viikkoveron välillä oli jotakin yhteyttä; mutta auringonvalossa
loistava valkea kypärä ärsytti sitä, eikä se myöskään pitänyt äänestä,
joka häiritsi sen lepoa. Verkalleen kuin kylläinen käärme se ryömi
luolastaan ja jäi seisomaan haukotellen ja silmiään räpytellen aukon
kohdalle.
Päivänsäteet lankesivat sen oikeaan lapaan, ja Chinn hämmästyi.
Milloinkaan hän ei ollut nähnyt sellaista tiikeriä. Päätä
lukuunottamatta, joka oli selvästi viirukas, se oli täplikäs — ei
juovikas, vaan täplikäs kuin lapsen keinuhevonen — mustia täpliä
punaisella kultapohjalla. Se osa niskaa ja kaulaa, jonka olisi pitänyt
olla valkea, oli oranssinkeltainen, ja häntä ja käpälät olivat mustat.
Se räpytteli unisesti silmiään noin kymmenen sekuntia, sitten se
taivutti miettivästi päänsä alas, leuat puristuivat yhteen, ja
eläin tuijotti itsepintaisesti edessään olevaan mieheen. Asennon
tarkoituksena oli saattaa selvästi näkyviin pyöreä päälaki, jossa kulki
ristikkäin kaksi leveätä juovaa. Seisoessaan siinä pää painuksissa
se jollakin tavoin muistutti pirullisen uhkaavaa pantomiiminaamiota.
Siinä oli eräänlaista magnetismia, jolla se usein oli lamaannuttanut
uhrinsa, ja vaikka Chinn oli kaikkea muuta kuin pelästynyt hieho,
seisoi hän hetken hievahtamatta, hyökkäyksen omituisuuden yllättämänä.
Pedon pää — ruumis tuntui kadonneen sen takaa — sen villi, kuolleen
kallon kaltainen pää hiipi lähemmäksi, ja vihainen häntä ruoski nurmea.
Oikealle ja vasemmalle olivat bhilit kokoontuneet nähdäkseen, miten Jan
Chinn kurittaisi omaa hevostaan.
"Kunniani kautta!" ajatteli Chinn, "sehän koettaa pelästyttää minut!"
Ja sitten hän rojautti laukauksen teevadin kaltaiseen silmien väliin ja
hypähti samassa silmänräpäyksessä syrjään.
Suunnaton, läähättävä möhkäle, joka löyhkäsi verelle, suhisi
hänen ohitseen rinnettä ylös, ja hän seurasi varovasti perässä.
Tiikeri ei yrittänytkään kääntyä viidakossa; se ryntäsi eteenpäin
etsimään valoa ja ilmaa — turpa koholla, kita ammollaan, ryöpyttäen
kuolemankouristuksissa hiekkaa valtavilla etukäpälillään.
"Se on saanut tarpeekseen", sanoi Jan Chinn katsoen sen jälkeen. "Jos
se olisi peltopyy, niin se lähtisi lentoon. Keuhkot ovat varmasti
täynnä verta."
Eläin oli heittäytynyt erään kallionlohkareen yli ja kadonnut
näkyvistä sen toiselle puolelle. Jan Chinn tarkasti, että toinen
piippu oli reilassa. Mutta punainen jälki vei suoraan kuin nuoli hänen
isoisänsä haudalle, ja siellä, rikottujen viinapullojen ja savikuvien
sirpaleitten keskellä, tiikeri puuskuttaen heitti henkensä.
"Jos minun arvoisa kantaisäni voisi nähdä tämän", sanoi Jan Chinn,
"olisi hän ylpeä minusta. Silmät, alaleuka ja keuhkot. Kerrassaan hieno
laukaus."
Asettaessaan mittanauhansa jäykistyvälle ruumiille hän vihelsi Buktaa.
"Kuusi, kahdeksan, kymmenen, ai vietävä! Se on lähes yksitoista —
sanokaamme yksitoista. Etujalka kaksikymmentäneljä — viisi — seitsemän
ja puoli. Liian lyhyt häntä, kolme jalkaa. Mutta peijakas, millainen
nahka! Halloo, Bukta! Bukta! Pian veitset tänne!"
"Onko se todella ihan kuollut?" kuului säikähtynyt ääni kallion takaa.
"En minä tällä tavoin surmannut ensimmäistä tiikeriäni", sanoi Chinn.
"En olisi ikinä uskonut, että Bukta luikkisi tiehensä. Minulla ei ollut
varakivääriä."
"Se — se on täplikäs tiikeri", sanoi Bukta kiinnittämättä huomiota
piikkiin. "Se on kuollut."
Olivatko kaikki Satpuran bhilit, rokotetut ja rokottamattomat, olleet
lähettyvillä katsomassa ajoa, sitä Chinn ei voinut sanoa; mutta koko
rinne vilisi nyt yht'äkkiä pieniä miehiä, jotka huusivat, lauloivat
ja tömistivät. Mutta kukaan ei uskaltanut tarttua veitseen, ennenkuin
hän- itse oli tehnyt ensimmäisen viillon komeaan nahkaan. Ja kun varjot
alkoivat langeta, juoksivat ne pois veren punaamalta haudalta, eivätkä
mitkään suostuttelut saaneet niitä palaamaan, ennenkuin päivä koitti.
Senvuoksi Chinnin täytyi viettää vielä yö taivasalla, vartioiden raatoa
shakaaleilta ja ajatellen kantaisäänsä.
Hän palasi alamaahan kolmensadan miehen vahvuisen laulavan armeijan
saattamana; hindulainen rokottaja kulki hänen rinnallaan ja tiikerin
valtavaa taljaa kannettiin voitonmerkkinä hänen edessään. Kun armeija
katosi äkkiä ja äänettömästi kuin viiriäiset korkeaan viljapeltoon,
käsitti Chinn lähestyvänsä sivistystä, ja muudan tienmutka vei
hänet leiripaikalle. Hän jätti taljan eräille rattaille kaikkien
katseltavaksi ja ilmoittautui everstille.
"Niiden suhteen on nyt kaikki selvänä", sanoi hän vakavasti. "Niissä
ei ole unssiakaan ilkeyttä. Ne olivat vain säikähdyksissään. Minä olen
rokottanut koko joukon, ja ne ovat hirveän ihastuneita siihen. Mutta
miten — miten täällä on laita, sir?"
"Siitähän minä tässä juuri koetan päästä perille", sanoi eversti.
"Minä en ole vielä ihan selvillä siitä, onko meidän pidettävä itseämme
prikaatiosastona vai poliisivoimana. Kuitenkin luulen, että voimme
käyttää jälkimmäistä nimitystä. Kuinka saitte bhilit rokotetuiksi?"
"Niin, sir", vastasi Chinn, "olen ajatellut asiaa, ja nähdäkseni
minulla on eräänlaista perittyä vaikutusvaltaa niihin."
"Sen tiesin, sillä muuten en tosiaankaan olisi päästänyt teitä
menemään; mutta missä se nyt oikeastaan piilee?"
"Se on hieman kummallista. Ymmärtääkseni näyttää siltä, kuin minä
olisin oma uudestisyntynyt isoisäni ja kuin olisin häirinnyt maan
rauhaa ratsastelemalla öisin tiikerin selässä. Ellen olisi sitä tehnyt,
eivät ne luullakseni olisi antaneet rokottaa itseään, mutta meitä
molempia ne eivät voineet vastustaa. Ja nyt, sir, olen rokottanut ne
ja ampunut tiikerihevoseni jonkinlaiseksi suosionosoitukseksi. Ette
milloinkaan ole nähnyt sellaista taljaa."
Eversti pureksi miettivästi viiksiään.
"Kuinka hiidessä", sanoi hän, "voin saada tämän raporttiini?"
Itse asiassa ei virallinen kertomus bhilien rokotuskauhusta sisältänyt
sanaakaan luutnantti Jan Chinnistä, heidän jumalastaan. Mutta Bukta
tuntee asian ja osasto tuntee sen, ja jok'ainoa Satpuran bhili tuntee
sen.
Ja nyt toivoo Bukta hartaasti, että Jan Chinn pian menee naimisiin
ja jättää valtansa perinnöksi pojalleen; sillä jos Chinnien
perimysjärjestys katkeaa ja pikku bhilit jäävät omien kuvitelmiensa
varaan, tietää se vain uusia koettelemuksia Satpuran väestölle.
VIIDAKKOPOJAN AVIOLIITTO.
Niistä virastopyöristä, jotka pyörivät Intian hallituksen alla, ei
ainoakaan ole tärkeämpi kuin Metsädepartementti. Kaikki Intian metsät
ja uudisistutukset ovat sen hoidettavina tai tulevat olemaan, kun
hallitus saa riittävästi varoja siihen. Sen palvelijat taistelevat
vaeltavia hietavirtoja ja siirtyviä dyynejä vastaan: he rakentavat
niiden sivuille ja eteen patoja ja sitovat niitä karhealla ruoholla ja
kuusamamännyillä Nancyn järjestelmän mukaan.
He ovat vastuunalaisia kaikista Himalajalla olevien valtiometsien
hirsistä, niinkuin myös paljaaksihakatuista rinteistä, joihin
monsuunituulet lakaisevat halkeamia ja syviä kuruja; jokaisesta
sellaisesta tulee kita, joka huutaa maailmalle, mitä huolimattomuus
voi saada aikaan.
He kokeilevat kokonaisilla pataljoonilla vierasmaisia puita ja hellivät
sinistä kumipuuta saadakseen sen juurtumaan ja kenties kuivattamaan
"kanavakuumeen".
Tasangoilla heidän tehtävänsä on pääasiassa pitää huolta siitä, että
varametsien palohakkaukset ovat kunnossa, niin että kun kuivuus tulee
ja karjaa kuolee, he heti voivat avata nämä alueet kylänmiesten
karjalaumoille ja antaa ihmisten koota sieltä puita.
He kaatavat ja olisivat puita pitkin ratavalleja, jotta veturien
ei tarvitse kärsiä polttoaineen puutetta; he laskevat hoitamiensa
tiluksien tulot jopa viiden desimaalin tarkkuudella; he toimivat
Ylä-Birman valtavien teak-metsien, itäisten viidakoiden kautsukin ja
etelän väriomenapuiden lääkäreinä ja kätilöinä; ja heidän yrityksiään
haittaa miltei aina varojen puute.
Kun metsävirkamiehen työ vie hänet kauas raivatuista teistä ja
yleisistä liikenneväylistä, perehtyy hän paljoon muuhunkin kuin vain
metsänhoitoon: hän oppii tuntemaan viidakon asukkaat ja tavat; hän
kohtaa tiikereitä, karhuja, leopardeja, villikoiria ja kaikenlaisia
hirvieläimiä, eikä vain kerran tai pari metsästysretkellä, vaan tavan
takaa päivittäisissä toimissaan. Hän viettää suuren osan ajastaan
satulassa tai teltassa — sillä hän on vastaistutettujen puiden,
merkillisten metsänvartijain ja takkuisten vainukoirain ystävä — kunnes
metsä, jota hän hoitaa, vuorostaan painaa leimansa häneen, ja hän
lakkaa laulamasta Nancyssä oppimiaan tyhmiä ranskalaisia lauluja ja
tulee yhtä vaiteliaaksi kuin viidakon äänettömät olennot.
Gisborne oli palvellut Metsädepartementissä neljä vuotta. Aluksi
hän rakasti työtään yli kaiken, koska se vei hänet hevosen selässä
suuriin metsiin ja antoi hänelle valtaa ja arvokkuutta. Sitten hän
vihasi tointaan kiihkeästi ja olisi mielellään antanut vuoden palkan
kuukaudesta sellaista seuraelämää kuin Intia saattaa tarjota. Kun
kriisi oli ohi, ottivat metsät hänet jälleen, ja hän oli iloinen
saadessaan jälleen palvella niitä, syventää palohakkauksia,
suojella sitä vehreyttä, jonka hän itse oli istuttanut, vanhemmalta
lehvästöltä, ruopata ruohottuneita virtoja ja vahvistaa metsää sen
viimeisessä taistelussa, kun se pitkän kierumataran ahdistamana
kitui ja kuoli. Tuulettomana päivänä saattoi tuon ruohon polttaa,
ja sadat eläimet, jotka olivat asustaneet siinä, pakenivat täydessä
päivänvalossa kalpeita liekkejä. Sitten kömpi metsä esiin mustasta
maasta säntillisinä taimiriveinä, ja Gisborne, joka seurasi kasvua, oli
tyytyväinen.
Hänen bangalonsa, olkikattoinen, valkeaksi rapattu mökki, jossa
oli kaksi huonetta, oli suuren _rukhin_ toisessa päässä. Hän ei
yrittänytkään pitää puutarhaa, sillä _rukh_ luikersi hänen kynnykseensä
asti kiertäen sen bambutiheiköllä, ja hän ratsasti kuistiltaan sen
sydämeen tarvitsematta lainkaan rattaita.
Abdul Gafur, hänen paksu muhamettilainen palvelijansa, piti hänestä
huolta, kun hän oli kotona, ja vietti muun ajan puhelemalla
alkuasukaspalvelijoitten kanssa, joiden majat olivat bangalon takana.
Niitä ei ollut monta: kaksi tallirenkiä, kokki, vedenkantaja ja
renki — siinä kaikki. Gisborne puhdisti itse kiväärinsä eikä pitänyt
koiraa. Koirat säikyttivät metsänriistan karkuun, ja häntä huvitti
itse päätellä, missä hänen kuningaskuntansa alamaiset tapasivat juoda
kuun noustessa, syödä ennen aamunkoittoa ja nukkua päivän helteessä.
Metsänvartijat asuivat pienissä majoissa kaukana _rukhista_ ja
tulivat paikalle vain silloin, kun kaatuva puu oli loukannut tai peto
haavoittanut jotakin heistä. Muuten oli Gisborne yksin.
Keväällä puhkesi _rukhiin_ joitakin uusia lehtiä, mutta sitten se
pysyi tyhjänä kokematta vuoden käden kosketusta, sadetta odottaen.
Kuitenkin kuului nyt tyyninä öinä pimeydestä enemmän melua ja ulvontaa:
kuningastiikerien taistelun hälinää, korskean koirakauriin mylvintää
tai tahdintarkkaa puunhakkausta, kun vanha metsäkarju teroitti
torahampaitaan runkoon.
Siiloin pani Gisborne vähän käytetyt kiväärinsä syrjään, sillä hänen
mielestään oli surmaaminen rikos.
Kesällä, päihtyneen toukokuun kuumuudessa _rukh_ käpristyi autereen
alla, ja Gisborne tähysteli ensimmäistä merkkiä kiertävästä savusta,
joka varoittaisi metsäpalosta.
Sitten tuli ryskyen sadekausi, ja _rukh_ katosi pala palalta lämpimään
usvaan, ja leveät lehdet rummuttivat kaiket yöt suurten pisarain
putoillessa; kuului virtaavan veden ja mehevän vihreän ääniä, vihreän,
joka läjähteli, kun tuuli reuhtoi siinä, ja salamat kutoivat malleja
lehvästön tiheiden uudinten takana, kunnes aurinko jälleen tuli
esille, ja kuumasta _rukhista_ nousi höyryä vastapestylle taivaalle.
Sitten helle ja kuiva yökylmä uudelleen laimensivat kaikki värit
tiikerinkeltaiseksi.
Niin Gisborne oppi tuntemaan _rukhinsa_. ja oli hyvin onnellinen. Hänen
palkkansa tuli kuukausi kuukaudelta, mutta hän tarvitsi kovin vähän
rahaa. Setelit joutuivat siihen piironkiin, jossa hän säilytti kotoa
saamiaan kirjeitä. Jos hän joskus kajosi niihin, oli tarkoituksena
ostaa jotakin Kalkuttan kasvitieteellisistä puutarhoista tai antaa
jollekin metsänvartijan eskelle rahasumma, jollaista Intian hallitus
ei milloinkaan olisi myöntänyt avustukseksi miehen kuollessa.
Palkitseminen on miellyttävää, mutta kostaminen on yhtä välttämätöntä,
ja päästessään kostamaan Gisborne kosti. Eräänä kauniina yönä tuli
muudan mies juosten ja kertoi läähättäen, että eräs metsänvartija lojui
kuolleena Kanye-virralla, pää muserrettuna kuin munankuori.
Gisborne lähti aamun sarastaessa etsiskelemään murhaajaa. Vain
matkailijat ja toisinaan nuoret sotilaat tiedoittavat maailmalle,
millaisia suuria metsästäjiä he ovat. Metsävirkamiehet pitävät
_shikariaan_ osana päivätyöstään, eikä kukaan ole kuullut heidän
metsästysseikkailuistaan. Gisborne kulki jalan sille paikalle, missä
murha oli tapahtunut: leski itki kumartuneena sänkyyn asetetun ruumiin
ääressä, ja pari miestä tutki pehmeässä maassa näkyviä jälkiä.
"Se on Punainen", sanoi toinen heistä. "Minä tiesin, että se vielä
kerran kävisi ihmisten kimppuun, mutta muutenhan täällä on runsaasti
riistaa sillekin. Tämän se on varmasti tehnyt pelkästä pirullisuudesta."
"Punainen loikoilee kalliolla _sal_-puiden tuolla puolen", sanoi
Gisborne. Hän tunsi tiikerin nimeltä.
"Ei nyt, Sahib, ei nyt. Se raivoaa nyt ja juoksentelee sinne tänne.
Muista, että ensimmäisestä taposta koituu aina kolme. Meidän veremme
saattaa ne mielettömiksi. Kenties se on meidän takanamme juuri
puhuessamme."
"Kyllä se on lähtenyt seuraavalle majalle", sanoi muudan toinen. "Sinne
on vain neljä _kossia_. Kuka kumma tuo on?"
Gisborne kääntyi toisten mukana katsomaan. Muudan mies tuli kävellen
pitkin kuivunutta virranuomaa; vyötäisille kiedottua riepua
lukuunottamatta hän oli aivan alaston. Mutta päälaellaan hänellä oli
vaikean köynnöksen kukista sidottu seppele. Niin äänettömästi hän
liikkui pienillä piikivillä, että Gisborhekin, joka oli tottunut
jälkienseuraajain pehmeisiin askeliin, hämmästyi.
"Tiikeri, joka on tappanut", aloitti vieras tervehtimättä, "on mennyt
juomaan ja nukkuu nyt kalliolohkareen alla tuon kukkulan takana."
Hänen äänensä oli sointuva ja puhdas kuin kellon, aivan toisenlainen
kuin alkuasukkaiden tavallinen vingunta, ja kun hän taivutti kasvonsa
auringonvaloon, loistivat ne kuin olisi enkeli kulkenut metsässä. Leski
keskeytti valituksensa ja katsoi vieraaseen silmät suurina, sitten hän
palasi kaksinkertaisella voimalla velvollisuuteensa. "Näytänkö tien
Sahibille?" sanoi mies yksinkertaisesti.
"Jos olet varma...", aloitti Gisborne.
"Ihan varma. Minä näin sen vajaa tunti sitten — sen koiran. Sen aika
ei ole vielä syödä ihmislihaa. Sillähän on vielä kymmenkunta tervettä
hammasta kurjassa päässään."
Miehet, jotka olivat olleet polvillaan jälkien ääressä, hiipivät
nopeasti tiehensä, pelosta että Gisborne vaatisi heitä lähtemään
mukaan, ja nuorukainen nauroi itsekseen.
"Tule, Sahib", huusi hän, kääntyi ja meni edeltä.
"Ei niin nopeasti. Minä en voi pitää sitä vauhtia", sanoi valkoinen
mies. "Seis! Sinun kasvosi ovat minulle uudet."
"Hyvin mahdollista. Minä olen tullut tähän metsään aivan äskettäin."
"Mistä kylästä?"
"Minulla ei ole milloinkaan ollut kylää. Minä tulen tuolta." Hän ojensi
kätensä pohjoista kohti.
"Mustalainen siis?"
"Ei, Sahib. Minulla ei ole kastia eikä siis myöskään isää."
"Mikä sinun nimesi on?"
"Mowgli, Sahib. Entä mikä on Sahibin nimi?"
"Minä olen tämän _rukhln_ metsäpäällikkö — Gisborne on nimeni."
"Mitä? Lasketaanko täällä puut ja ruohonkorret?"
"Juuri niin, jotteivät sinunlaisesi mustalaiset pistä niitä tuleen."
"Minunlaiseni? Minä en mistään hinnasta vahingoittaisi viidakkoa. Se on
minun kotini."
Hän kääntyi Gisbornen puoleen vastustamattomasti hymyillen ja piti
kättänsä varoittavasti koholla.
"Nyt, Sahib, meidän täytyy kulkea hiukan varovasti. Ei kannata herättää
sitä koiraa, vaikka se nukkuukin raskaasti. Eikö olisi parasta, että
minä menisin edeltä ja ajaisin sen vastatuuleen Sahibin luo?"
"Allah! Milloin ovat alastomat miehet alkaneet ajaa tiikereitä sinne
tänne kuin karjaa?" vastasi Gisborne hämmästyneenä miehen rohkeudesta.
Tämä nauroi hiljaa:
"No, seuraa sitten minua ja ammu se niin kuin olet tottunut tuolla
raskaalla englantilaisella pyssylläsi."
Gisborne seurasi oppaansa jälkiä, luikerteli, ryömi, ähki, pysähteli ja
huohotti kaikissa viidakkovaelluksen vaivoissa ja vastuksissa. Hän oli
purppuranpunainen ja ylt'yleensä hiessä, kun Mowgli vihdoin kehoitti
häntä nostamaan päätään ja tirkistämään sinertävän, päivänpaisteisen
kalliolohkareen yli lähellä olevalle lammikolle päin. Aivan tämän
rannalla loikoi tiikeri mukavassa levossa nuoleskellen laiskasti isoa
lapaansa ja neljää käpäläänsä. Se oli vanha, keltahampainen ja hiukan
syyhyinen, mutta tuossa asennossa ja auringonpaisteessa se silti teki
mahtavan vaikutuksen.
Gisbornella ei ollut liiallisia käsityksiä urheilusta, kun
ihmisentappaja oli kyseessä. Tuo otus oli vahingollinen eläin, ja
se oli surmattava mahdollisimman nopeasti. Hän odotti hetkisen
saadakseen huoahtaa, sitten hän tuki kiväärinsä kallioon ja vihelsi.
Pedon pää kääntyi hitaasti vajaan kahdenkymmenen jalan etäisyydessä
pyssynpiipusta, ja Gisborne istutti panoksensa ammattimaisesti, toisen
olan taakse ja toisen aivan silmän alle. Sillä ampumamatkalla eivät
paksut luut suojanneet vähääkään räjähtäviltä kuulilta.
"Hyvä, nahkahan ei missään tapauksessa ollut säilyttämisen arvoinen",
sanoi hän, kun savu oli haihtunut ja eläin sätkähteli ja läähätti
viimeisissä kuolemantuskissa.
"Koiran kuolema koiralle", sanoi Mowgli tyynesti. "Tuossa raadossa ei
tosiaankaan ole mitään, mitä kannattaisi ottaa mukaansa."
"Entä kuonokarvat? Etkö aio ottaa kuonokarvoja?" kysyi Gisborne, joka
tiesi, millaisessa arvossa metsienkiertäjät niitä pitivät.
"Minäkö? Olenko minä sitten kurja viidakko-_shikarri_, joka komeilee
tiikerin kuonolla? Tuolla sen ystävät jo tulevat."
Muudan alaskiitävä haarahaukka vihelsi kimakasti heidän päänsä päällä,
ja Gisborne otti ulos tyhjät patruunahylsyt ja pyyhki hien kasvoiltaan.
"Ellet sinä ole _shikarri_, mistä sitten olet saanut nuo tiedot
tiikereistä?" sanoi hän. "Yksikään jälkienseuraaja ei olisi voinut
tehdä tehtäväänsä paremmin."
"Minä vihaan kaikkia tiikereitä", vastasi Mowgli lyhyesti. "Anna minun
kantaa Sahibin kivääriä! Arré, se on hyvin hieno kapine, tämä näin.
Minne Sahib nyt menee?"
"Kotiini."
"Saanko minä tulla mukaan? Minä en vielä koskaan ole ollut valkoisen
miehen talossa."
Gisborne suuntasi kulkunsa bangaloonsa; Mowgli asteli äänettömästi
hänen edellään, ja hänen ruskea nahkansa välkkyi auringossa.
Hän tarkasteli uteliaasti kuistia ja kahta tuolia, jotka sinne oli
asetettu, hypisteli epäluuloisesti halkaistuista bamburuo'oista tehtyjä
sälekaihtimia ja astui lopulta sisään, yhä katsellen taakseen. Gisborne
laski yhden kaihtimista alas estääkseen päivänpaisteen pääsemästä
kuistille, mutta melkein ennenkuin se oli koskettanut lattiaan, oli
Mowgli ottanut askeleen taaksepäin ja seisoi rinta koholla ulkona.
"Onko se ansa?" kysyi hän nopeasti.
Gisborne nauroi:
"Valkoiset miehet eivät pyydystä ihmisiä ansoihin. Sinä olet totisesti
oikea viidakon asujain."
"Minä näen", sanoi Mowgli, "ettei se ole vanginnut eikä pudonnut. Minä
— minä en ole milloinkaan ennen nähnyt sellaista."
Hän tuli varpaisillaan sisään ja katseli silmät suurina molempien
huoneiden sisustusta. Abdul Gafur, joka parhaillaan kattoi lunchia
pöytään, tarkasteli vierasta syvästi halveksien.
"Niin paljon vaivaa syömistä varten, ja niin paljon vaivaa
nukkumista varten ruo'an jälkeen", sanoi Mowgli irvistäen. "Kyllä
meillä on viidakossa parempi. Se on hyvin omituista. Täällä
on paljon kallisarvoisia esineitä. Eikö Sahib pelkää, että
häneltä varastettaisiin? Minä en ole koskaan nähnyt niin paljon
ihmeellisiä esineitä." Hän tuijotti tomuiseen Benaresista tuotuun
messinkitarjottimeen, joka lepäsi vaappuvalla jalustalla.
"Vain viidakosta tullut varas tahtoisi varastaa täältä", sanoi Abdul
Gafur ja rämäytti lautasen pöytään. Mowgiin silmät suurenivat, ja hän
katsoi valkopartaiseen muhamettilaiseen.
"Kun minun maassani vuohet alkavat määkiä liian äänekkäästi, leikkaamme
me niiltä kurkun poikki", vastasi hän iloisesti. "Mutta älä pelkää.
Minä menen tieheni."
Hän kääntyi ja katosi _rukhiin_. Gisborne katsoi nauraen hänen
jälkeensä, mutta huokasi sitten. Säännöllisen työn ulkopuolella ei
ollut paljoakaan sellaista, mikä olisi kiinnittänyt metsävirkamiesten
mieltä, ja tuo metsän poika, joka näytti tuntevan tiikerit yhtä hyvin
kuin muut ihmiset tuntevat koirat, olisi tuottanut hänelle hiukan
vaihtelua.
"Sepä oli merkillinen olento", ajatteli Gisborne. "Hän muistutti
'Klassillisen Perhekirjan' kuvia. Olisin mielelläni ottanut hänet
palvelukseeni. Hänestä olisi tullut erinomainen jälkienseuraaja.
Haluaisinpa tietää, minne hän meni."
Samana iltana Gisborne istui kuistillaan tähtitaivaan alla ja poltti
kuten tavallista. Piipun pesästä tuprusi savupilvi. Kun se haihtui,
näki hän Mowglin, joka istui kuistin kaidepuulla käsivarret ristissä
rinnalla. Henkiolento ei olisi voinut ilmestyä äänettömämmin. Gisborne
töllisteli ja pudotti piippunsa.
"Tuolla _rukhissa_ ei ole ketään ihmistä, kenen kanssa puhua", sanoi
Mowgli. "Sentähden minä tulin tänne." Hän nosti piipun ja ojensi sen
Gisbornelle.
"Ohoo", sanoi Gisborne. "Mitä uutta _rukhista_? Oletko taas tavannut
tiikerin?"
"_Nilghait_ [eräs antilooppilaji — Suomentaja] vaihtavat tapansa
mukaan laitumia nyt uudenkuun aikana. Villisiat oleilevat Kanye-virran
läheisyydessä, sillä ne eivät tahdo syödä samassa paikassa kuin
nilghait, ja leopardi on tappanut yhden emäsioista vedenrajassa
kasvavaan pitkään ruohikkoon. Muuta minä en tiedä."
"Kuinka olet saanut selville kaiken tuon?" kysyi Gisborne ja kumartui
eteenpäin katsoen silmiin, jotka loistivat tähtivalossa.
"Kuinka en sellaista saisi selville? _Nilghailla_ on omat tapansa, ja
lapsikin tietää, että villisiat eivät syö siellä, missä se on."
"Minä en tiedä sitä", sanoi Gisborne.
"Vai niin. Ja sinun tehtävänäsi on — niin ovat majojen miehet minulle
sanoneet — hoitaa koko tätä _rukhia_." Hän nauroi itsekseen.
"On helppo puhua ja kertoa lastensatuja", vastasi Gisborne terävästi,
sillä nauru loukkasi häntä. "Sanoa, että _rukhissa_ tapahtuu sitä ja
sitä. Kukaan ei voi kietoa sinua sanoihisi."
"Mitä imisänraatoon tulee, voin huomenna näyttää sinulle sen luut",
vastasi Mowgli tyynesti. "Ja jos Sahib viitsii istua täällä, voin minä
ajaa yhden nilghain tänne, ja kuuntelemalla tarkasti ääniä voi Sahib
helposti päätellä, mistä se tulee."
"Mowgli, viidakko on tehnyt sinut hulluksi", sanoi Gisborne. "Kukapa
voisi ajaa _niighaita_?"
"Hiljaa — istu hiljaa! Minä menen."
"Piru vieköön, mies on kummitus", virkkoi Gisborne, sillä Mowgli oli
häipynyt pimeyteen eikä askelten ääniä kuulunut. _Rukh_ levisi suurina
samettikaistaleina tähtitaivaalta lankeavassa epämääräisessä välkkeessä
— niin äänettömänä ja hiljaisena, että vähäisimmätkin tuulenliikkeet
puiden latvoissa kuuluivat selvinä kuin rauhallisesti nukkuvan lapsen
henkäykset. Abdul Gafur läjäytteli keittiössä lautasia.