voi kuunnella mies, joka on tottunut _rukhin_ äänettömyyteen.
Säilyttääkseen yksinäisyydessä itsekunnioituksensa hän tapasi joka ilta
vaihtaa pukua päivälliselle, ja paidan kankea, valkea laskos kahisi
hänen hengittäessään, kunnes hän veti sen hiukan syrjään. Sitten alkoi
tupakka hänen hieman ihvisessä piipussaan surista, ja hän heitti piipun
pois. Nyt häiritsi haudanhiljaisuutta vain _rukhin_ yöhengitys.
Epämääräisestä etäisyydestä tuli mittaamattoman pimeyden halki
laahustaen sudenulvonnan heikon heikko kaiku. Sitten äänettömyys
palasi, ja sitä tuntui kestävän monta tuntia. Vihdoin, kun jalkansa
olivat jo polvia myöten käyneet aivan tunnottomiksi, Gisborne kuuli
kaukaa tiheiköstä jonkinlaisen rasahduksen. Hän epäröi, kunnes jälleen
kuuli sellaisen ja sitten taas.
"Se on lännestä", mutisi hän, "jokin liikkuu siellä".
Ääni kävi voimakkaammaksi — rasahdus rasahdukselta, loikkaus
loikkaukselta — ja siihen liittyi ankarasti ahdistetun nilghain
läähätys, nilghain, joka pakeni silmittömän säikähdyksen vallassa
suunnasta piittaamatta.
Puunrunkojen lomitse vilahti varjo, se teki kaarroksen, palasi taas
huohottaen ja kavahti pystyyn, niin että maa ryskyi, miltei hänen
kätensä ulottuvilla. Se oli nilghai-härkä, kasteesta likomärkänä —
sen sä'ällä riippui pitkä irtaantunut köynnöskiemura, ja sen silmät
loistivat talosta tulevassa valossa. Eläin säikähti nähdessään miehen
ja pakeni _rukhin_ reunaa pitkin, kunnes pimeys nieli sen. Gisbornen
hämmentyneiden aivojen ensimmäinen ajatus oli, että oli sopimatonta
ajaa sillä tavoin katseltavaksi _rukhin_ suuri sininen härkä.
Kun hän paraikaa seisoi ja töllisteli siinä, kuuli hän pehmeän äänen
sanovan:
"Se tuli vedeltä, missä se johti laumaa. Lännestä se tuli. Uskooko
Sahib nyt, vai pitääkö minun tuoda tänne koko lauma laskettavaksi?
Sahibhan hoitaa tätä _rukhia_."
Mowgli istui jälleen kuistinkaiteella hengittäen hiukan tavallista
nopeammin. Gisborne tuijotti häneen suu auki.
"Miten se oli mahdollista?" sanoi hän.
"Sahib näki itse. Härkää ajettiin — — ajettiin kuin puhvelia. Hah, hah!
Se tulee latelemaan soman jutun palatessaan laumaan."
"Tämä oli minulle aivan uutta. Voitko sinä sitten juosta yhtä nopeasti
kuin nilghai?"
"Sahib näki itse. Jos Sahib joskus toiste haluaa tietää enemmän
eläinten teistä, olen minä, Mowgli, täällä. Tämä on hyvä _rukh_, ja
minä aion jäädä tänne."
"Jää vain, ja jos sinä joskus tarvitset aterian, antavat minun
palvelijani sinulle."
"Niin, minä pidän todellakin keitetystä ruo'asta", vastasi Mowgli
nopeasti. "Kukaan ihminen ei voi väittää muuta, kuin että minä syön
keitettyä ja paistettua yhtä paljon kuin kuka tahansa. Minä painan
mieleeni nuo ateriat. Omasta puolestani minä lupaan, että Sahib saa
nukkua yönsä kotonaan täydessä turvassa ja ettei kukaan varas pääse
murtautumaan hänen taloonsa kantamaan pois hänen runsaita aarteitaan."
Keskustelu loppui itsestään, sillä Mowgli oli äkkiä kadonnut. Gisborne
istui kauan tupakoiden, ja hänen mietiskelynsä tuloksena oli, että
hän oli Mowglissa löytänyt ihanteeilisimman jälkienseuraajan ja
metsänvartijan, minkä hän ja departementti milloinkaan saattoivat
löytää.
"Minun täytyy jollakin tavoin saada hänet hallituksen palvelukseen.
Mies, joka pystyy ajamaan nilghaita, tietäisi _rukhista_ enemmän kuin
viisikymmentä muuta. Hän on ihme — _lusus naturae_, luonnon oikku —
mutta metsänvartija hänestä pitää tulla, jos hän vain haluaa asettua
tänne vakinaisesti", sanoi Gisborne.
Abdul Gafurin mielipide oli vähemmän suosiollinen. Hän uskoi
Gisbornelle maatapanon aikana, että Herraties mistä tulleet
muukalaiset olivat ammattivarkaita ja että hän puolestaan ei sietänyt
alastomia irtolaisia, jotka eivät edes osanneet käyttäytyä puhuessaan
valkoisille. Gisborne nauroi ja pyysi häntä pitämään huolta omista
toimistaan, ja Abdul Gafur poistui mumisten. Myöhemmin yöllä hän sai
aihetta nousta piiskaamaan kolmetoista-vuotiasta tytärtään. Kukaan ei
tietänyt syytä, mutta Gisborne kuuli parun.
Seuraavina päivinä Mowgli tuli ja meni kuin varjo. Hän oli sijoittanut
alkeellisen taloutensa lähelle bangaloa, mutta _rukhin_ laitaan, missä
Gisborne tullessaan kuistille hengittämään raitista ilmaa usein näki
hänen istuvan otsa polvia vasten tai makaavan pitkällään puunoksalla
painautuneena siihen kuin jokin yöeläin. Silloin Mowgli saattoi huutaa
hänelle tervehdyksen tai toivottaa hyvää unta, mikäli hän ei tullut
Gisbornen luo kertomaan kummallisia tarinoitaan _rukhin_ eläinten
tavoista. Kerran hän meni talliin ja tarkasteli siellä innokkaasti
hevosia.
"Tuo", sanoi Abdul Gafur painokkaasti, "todistaa selvästi, että hän
eräänä kauniina päivänä varastaa hevosen. Miksei hän ota kunniallista
tointa, jos hän nyt aikoo asua täällä lähistöllä? Mutta ei, hänen
täytyy kuljeksia sinne tänne kuin irtipäässeen kamelin, pannen pyörälle
mielettömiä päitä ja narraten ihmisiä tekemään tyhmyyksiä."
Kun he tapasivat, käski Abdul Gafur aina karskisti Mowglia noutamaan
vettä tai kynimään lintuja, ja Mowgli totteli aina huolettomasti
nauraen.
"Hänellä ei ole kastia", sanoi Abdul Gafur. "Hän tulee tekemään
jotakin. Pidä häntä silmällä, Sahib! Käärme on käärme ja
metsämustalainen on varas niin kauan kuin elää."
"Suu kiinni!" sanoi Gisborne. "Saat vapaasti kurittaa omaa perhettäsi,
kunhan se vain ei herätä liiaksi melua, sillä minä tunnen sinun tapasi.
Mutta älä sekaannu minun asioihini. Minä tunnen hänet paremmin kuin
sinä. Hän on vain hiukan hassahtava."
"Päin vastoin, hyvin hassahtava", sanoi Abdul Gafur. "Mutta saammepa
nähdä, miten tämä päättyy."
Muutamia päiviä sen jälkeen piti Gisbornen lähteä kolmipäiväiselle
virkamatkalle _rukhiin_. Abdul Gafur oli vanha ja lihava ja jätettiin
kotiin. Häntä ei haluttanut maata metsänvartijain majoissa, ja hänellä
oli heikkoutena vaatia herransa nimessä verona viljaa ja öljyä ja
maitoa metsänvartijoilta, joiden oli vaikea pitää arvossa sellaista
ystävällisyyttä.
Gisborne lähti ratsastamaan aikaisin aamulla, hieman harmissaan siitä,
ettei hänen metsäihmisensä ollut saapunut kuistille opastaakseen
häntä. Gisborne piti hänestä — häntä miellytti Mowglin väkevyys,
hänen nopeutensa, hänen hiljainen käyntinsä ja hänen alati iloinen,
avoin hymynsä; hänen tietämättömyytensä kaikista sopivaisuuden ja
kohteliaisuuden vaatimuksista ja ne lapselliset jutut _rukhin_ eläinten
toimista, joita hän kertoi (ja joihin Gisborne nyt alkoi uskoa).
Ratsastettuaan tunnin vehreydessä hän kuuli takaa rasahduksen, ja
Mowgli hiipi hänen jalustimensa viereen.
"Meillä on edessämme kolmen päivän työ uudisistutuksilla", sanoi
Gisborne.
"Hyvä", sanoi Mowgli, "on aina hauska hoitaa nuoria puita. Ne kasvavat
nopeasti, jos vain eläimet jättävät ne rauhaan. Meidän täytyy uudelleen
ajaa villisiat pois."
"Uudelleen?" virkkoi Gisborne hymyillen.
"Niin, ne tonkivat ja myllersivät viime yönä nuoressa _salissa_, ja
minä ajoin ne pois. Juuri siitä syystä minä en tullut kuistille tänä
aamuna. Sikoja ei oikeastaan saisi ollenkaan pitää _rukhin_ tällä
puolella. Meidän täytyy saada ne pysymään Kanye-virran alajuoksun
varrella."
"Yhtä hyvin voisimme paimentaa pilviä. Mutta, Mowgli, jos asianlaita on
niin kuin sinä sanot, niin sinähän toimit _rukhissa_ paimenena saamatta
mitään palkkaa..."
"Eikö tämä ole Sahibin _rukh_?" sanoi Mowgli kohottaen nopeasti
katseensa. Gisborne nyökkäsi kiitollisena ja jatkoi:
"Eikö olisi parempi saada työstään hallitukselta maksu? Pitkän
palvelusajan jälkeen saa eläkkeen."
"Minä olen ajatellut sitä", sanoi Mowgli, "mutta metsänvartijat asuvat
majoissa, joissa on suljetut ovet, ja kaikki sellainen tuntuu minusta
ansalta. Mutta minä mietin vielä.. ."
"Mieti nyt oikein tarkasti ja ilmoita minulle sitten, millaiseen
päätökseen olet tullut. Tässä me levähdämme ja syömme aamiaista."
Gisborne laskeutui hevosen selästä ja kaivoi aamuateriansa esille
kotitekoisesta satularepusta. Hän näki päivän nousevan kuumana
_rukhiin_. Mowgli loikoi ruohikossa hänen vieressään ja tuijotti
taivaalle.
Äkkiä hän kuiskasi veltosti: "Sahib, annoitko bangalossa määräyksen,
että niiden tänään pitäisi ottaa valkoinen tamma ulos?"
"En, se on lihava ja vanha ja päälle päätteeksi ontuu hiukan. Miten
niin?"
"Sillä ratsastetaan par'aikaa eikä suinkaan hitaasti sitä tietä, joka
vie rautatielinjalle."
"Pyb, sinne on kaksi kossia. Se on tikka."
Mowgli kohotti kätensä varjostaakseen silmiään auringolta.
"Tie tekee suuren kaarroksen bangalosta. Sinne on linnuntietä
korkeintaan yksi koss; ja ääni lentää, niinkuin linnutkin. Katsommeko?"
"Mitä tyhmyyksiä? Juosta koss tällaisessa helteessä vain katsomaan,
mistä jokin ääni tulee."
"Ei, hevonen on Sahibin. Tarkoitan vain, että houkuttelisimme sen
tänne. Ellei se ole Sahibin hevonen, niin mitä siitä. Jos se on Sahibin
tamma, voi Sahib tehdä, mitä haluaa. Sillä ratsastetaan totisesti
lujaan."
"Entä kuinka luulet saavasi sen tänne, hupakko?"
"Onko Sahib unohtanut? Samalla tavoin kuin nilghain, ei mitenkään
toisin."
"Nouse sitten ja juokse, jos sinua niin kovasti haluttaa."
"Oh, ei minun tarvitse juosta."
Hän ojensi kätensä ikäänkuin äänettömyyteen kehoittaen ja kajautti, yhä
selällään ruohikossa, kolme kertaa syvän, lutkuttavan äänen, joka oli
Gisbornelle aivan uutta.
"Se tulee kyllä", sanoi Mowgli sitten. "Odottakaamme varjossa."
Pitkät silmäripset painuivat ihmeellisille silmille, ja hän näytti
vaipuvan uneen aamutyvenessä. Gisborne odotti kärsivällisesti; Mowgli
oli todellakin hassahtava, mutta muuten juuri sellainen hupainen
toveri, jollaista yksinäinen metsävirkamies saattoi toivoa.
"Hoh! Hoh!" sanoi Mowgli unisesti, silmät yhä edelleen suljettuina.
"Se on heittänyt ratsastajan selästään. Hyvä, ensin tulee tamma ja
sitten mies." Sitten hän haukotteli, niin että Gisbornen ori hirnui.
Kolme minuuttia myöhemmin karkasi valkoinen tamma satuloituna ja
suitsitettuna, mutta ilman ratsastajaa aukeamalle, jossa he istuivat,
ja liittyi toveriinsa.
"Se ei ole erikoisen kuuma", sanoi Mowgli, "mutta tässä helteessä
nousee hiki hitaasti. Pian me saamme nähdä ratsastajan, sillä ihminen
kulkee hitaammin kuin hevonen — varsinkin jos hän sattuu olemaan vanha,
lihava mies."
"Allah! Se on paholaisen työtä", huusi Gisborne hypähtäen pystyyn,
sillä hän kuuli viidakosta huudon.
"Älä välitä siitä, Sahib. Hän ei ole vahingoittunut. Hänkin tulee kyllä
sanomaan, että se on paholaisen työtä. Oh, kuule! Kuka siellä?"
Abdul Gafurin ääni se äärimmäisessä pelossa rukoili huutaen
tuntemattomia valtoja armahtamaan häntä ja hänen harmaata tukkaansa.
"Ei, minä en jaksa enää", kiljui hän. "Minä olen vanha mies ja olen
kadottanut turbaanini. Arré! Arré! Mutta minä koetan! Minä riennän!
Minä juoksen! Oi te pimeyden henget! Minä olen muhamettilainen!"
Tiheikkö jakautui, ja näkyviin tuli Abdul Gafur, turbaanittomana ja
kengättömänä, vyö liehuen, mutaa ja ruohoa nyrkkiin puristetuissa
käsissään ja kasvot tummanpunaisina. Hän huomasi Gisbornen, kiljahti
uudelleen, syöksyi hänen eteensä ja heittäytyi uupuneena ja vavisten
hänen jalkainsa juureen. Mowgli katsoi häneen tarkoituksellisen
säälivästi.
"Tästä on leikki kaukana", sanoi Gisborne vakavasti. "Mieshän on
kuolemaisillaan, Mowgli."
"Oh, ei hän kuole. Hän vain pelkää."
Abdul Gafur vaikerteli ja nousi pystyyn, vavisten kaikilta jäseniltään.
"Se oli noituutta — noituutta ja paholaisen peliä", nyyhkytti hän
haparoiden käsillään poveaan. "Syntieni tähden ovat paholaiset
piiskanneet minut halki metsän. Nyt se on lopussa. Minä kadun. Ota ne,
Sahib!" Ja hän ojensi isännälleen tukun likaisia papereita.
"Mitä tämä tarkoittaa, Abdul Gafur?" kysyi Gisborne, joka jo aavisti,
mitä tuleman piti.
"Heitä minut vankilaan — kaikki setelit ovat tässä — mutta auta minua,
etteivät paholaiset aja minua takaa. Minä olen rikkonut Sahibia ja
hänen suolaansa vastaan, jota minä olen syönyt; mutta ellei noita
metsänhenkiä olisi ollut, olisin minä ostanut maata kaukana täältä ja
elänyt koko elinaikani levossa ja rauhassa."
Hän löi päänsä maahan epätoivon ja pelon vallassa. Gisborne selaili
setelitukkua. Siinä olivat hänen säästetyt kuukauspalkkansa yhdeksältä
viime kuulta — se setelipinkka, joka oli maannut hänen piirongissaan
kotoa saatujen kirjeiden joukossa.
Mowgli katsoi Abdul Gafuriin ja naureskeli itsekseen.
"Minä en enää tahdo nousta hevosen selkään. Minä tahdon mennä kotiin
Sahibin kanssa, ja sitten hän saa lähettää minut vartioituna vankilaan.
Hallitus antaa monta vuotta tällaisesta rikoksesta", sanoi ukko
synkästi.
_Rukhin_ yksinäisyys aiheuttaa kummallisia ajatuksia ja koko joukon
tekoja. Gisborne katsoi Abdui Gafuriin ja palautti mieleensä, että
tämä oli ollut hyvä palvelija ja että kysyi vaivaa perehdyttää uusi
hovimestari talon tapoihin ja että hän parhaassa tapauksessa saisi vain
uudet kasvot ja uuden kielen.
"Kuulehan, Abdul Gafur", sanoi hän. "Sinä olet tehnyt hyvin väärin ja
kokonaan menettänyt _izzatisi_ ja maineesi. Mutta minä otaksun, että
tämä pälkähti päähäsi yht'äkkiä?"
"Allah! Minä en milloinkaan ennen ole ajatellut seteleitä. Paha tarttui
kurkkuuni, kun katselin niitä."
"Sitä aavistinkin. Palaa siis talooni, ja kun tulen kotiin, toimitan
rahat pikalähetin mukana pankkiin, ja sitten on asia unohdettu. Sinä
olet liian vanha vankilaan. Ja sitäpaitsi sinun perheesi on syytön."
Vastauksen asemasta Abdul Gafur purskahti itkuun ja painoi päänsä
Gisbornen härännahkaisten ratsastussaappaiden väliin.
"Minua ei siis eroteta?" sammalsi hän nyyhkytysten lomassa.
"Sen saamme nähdä. Kaikki riippuu siitä, miten sinä käyttäydyt, kun
minä tulen takaisin. Nouse tamman selkään ja ratsasta rauhassa kotiin."
"Mutta paholaiset? _Rukh_ on täynnä paholaisia."
"Älä pelkää, ukkoseni. Eivät ne tee sinulle mitään, jos vain tottelet
Sahibin määräyksiä", sanoi Mowgli. "Ja muussakin tapauksessa ne
ajaisivat sinut takaisin kotiin — nilghain tietä."
Abdul Gafur sitoi parhaillaan vyötään; hänen leukansa longahti alas, ja
hän tuijotti Mowgliin.
"Ovatko ne hänen paholaisiaan? Hänen paholaisiaan! Ja minä olin aikonut
palata ja heittää syyn tuon noidan niskoille."
"Se oli hyvä suunnitelma, mutta ennenkuin asettaa ansan, on ensin
katsottava, kuinka iso vangittava otus on. Nyt minä en enää ajattele
sitä, että joku on ottanut yhden Sahibin hevosista. Minä en muista,
että joku on aikonut tehdä minut varkaaksi Sahibin silmissä ja että
paholaiseni ovat; raahanneet tänne jonkun jaloista. Mutta eikö meidän
jo ole aika lähteä?"
Mowgli katsoi kysyvästi Gisborneen. Mutta Abdul Gafur meni nopeasti
valkean tamman luo, kömpi sen selkään ja pakeni. Metsäpolku ryskyi ja
kajahteli hänen jäljessään.
"Hyvä on", sanoi Mowgli. "Mutta hänet heitetään vielä kerran maahan,
ellei hän pidä harjasta kiinni."
"Nyt sinun on jo aika sanoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee", sanoi
Gisborne sangen vakavasti. "Mitä tuo lörpötys sinun paholaisistasi
merkitsee? Kuinka voidaan ihmisiä ajaa _rukhissa_ sinne tänne kuin
karjaa? Vastaa!"
"Onko Sahib vihainen siitä, että minä pelastin rahat hänelle?"
"En, mutta tuon takana piilee jotakin, josta minä en pidä."
"Hyvä on. Jos minä nyt nousen ja astun kolme askelta _rukhiin_, ei
kukaan, ei edes Sahib löydä minua, ennenkuin itse tahdon. Minä en sitä
mielelläni tee, mutta minä en myöskään halua kertoa. Ole kärsivällinen
jonkin aikaa, Sahib, niin eräänä kauniina päivänä näytän sinulle
kaikki, sillä jonakin päivänä me, jos sinä suvaitset, ajamme yhdessä
kaurista. Tässä ei ole ollenkaan mitään paholaisen peliä. Mutta... minä
tunnen _rukhin_ yhtä hyvin kuin joku toinen keittiönsä."
Mowgli puhui kuin olisi puhunut malttamattomalle lapselle. Gisborne
oli hämillään, pettynyt ja hiukan harmissaan eikä vastannut mitään,
tuijotti vain maahan ja mietti. Kun hän kohotti katseensa, oli
metsäihminen kadonnut.
"Ei ole hyvä olla", sanoi tyyni ääni tiheiköstä, "kun ystävät ovat
pahoja. Odota iltaan, Sahib, jolloin ilma viilenee."
Jäätyään sitten yksin keskelle _rukhia_ Gisborne aluksi kirosi,
mutta nauroi sitten, nousi hevosen selkään ja jatkoi ratsastusta.
Hän kävi erään metsänvartijan majassa, tarkasti pari uudisistutusta,
antoi määräyksen polttaa polku kuivaan ruohikkoon ja lähti sitten
leiripaikalle, jonka hän itse oli valinnut — joukko kivilohkareita,
joiden päälle oli oksista ja lehdistä rakennettu alkeellinen katto;
se sijaitsi lähellä Kanye-virran rantoja. Oli jo hämärä, kun hän
sai sen paikan näköpiiriinsä, ja _rukh_ oli heräämässä äänettömään,
saaliinhimolla kyllästettyyn yöelämäänsä.
Eräällä kallionharjalla lepatteli leirituli, ja tuuli kantoi hyvin
maukkaan päivällisen tuoksua.
"Hm!" sanoi Gisborne. "Se on parempaa kuin kylmä ruoka. Ainoa, joka
voi olla täällä, on Müller, ja virallisesti hänen pitäisi par'aikaa
tarkastaa Changamangan _rukhia_. Haluaisinpa tietää, mitä hän tekee
täällä minun alueellani."
Tuolla kookkaalla saksalaisella, joka oli koko Intian metsien
päällikkö, ylijahtimestari Birmasta Bombayhin, oli tapana liidellä
yölepakon tavoin paikasta paikkaan ilmoittamatta edeltäkäsin tulostaan
ja sukeltaa esiin juuri siellä, minne häntä vähimmin odotettiin.
Hänen teoriansa mukaan odottamattomat tarkastukset, puutteiden
havaitseminen ja ojennukset "paikan päällä" olivat äärettömän paljon
parempia kuin hidas kirjeenvaihto, joka päättyi kirjoitettuun ja
viralliseen muistutukseen, joka vuosia myöhemmin saatettiin vetää
esiin metsävirkamiestä vastaan. Eli niinkuin hän sen selitti: "Jos
minä vain juttelen pojilleni saksalaisena setänä, niin he sanovat:
'Senkin kirottu vanha Müller', — ja tekevät sitten paremmin seuraavalla
kerralla. Mutta jos minun paksukalloinen virastopäällikköni kirjoittaa
ja sanoo, että Müller, päätarkastaja, on hyvin tyytymätön, ei se
ensinkään auta yhtään, kun minä en ole paikalla, ja toiseksi voi
se tyhmyri, joka tulee minun jälkeeni, sanoa parhaille pojilleni:
Katsokaa, te olette saanut ojennuksen edeltäjältäni.' Sen minä sanon,
että leveät ja laveat kirjoitukset eivät saa puita kasvamaan." Müllerin
syvä ääni kaikui pimeydestä leiritulen takaa; hän seisoi siinä käsi
suosikkikokkinsa olalla.
"Ei niin paljon kastiketta, sinä Belielin poika! Worcester-kastike,
se ei olekaan pelkkää vettä. Kas, Gisborne! Te tulette hyvin huonolle
päivälliselle. Missä teidän leirinne on?" — ja hän astui kättelemään.
"Minä olen leirissäni, sir", sanoi Gisborne. "En aavistanut, että te
olitte täällä."
Müller katseli nuoren miehen sopusuhtaista vartaloa.
"Hyvä! Oikein hyvä! Hevonen ja vähän kylmää syötävää. Kun olin nuori,
tein minäkin leirini sillä tavoin. Nyt teidän tulee syödä päivällistä
minun kanssani. Minä menin päämajaan laatimaan raporttiani viime
kuukaudelta. Kirjoitin puolet — hoh-hoh! — ja loput annoin kirjurilleni
ja lähdin taas ulos. Se hallitus on hullaantunut noihin raportteihin."
Gisborne nauroi, sillä hän muisti ne monet jutut, joita kerrottiin
Müllerin ja hallituksen välisistä rettelöistä. Rohkeapuheisimpana
kaikista virkamiehistä tämä oli erikoisasemassa, sillä metsänhoidon
tuntijana hän oli vertaansa vailla.
"Jos minä tapaan teidät, Gisborne, istumassa bangalossanne ja
raapustamassa minulle raportteja istutuksistanne, sen sijaan että
ratsastaisitte niillä istutuksilla, siirrän minä teidät keskelle
Bekaneerin erämaata istuttamaan sinne. Minä olen sairas kaikista
raporteista ja tyhmistä papereista... meidänhän pitää tehdä työtä."
"Oh, ei vaaraa, että minä tuhlaisin aikaani sellaiseen. Minä vihaan
kirjoitustöitä yhtä paljon kuin te, sir."
Keskustelu siirtyi nyt ammattiasioihin. Müllerin oli tehtävä paljon
kysymyksiä ja Gisbornen vastaanotettava paljon määräyksiä ja
viittauksia, kunnes päivällinen oli valmis. Se oli hienoin ateria, mitä
Gisborne kuukausiin oli syönyt. Vaikka muonavarastot olisivat olleet
kuinka kaukana hyvänsä, ei se saanut vaikuttaa siihen tehtävään, joka
oli uskottu Müllerin kokille; ja ruokalista alkoi siellä erämaassa
makeanveden-kalan selkälihasta ja päättyi kahviin ja konjakkiin.
"Ah", sanoi Müller vihdoin ja huokasi mielihyvästä sytyttäessään
sikarin ja vajotessaan kuluneeseen leirituoliinsa. "Kun aherran kokoon
raporttejani, olen minä vapaa-ajattelija ja ateisti, mutta täällä
_rukhissa_ minä olen enemmän kuin kristitty. Minä olen myöskin pakana."
Hän pyöritteli hyvillä mielin sikarinimuketta kielellään, antoi
käsiensä vaipua polvelle ja tuijotti eteensä iltausvista sankkaan
_rukhiin_, joka oli täynnä hiipiviä ääniä: oksien ritinää, joka
muistutti tulen ritinää hänen takanaan; kuumuudesta taipuneen ja nyt
kylmässä yössä ojentuvan oksan rapinaa; Kanye-virran lakkaamatonta
solinaa ja kukkuloiden aallonharjan takana piileviltä ylämaan
ruohokentiltä kantautuvaa suhinaa. Hän puhalsi paksun savupilven ja
alkoi laususkella Heineä itsekseen.
"Niin, kaikki on oikein hyvin. Oikein hyvin. Niin, minä teen ihmeitä,
Herra nähköön, ja ne onnistuvat myöskin. Muistan sen ajan, jolloin
täällä ei ollut teidän kämmenenne kokoista _rukhia_ tästä peltoihin ja
karja kuivana aikana sai syödä kuolleen karjan luita. Nyt puut ovat
palanneet. Ne oli istuttanut vapaa-ajattelija, hän kun tiesi juuri
sen syyn, joka ne synnyttää! Mutta puut palvelivat vanhoja jumaliaan
— ja kristittyjen jumalat valittivat kovasti. Ne eivät voineet elää
_rukhissa_, Gisborne."
Eräällä ratsastuspolulla liikkui varjo — se liikkui ja läheni
tähtivalossa.
"Minä olen puhunut totta. Tst! Tuossa on Faun, joka tulee tervehtimään
päätarkastajaa. Taivas, se on se jumala. Katso!"
Mowgli siinä tuli valkea seppeleensä päässään ja kädessään puoliksi
kuorittu oksa — hän lähestyi tulta epäluuloisena, valmiina pakenemaan
pienimmästäkin syystä takaisin lehvästöön.
"Se on eräs ystävistäni", sanoi Gisborne. "Hän etsii minua. Halloo,
Mowgli!"
MûlIer ehti tuskin räpäyttää silmäänsä, kun mies jo oli Gisbornen
vieressä ja huudahti:
"Minä tein väärin, kun lähdin. Minä tein äärin, mutta minä en tietänyt,
että sen naaras, joka surmattiin virralla, oli liikkeellä ja etsi
sinua. Muuten en olisi mennyt. Se on seurannut sinun jälkiäsi, Sahib."
"Hän on hiukan hassahtava", sanoi Gisborne, "ja hän puhuu näiden
seutujen eläimistä, kuin olisivat ne hänen ystäviään."
"Tietysti — tietysti. Kukapa ne tuntisi, ellei Faun?" sanoi Müller
vakavasti. "Mitä hän sanoo tiikereistä — tuo jumala, joka tuntee teidät
niin hyvin?"
Gisborne sytytti uuden sikarin, ja ennenkuin hän oli lopettanut
kertomuksensa Mowglista ja hänen teoistaan, oli se muuttunut pätkäksi,
joka melkein kärvensi viiksiä. Müller kuunteli keskeyttämättä.
"Se ei ole hulluutta", sanoi hän vihdoin, kun Gisborne oli kuvaillut
Abdul Gafurin hurjan ajon. "Se ei suinkaan ole hulluutta."
"Mitä se sitten on? Hän poistui aamulla luotani hieman nyreissään, kun
olin pyytänyt häntä kertomaan, miten oli menetellyt. Minusta hän on
tavalla tai toisella hiukan konstikas."
"Ei, hän ei ole lainkaan konstikas, mutta hyvin ihmeellistä tämä on.
Tavallisesti ne kuolevat nuorina — sellaiset ihmiset. Ja te sanotte,
ettei tuo palvelija tietänyt, mikä hevosta ajoi, ja tietenkään se
nilghai ei osannut puhua."
"Ei, piru vieköön, siellä ei ollut mitään. Minä kuuntelin, ja minulla
on tarkka kuulo. Härkä ja mies tulivat päistikkaa — järjettöminä
pelosta."
Müller ei vastannut, vaan tarkasteli sensijaan Mowglia kiireestä
kantapäähän ja viittasi häntä sitten tulemaan lähemmäksi. Mowgli astui
hänen luokseen varovasti kuin kauris epäilyttäviä jälkiä.
"Ei vaaraa", sanoi Müller alkuasukasten kielellä. "Ojenna kätesi!"
Hän siirsi kättänsä pitkin toisen käsivartta ja nyökkäsi.
"Niinkuin arvelinkin. Anna nyt polvesi tänne!" Hän koetteli
polvenlumpiota ja polvikuoppaa ja hymyili. Pari valkoista arpea herätti
hänen huomiotaan.
"Nuo sinä sait, kun olit hyvin nuori?" sanoi hän.