joissa Jim oli ottanut varteen Scottin aatteen ja elätti suuria
vuohilaumoja pohjoisesta tulleella viljalla, jota kukaan ei halunnut.
Noihin kahdeksaan piirikuntaan oli nyt saapunut niin paljon
riisiä, että se riitti pelastamaan väestön, jos se vain jaettiin
nopeasti. Tähän tehtävään ei kukaan sopinut niin hyvin kuin voimakas
kanavanrakentaja, joka ei koskaan menettänyt malttiaan, ei koskaan
antanut tarpeetonta käskyä eikä koskaan kysellyt, kun oli saanut
määräyksen. Scott sai ponnistella ankarasti hoitaessaan hellästi
härkiään, pestessään joka päivä niiden hankautuneet niskat, jotta ei
menettäisi aikaa, jättäessään riisiä pienemmille nälkäleireille ja
palatessaan nopein yömarssein suuriin keskusleireihin, jossa aina
odotti Hawkinsin yksitoikkoinen sähkösanoma: "Tehkää se uudelleen."
Ja hän teki sen uudelleen ja taas uudelleen, sillä välin kuin Jim
Hawkins viidenkymmenen mailin päässä merkitsi isolle kartalle hänen
koetellun maan halki rämisevien vaunujensa uran. Toiset tekivät
tehtävänsä hyvin — Hawkins tiedoitti, kun kaikki oli ohi, että
jok'ainoa oli toiminut moitteettomasti — mutta Scott oli paras heistä,
sillä hän piti aina mukanaan kiliseviä rupioita ja maksoi paikalla omat
vaunukorjauksensa ja kaikki odottamattomat lisämenot, luottaen siihen,
että se hänelle ajan tullen korvattaisiin. Teoriassa olisi hallituksen
pitänyt maksaa jokaisesta kengästä ja jokaisesta pyöränsokasta; mutta
hallitus maksaa hyvin hitaasti, ja terävä-älyiset ja huolelliset
virkamiehet kirjoittivat hirveän pitkiä lausuntoja vastustaen
valtuuttamattomia kahdeksan pennyn menoja. Se mies, joka tahtoo tehdä
tuloksellista työtä, saa luottaa omaan pankkitiliinsä tai hankkia rahaa
muulla tavoin.
"Sanoinhan sinulle, että hän saisi tehdä työtä", virkkoi Jim
vaimolleen, kun kuusi viikkoa oli mennyt. "Hän on kokonaisen vuoden
valvonut yksinään paria tuhatta miestä Mohsul-kanavalla, ja hänestä
on vähemmän vaivaa kuin nuoresta Martynista ja hänen kymmenestä
konstaapelistaan. Minä olen moraalisesti vakuutettu — hallitus vain ei
tunnusta moraalisia velkoja — että hän on käyttänyt puolet palkkaansa
pyörärasvaan. Katsohan tästä, Lizzie, yhden ainoan viikon työtä.
Neljäkymmentä mailia kahdessa päivässä kahdellakymmenellä vaunulla;
kahden päivän pysähdys nälkäparakin rakentamiseksi nuorelle Rogersille
(Rogersin, sen idiootin, olisi pitänyt rakentaa se itse!). Sitten
takaisin neljäkymmentä mailia, matkalla kuormattu kuusi vaunua.
Samana iltana hän kirjoittaa minulle kahdenkymmenen sivun pituisen
puolivirallisen raportin, jossa ilmoittaa, että niiden seutujen väestöä
'voitaisiin edullisesti käyttää hätäaputöihin, ja ehdottaa, että hän
saisi panna ne korjaamaan erästä vanhaa puutteellista vesisäiliötä,
jonka hän on löytänyt ja josta pitäisi olla paljon hyötyä sadekautena.
Hän luulee voivansa saada lammen selväksi neljässätoista päivässä.
Katsohan hänen marginaalipiirroksiaan — eivätkö ne ole selviä ja
mainioita? Tiesin, että hän oli _pukka_, mutta en tietänyt hänen olevan
niin hirveän _pukka_."
"Tämä minun täytyy näyttää Williamille", sanoi mrs Jim. "Se lapsi
raataa itsensä ihan loppuun pienokaisten parissa."
"Ei enempää kuin sinä, rakkaani. No niin, kahden kuukauden kuluttua
olemme jälleen kuivalla maalla. Olen pahoillani, etten voi ehdottaa
sinulle Viktorian ristiä."
William istui teltassaan myöhään yöhön ja luki sivu sivulta Scottin
voimakasta käsialaa, tarkastellen hellästi säiliön korjausta varten
tehtyjä piirroksia ja rypisti kulmakarvojaan numeroriveille siinä
kohden, missä oli vedensaanti-laskelmia.
"Hän sitten ehtii vaikka mitä", huudahti tyttö itsekseen, "ja... hyvä,
minäkin olen tehnyt tehtäväni. Olen pelastanut pari lapsukaista."
Hän näki kahdennenkymmenennen kerran unta jumalasta, jolla oli
kultainen sädekehä, ja heräsi reippaana ja virkeänä ruokkimaan kymmeniä
likaisia lapsia, kodittomia pienokaisraukkoja, jotka oli poimittu tien
varrelta täynnä vammoja ja niin laihoina, että luut miltei pistivät
nahasta esiin.
Scott ei päässyt kuljetustoimestaan, mutta hänen kirjeensä lähetettiin
aikanaan hallitukselle ja hän sai — mikä Intiassa on sangen tavallista,
lohduttautua sillä, että toinen korjasi, minkä hän oli kylvänyt.
Sellainen on sielulle hyvin opettavaista ja ylentävää.
"Hän on liian hyvä tuhlaamaan aikaansa kanaviin", sanoi Jimmy. "Kuka
tahansa voi pitää silmällä kuleja. Älkää huoliko loukkaantua, William;
hän pystyy mihin haluaa, mutta minä tarvitsen helmeni johtamaan
häränajajia ja olen siirtänyt hänet Khandan piirikuntaan, missä hän voi
aloittaa uudestaan. Hän lienee jo matkalla."
"Hän ei ole mikään kuli", sanoi William loukkaantuneena. "Hänen pitäisi
saada toimia vesirakennustöissään."
"Hän on paras alallaan, ja se merkitsee paljon; mutta jos minun
täytyy käyttää partaveitsiä kovasinten halkomiseen, otan mieluimmin
terävimmän."
"Emmekö pian taas saa tavata häntä?" kysyi mrs Jim. "Olen varma siitä,
ettei poikaparka ole kokonaiseen kuukauteen saanut kunnollista ateriaa.
Hän istuu varmasti vankkureissaan ja syö sormineen sardiineja."
"Kaikella on aikansa, rakkaani. Velvollisuus ennen mukavuutta — mr
Chucks se kai niin sanoi."
"Ei, vaan perämies Pirteä", hymähti William. "Välistä minä mietin,
miltä mahtaa tuntua taas kerran tanssia ja kuunnella soittokuntaa ja
istua katon alla. Voisin varsin hyvin kuvitella, etten ole käyttänyt
tanssiaispukua."
"Malttakaahan", sanoi mrs Jim, joka oli istunut ajatuksiinsa
vaipuneena. "Jos hän lähtee Khandaan, sivuuttaa hän meidät viiden
mailin päässä. Tietysti hän poikkeaa silloin tänne."
"Ei toki, ei hän tänne tule", sanoi William.
"Miten sen voit tietää, rakkaani?"
"Se veisi aikaa hänen työltään, eikä hänellä mielestään ole aikaa."
"Hän tulee varmasti", sanoi mrs Jim iskien silmää.
"Riippuu kokonaan hänestä. Ei ole vähäisintäkään syytä, minkä vuoksi
hän ei tulisi, jos häntä haluttaa", virkkoi Jim.
"Häntä ei haluta", vastasi William tyynesti. "Se ei olisi hänen
tapaistaan."
"Tällaisina aikoina oppii totisesti tuntemaan ihmiset", sanoi Jim
kuivasti. Mutta Williamin kasvot olivat yhtä rauhalliset kuin aina,
nytkin, kun hän väitti, ettei Scott tulisi.
Vihdoin tuli sadekausi, myöhään, mutta sitä runsaampana. Kuiva,
halkeillut maa muuttui punaiseksi liejuksi, ja palvelijat tappoivat
käärmeitä leirissä, missä kaikkien noin neljäntoista päivän aikana
täytyi pysyä sisällä — kaikkien paitsi Hawkinsin, joka käytti hevosia
ja pulikoi tyytyväisenä märässä.
Nyt oli hallitus antanut määräyksen, että väestölle oli jaettava
siemenviljaa ja lainattava rahaa härkien ostoon; ja valkoiset miehet
saivat tehdä työtä kaksinverroin ankarammin suorittaakseen tämän uuden
tehtävän; William taas sai hypellä tiiliskiveltä tiiliskivelle — niitä
oli asetettu poljettuun liejuun — antamaan suojateilleen lämmintä
lääkettä, joka sai ne hieromaan pyöreitä vatsojaan. Lypsyvuohet
herkuttelivat korkeassa ruohikossa.
Scott, joka nyt oli Khandan piirikunnassa, kaukana kaakossa,
ei antanut merkkiäkään itsestään lukuunottamatta tavanmukaisia
sähkösanomaraportteja Hawkinsille. Kurjat maantiet olivat kadonneet;
ajomiehet olivat puoliksi kapinassa; yksi Martynilta lainatuista
poliisikonstaapeleista oli kuollut koleraan; ja Scott oli nauttinut
kolmekymmentä grammaa kiniiniä tukahduttaakseen kuumeen, joka tuli
kovasta työstä ankarassa sateessa. Mutta siitä hänen raporteissaan ei
sanallakaan mainittu.
Hän toimi jälleen eräästä rautatien varrella sijaitsevasta varastosta
käsin, ja viisitoista mailia siitä kaikkiin suuntiin oli hänen
työmaataan. Kun täysiä kuormia ei enää voinut käyttää, otti Scott
neljänneskuormia ja kiihdytti siitä syystä työntekoa, jotta se
kävisi neljä kertaa nopeammin. Hän ei näet tahtonut antaa jalansijaa
kulkutaudille, joka olisi saanut arvaamattoman vauhdin, jos olisi
koottu alkuasukkaita tuhansittain hätäapuparakeille. Tuli halvemmaksi
käyttää hallituksen härkiä, panna ne ponnistelemaan, kunnes kuolivat,
ja jättää sitten tienvierille varisten saaliiksi.
Scott eli nyt aikaa, jolloin kahdeksan vuoden järkevä elintapa ja kova
työ kantoi hedelmää, vaikkakin hänen päässään soi ja maa tanssi hänen
jalkojensa alla, kun hän seisoi, ja hänen sänkynsä alla, kun hän nukkui.
Hawkins oli pitänyt parhaana tehdä hänestä häränajaja, no niin, se oli
Hawkinsin asia, ajatteli Scott. Siellä pohjoisessa oli miehiä, jotka
saisivat tietää, mitä hän oli saanut aikaan, kolmekymmentä vuotta
hänen departementissaan palvelleita miehiä, jotka sanoisivat, että se
"ei ollut hullumpaa", ja ylimpänä, korkealla kaikkien kaikenarvoisten
miesten yläpuolella, siellä oli William, joka hyväksyisi hänen
toimensa, koska ymmärsi sellaisia asioita.
Hän oli harjaannuttanut aivonsa niin, että ne saattoivat suorittaa
päivän mekaanisen työn, vaikka oma äänensä kaikui vieraana hänen
korvissaan ja hänen kätensä kävivät kirjoituspöydällä suuriksi kuin
päänaluset tai pieniksi kuin herneet. Tuo sitkeys vei hänen ruumiinsa
rautatieasemalle ja saneli sähkösanoman Hawkinsille, jossa hän
ilmoitti, että Khandan piirikunta nyt hänen nähdäkseen oli pelastettu
ja että hän odotti lisämääräyksiä.
Sähköttäjä, joka oli alkuasukas, ei varmaankaan ollut kovin mielissään,
kun iso, laiha mies kaatui pyörtyneenä hänen päällensä; hänen
mielipahansa lienee kuitenkin johtunut vähemmässä määrin kaatuneen
painosta kuin niistä haukkumasanoista ja lyönneistä, joilla Faiz Ullah
kestitsi häntä astuttuaan sisään ja löydettyään isäntänsä erään penkin
alta. Sitten Faiz Ullah sai käsiinsä vilttejä ja peittoja ja shaaleja
ja kietoi Scottin niihin yltä ja alta ja sitoi hänen kätensä vahvoilla
telttanuorilla ja kaatoi häneen jotakin hirveätä yrttisoppaa ja pani
erään konstaapelin tappelemaan hänen kanssaan, kun hän tahtoi päästä
pois peittojensa hirveästä kuumuudesta, ja sulki sähkösanomatoimiston
kahdeksi yöksi ja yhdeksi päiväksi, pitääkseen uteliaat poissa. Ja kun
raiteille ilmestyi veturinlyhty, ja Hawkins kurkisti ovesta sisään,
tervehti Scott esimiestä, heikolla mutta luonnollisella äänellä, ja
hänen takanaan seisoi Faiz Ullah ja otti itselleen kaikesta kunnian.
"Oi taivas, kaksi yötä hän oli _pagal_", sanoi Faiz Ullah. "Katsokaa
minun nenääni ja katsokaa poliisikonstaapelin silmää. Hän iski meitä
nyrkeillään; mutta me istuuduimme hänen päälleen, ja vaikka hänen
sanansa olivat _tezejä_, annoimme me hänen hikoilla. Hän on nyt
heikompi kuin lapsi, mutta kuume on karkoitettu hänestä, kiitetty
olkoon Jumala. Ainoat muistot siitä ovat minun nenäni ja konstaapelin
silmä. Sahib, onko minun pyydettävä eroa, koska Sahib on lyönyt minua?"
Ja Faiz Ullah laski pitkän, hoikan kätensä varovasti Scottin rinnalle
tullakseen vakuutetuksi siitä, että kuume oli ohi, ennenkuin lähti
ulos avaamaan lihakeittoa sisältävää säilykerasiaa ja antamaan selkään
jokaiselle, joka nauroi hänen turvonnutta nenäänsä.
"Piirikunnassa on kaikki niinkuin pitää", kuiskasi Scott. "Tämä ei
merkitse mitään. Saitteko sähkösanomani? Olen kunnossa taas viikon
kuluttua. En käsitä, miten se kävi. Olen kunnossa muutaman päivän
päästä."
"Teidän on seurattava meitä leiriin", sanoi Hawkins.
"Mutta — mutta..."
"Melkein kaikki on nyt ohi. Me emme enää tarvitse teitä punjabilaisia.
Kunniani kautta, emme tarvitse teitä. Martyn lähtee takaisin parin
viikon kuluttua. Arbuthnot on jo matkustanut, ja Clay ja Ellis
viimeistelevät muuatta uutta kanavaa, jonka hallitus on rakennuttanut
hätäaputyönä. Mortens on kuollut — mutta hän oli Bengalista, ettekä
te tuntenut häntä. Totisesti, te ja Will — miss Martyn — näytte
selviytyvän tästä paremmin kuin kukaan toinen."
"Oh, kuinka hän voi?" Nuoren miehen ääni kohosi ja aleni hänen
puhuessaan.
"Hän voi mainiosti, kun lähdin sieltä. Roomalaiskatoliset
lähetyssaarnaajat ovat ottaneet hoiviinsa ne lapset, joita ei haettu
pois, kasvattaakseen niistä pikku pappeja; Basilin lähetys ottaa
joitakin ja äidit loput. Kuulisittepa, kuinka ne pikku raukat ulisevat,
kun ne viedään pois Williamin luota. Hän on hiukan riutunut, mutta
niinhän me kaikki olemme. No, milloin luulette voivanne lähteä täältä?"
"Minä en voi tulla leiriin tällaisena. Enkä tahdo", vastasi Scott
ärtyisästi.
"No niin, ettehän te erikoisen hauskalta näytä, mutta mikäli olen
huomannut, tuntuu teidän tulonne herättävän iloa, olittepa missä
tilassa hyvänsä. Minä tarkastan työtänne täällä pari päivää, jos
sallitte, ja te voitte sillävälin koota voimia Faiz Ullahin hoidossa."
Kun Hawkinsin tarkastus oli päättynyt, pysyi Scott jo pystyssä,
ja hän kävi hehkuvan punaiseksi, kun Jim sanoi, että hänen työnsä
piirikunnassa "ei ollut hullumpaa", ja lisäsi, että hän oli pitänyt
Scottia koko nälänhädän aikana oikeana kätenään ja katsoisi
velvollisuudekseen korostaa sitä virallisesti.
He palasivat rautateitse vanhaan leiriin; mutta nyt siellä ei enää
tungeksinut väkijoukkoja, nuotiot olivat sammuneina ja mustina ja
nälkäparakit kutakuinkin tyhjinä.
"Näettekö?" sanoi Jim. "Meillä ei ole paljon tehtävää. Parasta
ratsastaa tervehtimään vaimoani. Teille on pystytetty teltta.
Päivällinen on kello seitsemän. Tapaamme silloin."
Hitaasti ratsastaen Scott saapui Williamin luo, joka istui
vanhassa ratsastuspuvussaan ruokasali-teltan oviaukolla, kädet
sylissään, valkeana kuin tuhka, heikkona ja lopen laihtuneena, tukka
kiillottomana. Mrs Jimistä ei ollut vilaustakaan näkyvissä, eikä
William saanut sanotuksi muuta kuin:
"Hyvä Jumala, kuinka te näytätte huonolta."
"Minulla on ollut kuumeenalkua. Tekään ette näytä erikoisen terveeltä."
"Oh, minuun ei kuolema pysty. Mutta nyt olemme saaneet sen pysymään
aisoissa. Otaksun, että te tiedätte sen."
Scott nyökkäsi: "Me lähdemme takaisin parin viikon kuluttua. Hawkins on
sanonut sen minulle."
"Joulun edellä, sanoo mrs Jim. Eikö ole hauskaa päästä takaisin.
Minä melkein jo tunnen joulutakan tuoksun", virkkoi William vetäen
ilmaa keuhkoihinsa. "Me tulemme perille hyvissä ajoin, niin että
ennätämme panna kaikki kuntoon jouluksi. Toivon, ettei Punjabin
piirikunta menettele niin alhaisesti, että siirtäisi Jackin muualle
uudeksivuodeksi."
"Tuntuu kuin Punjab ja kaikki tuo olisi ollut sata vuotta sitten, eikö
totta? Kadutteko, että tulitte tänne?"
"En, nyt kun kaikki on ohi. Mutta täällä on ollut hirveätä.
Ymmärrättehän, meidän täytyi istua hiljaa emmekä saaneet toimittaa
mitään, ja sir Jim oli niin paljon poissa."
"Ette saaneet tehdä mitään! Kuinka lypsy sittemmin luisti?"
"Sangen hyvin — sen jälkeen kuin te opetitte minua."
Keskustelu katkesi, ja seurasi miltei kuuluva äänettömyys. Vieläkään ei
mrs Jimiä näkynyt.
"Siitäpä johtuu mieleeni, että olen velkaa teille nuo viisikymmentä
rupiaa, joilla ostin kondensoitua maitoa. Arvelin, että te kenties
kävisitte täällä, kun teidät siirrettiin Khandan piirikuntaan, ja että
minä silloin saisin tilaisuuden maksaa velkani. Mutta te ette tullut."
"Tieni kulki viiden mailin päässä leiristä. Olimme par'aikaa
liikkeellä, nähkääs, ja vaunujen täytyi pysähtyä joka viides minuutti,
enkä voinut päästä perille ennen kuin kello kymmenen illalla. Mutta
kovasti minun teki mieleni. Te tiesitte sen, eikö totta?"
"Minä — luulen — että — tiesin", vastasi William ja katsoi toista
suoraan silmiin. Nyt hän ei enää ollut valkea.
"Ymmärsittekö?"
"Miksi te ette ratsastanut tänne? Ymmärsin, luonnollisesti,"
"Minkä tähden siis?"
"Tietysti siksi, ettette voinut. Tiesin sen."
"Olisitteko välittänyt siitä?"
"Jos te olisitte tullut — mutta minähän tiesin, ettette te tulisi
— mutta jos te olisitte tullut, olisin välittänyt siitä paljonkin.
Tiedätte kyllä itse, että olisin välittänyt."
"Kiitän Jumalaa, etten tullut. Mutta ah, miten minun teki mieleni. En
uskaltanut ratsastaa vaunujen edellä, pelosta että olisin johdattanut
ne tänne. Uskotteko sen?"
"Minä tiesin, ettette voinut", sanoi William vaatimattomasti. "Tässä
ovat teidän viisikymmentä rupiaanne."
Scott kumartui ja suuteli kättä, joka piteli likaisia seteleitä. Toinen
käsi taputti häntä kömpelösti, mutta hellästi päälaelle.
"Ja te tiesitte myöskin, eikö totta?" sanoi William muuttuneella
äänellä.
"En, kautta kunniani, en tietänyt. Minulla ei ollut — ei ollut
rohkeutta toivoa, mutta... Sanokaa, olitteko ratsastamassa sinä
päivänä, jolloin minä kuljin tästä ohi matkalla Khandaan?"
William nyökkäsi ja hymyili kuin enkeli, joka on yllätetty hyvänteossa.
"Näinkin siis vilaukselta juuri teidän pukunne..."
"Palmulehdossa eteläisen ajotien varrella. Näin teidän kypäränne,
kun tulitte _mullahista_ temppelin kohdalla — parahiksi saadakseni
varmuuden siitä, että te voitte hyvin. Ilahduttaako se teitä?"
Tällä kertaa Scott ei suudellut hänen kättään, sillä he olivat nyt
sisällä ruokasali-teltan hämärässä, ja Williamin jalat pettivät, niin
että hänen täytyi istuutua lähimmälle tuolille, missä itki kauan ja
onnellisena pää käsiin painettuna. Ja kun Scott arveli, että hänen oli
koetettava rauhoittaa tyttöä, ei tämä näkynyt tarvitsevan sellaista
lohdutusta, sillä hän kiiruhti tiehensä omaan telttaansa. Ja Scott meni
ulos ja hymyili leveästi ja idioottimaisesti. Mutta kun Faiz Ullah
ojensi hänelle juotavaa, havaitsi hän välttämättömäksi tukea toisella
kädellä toista, siliä muuten olisi hyvä whisky ja soodavesi mennyt
hukkaan. On monenlaista kuumetta.
Siitä ja paljosta muusta sanoi William:
"Kihloissa oleminen on jotakin hirveätä, kun ei ole virallisessa
asemassa. Saamme kiittää onneamme siitä, että meillä on niin paljon
työtä."
"Työtä?" sanoi Jim, kun Williamin sanat oli kerrottu hänelle.
"Kumpikaan heistä ei enää kelpaa mihinkään. Minä en saa Scottista irti
edes viiden tunnin päivätyötä. Puolet ajasta hän liitelee pilvissä."
"Niin, mutta he ovat niin kauniit nähdä, Jimmy. Sydämeni murtuu, kun he
lähtevät täältä. Etkö voi tehdä jotakin Scottin hyväksi?"
"Olen saanut hallituksen sellaiseen käsitykseen — tai ainakin toivon
saaneeni — että juuri hän selvitti koko nälänhätätyön. Mutta hän ei
pyydä muuta kuin saada ryhtyä rakentamaan Luni-kanavaa, ja William on
yhtä mieletön. Oletko kuullut heidän puhuvan luukuista, suluista ja
hukkavedestä. Se on heidän tapansa haaveilla, luullakseni."
Mrs Jim hymyili valoisaa hymyä:
"Oh, sellaisista he puhuvat vain väliajoin. Jumala heitä siunatkoon!"
Ja niin kävi, että Rakkaus sai rankaisematta juoksennella leirissä,
sillä välin kuin miehet korjasivat nälänhädän jätteet noista
kahdeksasta piirikunnasta.
Pikajunan ajaessa Sutlejin mailin pituisen sillan yli koitti aamu
tuoden mukanaan joulukuun läpitunkevan kylmyyden, tamariskien
himmeänsiniset ääriviivat, rappeutuneiden hautojen kupolit ja
Pohjois-Intian valkeiden kenttien kaikki tuoksut. Kietoutuneena
_poskteeniin_ — silkillä kirjattuun ja astrakaanilla reunustettuun
lampaannahkanuttuun -William katseli silmät kosteina ja sieraimet
avoimina tuttua ja rakasta maisemaa. Etelä pagodeineen ja palmuineen,
liikakansoitettu Hinduetelä, oli heidän takanaan. Tässä oli se maa,
jota hän rakasti, ja hänen edessään hyvä elämä ihmisten parissa, jotka
kuuluivat hänen kastiinsa ja olivat hänen mielensä mukaisia.
Matkustajia tuli melkein joka asemalta — miehiä ja naisia,
jotka lähtivät viettämään jouluviikkoa tennisraketteineen,
poolokeppi-kimppuineen, kuluneine mailoineen, foxterriereineen ja
satuloineen. Useimmilla heistä oli turkistakit, niinkuin Williamilla,
sillä pohjoisessa on pakkasen kanssa yhtä vähän leikkimistä kuin
etelässä kuumuuden. Ja William seisoi heidän keskellään kädet syvällä
taskuissa, kaulus korvilla, tömistäen jalkojaan asemasiltaan ja kulkien
edestakaisin pysyäkseen lämpimänä; välillä hän pistäytyi eri vaunuissa,
missä kaikki onnittelivat.
Scott oli nuortenmiesten joukossa junan toisessa päässä, ja siellä
tehtiin ahkerasti pilaa hänestä ja imevistä lapsista ja lypsyvuohista,
mutta silloin tällöin hän vaelsi Williamin ikkunan alle ja kysyi:
"Hauskaa, eikö totta?" — ja William vastasi mielihyvästä huokaisten:
"Oikein, oikein hauskaa."
Tuntui niin hyvältä kuulla kotoisten kaupunkien suuria nimiä.
Umballa, Ludianah, Phillour, Jullundur — ne soivat hänen korvissaan
kuin hääkellot, ja William tunsi syvää ja vilpitöntä sääliä kaikkia
muukalaisia kohtaan — kävijöitä, turisteja ja niitä, jotka olivat
vast'ikään saapuneet astuakseen maan palvelukseen.
Se oli loistava kotiintulo, ja kun nuoret miehet pitivät
joulutanssiaiset, oli William tavallaan virallisesti arvokkain
kunniavieras. Hän ja Scott tanssivat miltei yksinomaan toistensa
kanssa ja istuivat väliajoilla suuressa hämärässä galleriassa, josta
heillä oli erinomainen näköala kauniille teak-puiselle lattialle,
missä univormut välkkyivät ja kannukset kilisivät ja uudet iltapuvut
ja neljäsataa tanssijaa pyörivät, niin että pilareja koristavat liput
liehuivat.
Keskiyön aikaan tuli Klubista puolikymmentä herraa, jotka eivät olleet
välittäneet tanssista, leikkimään "Tervehdyskäyntiä", ja — se oli
yllätys, jonka marsalkat olivat järjestäneet — äkkiarvaamatta lakkasi
musiikki ja kätketyt laulajat virittivät "Hyvä kuningas Wenceslaun", ja
William lauloi galleriassa mukana ja polki tahtia jalallaan:
Jälkiäni astu, poika!
Pelko pois sa häädä!
Rohkeutt' on tarvis, ettei
talvi verta jäädä.
"Oi, kunpa he laulaisivat vielä jotakin! Eikö ole ihanaa, kun sävelet
tulevat näin pimeästä? Näetkö, tuolla pyyhkii mrs Gregory silmiään."
"On kuin kotona", sanoi Scott. "Muistan..."
"Hiljaa! Kuule, rakas!" Ja laulu alkoi uudestaan:
Enkeli taivaan lausui näin...
"Ah!" sanoi William ja painautui lähemmäksi Scottia.
Miks hämmästyitte säikähtäin?
Mä suuren ilon ilmoitan
maan kansoille nyt tulevan.
Herramme Kristus teille nyt
on tänään tänne syntynyt,
ja tää on teille merkiksi:
seimessä lapsi makaapi.
Tällä kertaa pyyhki William — Vilhelm Valloittaja — silmiään.