missä sai tietää, että
Birmasta oli saapunut riisillä lastattu laiva ja että riisivarastoja
sai käyttää. Hän löysi myöskin työn kuluttaman englantilaisen paikan
päällikkönä, sai vaununsa kuormatuiksi ja palasi samaa tietä kuin oli
tullut. Osan lapsista ja puolet vuohista hän jätti nälkäleiriin. Siitä
toimesta hän ei saanut kiitosta englantilaiselta, sillä tällä oli jo
yllin kyllin pikkulapsia eikä mies tietänyt, mitä niille tehdä.
Scottin selkä oli nyt tottunut kumartumaan, ja virkatehtäviensä lisäksi
hän matkalla jakeli riisiä. Yhä enemmän lapsia ja vuohia liittyi
häneen, mutta nyt oli monella pienokaisella rääsyjä yllään ja nauhoja
sekä renkaita kaulassa ja nilkoissa.
"Tuo", sanoi tulkki luullen, ettei Scott ymmärtänyt sitä, "merkitsee,
että äidit toivovat vielä kerran kenties voivansa vaatia ne takaisin
viranomaisilta."
"Kuta pikemmin, sen parempi", virkkoi Scott. Mutta samalla hän
eräänlaisella ylpeydellä pani merkille, että nuo pienet _ramasawmayt_
lihoivat kuin _bantam_-kananpojat.
Kun kuormavaunut oli tyhjennetty, lähti hän Hawkinsin leirille ja
sovitti tulonsa päivällisaikaan, sillä hän ei ollut moniin aikoihin
syönyt katetussa pöydässä. Hän ei ollut suunnitellut saapumistaan
dramaattiseksi, mutta auringonlasku sattui niin, että kun hän otti
kypärän päästään antaakseen iltatuulen vilvoittaa otsaansa, paistoi
aurinko taivaanrannalta suoraan hänen silmiinsä, niin ettei hän voinut
nähdä eteensä. Mutta eräs, joka istui odottaen teltan ovella, näki
uusin silmin nuoren miehen, kauniin kuin Paris, jumalan, jolla oli
kultainen sädekehä, astelevan hitaasti laumansa etunenässä pienten
cupidojen juoksennellessa hänen jaloissaan.
Katselija nauroi — William hallavansinisessä puserossaan nauroi
hillittömästi Scottille, joka koetti näyttää mahdollisimman
ujostelemattomalta, pysähdytti armeijansa ja pyysi Williamia ihailemaan
hänen lastentarhaansa. Näky oli sopimaton, mutta sovinnaisuuden he
olivat jättäneet jälkeensä jo aikoja sitten Amritsarin asemalle,
viisitoistatuhatta mailia pohjoisempana.
"Ne tulevat kerrassaan hyvään aikaan", sanoi William. "Meillä on täällä
tällä erää vain kaksikymmentäviisi. Naiset ovat jo alkaneet hakea niitä
takaisin."
"Tekö hoidatte lapsia?"
"Niin — mrs Jim ja minä. Vuohia emme milloinkaan tulleet ajatelleiksi.
Me olemme yrittäneet kondensoidulla maidolla ja vedellä."
"Kuolemantapauksia?"
"Enemmän kuin tahtoisin ajatellakaan", sanoi William värähtäen. "Entä
teillä?"
Scott ei vastannut mitään. Monet pienet hautajaiset oli toimitettu
hänen tiellään — monet äidit olivat itkeneet, kun eivät enää olleet
löytäneet lapsiaan, jotka he olivat jättäneet hallituksen hoitoon.
Nyt tuli Hawkins ulos kädessään partaveitsi, johon Scott loi himokkaita
silmäyksiä, sillä hänellä oli parta, joka kiusasi häntä kovasti. Ja kun
he asettuivat telttaan päivällispöydän ääreen, kertoi hän matkastaan
muutamin sanoin, kuin jos olisi ollut kyseessä virallinen ilmoitus.
Mrs Jim nyyhkytti silloin tällöin, ja Jim nyökkäili hyväksyvästi;
mutta Williamin harmaat silmät katsoivat herkeämättä vasta-ajeltuihin
kasvoihin, sillä Scott tuntui kertovan vain hänelle.
"Miten hyvää köyhälle maakunnalle", sanoi William nojaten päätään
käteensä. Hänen poskensa olivat menneet kuopalle, ja arpi hänen
otsassaan oli käynyt entistä selvemmäksi, mutta kaunis, täyteläinen
kaula kohosi kuin pilari sen puseron röyhyksestä, jonka hän oli
valinnut seurustelupuvuksi leirissä.
"Se oli välistä mahdottoman naurettavaa", sanoi Scott. "Käsitättehän,
etten minä aluksi tietänyt suuria sen paremmin lypsämisestä kuin
sylilapsista. Toverit tulevat tekemään minusta kelpo lailla pilaa, kun
juttu saapuu pohjoiseen."
"Antaa niiden pilkata", sanoi William ylimielisesti. "Me olemme
jokainen tehneet vähän kaikkea tänne-tulomme jälkeen. Tiedän, että Jack
on tehnyt." Tämä oli tarkoitettu Hawkinsille, ja tuo suuri mies hymyili
ystävällisesti.
"Teidän veljenne on hyvin ansiokas virkamies, William", sanoi hän,
"ja minä olen kunnioittanut häntä kohtelemalla häntä ansioittensa
mukaisesti. Muistakaa, että minä kirjoitan salaiset raportit."
"Sinun pitää myöskin mainita, että William vastaa painoaan kullassa",
virkkoi mrs Jim. "En tiedä, kuinka olisimme voineet tulla toimeen
ilman häntä. Hän on ollut meidän kaikki kaikessa." Hän painoi kätensä
Williamin ohjasten-pidosta känsäiseen käteen, ja William vastasi
lämpimällä puristuksella.
Jim loisti tyytyväisyydestä. Kaikki kävi erinomaisesti hänen
maailmassaan. Kolme hänen tyhmimmistä, laiskimmista ja kelvottomimmista
miehistään oli kuollut, ja heidän paikkansa oli täytetty paljon
paremmilla. Päivä päivältä läheni sadekausi. Nälänhätä oli tukahdutettu
viidessä piirikunnassa kahdeksasta, ja kuolinprosentti ei loppujen
lopuksi ollut tullut levottomuutta herättävän suureksi — olosuhteisiin
katsoen. Hän tarkasteli Scottia huolellisesti kuin ihmissyöjä uhriaan
ja iloitsi hänen lihaksistaan ja raudanlujasta ruumiinrakenteestaan.
"Hän on kohta rakastunut korviaan myöten", sanoi Jim itsekseen,
"mutta vielä hän voi suorittaa kahden miehen työn". Sitten hän
huomasi, että mrs Jim sähkötti hänelle, ja sähkösanoma merkitsi heidän
lyhennysjärjestelmänsä mukaan: "Selvä tapaus. Katso heitä!"
Hän katsoi ja kuunteli. William sanoi vain:
"Mitä voitte odottaa maasta, jossa _bhisteetä_ (vedenkantajaa) sanotaan
_tunnicutchiksi_?" — eikä Scott vastannut muuta kuin:
"On varmasti kovin hauskaa päästä takaisin Klubiin. Varatkaa minulle
yksi tanssi joulujuhlassa; tahdotteko?"
"Täältä on pitkä matka Lawrencesaliin", sanoi Jim. "Parasta, että
menette aikaisin makuulle, Scott. Huomenna tulee tyhjiä vaunuja, ja te
saatte alkaa kuormata kello viisi."
"Etkö aio suoda mr Scottille yhdenkään päivän lepoa?"
"Soisin mielelläni, Lizzie. Olen pahoillani, etten voi. Niin kauan kuin
hän pysyy pystyssä, täytyy meidän käyttää häntä."
"Hyvä, olen ainakin saanut yhden eurooppalaisen illan... Peijakas, olin
jo vähällä unohtaa! Mitä minun on tehtävä lapsukaisilleni?"
"Jättäkää ne tänne", sanoi William. "Me pidämme kyllä huolen kaikesta
sellaisesta, ja antakaa meille niin monta vuohta kuin suinkin voitte.
Minun täytyy heti oppia lypsämään."
"Jos vaivaudutte nousemaan kyllin aikaisin huomenaamulla, näytän
teille, kuinka se käy. Minun täytyy näet lypsää, ymmärrättekö. Vielä
eräs seikka: toisella puolella lapsista on renkaita ja muuta sellaista
kaulassa. Teidän on varottava ottamasta niitä... jos näet äidit
sattuisivat tulemaan."
"Te näytte unohtaneen, että minulla on hiukan kokemusta siinä asiassa."
"Toivon hartaasti, ettette vain rasita itseänne liikaa." Scottin
äänessä väreili huonosti kätketty levottomuus.
"Minä pidän hänestä huolta", sanoi mrs Jim, joka parhaillaan naputti
sadan sanan sähkösanomaa. Ja sitten hän poistui Williamin kanssa
huoneesta, kun taas Jim jäi antamaan Scottille määräyksiä seuraavaa
sotaretkeä varten. Oli jo hyvin myöhäistä — melkein yhdeksän.
"Jim, sinä olet hirviö", sanoi hänen vaimonsa samana iltana, ja
nälänhädän päällikkö nauroi.
"En toki, en vähääkään, rakkaani. Muistan, että perustin ensimmäisen
siirtokunnan Jandialaan pelkästä rakkaudesta erästä krinoliiniin
puettua tyttöä kohtaan, ja hän oli solakampi kuin sinä nyt olet,
Lizzie. En ole milloinkaan suorittanut niin mainiota työtä kuin
silloin. Hän tulee tekemään työtä kuin riivattu."
"Mutta olisithan voinut antaa hänelle edes yhden päivän."
"Ja antaa heidän päästä ratkaisuun nyt? Ei, ystäväni, tämä on heidän
onnellisin aikansa."
"En luule, että kumpikaan noista rakkaista lapsista huomaa, miten
heidän laitaansa on. Eikö se ole kaunista? Eikö se ole viehättävää?"
"Nousta kello kolmelta oppiakseen lypsämään. Jumala siunatkoon hänen
sydäntään! Oi jumalat, miksi meidän pitää tulla vanhoiksi ja lihaviksi?"
"Hän on ihastuttava. Hän on toimittanut enemmän minun alaisenani..."
"Sinun alaisenasi! Oltuaan täällä päivän hän oli ottanut komennon, ja
sinä olit hänen alaisensa, ja siinä asemassa me vieläkin olemme. Hän
hallitsee sinua melkein yhtä hyvin kuin sinä hallitset minua."
— "Hän ei hallitse minua, ja juuri siitä syystä minä pidän hänestä. Hän
on suorasukainen kuin mies — kuin veljensä."
"Hänen veljensä on heikompi kuin hän. Martyn kääntyy aina minun
puoleeni saadakseen määräyksiä, mutta hän on rehellinen eikä pelkää
työtä. Tunnustan kuitenkin, että pidän enemmän Williamista, ja jos
minulla olisi tytär..."
Keskustelu loppui tähän. Kaukana Derajatissa oli yli kaksikymmentä
vuotta vanha hauta, eikä siitä kumpikaan nyt enää puhunut.
"Samantekevää, sinulla on vastuu", lisäsi Jim oltuaan jonkin aikaa
vaiti.
"Jumala siunatkoon heitä!" sanoi hänen vaimonsa puolinukuksissa.
Ennenkuin tähdet olivat vaalenneet, heräsi Scott, joka nukkui tyhjässä
vaunussa, ja meni hiljaa työhönsä. Hänestä oli tarpeetonta herättää
Faiz Ullahia ja tulkkia. Kun hän lypsäessään istui pää lähellä maata,
ei hän kuullut Williamin tuloa, ennenkuin tämä seisoi hänen vieressään
vanhassa haalistuneessa ratsastuspuvussaan, silmät vielä raskaina
unesta, kädessä kuppi teetä ja kimpale paahdettua leipää. Maassa lojui
sylilapsi, joka sätkytteli rievuissaan, ja muudan kuusivuotias kurkisti
Scottin olan takaa.
"Kas niin, pikku veitikka", sanoi Scott, "miten penteleellä sinä luulet
voivasi saada osasi, ellet pysy hiljaa?"
Viileä, valkoinen käsi piti lasta kiinni, sillä aikaa kuin maito tippui
sen suuhun.
"Hyvää huomenta", sanoi lypsäjä. "Ette voi kuvitella, kuinka nämä pikku
veitikat saattavat sätkytellä."
"Voin toki." William kuiskasi, sillä kaikkihan nukkuivat. "Mutta
minä käytän tavallisesti lusikkaa tai tuttia. Teidän lapsenne ovat
lihavampia kuin minun... Ja tätä te olette tehnyt alituisesti, kaksi
kertaa päivässä?" Hänen äänensä oli miltei tukahtunut.
"Niin, eikö se ole naurettavaa? Nyt saatte te koettaa", sanoi Scott ja
jätti paikkansa tytölle. "Olkaa varuillanne! Vuohi ei ole mikään lehmä."
Vuohi pani vastalauseensa tottumatonta kättä vastaan, ja Scottin täytyi
nopeasti temmata lapsi syrjään. Sitten oli alettava alusta, ja William
nauroi hiljaa ja huvitettuna. Hänen onnistui kuitenkin ruokkia kaksi
lasta ja sitten vielä kolmas.
"Eivätkö nuo pikku raukat käyttäydykin hyvin?" kysyi Scott. "Minä olen
opettanut niitä."
He puuhailivat innokkaasti, ja katso! Oli kirkas päivä, ja ennenkuin
he arvasivatkaan, oli leiri herännyt, ja he olivat polvillaan vuohien
joukossa päivän yllättäminä ja ohimoihin saakka punastuvina. Mutta koko
se laaja maailma, joka vyöryi esiin pimeydestä, olisi varsin hyvin
voinut kuulla, mitä heidän välillään oli tapahtunut.
"Oh", sanoi William epävarmasti, ottaessaan teekupin ja leivän maasta.
"Minä olin valmistanut tämän teille. Nyt se on jääkylmää. Luulin,
ettette ehkä ollut voinut keittää mitään näin aikaisin. Nyt on paras
jättää se juomatta. Se on — se on jääkylmää."
"Teitte hirveän kiltisti. Se on oikein hyvää. Todellakin hirveän
kiltisti. Minä jätän lapseni ja vuoheni teille ja mrs Jimille, ja
tietysti täällä leirissä on joku, joka voi näyttää teille, miten on
lypsettävä."
"Tietysti", sanoi William ja kävi yhä punaisemmaksi ja yhä jäykemmäksi;
mennessään takaisin telttaansa hän löyhytteli kasvojaan innokkaasti
teevadilla.
Nyt tuli leiriin itkua ja parkua, kun vanhemmat lapset näkivät,
että heidän hoitajansa valmistautui lähtemään ilman heitä. Faiz
Ullah alentui laskemaan leikkiä poliisien kanssa, ja Scott karahti
tulipunaiseksi häpeästä, sillä Hawkins, joka jo istui satulassa,
hohotti minkä jaksoi.
Muudan lapsista riistäytyi irti mrs Jimistä ja juoksi vikkelästi kuin
kaniini Scottin luo ja tarttui hänen jalkaansa; William seurasi pitkin,
kevein askelin.
"Minä en tahdo — minä en tahdo", kirkui lapsi riippuen Scottissa. "Ne
tappavat vain minut. Minä en tunne niitä."
"Minä sanon", lausui Scott tamil-murteella, "minä sanon, ettei hän
tahdo sinulle mitään pahaa. Seuraa häntä, niin saat ruokaa."
"Tule", sanoi William läähättäen ja loi harmistuneen katseen avuttomaan
Scottiin.
"Menkää takaisin", sanoi viimeksimainittu vihdoin Williamille.
"Minuutin sisällä lähetän tämän pikku vintiön teille."
Mahdikas äänensävy vaikutti, mutta ei sillä tavoin, kuin Scott oli
tarkoittanut. Poika hellitti otteensa ja sanoi arvokkaasti: "En
tietänyt, että tämä nainen oli sinun. Minä lähden hänen kanssaan."
Sitten hän huusi tovereilleen, jotka odottivat, miten hänen
seikkailunsa päättyisi, ennenkuin hekin lähtisivät pakoon: "Menkää
takaisin syömään! Se on meidän miehemme vaimo. Vaimo tottelee hänen
käskyjään."
Jim oli pakahtumaisillaan naurusta. Faiz Ullah ja molemmat
poliisikonstaapelit virnistelivät, ja Scottin käskyt ajajille
paukahtelivat kuin rakeet.
"Se on Sahibien tapa, kun puhutaan totuus heidän läsnäollessaan",
sanoi Faiz Ullah. "Pian tulee aika, jolloin minun on haettava toinen
palveluspaikka. Nuoret vaimot, varsinkin sellaiset, jotka puhuvat
meidän kieltämme, ovat sietämättömiä kunniallisia palvelijoita kohtaan,
kun viikkolaskut tulevat käsiteltäviksi."
William oli ajattelevinaan muita asioita. Kymmenen päivää myöhemmin
tuli hänen veljensä leiriin hakemaan määräyksiä ja sai kuulla
puhuttavan Scottin vuohi-aatteesta. Hän virkkoi silloin nauraen:
"Mainiota, nyt se on selvä kuin päivä. Hän tulee koko elämänsä ajan
olemaan Bakri-Scott." — Bakri merkitsee pohjoismurteessa vuohta. —
"Mikä jumalainen näky! Antaisin mielelläni puolen kuukauden palkan
saadakseni nähdä hänen imettävän nälkälapsiaan. Minä olen ruokkinut
muutamia _conjeella_ (riisivedellä), mutta siinähän ei ole mitään
omituista."
"Se on häpeällistä", sanoi hänen sisarensa silmät leimuten. "Jos mies
tekee jotakin — jotakin tällaista, niin te toiset miehet mietitte
hänelle vain hullunkurista lisänimeä, ja sitten te nauratte ja olette
olevinanne hirveän sukkelia."
"Juuri niin", sanoi mrs Jim hyväksyvästi.
"Hyvä, sen sanot sinä, William. Kuka risti viime talvena miss Dembyn
peltokanaksi, ellet sinä? Intia on kerta kaikkiaan lisänimien maa."
"Se oli toista", vastasi William. "Hän on vain tyttö, ja hän kävelee
ihan kuin peltokana, se on varma. Mutta ei ole oikein tehdä pilaa
miehestä."
"Ei Scott siitä välitä", sanoi Martyn. "On mahdotonta suututtaa vanhaa
Scottia. Olen yrittänyt kahdeksan vuotta, ja sinä olet tuntenut hänet
vain kolme. Millaiselta hän muuten näyttää?"
"Hän näyttää hyvin kauniilta", vastasi William ja meni tiehensä posket
hehkuen. "Bakri-Scott, mukamas!" Mutta sitten hän nauroi, sillä hän
tunsi sen maan, missä asui. "Mutta Bakri siitä tulee joka tapauksessa"
— ja hän toisti sitä hiljaa kerran toisensa jälkeen, niin että se
lopulta kuulosti oikein kauniilta.
Palattuaan palvelukseensa rautatielle Martyn levitti nimeä toveriensa
keskuuteen, niin että Scott kohtasi sen, kun tuli takaisin tyhjine
vaunuineen. Alkuasukkaat luulivat, että se oli jokin eurooppalainen
arvonimi, ja ajajat käyttivät sitä kaikessa viattomuudessa, kunnes Faiz
Ullah, joka ei sietänyt mitään uusia keksintöjä, antoi heille kelpo
selkäsaunan.