Ja hän jatkoi olan yli Gisbornelle: "Tämä Sahib tietää paljon. Kuka hän
on?"
"Sen saat kuulla sitten, ystäväni. No, missä ne asustavat?"
Mowgli kuvasi kädellään ympyrän.
"Vai niin. Ja sinä pystyt ajamaan nilghaita. Katsohan tuonne!
Siellä seisoo tammani paalunsa ääressä. Voitko saada sen tänne
säikähdyttämättä sitä?"
"Voinko saada tamman Sahibin luo säikähdyttämättä sitä?" toisti Mowgli
hiukan tavallista korkeammalla äänellä. "Ei mikään ole helpompaa, jos
vain riimu irroitetaan."
"Irroita riimu!" huusi Müller ratsaspalvelijalle. Tuskin oli tämä
noudattanut käskyä, kun voimakas austraalialainen tamma kohotti päätään
ja suipisti korviansa.
"Varovasti! En tahdo, että se ajetaan _rukhiin_", sanoi Müller.
Mowgli seisoi yhä tulen edessä — ulkomuodoltaan ja vartaloltaan aivan
kreikkalaisten metsänjumalan kaltaisena, sellaisena kuin se monissa
kirjoissa on kuvattu. Tamma nosti takajalkaansa ja huomasi, ettei ollut
sidottu, sitten se kulki nopeasti herransa luokse ja painoi päänsä
päristäen hänen rintaansa vasten.
"Se tuli itsestään. Niin minunkin hevoseni tekisivät", virkkoi Gisborne'
"Koeta, hikoileeko se", sanoi Mowgli.
Gisborne pani kätensä tamman höyryäville lautasille.
"Riittää", sanoi Müller.
"Riittää", toisti Mowgli, ja kaiku vastasi jostakin kalliosta hänen
selkänsä takaa.
"Inhoittavaa, eikö totta", sanoi Gisborne.
"Ei, vain ihmeellistä — hyvin ihmeellistä. Ettekö vielä ymmärrä,
Gisborne?"
"Myönnän, etten ymmärrä lainkaan."
"Hyvä, siinä tapauksessa minä en sano mitään. Hän sanoo jonakin päivänä
näyttävänsä, mitä se on. Olisi väärin, jos minä puhuisin. Minä en vain
voi käsittää, kuinka hän ei jo kauan sitten ole kuollut. Kuulehan nyt,
sinä." Hän nyökkäsi Mowglille ja palasi alkuasukasten kieleen:
"Minä olen kaikkien _rukhien_ päällikkö koko Intiassa ja Mustan
Veden ympärillä. En tiedä, montako miestä minun alaisinani on — ehkä
viisituhatta, ehkä kymmenen. Sinun tulee — ei kuljeksia _rukhissa_ ja
ajaa eläimiä huvin vuoksi, vaan palvella minua, joka olen hallitus, kun
metsät ovat kyseessä, ja elää tässä _rukhissa_ metsänvartijana; ajaa
pois kylänmiesten vuohet, kun ei ole annettu määräystä, että ne saavat
käydä laitumella _rukhissa_; pitää niistä huolta, kun sellainen määräys
on tullut, ilmoittaa Gisborne Sahibille, onko _rukhissa_ tiikereitä ja
missä ne oleskelevat ja mitä eläimiä metsissä on; ja pitää tarkasti
silmällä kaikkia tulia _rukhissa_, sillä sinä voit varoittaa nopeammin
kuin kukaan toinen. Tästä työstä sinulle annetaan joka kuukausi maksu
hopearahoissa, ja lopuksi, kun sinulla on vaimo ja karjaa ja kenties
lapsiakin, sinä saat eläkkeen. Mitä siihen sanot?"
"Sitähän minä juuri...", aloitti Gisborne.
"Minun Sahibini puhui tänä aamuna sellaisesta toimesta. Minä olen
kuljeksinut koko päivän ja miettinyt sitä, ja minun vastaukseni on nyt
valmis. Minä palvelen, jos saan palvella tässä _rukhissa_ eikä missään
muussa, Gisborne Sahibia eikä ketään muuta."
"Olkoon niin. Viikon kuluttua tulee kirjallinen määräys, joka antaa
hallituksen kunnian pantiksi eläkkeestä. Sinä saat rakentaa majasi
sille paikalle, minkä Gisborne Sahib sinulle osoittaa."
"Aioin juuri ehdottaa teille tätä", sanoi Gisborne.
"Se ei ollut tarpeen, kun vain sain nähdä miehen. Hänen veroistaan
metsänvartijaa ei tule koskaan olemaan. Hän on ihme. Sanonpa teille,
Gisborne, että huomaatte itsekin sen eräänä päivänä. Nähkääs, hän on
_rukhin_ jokaisen eläimen kasvattiveli."
"Mieleni olisi keveämpi, jos käsittäisin seikan."
"Se tulee, se tulee. Sanonpa teille, että vain kerran aikaisemmin —
ja siitä on kolmekymmentä vuotta — olen tavannut pojan, joka alkoi
niinkuin tämä mies on alkanut. Ja se kuoli. Joskus voitte kuulla niistä
väenlaskuraporttien yhteydessä, mutta ne kuolevat kaikki. Tämä mies
on saanut elää, ja hän on anakronismi, sillä hän on vanhempi kuin
rautakausi ja kivikausi. Hän on ihmisen historian alku — paratiisin
Aatami, ja nyt tarvitsisimme vielä Eevan. Ei, hän on vanhempi kuin tuo
satu, yhtä varmasti kuin _rukh_ on jumalia vanhempi. Gisborne, minä
olen nyt kerta kaikkiaan pakana."
Koko pitkän illan Müller sitten istui ja tupakoi tupakoimistaan ja
tuijotti tuijottamistaan pimeyteen, ja hänen huulensa liikkuivat, ja
hänen kasvonsa loistivat ihmeellisesti. Hän meni telttaansa, mutta
tuli pian takaisin majesteetillisessa ruusunpunaisessa yönutussaan,
ja viimeiset sanat, jotka Gisborne kuuli hänen lausuvan _rukhille_
keskiyön syvässä hiljaisuudessa, olivat seuraavat, jotka hän deklamoi
suurella paatoksella:
Meiss' on luonnottomuuden piina.
Kevätvoima sun suonissas on.
Isäs Priapos on, Libitina
on äitisi kuolematon.
"Nyt sen tiedän. Olinpa pakana tai kristitty, _rukhin_ sisimpiä
salaisuuksia en saa koskaan tietää."
* * * * *
Keskiyöllä viikkoa myöhemmin seisoi Abdul Gafur tuhkanharmaana raivosta
Gisbornen sängyn ääressä ja pyysi häntä kuiskaten heräämään.
"Nouse, Sahib", hän änkytti. "Nouse ja ota kiväärisi. Minulta on
riistetty kunniani. Nouse ja ammu, ennenkuin kukaan on nähnyt sitä."
Vanhuksen kasvot olivat niin muuttuneet, että Gisborne säikähti.
"Sentähden siis tuo viidakkoirtolainen auttoi minua kattamaan Sahibin
pöytää ja noutamaan vettä ja kynimään lintuja. He ovat menneet yhdessä
tietänsä kaikista selkäsaunoistani huolimatta, ja nyt tuo mies istuu
paholaistensa keskellä ja houkuttelee tytön sielua hornaan. Nouse,
Sahib, ja tule mukaani."
Hän pisti kiväärin unenpöpperöisen Gisbornen käteen ja melkein veti
hänet kuistille.
"He istuvat tuolla _rukhissa_ vajaan pyssynkantaman päässä talosta.
Seuraa minua hiljaa."
"Mitä tämä on? Mitä on tekeillä, Abdul?"
"Mowgli ja hänen paholaisensa. Ja myöskin minun oma tyttäreni", sanoi
Abdul Gafur. Gisborne vihelsi ja seurasi häntä. Nyt hän ymmärsi,
miksi Abdul Gafur öisin piiskasi tytärtään ja miksi Mowgli auttoi
taloustoimissa miestä, jonka hänen oma voimansa — olipa se sitten
mikä hyvänsä — oli todistanut syylliseksi varkauteen. Metsän asukkaan
kosinta on pian tehty.
Metsästä kuului huilunsäveliä, ikäänkuin joku vaeltava metsänjumala
olisi istunut siellä soitellen, ja kun he tulivat lähemmäksi, kuulivat
he ihmisäänien supatusta. Polku päättyi pieneen puoliympyrän muotoiseen
aukeamaan, jota reunusti korkea ruohikko ja osaksi puutkin. Keskellä
istui kaatuneella puunrungolla Mowgii selkä katsojiin päin, päässään
tuore seppel ja käsi kiedottuna Abdul Gafurin tyttären kaulalle;
hän puhalsi alkeellista bambuhuilua, ja neljä isoa sutta tanssi
juhlallisesti takajaloillaan musiikin tahdissa.
"Siinä hänen paholaisensa ovat", kuiskasi Abdul Gafur. "Hänellä oli
kimppu panoksia kädessään. Huilusta kuului venytelty, väräjävä ääni;
eläimet lopettivat silloin tanssinsa ja paneutuivat pitkäkseen maahan
katsellen tyttöä tarkkaavaisin, vihrein silmin.
"Näetkö nyt", sanoi Mowgli. "Ei kai tässä ole mitään vaarallista?
Minä sanoin sinulle, pikku uljassydän, ettei se ollut vaarallista, ja
sinä uskoit minua. Sinun isäsi väitti — oi jospa olisit voinut nähdä
isäsi, kun häntä ajettiin nilghai-tietä — sinun isäsi väitti, että ne
olivat paholaisia; ja Allahin nimessä, joka on sinun jumalasi, minä en
ihmettele, että hän luuli niin."
Tyttö nauroi pientä helmeilevää naurua, ja Gisborne kuuli Abdulin
kiristelevän harvoja jäljelläolevia hampaitaan. Se ei ollut sama
tyttö, jonka Gisborne oli nähnyt hiiviskelevän talossa hunnutettuna ja
äänettömänä, vaan kokonaan toinen — nainen, joka oli puhjennut täyteen
kukoistukseen yhdessä yössä, niinkuin orvokit, jotka kukkivat yhden
tunnin polttavassa kuumuudessa.
"Ne ovat minun leikkitovereitani ja veljiäni, sen äidin lapsia, joka
imetti minua, niinkuin kerroin sinulle keittiön takana", jatkoi Mowgli.
"Sen isän lapsia, joka asettui minun ja kylmän väliin luolan aukolle,
kun minä olin pieni alaston lapsi. Katsohan vain" — eräs susista
kohotti harmaan kuononsa ja nuoli Mowglin polvea — "minun veljeni
tuntevat, että minä puhun niistä. Niin, kun minä olin pieni lapsi, oli
tuo pentu, joka pyöriskeli kanssani maassa."
"Mutta sinä olet sanonut, että sinä olet syntynyt ihmisestä", kuhersi
tyttö ja painautui lähemmäksi hänen olkapäätään. "Olethan sinä syntynyt
ihmisestä?'"'
"Sanoinko? Niin, minä tiedän, että olen syntynyt ihmisestä, koska
sydämeni on sinun vallassasi, sinä pieni."
Tytön pää liukui Mowglin leuan alle. Gisborne kohotti kätensä
varoittaakseen Abdul Gafuria, jota tuo eriskummallinen näky ei lainkaan
liikuttanut.
"Mutta kuitenkin minä olin susi susien joukossa, kunnes se hetki tuli,
jolloin ne, jotka elivät viidakossa, kehoittivat minua menemään, koska
minä olin ihminen."
"Kutka kehoittivat sinua menemään? Tuohan ei muistuta ollenkaan oikean
ihmisen puhetta."
"Eläimet, käsitätkö? Sinä pieni, sinä et ikinä uskoisi sitä, mutta
niin se kuitenkin oli. Viidakon eläimet kehoittivat minua menemään,
mutta nämä neljä seurasivat minua, sillä minä olin niiden veli. Sitten
minä jouduin karjanpaimeneksi ihmisten pariin ja opin heidän kielensä.
Ho-hoo! Laumat maksoivat tullia minun veljilleni, kunnes muudan nainen,
muudan vanha nainen, rakkaani, näki minun eräänä yönä leikkivän
veljieni kanssa niitetyllä kentällä. Silloin ne sanoivat, että minussa
oli paholaisia, ja minut ajettiin kylästä kepiniskuilla ja kivillä,
jo nuo neljä tulivat minun mukaani salaa eikä muiden nähden. Tämä
tapahtui sen jälkeen kuin minä olin oppinut syömään keitettyä ruokaa
ja puhumaan rohkeasti. Kylästä kylään minä kuljin, oi minun sydämeni
sydän, milloin karjanpaimenena, milloin puhvelinajajana, milloin
jälkienseuraajana, mutta koskaan ei ollut miestä, joka olisi uskaltanut
kahta kertaa kohottaa sormeaan minua vastaan." Hän kumartui taputtamaan
muuatta sudenpäätä. "Etkö sinäkin pidä niistä? Niissä ei ole mitään
pahaa eikä mitään noituutta. Katso, ne tuntevat sinut jo."
"Metsät ovat täynnä kaikenlaisia pahoja henkiä", sanoi tyttö väristen.
"Se on vale. Lapsen vale", vastasi Mowgli hyvin vakavasti. "Minä olen
maannut kasteessa tähtien alla ja pitkiä, pimeitä öitä, ja minä kai
tiedän sen. Viidakko on minun kotini. Pitäisikö miehen pelätä omia
kattoparrujaan ja vaimon miehensä liettä? Kumarru ja hyväile niitä!"
"Ne ovat koiria ja likaisia", mutisi tyttö ja kumartui kasvot poispäin
käännettyinä.
"Syötyämme hedelmää me muistamme lain", sanoi Abdul Gafur katkerasti.
"Mitä hyödyttää odottaa enää, Sahib? Ammu!"
"Vaiti sinä! Kuulkaamme, mitä on tapahtunut", sanoi Gisborne.
"Se oli hyvin tehty", sanoi Mowgli ja kietoi taas kätensä tytön
ympärille. "Koiria tai ei, ne ovat kuitenkin seuranneet minua tuhannen
kylän läpi."
"Ah, entä missä sinun sydämesi silloin oli? Tuhannen kylän läpi! Sinä
olet tavannut tuhat tyttöä. Olenko minä — olenko minä ainoa tyttö, joka
on saanut sinun sydämesi?"
"Minkä nimeen minun on vannottava? Allahinko, josta sinä puhut?"
"Ei, sinun oman elämäsi nimeen, joka on sinussa, ja minä olen
tyytyväinen. Missä sinun sydämesi oli noina päivinä?"
Mowgli nauroi:
"Vatsassani, sillä minä olin nuori ja aina nälkäinen. Sentähden minä
opettelin metsästämään ja seuraamaan jälkiä antaen veljilleni käskyjä
kuin kuningas armeijoilleen. Niiden avulla minä ajoin nilghain hupsun
nuoren Sahibin luokse ja paksun lihavan tamman paksun lihavan Sahibin
luokse, kun he kysyivät minun mahtiani. Olisi ollut yhtä helppo ajaa ne
itse. Nytkin", hän koroitti jonkin verran ääntään, "nytkin minä tiedän,
että minun takanani seisovat sinun isäsi ja Gisborne Sahib. Ei, älä
juokse, sillä vaikka heitä olisi kymmenen miestä, eivät he uskaltaisi
astua askeltakaan eteenpäin. Muista, että jos sinun isäsi vielä kerran
lyö sinua, lausun minä sanan ja ajan häntä jälleen ympäri _rukhia_."
Yksi susista nousi ja paljasti hampaansa.
Gisborne tunsi, kuinka Abdul Gafur vapisi hänen vieressään. Seuraavassa
hetkessä oli paikka tyhjä, ja lihava mies kiiti tiehensä.
"Nyt on ainoastaan Gisborne Sahib jäljellä", sanoi Mowgli, yhä
kääntymättä, "mutta minä olen syönyt Gisborne Sahibin leipää, ja pian
minä olen hänen palveluksessaan, ja minun veljeni rupeavat palvelemaan
häntä ajamalla riistaa ja tuomalla tietoja. Kätkeydy ruohikkoon!"
Tyttö pakeni, ja korkea ruohikko sulkeutui hänen ja sen suden jälkeen,
joka seurasi häntä vartijana. Nyt Mowgli kääntyi ja seisoi kolmen
jäljelläolevan suden kanssa kasvot Gisborneen päin, kun tämä tuli hänen
luokseen.
"Tässä koko noituus on", sanoi Mowgli osoittaen niitä kolmea.
"Lihava Sahib tiesi, että me, jotka olemme kasvaneet susien parissa,
ryömimme ensimmäisenä vuotena kyynärpäittemme ja polviemme varassa.
Koettelemalla minun käsivarsiani ja polviani hän arvasi sen totuuden,
jota sinä et käsittänyt. Onko se niin ihmeellistä, Sahib?"
"Minusta se on paljon ihmeellisempää kuin noituus. Nämä siis ajoivat
nilghaita?"
"Niin, niinkuin ne voisivat ajaa Sahibia, jos minä käskisin. Ne ovat
minun silmäni ja minun jalkani."
"Katso sitten, ettei Sahibilla ole kaksipiippuista pyssyä mukanaan.
Niiden on vielä opittava yhtä ja toista, sillä ne seisovat peräkkäin
toinen toisensa takana, niin että kaksi laukausta riittäisi surmaamaan
kaikki kolme."
"Niin, mutta ne tietävät, että niistä tulee sinun palvelijoitasi niin
pian kuin minusta on tullut metsänvartija."
"Oletpa metsänvartija tai ei, Mowgli, joka tapauksessa olet tuottanut
häpeää Abdul Gafurille. Sinä olet häpäissyt hänen talonsa ja
synkistänyt hänen kasvonsa."
"Hänen kasvonsa synkistyivät silloin, kun hän otti sinun rahasi, ja
ne kävivät vielä mustemmiksi, kun hän äsken kuiskasi sinun korvaasi,
että surmaisit alastoman miehen. Minä puhun itse Abdui Gafurin kanssa,
sillä minä olen valtion virkamies, joka tulee saamaan eläkkeen. Hän saa
pitää häät minkä uskonnon mukaan haluaa, mikäli häntä ei huvita juosta
vielä kerran. Minä puhun hänen kanssaan aamunkoitteessa. Sitäpaitsi —
Sahibilla on oma talonsa, ja tämä on minun. On aika mennä uudelleen
nukkumaan, Sahib."
Mowgli kääntyi ja katosi ruohikkoon jättäen Gisbornen yksin.
Metsänjumalan viittausta ei voinut käsittää väärin, ja Gisborne palasi
bangaloon; kuistilla hän tapasi vihan ja pelon raateleman Abdul
Gafurin, joka vastasi hänen sanoihinsa hourepuheilla.
"Rauhoitu, rauhoitu!" sanoi Gisborne pudistellen häntä, sillä hän
näytti olevan saamaisillaan uuden kohtauksen. "Müller Sahib on tehnyt
hänestä metsänvartijan, ja niinkuin tiedät saa hän myöhemmin eläkkeen
ja on hallituksen palveluksessa."
"Hän on irtolainen — _mlech_ — koira koirien joukossa, raadonsyöjä. Ei
kai eläke voi poistaa sitä?"
"Allah tietäköön! Sinähän olet sitäpaitsi itse nähnyt, että
onnettomuus on tapahtunut. Tahdotko toitottaa sen kaikkien palvelijain
tietoon? Järjestä nopeasti _shadi_, ja tyttö tulee tekemään hänestä
oikeauskoisen muhamettilaisen. Mies on hyvin miellyttävä. Ihmetteletkö
sitä, että tyttö kaikkien niiden selkäsaunojen jälkeen, mitkä sinulta
oli saanut, pakeni hänen turviinsa?"
"Eikö hän sanonut ajavansa minua villipedoillaan?"
"Niin olin ainakin kuulevinani. Jos hän on taikuri, on hän kaikkein
taitavimpia."
Abdul Gafur mietti pitkään. Sitten hän lysähti kokoon ja parkui,
tykkänään unohtaen, että oli muhamettilainen:
"Sinä olet bramiini. Minä olen sinun lehmäsi. Järjestä sinä asiat ja
pelasta kunniani, jos se on pelastettavissa."
Toistamiseen Gisborne meni _rukhiin_ ja huusi Mowglia. Vastaus tuli
ylhäältä eikä ollut erikoisen nöyräsävyinen.
"Puhu kauniisti!" sanoi Gisborne ja katsoi ylös. "Tarkoitus ei suinkaan
ole riistää sinulta paikkaa ja häätää sinua susinesi täältä. Mutta
tytön on tänä yönä palattava isänsä kotiin. Huomenna vietämme shadin
muhamettilaisten lain mukaan, ja sitten saat vapaasti ottaa hänet
mukaasi. Vie hänet nyt takaisin Abdul Gafurille!"
"Minä kuulen." Kaksi ääntä supatti, ikäänkuin neuvotellen, lehtien
seassa. Ja sitten tuli vastaus:
"Me tottelemme — viimeisen kerran."
* * * * *
Vuotta myöhemmin ratsastivat Müller ja Gisborne _rukhissa_ keskustellen
virka-asioista. He saapuivat Kanye-virran lähellä oleville kallioille.
Müller ratsasti hiukan edellä. Erään orjantappuratiheikön varjossa
sätkytteli kaunis ruskea poika, ja aivan hänen yläpuolellaan pisti
tiheiköstä esiin harmaan suden pää. Gisborne ehti nipin napin iskeä
Müllerin kivääriin, ja kuula lensi vinkuen puunoksien lomitse.
"Oletteko järjiltänne?" karjui Müller. "Ettekö näe?"
"Näen kyllä", vastasi Gisborne tyynesti. "Äiti on jossakin lähistöllä.
Te olette varmasti herättänyt koko joukon, piru vieköön!"
Pensaat jakautuivat, ja hunnuton nainen tempasi lapsen syliinsä.
"Kuka ampui, Sahib?" huusi hän Gisbornelle.
"Tämä Sahib. Hän ei muistanut miehesi ystäviä."
"Ei muistanut? No niin, sehän saattaa helposti sattua, sillä me, jotka
elämme niiden seurassa, unohdamme, että niissä on mitään merkillistä.
Mowgli on virralla kalastamassa. Tahtooko Sahib tavata häntä? Tulkaa
ulos, te epäkohteliaat nahjukset! Tulkaa ulos pensaista ja tervehtikää
kauniisti Sahibia!"
Müllerin silmät suurenivat suurenemistaan. Hän astui maahan säihkyvän
tammansa selästä, ja samassa avautui viidakko neljän suden tieltä,
jotka alkoivat hyppiä Gisbornen ympärillä. Nainen seisoi lastaan
imettäen ja työnsi ne luotaan, kun ne tunkeutuivat liian lähelle hänen
paljaita jalkojaan.
"Te olitte aivan oikeassa Mowglin suhteen", sanoi Gisborne. "Olisin
kertonut siitä teille, mutta olen näiden kahdentoista kuukauden
aikana niin tottunut näihin vintiöihin, että se oli kokonaan häipynyt
muististani."
"Oh, ei mitään anteeksipyyntöjä", sanoi Müller. "Mitäpä siitä. Hyvä
Jumala! 'Ja minä teen ihmeitä — ja ne käyvät myöskin toteen!'"
"VILHELM VALLOITTAJA".
I.
Jos olet kerran perille
sa voinut suurtyön viedä,
sen suuruus vielä suurentuu,
jos siit' ei kenkään tiedä.
"Onko siitä jo tullut virallista julistusta?"
"Niin pitkälle ovat jo menneet, että siellä täällä myönnetään olevan
viljanpuutetta ja parissa piirikunnassa on ryhdytty avustustoimiin,
mikäli sanomalehdet kertovat."
"Merkitsee siis, että virallinen julistus tulee heti, kun ollaan varmat
miehistä ja liikkuvasta kalustosta. Enpä ihmettelisi, vaikka tulisi
yhtä kovat olot kuin suuren nälänhädän aikoina."
"Mahdotonta", vastasi Scott käännähtäen hiukan pitkässä
ruokotuolissaan. "Pohjoisosissa on saatu hyvä sato, ja Bombaysta ja
Bengalista tulee tietoja, että he ovat saaneet enemmän kuin voivat itse
käyttää. Se voidaan varmasti pysähdyttää, ennenkuin se ennättää levitä."
Martyn otti sanomalehden pöydältä, luki vielä kerran sähkösanoman ja
heitti jalkansa tuolin käsinojalle. Oli kuuma, hämärä, tukahduttava,
vastakostutetun puistokäytävän höyryjen painostama ilta. Klubipuutarhan
kukat nuokkuivat kuolleina ja mustina, pieni lootuslammikko oli aivan
kuivunut, ja tamariskipuut olivat aivan valkoisina pölystä. Useimmat
herrat olivat kokoontuneet Puiston musiikkipaviljonkiin — klubin
kuistilla soitti kotimainen sotilasorkesteri, puhallellen kuluneita
valsseja — tai poolokentälle tahi korkeiden muurien ympäröimälle
pihalle, missä oli kuumempi kuin saunassa. Puolikymmentä tallirenkiä
piteli herrainsa hevosia odottaen heidän paluutansa. Välistä sai nähdä
ratsastajan tulevan klubin aidattuun pihaan ja lähtevän hitaasti
valkoiseksi rapattuihin parakkeihin, jotka olivat päärakennuksen
vieressä. Miehet asuivat niissä, ja joka ilta aterialla he saivat nähdä
samat kasvot vastapäätään; siksi he viivyttelivät virkahuoneissaan
mahdollisimman kauan päästäkseen tuosta ikävästä seurasta.
"Mihin sinä aiot ryhtyä?" kysyi Martyn. "Ottakaamme kylpy ennen
päivällistä."
"Vesi on kuin keitettyä", sanoi Scott. "Olen kylpenyt jo tänään."
"Otetaan sitten peli biljardia."
"Biljardisali on jo täynnä. Istu vain rauhassa äläkä ole niin
epämiellyttävän tarmokas."
Pärskähtelevä kameli pysähtyi portin ulkopuolelle, ja sen ajaja pisti
kätensä nahkalaukkuunsa.
"Kubber-kargas-ki-yektraa", vikisi mies heittäen alas lisälehden,
lappusen, jonka toinen puoli vain oli painettu ja joka oli aivan märkä
painomusteesta. "Se naulattiin vihreälle taululle keskelle myytäviä
hevosia ja kadonneita koiria koskevia ilmoituksia."
Martyn nousi uneliaasti ja meni taulun luo. Luettuaan lisälehden hän
päästi ilmoille pienen vihellyksen.
"Nyt se on julistettu", huudahti hän. "Yksi, kaksi, kolme — kahdeksan
piirikunnan on julistettu kärsivän nälänhätää. Jimmy Hawkins on
määrätty johtamaan avustustyötä."
"Hyvä valinta!" sanoi Scott osoittaen ensimmäisen kerran mielenkiintoa.
"Jos olet epävarma, niin ota joku Punjabista — se on hyvä ohje. Minä
olin Jimmyn alaisena, kun aluksi tulin tänne, ja silloin hän kuului
Punjabin piirikuntaan. Hänessä on enemmän pontta kuin useimmissa
muissa."
"Jimmy on nyt vastaleivottu aatelismies", sanoi Martyn, "Ja oikea
kunnian poika, vaikkakin piintynyt sivilisti."
Kiesit pysähtyivät kuistin eteen, ja niistä nousi mies, joka pyyhki
hikeä otsaltaan. Hän oli maakunnan (jossa oli kaksikymmentäviisi
miljoonaa värillistä ja viisisataa valkoista asukasta) pääkaupungin
ainoan lehden toimittajana, koska lehden henkilökunta rajoittui häneen
ja hänen apulaiseensa, niin hänen työaikansa vaihteli kymmenestä
kahteenkymmeneen tuntiin vuorokaudessa.
"Kuulkaahan, Raines", sanoi Martyn pysähdyttäen hänet, "te, joka
tiedätte kaiken, voitte kai sanoa, millaiseksi Madrasin nälänhätä
muodostuu".
"Ei sitä kukaan voi sanoa vielä. Puhelimitse on tullut sylenpituinen
tiedoitus, ja minä olen juuri matkalla klubiin panemaan sitä kokoon.
Madras on tunnustanut, ettei se voi hoitaa yksin asioitaan, ja Jimmy
tuntuu saavan vapaat kädet avustajiensa valinnassa. Arbuthnot on saanut
vihjauksen pysytellä valmiina."
"Peshawarin Arbuthnot?"
"Sama mies. Ja Ellis ja Clay ovat komennetut luoteisesta piirikunnasta
ja ovat ottaneet Bomhaysta mukaansa puolikymmentä apulaista. Näyttää
tosiaankin siitä, kuin oikea nälänhätä olisi tulossa."
"He ovat lähempänä tapahtumapaikkoja kuin me. Mutta jos on
välttämätöntä jo niin aikaisin hakea apua Punjabista, niin kai jo
jotakin vakavampaa on tulossa, kuin miltä näin aluksi näyttää", sanoi
Martyn.
"Tänään täällä, huomenna tuolla. Mutta eihän voi odottaa iankaikkisesti
saavansa pysyä samalla paikalla", virkkoi Scott nousten pystyyn ja
heittäen kädestään erään Marryatin romaanin. "Martyn, sisaresi odottaa
sinua."
Harmaa hevonen kuopi lähellä kuistia, jonka öljylamppu heitti himmeän
valaistuksen neitosen ruskeaan ratsastuspukuun ja kalpeisiin, kasvoihin
valkoisen huopahatun alla.
"Tulen heti", sanoi, Martyn. "Etkö voi lähteä meille päivälliselle,
Scott? William, onko kotona ruokaa?"
"Ratsastan katsomaan", vastasi tyttö. "Sinä voit tulla hänen kanssaan
kahdeksan ajoissa."