vuodenaikaan sopivan seurustelupuvun, joka oli valkoista palttinaa
kiireestä kantapäähän; vyötäisillä vain oli leveä silkkivyö. Martynien
päivällinen oli huomattavasti parannettu painos klubin aterioista,
mitkä tavallisesti olivat vuohenpaistia, sitkeätä kanaa ja säilykkeitä.
Mutta oli vahinko kerrassaan, ettei Martynilla ollut varaa lähettää
sisartaan vuorille kuumaksi vuodenajaksi. Poliisitarkastajana Martyn
sai suurenmoisen palkan, kuusisataa hopearupiaa huonoa valuuttaa,
ja se näkyi selvästi hänen pienestä asunnostaan, joka käsitti neljä
huonetta. Kuoppaista lattiaa peittivät tavallisesti valko- ja
siniraitaiset matot, valkeaksi siveltyjä seiniä koristivat tavalliset
lasihelmillä reunustetut _phulkarisit_, ruokasalissa näkyi tavallinen
kokoelma tuoleja, jotka kaikki olivat erilaisia ja ostetut jonkun
toverin kuoleman jälkeen pidetystä huutokaupasta, ja seinissä oli
tavallisia rasvatahroja sillä paikalla, missä _punka_-nauha riippui.
Näytti siltä kuin kaikki olisi eilisiltana purettu ja järjestetty ja
pakattaisiin huomenna jälleen. Talossa ei ollut ainoatakaan ovea, joka
olisi kunnolla riippunut saranoillaan. Pienet ikkunat, jotka olivat
viisitoista jalkaa korkealla lattiasta, olivat täynnä ampiaispesiä,
ja sisiliskot ajelivat kärpäsiä kattoparrujen välissä. Mutta kaikki
tämä muodosti osan Scottinkin elämää, ja hän oli niin tottunut
siihen, ettei kiinnittänyt huomiota tuollaisiin pikkuseikkoihin.
Sillä tavoin asuivat kaikki, joilla oli samat tulot, ja maassa, jossa
jokaisen miehen tulot, ikä ja yhteiskunta-asema ovat painetut jokaisen
luettavissa olevaan kirjaan, ei juuri maksa vaivaa sanoin eikä teoin
yrittää uskotella toisille asemaansa paremmaksi kuin se on. Scott
oli kahdeksan vuotta ollut kasteludepartementin palveluksessa ja
sai kahdeksansadan rupian kuukausipalkan; hänellä oli mahdollisuus
palveltuaan nuhteettomasti vielä kaksikymmentäkaksi vuotta vetäytyä
lepoon turvanaan neljänsadan rupian kuukautinen eläke. Palvelusaikansa
hän oli enimmäkseen asunut teltoissa tai tilapäisissä parakeissa, missä
juuri ja juuri saattoi nukkua, syödä ja kirjoittaa kirjeitä, ja hänen
työnsä oli ollut uusien kanavien avaamista ja hoitamista, muutamia
tuhansia eriuskoisia alkuasukkaita käsittävän työläislauman johtamista
ja suurten hopearahamäärien maksamista. Hän oli samana keväänä — eikä
aivan ilman kunniaa — lopettanut viimeisen osan suurta Mosuhl-kanavaa
ja oli sitten vasten tahtoaan, sillä hän inhosi virastotöitä, lähetetty
kuumaksi vuodenajaksi maakunnan pääkaupunkiin hoitamaan ainoana miehenä
departementin lasku- ja varasto-osastoa helteisessä virkahuoneessa.
Martyn tiesi sen, William, hänen sisarensa, tiesi sen, ja jokainen
ihminen tiesi sen.
Scott, niinkuin koko muukin maailma, tiesi, että neiti Martyn oli
tullut Intiaan neljä vuotta sitten pitämään taloutta veljelleen,
joka, senkin jok'ainoa tiesi, oli lainannut rahat hänen tulomatkansa
maksamiseksi, ja että tytön kaikkien ihmisten väitteen mukaan olisi
pitänyt mennä naimisiin kauan aikaa sitten. Mutta sensijaan hän oli
antanut rukkaset puolellekymmenelle upseerille, eräälle virkamiehelle,
joka oli häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi, ja eräälle lääkärille.
Tämäkin oli yleisesti tunnettua. Hän oli jäänyt kaupunkiin kolmeksi
kuumaksi vuodenajaksi, koska hänen veljensä oli velkaantunut eikä
voinut kustantaa sisarelle edes halvimpiakaan paikkoja vuorilla.
Hänen kasvonsa olivat kuunvalkoiset, ja keskellä hänen otsaansa näkyi
noin shillingin suuruinen arpi, Delhi-haavan merkki, sellainen, joka
syntyy huonosta juomavedestä ja syöpyy lihaan, kunnes kypsyy hapoilla
poltettavaksi.
Mutta huolimatta tästä William oli huvitellut paljon näiden
neljän vuoden aikana. Kaksi kertaa hän oli ollut vähällä hukkua
kahluuttaessaan hevostaan yli joen, kerran kameli oli vienyt hänet
mukanaan, kerran hän oli ollut todistamassa rosvojen yöllistä
hyökkäystä veljensä leiriin, oli nähnyt oikeutta jaettavan pitkillä
vavoilla ulkona luonnossa, osasi puhua urdua samoinkuin raakaa
Punjabin murretta niin sujuvasti, että herätti kateutta niissä, jotka
olivat olleet maassa paljon kauemmin kuin hän; sitäpaitsi hän oli
kokonaan päässyt tavasta kirjoittaa tädeilleen Englantiin ja poimia
leikkeleitä englantilaisista aikakauskirjoista, oli ollut mukana
eräänä sangen vaikeana koleeravuotena, jolloin oli nähnyt asioita,
joita ei voi kuvailla, ja kaikkien hänen kokemustensa kukkana oli
tyfoidikuume, joka oli kestänyt kuusi viikkoa ja jonka jälkeen hänen
oli ollut pakko ajaa hiuksensa. Ja kaikki tämä, vaikka hän ei vielä
ollut täyttänyt kahtakymmentäkolmea vuotta! On sangen luultavaa, että
hänen tätinsä eivät olisi hyväksyneet tyttöä, joka ei milloinkaan
laskenut jalkaansa maahan, jos vain oli hevonen ratsastettavaksi, joka
ratsasti tanssiaisiin shaaliin kääriytyneenä, joka piti tukkaansa
lyhyeksileikattuna ja käheränä, josta oli yhdentekevää, sanottiinko
häntä Williamiksi vai Billiksi, jonka puhe oli koristettu maan
murteiden kielikukkasilla, joka saattoi esiintyä amatöörinäytöksissä,
soittaa banjoa, pitää huolta kahdeksasta palvelijasta ja kahdesta
hevosesta, palvelijain palkoista ja sairauksista, ja katsella miehiä
tyynesti suoraan silmiin — niin, senkin jälkeen, kun he olivat kosineet
ja saaneet rukkaset.
"Minä pidän miehistä, jotka tekevät jotakin kunnollista", oli hän
sanonut opettajalle, joka opasti kangaskauppiaan poikia runouden
ymmärtämiseen, ja kun mies tuli hentomieliseksi ja runolliseksi, niin
William selitti, "ettei hän ymmärtänyt runoutta viiden pennyn edestä
ja että hänen päätään aina rupesi särkemään värssyjä lukiessa". Tämän
jälkeen taas eräs murskattu sydän pakeni Klubiin. Mutta vika oli
todellakin Williamin, koska hänestä oli hauskaa kuunnella miesten
puhuvan työstään, ja sehän on varmin keino saada mies vaipumaan naisen
jalkojen juureen.
Scott oli tuntenut hänet kolme vuotta ja melkein aina tavannut hänet
silloin, kun hänen ja Martynin leirit olivat sattuneet toistensa
viereen Intian aavikon äärillä. Hän oli sitäpaitsi tanssinut tytön
kanssa monta kertaa suurissa joulujuhlissa, joihin saattoi kokoontua
jopa viitisensataa valkoihoista, ja hän oli aina tuntenut suurta
kunnioitusta tytön keittiökykyjä ja hyviä päivällisiä kohtaan.
William muistutti tavallista enemmän poikaa istuessaan päivällisen
jälkeen nahkapäällysteisessä sohvassa toinen jalka allaan ja mustien
kiharoiden peittämä matala otsa syvissä rypyissä. Hän pyöritteli
paperosseja veljelleen ja työnsi pyöreän leukansa eteenpäin
saatuaan vihdoinkin tupakan tasaisesti pakatuksi, ja melkein yhtä
huolimattomasti kuin koulupoika heittää kiven hän viskasi valmiit
paperossit huoneen poikki veljelleen, joka sieppasi ne toisella
kädellään, jatkaen keskusteluaan Scottin kanssa. Heidän keskustelunsa
koski yksinomaan ammattiasioita, kanavia ja kanavien hoitamista,
syntisiä kyläläisiä, jotka ottivat enemmän vettä, kuin mistä
olivat maksaneet, vielä parantumattomampia alkuasukaspoliiseja,
jotka ummistivat silmänsä näiltä varkauksilta, kylien siirtämistä
vastakostutetuille alueille ja sotaa eteläisiä aavikonasukkaita
vastaan, joka syttyisi, kun hallitus myöntäisi varoja suunnitellun
Luni-kanavaverkon rakentamiseen. Scott puheli avoimesti hartaasta
halustaan päästä osalliseksi tähän työhön, missä hän tuntisi sekä maan
että asukkaat, ja Martyn huokasi itselleen pilettiä Himalajan juurelle
ja kertoi ajatuksiaan esimiehistään; koko ajan William pyöritteli
paperosseja sanomatta sanaakaan, mutta hymyillen ystävällisesti
veljelleen, kun tämä kuumeni.
Kello kymmeneltä tuotiin Scottin hevonen portille, ja ilta oli lopussa.
Valoa vilkkui molemmista mataloista bangaloista, missä päivälehti
painettiin, ja koska oli liian aikaista ajatella makuullemenoa, meni
Scott vaihtamaan pari sanaa toimittajan kanssa. Vyötäisiin asti
alastomana kuin merimies, joka seisoo tykin ääressä, makasi Raines
lepotuoiissa odotellen yösähkösanomaa. Hän oli sitä mieltä, että
ellei ollut työssään koko päivää ja suurinta osaa yöstä, niin joutui
alttiiksi kuumeelle. Senvuoksi hän söi ja nukkui lehtipakkojensa
keskellä.
"Voitteko ruveta siihen?" kysyi hän unisesti. "En tarkoittanut, että
vaivautuisitte tänne."
"Kuinka? Olen ollut päivällisellä Martynien luona."
"Tarkoitan tietysti nälänhätää. Martyn on myöskin määrätty
lähetettäväksi apua tarvitseville paikoille. Ne ottavat apulaisia
mistä saavat. Lähetin juuri teille klubiin lapun, jossa kysyin,
voisitteko ottaa kirjoittaaksenne meille kirjeen viikossa sieltä
etelästä, sanotaan yhdestä kahteen palstaan. Ei tietenkään
mitään hälyytysjuttuja, vaan pelkkiä yksinkertaisia tosiasioita
toimenpiteistä, joihin on ryhdytty, ja niin edespäin. Tavallinen
palkkio on kymmenen rupiaa palstalta."
"Valitan, että täytyy kieltäytyä, mutta sellainen ei sovellu minulle",
sanoi Scott hajamielisellä äänellä ja katseli seinällä riippuvaa Intian
karttaa. "Ikävä juttu Martynille, totisesti ikävä. Ihmettelenpä, mitä
hän tekee sisarelleen. Ja mitä hittoa ne tekevät minulla? Ei minulla
ole kokemuksia nälänhädästä. En ole milloinkaan ollut sellaisessa
mukana. Onko minut todellakin määrätty?"
"Kyllä, tässä on sähkösanoma. Ovat asettaneet teidät avustustyöhön
ja antaneet teille joukon alkuasukkaita, joita kuolee kuin kärpäsiä.
Kymmentä tuhatta asukasta kohden on yksi hindulainen lääkäri ja pullo
koleeramikstuuraa. Määräys johtuu siitä, että sattumalta olette
vapaa. Jokainen, joka ei tee kahden miehen työtä, tuntuu kutsutun
palvelukseen. Tuntuu tulevan yhtä pahaa kuin mistään nälänhädästä
kymmenen vuoden aikana."
"Ikävä kyllä se kuuluu meidän työhömme. Saan kai virallisen määräyksen
huomenna. Olipa hyvä, että sattumalta kurkistin tänne. On parasta
ruveta heti pakkaamaan. Tiedättekö sattumalta, kuka tulee hoitamaan
minun paikkaani?"
Raines selaili sähkösanomia.
"Murreen Mc Evan", vastasi hän.
Scott naurahti.
"Ja hän kun ajatteli pitää viileätä koko kesän! Se uutinen ei totisesti
häntä ilahduta. Mutta ei maksa vaivaa puhua. Hyvää yötä!"
Kaksi tuntia myöhemmin Scott saattoi hyvällä omallatunnolla paneutua
levolle tyhjässä huoneessaan. Kaksi kulunutta nahkalaukkua, nahkainen
vesipullo, tinainen jäälaatikko ja hänen mielisatulansa olivat läjässä
ovella, ja maksu Klubiin viime kuukauden täysihoidosta oli tyynyn alla.
Seuraavana päivänä hän sai virallisen määräyksen ja samalla kertaa
yksityisen sähkösanoman sir James Hawkinsilta, joka ei milloinkaan
unohtanut kykeneviä miehiä ja pyysi nyt häntä, koska nälänhätä oli kova
ja valkoisista miehistä suuri puute, mahdollisimman pian saapumaan
eräälle paikalle, jolla oli mutkikas nimi.
Lihava, punaposkinen nuorukainen saapui keskipäivän tienoissa
valittaen kohtaloa ja nälänhätää, jotka eivät milloinkaan voi suoda
ihmiselle kolmen kuukauden lomaa. Hän oli Scottin seuraaja, eräs
toinen ratas siinä koneistossa, jota oli pitänyt liikkeessä hänen
toverinsa, jonka palvelukset nyt, niinkuin virallisessa kirjelmässä
sanottiin, "asetettiin Madrasin hallituksen käytettäväksi nälänhädän
auttamiseen, kunnes toisin määrätään". Scott luovutti kassan, osoitti
työhuoneen viileimmän kolkan, varoitti ylenmääräisestä työinnosta
ja lähti uskollisen palvelijansa Faiz Ullahin seuraamana hämärissä
vuokravaunuilla linnoitetulle asemalle ennättääkseen ajoissa etelän
pikajunaan. Kuumuus oli tukahduttava, ja melkein kauhistuen hän
ajatteli, että edessä oli vähintään neljän päivän ja viiden yön
matka. Faiz Ullah, joka oli tottunut pistämään nenänsä joka paikkaan,
heittäytyi pelottomasti asemalaiturin ihmisjoukkoon, sillä aikaa
kuin Scott mustaa sikaria vedellen odotteli vaununsa kiinnittämistä.
Kymmenkunta alkuasukaspoliisia pyssyineen ja myttyineen raivasi
tiensä halki Punjabin talonpoikien, Sikhin käsityöläisten ja Afreeden
rasvakiharaisten kulkukauppiaiden joukon ja suojeli mahtavasti Martynin
matkalaukkua, jäälaatikkoa, vesipulloja ja kantohihnoja. He näkivät
Faiz Ullahin kohotetun käden ja ohjasivat kulkunsa sitä kohden.
"Minun Sahibini ja sinun Sahibisi matkustavat yhdessä", sanoi Faiz
Ullah Martynin palvelijalle. "Ja senvuoksi myöskin sinun ja minun,
oi veli, on hankittava paikat heidän lähelleen, ja meidän isäntäimme
aseman vuoksi ei kukaan uskalla häiritä meitä."
Kun Faiz Ullah tiedoitti, että kaikki oli kunnossa, nousi Scott
vaunuihin ja sijoittui leveälle nahkapäällysteiselle sohvalle
riisuttuaan ensin takkinsa ja kenkänsä. Viimeisellä hetkellä hyökkäsi
Martyn sisään kuumana ja hikisenä.
"Älä nyt kiroile", sanoi Scott raukeasti, "on myöhäistä muuttaa vaunua,
ja me ja'amme minun jääni."
"Mitä sinä täällä teet?" kysyi Martyn.
"Minut lähetetään lainaksi Madrasin hallitukselle aivan kuin sinutkin.
Hiton kuuma ilta. Otatko sinä miehiä mukaasi?"
"Kyllä, tusinan. Saan kai tehtäväkseni valvoa viljan jakelua. En
aavistanutkaan, että sinäkin olit saanut määräyksen."
"En saanut siitä tietää, ennenkuin tulin teiltä eilen illalla. Raines
sen ensiksi sanoi. Virallinen määräys tuli aamulla, Mc Evan vapautti
minut kello neljä, ja minä lähdin heti. Enpä ihmettelisi, vaikka tästä
nälänhädästä olisi suurta hyötyä — tietenkin mikäli pääsemme siitä
elävinä."
"Jimmyn pitäisi ainakin antaa meidän työskennellä yhdessä", sanoi
Martyn ja virkkoi sitten hetken vaiettuaan: "Sisareni on mukana."
"Hyvä asia", sanoi Scott. "Hän kai nousee junasta Uneballissa ja jatkaa
sieltä Simlaan. Kenen luo hän menee asumaan?"
"Ei, siinäpä onnettomuus onkin. Hän aikoo tulla minun mukaani."
Scott nousi äkkiä pystyyn ja tuijotti toveriinsa.
"Mitä ihmettä? Et kai tarkoita, ettei sinulla olisi varoja ..."
"En, olisin kai jollakin tavalla voinut haalia rahat kokoon."
"Olisit ensimmäiseksi voinut tulla minun luokseni", virkkoi Scott
jäykästi, "emme kai niin vieraita ole toisillemme."
"Kas niin, ei sinun maksa vaivaa näyttää loukkaantuneelta. Olisin
voinut tehdä sen, mutta sinä et tunne sisartani. En ole koko päivänä
tehnyt muuta kuin selittänyt, pyytänyt ja käskenyt — menetin hyvän
tuuleni kello seitsemän aamulla enkä vieläkään ole saanut sitä takaisin
— mutta hän ei tahtonut kuulla mistään sovitteluista. Vaimolla on
oikeus seurata mukana, jos häntä haluttaa, ja William väittää, että
hänellä on sama oikeus. Näetkös, mehän olemme olleet yhdessä melkein
koko ikämme, aina siitä lähtien kun vanhemmat kuolivat. Hän ei tunnu
vain tavalliselta sisarelta."
"Kaikki sisaret, joista minä olen kuullut puhuttavan, olisivat
mieluummin pysyneet siellä, missä heidän on hyvä olla."
"Hän on yhtä pystyvä kuin mies", jatkoi Martyn. "Hän järjesti kaikki
bangalossa, sillä aikaa kuin minä väittelin hänen kanssaan, ja kolmessa
tunnissa hän pani kuntoon koko meidän _subchizimme_ (matkatavaramme)
— palvelijat, hevoset ja kaikki. Minä sain määräykseni vasta kello
kymmenen."
"Jimmy Hawkins ei juuri ole hyvillään. Nälänhädän alainen piirikunta ei
-ole sopiva naisen oleskelupaikka."
"Mrs Jim — tarkoitan lady Jim on miehensä luona leirissä. Hän on joka
tapauksessa suostunut ottamaan luokseen sisareni. William sähkötti
hänelle omalla vastuullaan, saisiko hän seurata mukana, ja teki lopun
kaikista väitteistäni näyttämällä hänen vastauksensa."
Scott purskahti sydämelliseen nauruun.
"Jos hän saattoi tehdä sen, niin hän myöskin voi pitää huolta
itsestään, eikä mrs Jim anna hänen kärsiä vahinkoa. Ei totisesti ole
kovin monta naista, ei vaimoa eikä sisarta, jotka vapaaehtoisesti
lähtisivät nälänhädän uhkaamaan piirikuntaan. Eikä se johdu
tietämättömyydestä. Hän oli mukana koleerassa viime vuonna."
Juna pysähtyi Amritsarissa, ja Scott meni naistenvaunuun, joka oli heti
heidän vaununsa takana. William nyökkäsi ystävällisesti istuessaan
siellä matkahattu vallattomilla kiharoillaan.
"Tulkaa juomaan kupillinen teetä", kehoitti hän. "Se on maailman paras
lääke hellettä vastaan."
"Näytänkö minä siis siltä, kuin olisin saamaisillani halvauksen
kuumuudesta?"
"Ei sitä voi koskaan tietää", vastasi William rikkiviisaasti. "Parasta
olla aina varuillaan."
Tapa, millä hän oli olonsa järjestänyt, todisti tottunutta matkustajaa.
Huopaan kiedottu vesipullo riippui ikkunaverhojen nauhasta, posliininen
teeastiasto, joka oli ollut pumpuleihin pakattuna korissa, oli
järjestetty sohvalle, ja matka-spriikeittiö oli kiinnitetty hyllyyn.
William tarjosi heille anteliaasti suuria kupillisia teetä, mikä estää
niskasuonia liiaksi paisumasta kuuman yön aikana. Luonteenomaista
tytölle oli, että kun hänen päätöksensä kerran oli tehty, ei hän enää
puhellut siitä asiasta. Oleskelu miesten parissa, joilla oli paljon
tekemistä ja sangen vähän aikaa siihen, oli opettanut hänet vetäytymään
varjoon ja auttamaan itse itseään. Hän ei viittaillut sanoin eikä
teoin, että hän saattoi olla heille kummallekin retken aikana
hyödyllinen ja rohkaisuksi, vaan hoiteli hiljaa tehtäviään, pakkasi
teeastiaston, kun tee oli juotu, ja pyöritti senjälkeen paperosseja
vierailleen..
"Eilen tähän aikaan emme tällaista odottaneet", virkkoi Scott.
"Olen oppinut odottamaan mitä hyvänsä", sanoi William. "Meidän
olemassaolomme riippuu niin sanoakseni lennätinlangan päässä. Mutta
tästä voi tulla hyötyä meille kaikille — ylennyksiä, jos me pääsemme
hengissä."
"Niin, jutun loputtua me pääsemme omille paikoillemme", vastasi Scott
yhtä vakavasti. "Toivon omalta osaltani saavani Luni-kanavan työt,
mutta ei ole helppo sanoa, miten kauan nälänhätää kestää."
"Tuskin kauemmin kuin lokakuuhun", virkkoi Martyn. "Kyllä se silloin
tavalla tai toisella loppuu."
"Ja meillä on melkein viikon matka edessämme", sanoi William.
"Ajatelkaahan, miten tomuisia me olemme, ennenkuin pääsemme perille!"
Vuorokauden he matkustivat läpi tuttujen seutujen, ja kun he seuraavan
vuorokauden aikana ajoivat pitkin Intian suuren aavikon reunaa,
muistelivat he kokemuksiaan ensimmäisiltä oppivuosilta, jolloin he
olivat matkustaneet sitä tietä Bombaysta. Mutta pian sen jälkeen
muuttui kieli, jolla asemien nimet oli kirjoitettu, ja he saapuivat
etelän vieraaseen maahan, jossa ilman täyttävät tuoksutkin olivat
uusia. Monta pitkää viljalla kuormitettua junaa oli heidän edessään,
ja he saattoivat jo näin etäisyydestä havaita Jimin järjestävän käden.
He odottivat tilapäisesti laitetuilla kaksoiskiskoilla päästääkseen
ohitseen pitkiä tyhjiä vaunujonoja, jotka olivat paluumatkalla
pohjoiseen; sitten heidät kytkettiin hitaasti matelevaan junaan,
ja he saivat keskiyöllä laskeutua vaunuista jonnekin, taivas tiesi
minne, mutta hirvittävän kuuma siellä oli, ja siellä he saivat kauan
kuljeskella edestakaisin viljasäkkien välissä.
Sitten he tulivat Intiaan, joka oli vielä tuntemattomampi heille kuin
monelle englantilaiselle, joka ei ollut milloinkaan matkustellut —
tasaiseen, punaiseen Intiaan, jossa on palmuja, Palmyra-palmuja, ja
riisiä, kuvakirjojen Intiaan — ja he tapasivat sen helteen tappamana ja
kuivettamana. He olivat jättäneet pohjoisen ja lännen keskeytymättömän
matkustajaliikenteen kauas taakseen. Täällä ihmisiä käveli pitkin junan
sivuja kantaen lapsia käsivarsillaan, ja välistä irroitettiin joku
viljavaunu, jonka luo miehet ja naiset kokoontuivat kuin muurahaiset
hunajan ympärille. Kerran he näkivät tomuisella tasangolla pienen
joukon ruskeita sotilaita, joista jokainen kantoi ihmisruumista
olkapäällään, ja kun juna pysähtyi vielä kerran jättämään vaunun,
huomasivat he, etteivät miesten kantamukset olleet vainajia, vaan
nälistyneitä ihmisiä, joita epäsäännölliset sotilasjoukot olivat
keränneet kuolleiden härkien vierestä. Vähän myöhemmin he tapasivat
siellä täällä eräitä valkoisia miehiä, joiden teltat oli pystytetty
lähelle rautatiepengertä ja jotka tulivat kirjallisine määräyksineen
irroittamaan vaunuja. Heillä oli liiaksi puuhaa ennättääkseen muuta
kuin nyökätä Scottille ja Martynille ja luoda kummastuneen silmäyksen
Williamiin, jolla ei ollut muuta tehtävää kuin laittaa tee kuntoon ja
katsella, miten herrat yrittivät hillitä tungeskelevia ja valittavia
luurankoja, omin käsin irroittaessaan merkityt vaunut ja ottaessaan
kuitin kuoppasilmäisiltä valkoisilta miehiltä, jotka puhuivat toista
murretta kuin he.
He kärsivät jään, soodaveden ja teen puutetta, sillä he olivat olleet
matkalla kuusi päivää ja seitsemän yötä, ja tämä aika tuntui heistä
seitsemän kertaa seitsemältä vuodelta.
Vihdoinkin he saapuivat kuivana, kuumana aamuna määräpaikkaansa, jossa
heidät otti vastaan Jim Hawkins, nälänhätäkomissionin päällikkö,
pesemättömänä, leuka sänkisenä, mutta reippaana ja täydelleen tilanteen
herrana.
Hän selitti heti, että Martyn saisi palvella junissa, kunnes saisi
lisämääräyksiä; hänen piti palata tyhjien vaunujen mukana ja koota
nälkiintymeitä ihmisiä, mistä vain saisi käsiinsä, ja viedä heidät
nälkäleiriin kahdeksan hätää kärsivän piirikunnan rajalle. Sitten
hänen piti hakea uusia viljavarastoja ja palata niiden kera, ja hänen
konstaapelinsa saisivat vartioida viljavaunuja ja koota nälkiintyneitä
ihmisiä ja jättää heidät leiriin, joka sijaitsi sata mailia etelämpänä.
Scottin — Hawkinsia ilahdutti tavata hänet jälleen — piti heti lähteä
härkävaunujonon päällikkönä etelään erääseen nälkäleiriin, joka
sijaitsi kaukana rautatiestä ja jonne hänen piti jättää nälistyneet
ihmisensä — sillä niitä ei totisesti puuttuisi hänen tieltään — ja
odottaa senjälkeen uusia määräyksiä. Muuten Scott saisi kaikissa
yksityiskohdissa toimia parhaan harkintansa mukaan.
William puri alahuultaan. Koko maailmassa ei ollut ketään, jota saattoi
verrata hänen ainoaan veljeensä, mutta ne määräykset, jotka Martyn oli
saanut, eivät jättäneet mitään hänen oman harkintansa varaan. Tomun
peittämänä kiireestä kantapäähän ja otsassa syvä ryppy, joka oli tullut
paljosta ajattelemisesta kuluneen viikon aikana, mutta tavalliseen
tapaansa rauhallisena ja hillittynä hän astui vaunusta. Mrs Jim — jonka
olisi pitänyt olla lady Jim, mutta kukaan ei muistanut antaa hänelle
oikeata arvonimeä — otti hänet heti takavarikkoon.
"Oi, miten minua ilahduttaa nähdä teidät", huudahti hän heti nyyhkytys
äänessään. "Teidän ei tietenkään olisi pitänyt tulla, mutta... mutta
täällä ei ole ainoatakaan naista, ja meidän on autettava toisiamme,
ymmärrättekö. Ja sitten meidän on autettava kaikkia noita ihmisraukkoja
ja pikkulapsia, joita ne myyvät."
"Olen nähnyt niitä muutamia tien varrella", sanoi William.
"Eikö se ole hirveätä? Olen ostanut kaksikymmentä kappaletta... ne
ovat leirissä. Mutta ettekö tahdo ensin jotakin syödäksenne? Meillä
on täällä työtä useammalle kuin kymmenelle henkilölle, ja minä olen
hankkinut hevosen teille. Ah, miten iloinen olen teidän tulostanne!
Tekin olette Punjabista, tietäkää se."
"Rauhoituhan, Lizzie", virkkoi Hawkins. "Me kyllä pidämme huolen
teistä, neiti Martyn. Olen pahoillani, etten voi tarjota teille
aamiaista, Martyn, mutta teidän on pakko hankkia itsellenne hiukan
ruokaa mennessänne. Jättäkää kaksi miehistänne Scottin avuksi.
Nämä kurjat penteleet eivät osaa hoitaa kuormavaunuja. Saunders" —
tämä oli veturinkuljettajalle, joka istui torkkuen hiilivaunussa —
"peräyttäkää konetta ja viekää pois nuo tyhjät vaunut. Rata on selvänä
Anundrapillayhin, ja sieltä saatte uusia määräyksiä, ja te, Scott,
saatte lastata vaununne näistä tavaravaunuista ja lähteä matkaan
mahdollisimman pian. Tuo punapaitainen alkuasukas on tulkki ja ohjaaja.
Hän on yrittänyt karata; pitäkää siis silmällä häntä. Lizzie, sinä saat
ajaa neiti Martynin leiriin ja sanoa, että lähettävät minulle raudikon."
Scott vei jo Faiz Ullahin ja parin poliisin avulla kuormavaunujaan
tavaravaunujen luo ja veti työntöovia syrjään, sillä aikaa kuin toiset
täyttivät säkkejä durralla ja vehnällä. Hawkins seisoi katsellen, miten
he kuormittivat ensimmäistä vaunua.
"Mainio mies", mietti hän. "Jos kaikki käy hyvin, niin annanpa hänen
ponnistella lujasti." Se oli Hawkinsin käsityksen mukaan suurin
kohteliaisuus, minkä ihminen saattoi toiselle osoittaa.