Jan Chinn omiaan, sillä kuolevaisten apu oli voimaton. Bukta
yksinkertaistutti tämän rukouksen pelkäksi pyynnöksi, että Jan Chinn
lähtisi sinne. Mikään ei soturivanhukselle olisi ollut mieluisampaa
kuin virkistävä sotaretki Satpuran bhilejä vastaan, joita hän
"puhdasverisenä" bhilinä halveksi; mutta Jan Chinnin edustajana hänellä
oli velvollisuuksia koko kansaa kohtaan, ja hän oli lujasti vakuutettu
siitä, että neljäkymmentä vaivaa kohtaisi hänen kyläänsä, jos hän
pettäisi bhilien luottamuksen, Ja tiesihän sitäpaitsi Jan Chinnkin
kaikki, ja hän ratsasti täplikkäällä tiikerillä.
He taivalsivat kolmekymmentä mailia jalan ja hevosella ja lähestyivät
nopeasti Satpuran vuorten muurinkaltaista sinistä jonoa. Bukta oli
hyvin vaitelias.
Heti puolenpäivän jälkeen he aloittivat vaivalloisen kapuamisen,
mutta aurinko oli jo laskussa, kun he saapuivat rosoisen, viidakkoa
kasvavan kukkulan viereiselle ylängölle, jonne Jan Chinn I oli
haudattu, jotta hän, niinkuin itse oli toivonut, voisi sieltä ylhäältä
pitää kansaansa silmällä. Kaikkialla Intiassa on unohdettuja hautoja
kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolelta saakka — siellä on mullan
kätkössä everstejä ja kauan sitten hajoitettujen armeijaosastojen
päällikköjä, Intian-kävijöitä, jotka lähtivät metsästysretkille
eivätkä koskaan palanneet, kunnianarvoisan Itä-Intian Komppanian
komissionäärejä, agentteja, kirjureita ja osastopäällikköjä sadoin,
tuhansin ja kymmenintuhansin. Englannin kansa unohtaa pian, mutta
alkuasukkailla on uskollinen muisti, ja jos joku on tehnyt hyvää
elämänsä aikana, muistavat he sen hänen kuolemansa jälkeen. Jan Chinnin
rappeutunut neliskulmainen hauta oli peitetty villeillä kukilla ja
pähkinöillä, vaha- ja hunajakääröillä, kotimaisia juomia sisältävillä
pulloilla ja iljettävillä sikareilla, puhvelinsarvilla ja kuivilla
ruohokimpuilla. Toisessa päässä oli kömpelö savesta tehty kuva, se
esitti valkoista miestä, jolla oli vanhanaikainen suippohattu ja
joka ratsasti tiikerillä. Heidän lähestyessään hautaa Bukta tervehti
heittäytymällä maahan. Chinn paljasti päänsä ja alkoi tutkia kiven
kulunutta kirjoitusta. Sikäli kuin hän saattoi tavata sitä sana sanalta
ja kirjain kirjaimelta kuului se seuraavasti:
Tässä lepää JOHN CHIN, Esq.
Veronkantaja.........
... verenvuodatuksetta ja Viranomaisten
pelotta
Virkani.... sor........ Luottamuksen
...... Kiintymyksen ....
sai lopullisesti...... alistumaan....
...... lalnkuuliaaksl Kansaksi
........en heidät...... . ntn Hai-.
lituksen.......
Ikuisen..........
Hållits..........
....... Kenraalikuvernööri ja Johtok....
ovat käskeneet pystyttää..........
.... kuoli Elok. 19 p. 184..........
ikäisenä.
Haudan toisella puolella oli joitakin säkeitä, joista ei enää saanut
selkoa.
Chinn seisoi hetken hautakiveen nojaten, ajatukset vainajassa, joka oli
ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa, ja Devonshire-kodissa. Sitten
hänen katseensa siirtyi alhaalla leviäviin lakeuksiin, ja hän nyökkäsi:
"Niin, se on jättiläistyö... kaikkien... minunkin vähäiseltä osalta.
Hän oli varmaan sittenkin mies, joka kannatti tuntea... Bukta, missä on
minun kansani?"
"Ei täällä, Sahib. Kukaan ei uskalla tulla tänne muuta kuin suuren
joukon mukana. He odottavat tuolla ylhäällä. Kiivetkäämme sinne!"
Mutta Chinn muisti itämaisen diplomatian lakipykälän ja vastasi
välinpitämättömän näköisenä:
"Minä olen kulkenut tämän pitkän tien vain sen vuoksi, että Satpuran
miehet ovat tyhmiä eivätkä tohdi käydä meidän leirissämme. Nyt he
saavat tulla tänne minua tapaamaan. Minä en ole bhilien palvelija, vaan
heidän herransa."
"Minä menen — minä menen", ähkyi vanhus. Yö lankesi, ja missä
silmänräpäyksessä hyvänsä saattoi Jan Chinn viheltää hirveän hevosensa
tummuvasta viidakosta.
Ensi kerran koko pitkän elämänsä aikana Bukta uhmasi virallista käskyä
ja petti esimiehensä; hän ei näet palannut, vaan kiiruhti kummun
tasoitetulle huipulle ja huudahti hiljaa. Miehiä vilisi esiin joka
puolelta — jousilla ja nuolilla varustettuja pieniä vapisevia miehiä,
jotka olivat odottaneet noita kahta puolestapäivästä asti.
"Missä hän on?" kysyi eräs.
"Omalla haudallaan. Hän käskee teidän tulla sinne", sanoi Bukta.
"Nyt heti?"
"Niin."
"Usuttakoon ennemmin täplikkään tiikerinsä meidän kimppuumme. Me emme
uskalla mennä sinne."
"En minäkään, vaikka olen kantanut häntä käsissäni, kun hän oli pieni
lapsi tässä elämässään. Odottakaa täällä, kunnes tulee päivä."
"Mutta hän varmaankin suuttuu?"
"Hän suuttuu kovasti, sillä hänellä ei ole yhtään syötävää. Mutta hän
on monta kertaa vakuuttanut minulle, että bhilit ovat hänen lapsiaan.
Päivänvalossa minä sen uskon, mutta — kuunvalossa en ole aivan varma.
Mitä tyhmyyksiä te Satpuran siat olette keksineet, kun vaivaatte häntä?"
"Meidän luoksemme tuli hallituksen nimessä mies, jolla oli pitkiä
taikaveitsiä ja noiduttu vasikka, noituakseen meidät kaikki karjaksi
leikkaamalla meitä käsivarsiin. Me säikähdimme hirveästi, mutta
emme tappaneet miestä. Hän on täällä, sidottuna — musta mies, ja
me luulemme, että hän on tullut lännestä. Hän sanoo, että hänellä
oli määräys leikata meitä kaikkia veitsillä — varsinkin naisia ja
lapsia. Me emme uskoneet, että se oli määräys, ja me pelästyimme ja
kätkeydyimme vuorillemme. Muutamat meidän miehistämme ovat ottaneet
hevosia ja mullikoita tasangoilta ja toiset patoja ja vaatteita ja
korvarenkaita."
"Oletteko surmannut ketään?"
"Meidän miehemmekö? Ei, ei vielä. Mutta monet huhut, jotka juoksevat
kuin liekit rinnettä ylös, ovat kiihdyttäneet nuoria miehiä. Minä
lähetin miehen tiedustelemaan Jan Chinniltä, oliko vielä pahempaa
odotettavissa. Juuri tätä kauhua hän ennusti näyttäytyessään täplikkään
tiikerinsä selässä."
"Hän sanoo itse toisin", virkkoi Bukta, ja hän kertoi sopivin lisäyksin
kaikki, mitä nuori Chinn oli sanonut hänelle istuessaan tiikerintaljaan
kietoutuneena keinutuolissaan.
"Luuletko sinä", kysyi joku lopulta, "että hallitus tulee käyttämään
väkivaltaa meitä vastaan?"
"Ei", vastasi Bukta. "Jan Chinn tulee laatimaan käskyn, ja te
tottelette. Kaikki muu jää hallituksen ja Jan Chinnin väliseksi
asiaksi. Minulla on itselläni hiukan tietoa noista taikaveitsistä ja
pistämisestä. Se on taikakeino isoarokkoa vastaan. Mutta millä tavoin,
sitä en tiedä. Eikä se teihin kuulukaan."
"Jos hän auttaa meitä ja suojelee meitä hallituksen vihalta, tottelemme
me kaikessa Jan Chinniä, mutta — mutta haudalle emme tänä yönä uskalla."
He kuulivat, kuinka nuori Chinn alhaalla huuteli Buktaa, mutta he
piiloutuivat ja istuivat vaiti, odottaen täplikästä tiikeriä. Hauta
oli lähes puoli vuosisataa ollut pyhä paikka. Jos Jan Chinn nukkui
mieluummin siellä, niin kenellä oli siihen suurempi oikeus kuin
hänellä? Mutta he eivät tahtoneet tulla hänen näköpiiriinsä, ennenkuin
päivä oli valjennut.
Aluksi Chinn suuttui silmittömästi, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi,
että Buktalla todennäköisesti oli täysi syy viipymiseensä (ja hänellä
todellakin oli) ja että hänen oma arvokkuutensa varmaan kärsi siitä,
että hän huhuili sillä tavoin saamatta vastausta. Hän nojautui
sentähden hautapatsaan jalustaa vasten ja vietti lämpimän yön milloin
torkkuen, milloin tupakoiden, mielissään siitä, että oli laillinen,
kuumekova ehta Chinn.
Hän laati sotasuunnitelmansa, niinkuin hänen isoisänsäkin olisi tehnyt;
ja kun Bukta tuli aamulla kokonainen varasto elintarpeita mukanaan,
ei Chinn maininnut sanallakaan ukon yöllisestä paosta. Bukta olisi
tuntenut olonsa rauhallisemmaksi, jos toinen olisi purkanut kiukkuaan;
mutta Chinn söi hyvällä ruokahalulla, ennenkuin puhui mitään.
"He ovat kovasti peloissaan", sanoi Bukta, joka itse ei ollut erikoisen
reippaalla tuulella. "Heille on vain annettava käsky. He selittävät
tottelevansa sinua, jos sinä tahdot suojella heitä hallitukselta."
"Sen tiedän", vastasi Chinn noustessaan hitaasti huippua kohti.
Muutamia vanhahkoja miehiä seisoi siellä puoliympyrässä; mutta suurin
osa kansaa — naiset ja lapset — oli piilossa pensaikossa. Niillä ei
ollut pienintäkään halua olla kuulemassa Jan Chinn I:n vihaa.
Chinn istuutui rosoiselle kivilohkareelle ja poltti sikarinsa loppuun
miesten hengittäessä raskaasti hänen ympärillään. Sitten hän karjaisi
niin odottamatta, että he hyppäsivät korkealle:
"Tuokaa tänne se mies, joka oli vangittuna!"
Tunkeiltiin ja huudahdeltiin, ja sitten tuli tuo hindulainen rokottaja,
pelosta vapisevana ja kädet ja jalat sidottuina samalla tavoin kuin
muinaiset bhilit sitoivat ihmisuhrinsa. Hänet työnnettiin varovasti
Chinnin eteen, mutta tämä ei katsonut häneen.
"Minä sanoin — mies, joka oli sidottuna. Onko olevinaan leikkiä,
että tuotte eteeni miehen, joka on köytetty kuin puhveli? Mistä asti
bhileillä on ollut valta ja oikeus sitoa huvikseen ihmisiä? Leikatkaa!"
Puolikymmentä veistä katkaisi kiireesti köydet, ja mies ryömi Chinnin
jalkain juureen; tämä noukki hänen lansettinsa ja lymfaputkensa. Sitten
hän viittasi etusormellaan puoliympyrään ja sanoi painokkaasti ja
lujalla äänellä: "Siat!"
"Ah", kuiskasi Bukta. "Nyt hän puhuu. Voi teitä typerää kansaa!"
"Minä olen tullut jalan talostani" (seurakuntaa puistatti) "tehdäkseni
teille selväksi asian, jonka jok'ainoa ihminen Satpuran bhilejä
lukuunottamatta olisi jo kaukaa nähnyt. Te tunnette isonrokon, joka
kaivaa reikiä ja arpia teidän lapsiinne, niin että ne näyttävät
ampiaispesiltä. Hallitus on määrännyt, että jokainen, jota pistetään
käteen näillä pienillä veitsillä, joita pidän tässä kädessäni, on oleva
turvassa tuolta taudilta. Kaikki Sahibit on suojattu sillä tavoin ja
myöskin suuri osa hinduista. Tässä on suojamerkki. Katsokaa!"
Hän veti hihansa kainaloon ja näytti pieniä valkeita rokotusmerkkejä
valkeassa nahassaan:
"Tulkaa tänne kaikki ja katsokaa!"
Muutamat uskalikot tulivat hänen luokseen ja nyökkäsivät
rikkiviisaasti. Siinä näkyi todellakin merkki, ja he tiesivät, että
muita hirveitä merkkejä oli kätkössä paidan alla. Armelias oli
todellakin Jan Chinn, joka ei näyttänyt niitä ja siten todistanut
jumaluuttaan.
"Eikö mies, jonka olette sitoneet, ole sanonut teille kaikkea tätä?"
"Minä sanoin — satoja kertoja, mutta ne vastasivat lyönneillä",
vaikeroi rokottaja käsiään väännellen.
"Mutta te olette sikoja ettekä uskoneet; ja sentähden tulen minä
tänne pelastamaan teitä, ensiksi isostarokosta, sitten mielettömästä
pelostanne ja lopuksi kenties vankilasta ja köydestä. Minä en voita
tässä asiassa mitään, eikä siitä ole minulle minkäänlaista huvia, mutta
hänen tähtensä, joka lepää tuolla ja joka on tehnyt bhileistä miehiä"
— hän viittasi kädellään haudalle päin — "tulen minä, joka olen hänen
lihaansa ja vertansa, hänen poikansa poika, auttamaan teitä. Ja minä
puhun totta, niinkuin Jan Chinn."
Väkijoukko mutisi kunnioittavasti, ja piiloutuneet miehet hiipivät
toinen toisensa jälkeen viidakosta liittyäkseen muihin. Heidän
jumalansa kasvoissa ei näkynyt merkkiäkään vihasta.
"Minun määräykseni ovat nämä (Jumala suokoon, että ne seuraisivat
niitä, mutta luulenpa, että tähän asti olen tehnyt niihin hyvän
vaikutuksen). Minä jään teidän luoksenne siksi aikaa kuin tämä
hallituksen lähettämä mies piirtelee teidän käsiänne veitsillään.
Kolmen tai kenties viiden tai seitsemän päivän kuluttua teidän
käsivartenne paisuvat, ja niitä alkaa pistellä ja kutittaa. Isonrokon
henki se silloin teidän kurjassa veressänne taistelee hallituksen
määräyksiä vastaan. Minä jään sentähden tänne, kunnes näen, että
isorokko on voitettu, enkä lähde pois, ennenkuin miehet ja naiset ja
pienet lapset näyttävät minulle käsivarsissaan sellaisia merkkejä kuin
juuri näytin teille. Minulla on muassani kaksi hyvää kivääriä ja mies,
jonka nimi on tunnettu eläinten ja ihmisten keskuudessa. Me metsästämme
yhdessä, hän ja minä, ja teidän nuoret miehenne ja te kaikki saatte
syödä ja maata rauhassa. Se on minun käskyni."
Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä vaaka heilahteli. Muudan
vanha valkohapsinen syntinen, joka pysytteli pystyssä raihnaisten
jalkojensa varassa, vikisi lopulta:
"On joitakin hevosia ja pari mullikkaa ja muita pikkuseikkoja, joiden
vuoksi me tarvitsisimme _kowlin_ (turvakirjan). Ne eivät ole tulleet
tänne oston eikä vaihdon kautta."
Taistelu oli päättynyt, ja Jan Chinn huokasi helpotuksesta. Nuoret
bhilit olivat olleet ryöstöretkellä, mutta jos toimittaisiin kyllin
nopeasti, voitaisiin kaikki saattaa entiselleen.
"Minä kirjoitan teille _kowlin_ niin pian kuin hevoset, mullikat ja
muut tavarat on laskettu, tässä minun edessäni ja lähetetty takaisin
sinne, mistä ne ovat tulleet. Mutta ensin me panemme hallituksen merkin
kaikkiin niihin, jotka eivät vielä ole sairastaneet isoarokkoa."
Sitten hän kuiskasi rokottajalle: "Jos sinä osoitat vähänkään pelkoa,
et varmaan milloinkaan enää saa nähdä Poonaa, ystäväiseni!"
"Vaksiinia ei ole riittämiin näille kaikille", vastasi mies. "Ne ovat
tappaneet vasikan."
"Eivät ne huomaa mitään eroa. Pistele niitä vuorotellen ja anna minulle
kaksi lansettia. Minä käsittelen vanhimpia."
Se iäkäs diplomaatti, joka oli pyytänyt turvakirjaa, joutui
ensimmäiseksi uhriksi. Hän tuli Chinnin osalle eikä uskaltanut
hiiskahtaakaan. Heti kun pääsi vapaaksi, hän raahasi paikalle erään
toverinsa ja piti häntä kiinni, ja lopulta muodostui koko homma
lapselliseksi leikiksi. Rokotetut vetivät rokottamattomia Chinnin
eteen selittäen, että koko heimon täytyi kärsiä samoja tuskia. Naiset
kirkuivat, ja lapset juoksivat ulvoen tiehensä; mutta Chinn vain nauroi
ja heilautteli terävää lansettiaan.
"Tämä on suuri kunnia", huusi hän. "Sano heille, Bukta, millainen
kunnia heidän osakseen tulee, kun minä omassa korkeassa persoonassani
merkitsen heidät. Ei, ei, minä en voi merkitä kaikkia. Hindullakin
täytyy olla jotain työtä, mutta minä kosketan hänen tekemiään merkkejä,
niin että kaikille tulee yhtäläinen kunnia. Tällä lailla rajputit
pistävät sikojaan. Hei, sinä silmäpuoli veli! Otappa tuo tyttö kiinni
ja tuo hänet tänne. Hänen ei tarvitse luikkia tiehensä, sillä hän
ei vielä ole naimisissa enkä minä aio kosia. Eikö hän tahdo tulla?
Silloin hän saa hävetä pikkuveljeään — tanakka poika, aimo poika.
Hän pitää kättänsä ojennettuna kuin sotilas. Katsokaapa vain. Hän ei
hätkähdä pientä veripisaraa. Jonakin kauniina päivänä hän kirjoittautuu
minun rykmenttiini. Ja nyt, monien äiti, kajoamme hellävaroin sinuun,
sillä isorokko on ollut täällä ennen meitä. On ihan totta, että tämä
taikakeino murtaa Matan voiman. Tämän jälkeen ei Satpuran bhilien
keskuudessa tule olemaan rokonarpisia kasvoja, ja silloin te voitte
pyytää monta lehmää jokaisesta tytöstä, joka naitetaan."
Ja niin hän rupatteli ja laski leikkiä sekoittaen puheeseensa
bhilikieltä ja kaskuja, joissa oli heidän karkearakeisen
huumorinsa leima, kunnes lansetit tylstyivät ja rokottajat olivat
menehtymäisillään uupumuksesta.
Mutta ihmisluonto on kaikkialla samanlainen, ja rokottamattomat tulivat
kateellisiksi tovereilleen; vähältä piti, etteivät he vimmoissaan
ryhtyneet tappeluun. Silloin Chinn siirtyi lääkäristä tuomariksi ja
aloitti muodollisen kuulustelun viimeksi tapahtuneista ryöstöistä.
"Me olemme Mahadeon varkaita", vastasivat bhilit yksinkertaisesti. "Se
on meidän kohtalomme, ja me pelkäsimme niin kovasti. Me varastamme
aina, kun olemme peloissamme."
He kävivät sitten suoraan asiaan ja avoimesti kuin lapset selostivat
ryöstön. Kaikki oli vielä jäljellä lukuunottamatta kahta mullikkaa
ja spriitilkkasta, joka oli mennyt hukkaan (ne Chinn lupasi korvata
omasta lompakostaan), ja kymmenen päämiestä lähetettiin alamaahan
mukanaan merkillinen asiapaperi, joka oli kirjoitettu muistikirjan
lehdelle ja osoitettu piirin poliisipäällikölle. Jan Chinn teki
edeltäkäsin tiettäväksi, että kirjoitus valmistaisi tuojilleen lämpimän
vastaanoton, mutta se oli kuitenkin parempaa kuin vapauden menettäminen.
Tällä turvakirjalla varustettuina katuvaiset rosvot lähtivät
alankoseuduille. Heillä ei ollut mitään erikoista halua tavata
poliisilaitoksen mr Dundas Fawnea, kahdenkolmatta ikäistä iloista
ja leikkisää nuorukaista, eikä nähdä uudelleen ryöstöjensä
tapahtumapaikkaa. Yrittäessään pysytellä keskivälillä he tapasivat
ainoan sotapapin, jonka hallitus oli varannut kaikille säännöttömille
joukoille viidentoistatuhannen neliömailin alueella, ja seisoivat
pian hänen edessään tomupilvessä. Hän oli jonkinlainen pappi, sen
he tiesivät, ja mikä merkitsi enemmän, hyvä metsästäjä, joka oli
vieraanvarainen ajomiehilleen.
Luettuaan Chinnin kirjeen hän nauroi, ja he pitivät sitä hyvänä
enteenä, kunnes hän kutsutti poliisikonstaapeleja, jotka sulkivat
hevoset ja mullikat aitaukseen ja laskivat sitten raskaan kätensä
kolmen Mahadeon leveästi irvistelevään varasjoukkioon kuuluvan
miehen päälle. Kappalainen itse kestitsi heitä viran puolesta
ratsupiiskallaan. Se teki kipeätä, mutta senhän Jan Chinn oli jo
etukäteen sanonut. He hymyilivät sentähden alistuvasti, mutta eivät
tahtoneet luovuttaa turvakirjaa, pelosta että siinä tapauksessa
joutuisivat vankilaan. Kotimatkalla he tapasivat mr D. Fawnen itsensä,
joka oli kuullut ryöstöistä eikä ollut erikoisen armollinen.
"Totta kyllä", virkkoi joukon vanhin, kun kohtaus numero kaksi
oli onnellisesti saatettu loppuun, "totta kyllä, että Jan Chinnin
turvakirja on pelastanut meille vapautemme, mutta tuntuu kuitenkin
siltä, kuin tuo paperilippu sisältäisi kovin monta piiskansivallusta.
Heittäkää se pois!"
Eräs heistä kiipesi puuhun ja pisti paperin oksaan neljäkymmentä
jalkaa maanpinnan yläpuolelle, missä se ei voinut herättää kenenkään
vihastusta. Lämpiminä ja kolhittuina, mutta onnellisina palasivat nuo
kymmenen seuraavana päivänä Jan Chinnin luo; tämä istui pelokkaiden
bhilien keskellä, jotka kaikki katselivat käsivarsiaan uskaltamatta
hangata niitä — he näet pelkäsivät jumalansa siitä pahastuvan.
"Se oli hyvä _kowl_", sanoi johtaja. "Ensin otti kappalainen, joka
nauroi, meidän saaliimme ja pieksi kolme meistä, niinkuin luvassa oli.
Sitten me tapasimme Fawne Sahibin, joka rypisti kulmakarvojaan ja kysyi
saalista. Me sanoimme niin kuin totuus oli, ja sitten hän pieksi meidät
kaikki, toisen toisensa jälkeen, ja käytti meistä pahoja nimiä. Sitten
hän antoi meille nämä kääröt", he ojensivat Chinnille pullon whiskyä
ja laatikon sikareja, "ja me jatkoimme matkaamme. _Kowlin_ me jätimme
erääseen puuhun, sillä sen mahti oli sellainen, että niin pian kuin
näytimme sen jollekin Sahibille, saimme selkäämme."
"Mutta ellei teillä olisi ollut sitä _kowlia_", lausui Jan Chinn
juhlallisesti, "olisitte te kaikki saaneet marssia vankilaan poliisi
kummallakin puolellanne. Te tulette juuri parahiksi ruvetaksenne minun
ajomiehikseni. Nämä ihmiset ovat onnettomia, ja me metsästämme, kunnes
he ovat tulleet paremmiksi. Ensi yönä me vietämme juhlan."
Satpuran bhilien kronikkoihin on paljon muun ohella, mikä ei oikein
sovi painettavaksi, kirjoitettu, että viisi seuraavaa päivää siitä
päivästä lukien, jolloin oli pannut merkkinsä heihin, Jan Chinn I
metsästi kansansa laskuun ja että heimo viidentenä yönä kunniakkaasti
ja perinpohjaisesti juopui. Jan Chinn osti kotimaisia, hirvittävän
voimakkaita väkijuomia ja ampui lukemattoman määrän villisikoja ja
hirvieläimiä, niin että jos joku tunsi pahoinvointia, oli hänellä
totisesti kaksinkertainen syy siihen.
Tämän pään- ja mahasäryn kestäessä he eivät saaneet yhtään aikaa
ajatella käsivarsiaan, vaan seurasivat Jan Chinniä uskollisesti läpi
viidakkojen, ja luottamuksen päivä päivältä kasvaessa alkoi miehiä,
naisia ja lapsia salaa siirtyä kyliinsä, kun niiden ohi satuttiin
kulkemaan. He levittivät niissä uutisia, että oli hyvä antaa pistää
itseään taikaveitsillä, että Jan Chinn todellakin oli herännyt henkiin
jumalana, joka tuhlasi ruokaa ja juomaa, ja että Satpuran bhilit
olisivat kaikista kansoista eniten hänen suosiossaan, kunhan vain
eivät syyhyttäisi itseään. Siitä lähtien he mielikuvituksessaan aina
asettivat tämän ystävällisen puolijumalan mässäilevien pitojen ja
hallituksen vaksiinin ja lansettien yhteyteen.
"Niin, huomenna minä lähden takaisin kotiini", sanoi Jan Chinn
uskolliselle seurueelleen, jota viina, mässäys ja paisuneet rauhaset
eivät olleet lannistaneet. Lasten ja villien on kotitekoisessa
uskonnossaan vaikea lakkaamatta pitää epäjumaliaan tarpeellisessa
kunniassa, ja he olivat eläneet hiliittömästi Jan Chinnin kanssa. Mutta
kun hän mainitsi kotinsa, lankesi synkkä varjo hänen kansansa yli.
"Sahib ei enää tule takaisin?" kysyi se, joka ensimmäiseksi oli
rokotettu.
"Saa nähdä", vastasi Chinn vältellen.
"Tule silloin valkoisena miehenä — tule nuorena miehenä, jonka me
tunnemme ja jota me rakastamme, sillä sinä kyllä tiedät, että me olemme
heikkoa kansaa. Jos me taas näkisimme sinun — sinun hevosesi..." He
koettivat rohkaista mieltään.
"Minulla ei ole mitään hevosta. Minä tulin jalan — tuon Buktan kanssa.
Mitä te tarkoitatte?"
"Sinä tiedät kyllä — tuota otusta, jonka sinä olet valinnut
yöhevoseksesi." Pikku-miehet vapisivat pelosta.
"Yöhevosekseni? Bukta, mitä lapsenlorua tämä on?"
Bukta oli Chinnin seurassa ollut hyvin vaitelias siitä yöstä asti,
jolloin karkasi, ja oli kiitollinen tästä satunnaisesta kysymyksestä.
"He tietävät sen, Sahib", hän kuiskasi. "He tarkoittavat täplikästä
tiikeriä. Se tulee paikasta, jossa sinulla kerran oli tapana nukkua. Se
on sinun hevosesi niinkuin se on ollut kolmen polven aikana."
"Minun hevoseni? Nyt ovat bhilit nähneet unta."
"Se ei ole unta. Jättävätkö unet maahan suunnattomien käpälien jälkiä?
Miksi näyttää kaksia kasvoja kansalleen? He tuntevat sinun yölliset
ratsastusretkesi, ja he — ja he..."
"Pelkäävät ja näkisivät mielellään niiden katoavan?"
Bukta nyökkäsi. "Ellet sinä tarvitse sitä. Sehän on sinun hevosesi."
"Vai niin, se kapine jättää jälkiä", sanoi Chinn.
"Me olemme nähneet ne. Ne muodostavat jonkinlaisen kyläntien haudan
ympärille."
"Voitko löytää ne ja seurata niitä minua varten?"
"Päivänvalossa — jos eräs seuraa mukana ja ennen kaikkea pysyttelee
läheisyydessä."
"Minä kuljen aivan sinun vieressäsi, ja saammepa nähdä, ettei Jan Chinn
enää ratsastele!"
Viime sanat kuullessaan bhilit kohottivat raikuvia riemuhuutoja.
Chinnille tämä taivallus oli vain tavallinen metsästysretki —
kukkuloita alas, rosoisten kivilohkareitten ohi, vaarallinen
kenties, elleivät ajatukset olleet koossa, mutta ei sen pahempi kuin
parikymmentä muuta, joilla hän oli ollut. Mutta hänen bhilinsä, ne
kieltäytyivät jyrkästi hoitamasta ajoa ja tahtoivat ainoastaan seurata
jälkiä, hien valuessa heidän kasvoiltaan. He osoittivat valtavan
suurien käpälien jälkiä, jotka veivät rinnettä alas, kunnes viisisataa
jalkaa Jan Chinnin haudan alapuolella katosivat kapeaan onkaloon. Se
oli häpeämättömän avoin tie, kotitekoinen maantie, joka oli poljettu
lainkaan aikomatta pitää sitä salassa.
"Se lurjus taitaa kantaa veroa", mutisi Chinn itsekseen, ennenkuin
kysyi ääneen, ihmisetkö vai naudat olivat hänen ystävänsä makuun.
"Naudat", oli vastaus. "Kaksi hiehoa viikossa. Me ajamme ne sen luokse
kukkulan juurelle. Se on tullut sille tavaksi. Ellemme niin tekisi,
kävisi se meidän kimppuumme."
"Kiristystä ja ryöväystä", sanoi Chinn. "En tahdo väittää, että minua
haluttaisi mennä luolaan sen perässä. Mitä meidän pitäisi tehdä?"
Bhilit vetäytyivät syrjään, mutta Chinn asettui kivääri valmiina
asemaan erään kallion taakse. Hän tiesi, että tiikerit olivat yleensä
arkoja eläimiä, mutta sellainen, joka pitkät ajat oli suorastaan
mässännyt karjalla, oli varmasti käynyt hieman ylimieliseksi.
"Se puhuu", kuiskasi joku kauimpana olevista. "Se tietää kaikki."
"No, sepä oli häpeämättömyyden huippu!" sanoi Chinn. Luolasta kuului
vihaista ulvontaa — suoranainen taisteluhaaste!
"Tule ulos sitten!" huusi Chinn. "Tule ulos, junkkari! Näyttäydy
meille!"