language: Finnish
VILHELM VALLOITTAJA
Kertomuksia Intiasta
Kirj.
RUDYARD KIPLING
Suomentanut
Eino Kaltimo
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1925.
SISÄLLYS:
Hänen kantaisänsä hauta.
Viidakkopojan avioliitto.
Vilhelm Valloittaja.
HÄNEN KANTAISÄNSÄ HAUTA.
On henkilöitä, jotka väittävät, että jos Intiassa olisi vain yksi
leipä, niin se jaettaisiin tasan Plowdenien, Trevorien, Beadonien ja
Rivett-Carnacien kesken. Tuo sananparsi viittaa siihen tosiasiaan, että
muutamat suvut palvelevat Intiassa polvesta polveen, niinkuin delfiinit
vaeltavat peräkkäin aukean meren yli.
Ottakaamme pieni huomaamatta jäänyt esimerkki. Keski-Intiassa tai sen
lähistöillä on aina ollut joku Devonshiren Chinneistä Bombay European
Regimentissä palvelleesta ilotulittelijaluutnantti Humphrey Chinnistä
alkaen, joka oli mukana Seringapatamin väkirynnäkössä vuonna 1799.
Alfred Ellis Chinn, Humphreyn nuorempi veli, oli Bombayssa erään
krenatöörirykmentin päällikkönä vuodesta 1804 vuoteen 1813 ja otti
sinä aikana osaa moniin taisteluihin. Ja vuonna 1813 tuli saman suvun
jäsen John Chinn — voimme nimittää häntä John Chinn ensimmäiseksi
— loistamaan ankarina aikoina sangen keskinkertaisena virkamiehenä
paikkakunnalla, jota sanottiin Mundesuriksi. Hän kuoli nuorena, mutta
jätti jälkensä uuteen maahan, ja Kunnianarvoisan Itä-Intian Komppanian
Kunnianarvoisa Johtokunta ikuisti hänen hyveensä suurenmoisessa
päätöslauselmassa ja kustansi hänelle haudan Satpuran vuorille.
Häntä seurasi hänen poikansa Lionel Chinn, joka oli jättänyt vanhan
vaatimattoman Devonshire-kotinsa parahiksi haavoittuakseen vaikeasti
kapinataisteluissa. Hän vietti toimeliaan elämänsä vajaan sadan
viidenkymmenen mailin päässä John Chinnin haudasta ja kohosi pienistä
villeistä vuorelaisista muodostetun rykmentin päälliköksi; useimmat
noista sotureista olivat tunteneet hänen isänsä. Hänen poikansa
John syntyi pienessä olkikattoisessa ja saviseinäisessä majassa,
joka vielä tänä päivänä sijaitsee kahdeksankymmenen mailin päässä
lähimmästä rautatiestä, kuihtuneen, tiikerintäpläisen seudun sydämessä.
Eversti Lionel Chinn palveli kolmekymmentä vuotta ja siirtyi sitten
lepäämään. Kanaalissa hänen laivansa sivuutti sen ulkomaille menevän
sotilas-aluksen, joka vei hänen poikaansa itään täyttämään suvun
perintätavoista johtuvia velvollisuuksia. Chinnit ovat onnellisempia
kuin useimmat muut ihmiset, sillä he tietävät tarkalleen, mitä heistä
tulee. Lahjakas Chinn hakee Bombayn Siviilidepartementtiin ja on pian
matkalla Keski-Intiaan, jossa kaikki ottavat hänet ihastuen vastaan.
Vähälahjaisempi Chinn astuu Poliisi- tai Metsädepartementtiin, ja
ennemmin tai myöhemmin hänkin ilmaantuu Keski-Intiaan, ja juuri tästä
seikasta johtuu sananlasku: "Keski-Intiassa asuu bhilejä, maireja ja
Chinnejä, jotka kaikki ovat kuin marjat toistensa näköisiä." Rotu on
lyhytsääristä, tummaa ja harvapuheista, ja sen vähimmän lahjakkaat
edustajat ovat erinomaisia ampujia. John Chinn toinen oli pikemmin
lahjakas kuin tyhmä, mutta ollen vanhin poika hän Chinnien perintätavan
mukaisesti astui armeijaan. Hänen velvollisuutensa oli jäädä isänsä
rykmenttiin ikipäiviksi, vaikka tuo joukko-osasto oli sellainen, että
useimmat miehet olisivat maksaneet paljon päästäkseen siitä. Sen
sotilaat olivat epäilyttäviä, pienikasvuisia ja tummapintaisia ihmisiä,
joilla oli haaleanvihreä univormu ja mustasta nahasta valmistetut
olkaimet ja hihanreunukset. Ystävät nimittivät niitä wuddareiksi,
mikä merkitsee alhaisrotuisia ihmisiä, jotka syövät maasta kaivettuja
rottia. Mutta wuddarit eivät siitä loukkaantuneet. He olivat ainoat
oikeat wuddarit, ja heidän ylpeytensä pohjautui seuraaviin syihin:
Ensiksikin heillä oli vähemmän englantilaisia upseereja kuin millään
muulla rykmentillä. Toiseksi eivät heidän nuoremmat upseerinsa
katselmuksessa ratsastaneet, niinkuin yleensä oli tapana, vaan
kävivät jalan miestensä etunenässä. Miehellä, joka saattoi säilyttää
tahdin reippaasti marssivien wuddarien kanssa, täytyi olla mainiot
keuhkot ja sääret. Kolmanneksi he olivat koko Intian parhaita pukka
shikarrieja (täysiverisiä metsästäjiä). Neljänneksi he olivat
yhdeksältäkymmeneltäyhdeksältä prosentilta wuddareja, — ennen he olivat
olleet Chinns Irregular Bhil Levies, mutta nyt, aina ja ikuisesti
wuddareja.
Kukaan englantilainen ei tullut heidän messiinsä kuin erikoisesta
halusta tai sukunsa perintätapojen nojalla. Upseerit puhuivat
sotilastensa kanssa kieltä, jonka ymmärtäjiä Intian valkoisten
joukossa ei ollut kahtasataakaan, ja sotilaat olivat heidän lapsiansa;
he polveutuivat kaikki bhileistä, jotka kenties ovat eriskummaisin
kaikista Intian eriskummaisista roduista. He olivat ja ovat sielultaan
ja sydämeltään puolivillejä, varovaisia, epäluuloisia ja täpötäynnä
kaikenlaista taikauskoa. Ne rodut, joita me nimitämme intialaisiksi,
kohtasivat bhilit maan omistajina, kun he tuhansia vuosia sitten
hyökkäsivät Intiaan. Kronikat nimittävät niitä preareiksi,
alkuasukkaiksi, dravidalaisiksi j.m.s. Kun rajput-päällikkö, jonka
sukutaulua hänen laulajansa voivat seurata kaksikymmentä vuosisataa
ajassa taaksepäin, nousee valtaistuimelleen, ei häntä pidetä virkaansa
nimitettynä, ennenkuin hänen otsaansa on sivelty bhilin suonista
saadulla verellä. Rajputit tosin väittävät, ettei tuolla toimituksella
ole mitään merkitystä, mutta bhili tietää, että se on viimeinen varjo
hänen oikeuksistaan maan vanhimpana omistajana.
Vuosisatainen sorto ja vaino teki bhileistä julmia ja puolihulluja
rosvoja ja karjavarkaita, ja kun englantilaiset tulivat, tuntuivat
bhilit miltei yhtä taipuvaisilta sivistykseen kuin tiikerit heidän
viidakoissaan. Mutta John Chinn I, Lionelin isä, meidän Johnimme
isoisä, asettui heidän joukkoonsa, asui ja eli siellä, opetteli heidän
kielensä, ampui kauriit, jotka ryöstivät heidän laihan satonsa, ja
voitti heidän luottamuksensa, niin että osa bhileistä oppi kyntämään ja
kylvämään, osa taas houkuteltiin Komppanian palvelukseen mestaroimaan
ystäviään.
Kun he olivat päässeet selville siitä, että rivipaikat eivät tietäneet
pikaista mestausta, ottivat he pestin vaivalloisena, mutta hauskana
urheiluna ja saivat palavan innon pitää villejä bhilejä kurissa. John
Chinn I antoi heille kirjallisen lupauksen, että hallitus antaisi
anteeksi heidän aikaisemmat laiminlyöntinsä, jos he käyttäytyisivät
hyvin määräpäivästä lähtien, ja kun John Chinn oli tunnettu siitä,
ettei koskaan syönyt sanaansa — hän lupasi kerran hirttää erään bhilin,
jota kotiseudullaan pidettiin loukkaamattomana, ja hirtti hänet myöskin
heimon nenän edessä — tuli bhileistä vakaantunut kansa sellaisella
vauhdilla, etteivät he itsekään tietäneet, kuinka se oli tapahtunut.
Se oli tuollaista hiljaista ja huomaamatonta työtä, jota nyt tehdään
kautta koko Intian, ja vaikka John Chinnin ainoa palkinto oli, niinkuin
juuri mainitsin, hallituksen kustantama hauta, ei pieni vuorikansa
häntä milloinkaan unohtanut.
Eversti Lionel Chinn tunsi ja rakasti hänkin bhilejä, ja ennenkuin
hänen palveluksensa oli päättynyt, olivat he hankkineet itselleen
oikein soman sivistyksen. Useita heistä saattoi tuskin erottaa
alhaissyntyisistä hindulaisista talonpojista; mutta etelässä, jonne
John Chinn I oli haudattu, kuljeksivat villeimmät heistä Satpuran
vuorijonoilla vaalien tarua, että Jan Chinn, kuten he häntä nimittivät,
eräänä kauniina päivänä palaisi kansansa luo. Sillävälin he epäilivät
valkoista miestä ja hänen teitään. Vähäisinkin ärsytys sai heidät
ryöstämään ja murhaamaan umpimähkään, mutta jos heitä kohdeltiin
sävyisästi, katuivat he kuin lapset ja lupasivat, etteivät koskaan enää
tekisi sellaista.
Rykmentti-bhilit — univormupukuiset miehet — olivat monessa suhteessa
erinomaisia, mutta heitä täytyi virkistää ja pitää hyvällä tuulella.
He ikävystyivät, elleivät silloin tällöin saaneet lähteä tiikereitä
nuijimaan, ja heidän kylmäverinen uskaliaisuutensa — kaikki wuddarit
ahdistavat tiikereitä jalan, se on heidän rotuominaisuutensa —
hämmästytti upseerejakin. Heillä oli tapana ajaa haavoittunutta
tiikeriä takaa yhtä huolettomasti, kuin jos se olisi ollut siipirikko
varpunen, ja tämä tapahtui maassa, joka on täynnä luolia ja kuiluja,
joissa peto saattaa pitää aisoissa kymmenkuntaa miestä niin kauan
kuin sitä haluttaa. Silloin tällöin sattui, että joku onneton vietiin
parakeille pää murskana ja kylkiluut katkottuina; mutta hänen toverinsa
eivät koskaan oppineet varovaisuutta, he tyytyivät vain tekemään lopun
tiikeristä.
Nuori John Chinn kömpi alas kaksipyöräisten rattaiden takaistuimelta
wuddarien ainoan messipaviljongin kuistin edessä, ja hänen
kiväärilaatikkonsa satoivat maahan hänen ympärilleen. Tuo pieni,
solakka, koukkunenäinen poika seisoi siinä ymmällään kuin eksynyt
vuohi ja pudisteli valkeata tomua polvistaan, sillä välin kuin rattaat
tärisivät pois liidunvalkoista tietä pitkin. Mutta sisimmässään hän
oli tyytyväinen. Tämähän oli se paikka, jossa hän oli syntynyt, ja se
oli pysynyt suunnilleen samanlaisena kuin silloin, kun hänet lapsena,
viisitoista vuotta sitten, lähetettiin Englantiin.
Pari uutta rakennusta oli ilmestynyt, mutta ilma ja haju ja
auringonpaiste olivat ennallaan; ja pienet vihreät miehet, jotka
kulkivat harjoituskentän poikki, näyttivät hyvin tutuilta. Kolme
viikkoa sitten olisi John Chinn vakuuttanut, ettei hän muistanut
sanaakaan bhili-kieltä, mutta messin ovella hän huomasi huuliensa
muodostavan lauseita, joita hän ei ymmärtänyt — katkelmia vanhoista
kehtolauluista ja viimeisiä sanoja niistä komennuksista, joita hänen
isänsä oli huutanut sotilaille.
Eversti tarkkasi häntä hänen noustessaan portaita ja nauroi.
"Katso!" sanoi hän majurille. "Tuon pennun sukujuurta ei tarvitse
kysyä. Hän on pukka-Chinn. Tuollaiselta kai isänsäkin näytti
viisikymmenluvulla."
"Toivottavasti hän ampuu yhtä tarkkaan", sanoi majuri. "Ainakin hänellä
on kokonainen asevarasto mukanaan."
"Ei olisi Chinn, ellei ampuisi. Katsohan, kuinka hän haistelee
nenällään. Oikea Chinnien nokka. Heilauttaa nenäliinaa aivan kuin
isänsä. Tämä on toinen painos — rivi riviltä."
"Hyvä Jumala, tämähän on melkein noituutta!" virkkoi majuri,
tirkistellessään ulos kaihtimen säleiden lomitse. "Jos hän on laillinen
perillinen, niin hän... Vanha Chinnhän ei koskaan voinut mennä tuon
verhon ohi hypistelemättä sitä, ja niin tekee myöskin..."
"Hänen poikansa!" huudahti eversti hypähtäen pystyyn.
"Se on noituutta", toisti majuri. Pojan silmään oli osunut risainen
ruokokaihdin, joka riippui kuistinpylväiden välissä, ja hän oli
koneellisesti nykäissyt sitä saadakseen sen suoraksi. Vanha Chinn oli
monta vuotta sitten kironnut tuota verhoa kolme kertaa päivässä; hän ei
koskaan saanut sitä riippumaan niin kuin tahtoi.
Hänen poikansa astui etuhuoneeseen viisinkertaisen äänettömyyden
vallitessa. He lausuivat hänet tervetulleeksi hänen isänsä vuoksi ja
tuijottivat häneen hänen itsensä vuoksi. Hän oli ihan naurettavasti
everstin seinällä riippuvan muotokuvan näköinen, ja kun hän oli
huuhtonut hiukan tomua kurkustaan, lähti hän asuntoonsa tuon vanhan
miehen lyhyin, äänettömin viidakkoaskelin.
"Kelpolailla perinnöllisyyttä", sanoi majuri. "Se tulee niistä kolmesta
sukupolvesta, jotka ovat eläneet bhilien keskuudessa."
"Ja miehet tietävät sen", virkkoi eräs upseereista. "Ne ovat seisoneet
ja odottaneet tuota nuorukaista, niin että kieli on suusta roikkunut.
Olen varma siitä, että ellei hän kerrassaan loukkaa niitä, niin ne
lankeavat komppanioittain polvilleen ja palvovat häntä."
"Ei mikään ole niin hyvä, kuin että on ollut isä edeltäjänä", sanoi
majuri. "Minä olen miesteni silmissä nousukas. Olen ollut rykmentissä
vain kaksikymmentä vuotta, ja kunnioitettu isäni oli vain esquire.
Mutta mitä nyt? Miksi ryntää niiden kantajien esimies, jotka nuorella
Chinnillä oli mukanaan, tuolla tavoin tiehensä kääröineen?" Hän
meni kuistille ja huusi miestä pysähtymään — tämä oli tyypillinen
vastatullut upseerinpalvelija, joka puhuu englantia ja varastaa aina
kun sopii.
"Mitä on tekeillä?" huusi majuri.
"Paljon huonoa väkeä täällä. Minä menen tieheni, sir", oli vastaus.
"Ovat ottaneet Sahibin avaimet ja sanovat, että ampuvat."
"Hyvin nerokasta — hyvin valistavaa. Mitä kaikkea nuo ylämaan
rosvot saavatkaan aikaan! Joku on varmaankin säikähdyttänyt miehen
perinpohjin." Ja majuri vaelsi verkkaisesti kotiin asuntoonsa
pukeutuakseen aterialle.
Nuori Chinn, joka harhaili kuin unessa, oli luovannut koko leirin
ympäri, ennenkuin meni pieneen vaatimattomaan majaansa. Hän viivähti
hetken kapteenin asunnon edessä, jossa hän oli syntynyt; sitten hän
pysähtyi vähäksi aikaa leirin kaivolle, jossa oli tavannut istua
iltaisin imettäjänsä kanssa, ja pienen garnisonikirkon kohdalla, jonne
upseerit menivät jumalanpalvelukseen, jos jotakin virallista uskontoa
edustava pappi sattui matkustamaan sen seudun kautta. Se näytti kovin
vaatimattomalta niihin jättiläismäisiin rakennuksiin verraten, joita
hän oli tottunut näkemään, mutta se oli kuitenkin sama kirkko kuin
ennenkin.
Vähän väliä hän sivuutti joukon äänettömiä sotilaita, jotka tekivät
kunniaa. Ne saattoivat varsin hyvin olla samoja miehiä, jotka olivat
kantaneet häntä selässään, kun hän kulutti ensimmäistä kolttuaan. Hänen
huoneestaan kajasti heikko valo, ja kun hän astui sisään, tunsi hän
jalkojansa syleiltävän ja kuuli äänen mutisevan lattialta.
"Kuka siinä?" kysyi nuori Chinn, tietämättään käyttäen blihi-kieltä.
"Minä kannoin teitä käsissäni, Sahib, kun minä olin voimakas mies
ja te pieni piltti, joka vain huusi, huusi, huusi. Minä olen teidän
palvelijanne, niinkuin aikaisemmin olin teidän isänne palvelija. Me
olemme kaikki teidän palvelijoitanne."
Nuori Chinn ei saanut sanaakaan suustaan, ja ääni jatkoi:
"Minä olen ottanut teidän avaimenne siltä paksulta muukalaiselta ja
lähetin hänet tiehensä; ja olen pannut napit paitaan, joka teillä
pitää olla messissä. Kukapa siitä pitäisi huolta, ellen minä? Ja poika
on kasvanut isoksi mieheksi ja on unohtanut hoitajansa; mutta minun
veljenpojastani tulee hyvä palvelija, taikka minä peittoan hänet kaksi
kertaa päivässä."
Ja sitten kohosi maasta suoraksi kuin nuoli pieni harmaahapsinen,
ryppyinen, apinankaltainen mies, jonka takissa oli mitaleja ja
ritarimerkkejä, ja tervehti änkyttäen ja vavisten. Hänen takanaan otti
muudan univormupukuinen nuori ja jäntevä bhili parhaillaan lestejä
Chinnin messikengistä.
Chinnin silmät täyttyivät kyynelillä. Vanhus ojensi hänelle avaimet.
"Muukalaiset ovat roskaväkeä. Se mies ei enää milloinkaan palaa. Me
olemme kaikki teidän isänne pojan palvelijoita. Onko Sahib unohtanut,
kuka vei hänet katsomaan vangittua tiikeriä kylään joen toiselle
puolelle, kun hänen äitinsä oli niin säikähtynyt ja hän itse niin
terhakka?"
Chinn näki tapahtuman edessään selvästi kuin taikalyhty-kuvan.
"Bukta", huudahti hän ja lisäsi samassa hengenvedossa: "Sinä lupasit,
ettei minulle tapahtuisi mitään pahaa. Oletko sinä todellakin Bukta?"
Mies makasi toistamiseen hänen jalkainsa juuressa.
"Hän ei ole unohtanut. Hän muistaa kansansa, niinkuin isänsäkin sen
muisti. Nyt minä voin kuolla. Mutta ensin tahdon kuitenkin elää
näyttääkseni Sahibille, kuinka tiikereitä surmataan. Tuo tuossa on
minun veljenpoikani. Ellei hän käyttäydy kunnolla, niin lähettäkää
hänet minun luokseni, ja totisesti minä tapan hänet, sillä nyt on Sahib
oman kansansa luona. Ah Jan baba — Jan baba! Minun oma Jan babanil Minä
jään tänne katsomaan, että tuo tekee tehtävänsä kelvollisesti. Ota
saappaat pois, pässinpää! Istuutukaa vuoteelle, Sahib, ja antakaa minun
katsella teitä. Niin, te olette Jan baba!"
Hän ojensi nuorukaiselle miekankahvansa alamaisuuden merkiksi,
kunnianosoitus, joka muuten suodaan vain varakuninkaille,
kuvernööreille, kenraaleille ja pienille lapsille, joita rakastetaan
kovasti, ja Chinn kosketti kahvaa koneellisesti kolmella sormella
mutisten jotakin, hän ei itsekään tietänyt mitä. Se sattui olemaan sama
vastaus, jota hän käytti lapsuudessaan, kun Bukta leikillään nimitti
häntä pikku kenraali Sahibiksi.
Majurin asunto oli vastapäätä Chinnin majaa, ja kun hän kuuli
palvelijansa huudahtavan hämmästyksestä, katsoi hän ulos. Sitten majuri
nousi telttasänkyynsä ja vihelsi, sillä näkemänsä näky — alkuasukasten
vanhin, jolla rykmentissä oli upseerin arvo, "puhdasverinen" bhili,
joka oli Brittiläisen Intian ritarikunnan ritari ja joka oman kansansa
keskuudessa oli korkeammassa asemassa kuin monet Bengalin prinssit,
palvelemassa vastaleivottua nuorempaa upseeria — se oli hieman liikaa
hänen hermoilleen.
Käheä metsästystorvi puhalsi messisignaalin, joka on pitkä juttu. Ensin
muutamia kimeitä ääniä, jotka muistuttavat etäisten ajomiesten huutoja,
ja sitten voimakkaasti, täyteläisesti ja paukkuvasti erään hurjan
laulun loppukerto: "Hohoi, hohoi, Mundoren vihreät kentät — kentät!"
"Kaikki pienet lapset olivat nukkumassa, kun Sahib viimeksi kuuli tuon
merkin", sanoi Bukta ja ojensi Chinnille puhtaan nenäliinan. Signaali
herätti jälkimmäisen mielessä muiston hänen moskiittiverhon peittämästä
riippumatostaan, hänen äitinsä suudelmasta ja askelten äänestä, joka
kävi sitä heikommaksi, kuta syvemmin hän vaipui uneen. Sitten hän
napitti messitakkinsa mustan kauluksen ja lähti päivälliselle kuin
prinssi, joka vast'ikään on perinyt isänsä kruunun.
Vanha Bukta poistui pöyhkeillen ja viiksiään väännellen. Hän tunsi oman
arvonsa, eikä mikään maailman mahti olisi saanut häntä panemaan nappeja
nuorten upseerien paitoihin tai antamaan heille puhtaita nenäliinoja.
Mutta kun hän sinä iltana otti univormun yltään ja kokosi miehensä
ympärilleen vetääkseen rauhassa muutaman haiun piipustaan, kertoi hän
heille, mitä oli tehnyt, ja he sanoivat, että hän oli toiminut aivan
oikein. Minkä jälkeen Bukta esitti teorian, joka valkoisesta miehestä
olisi ollut sulaa hulluutta; mutta kuiskuttelevat soturit tutkistelivat
sitä joka puolelta ja havaitsivat, että monet seikat tukivat sitä.
Messin öljylamppujen alla liikkui keskustelu, niinkuin tavallista,
aiheessa, joka ei milloinkaan kulu, shikarissa — kaikenlaatuisessa
isojen eläinten metsästyksessä. Chinnin silmät suurenivat, sillä hän
käsitti, että kukin hänen tovereistaan oli ampunut erinäisiä tiikereitä
wuddarien tavalla — toisin sanoen maasta [ei ampumalavalta eikä kesyn
norsun selästä. Suomentajan huom.] — eikä tehnyt siitä suurempaa
numeroa, kuin jos peto olisi ollut koira.
"Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä", sanoi majuri, "ei tiikeri ole
juuri piikkisikaa vaarallisempi. Mutta kymmenennellä kerralla pääsee
kotiin jalat edellä."
Nyt tuli keskusteluun eloa, ja jo kauan ennen keskiyötä olivat
Chinnin aivot täpötäynnä juttuja tiikereistä — ihmissyöjistä ja
karjantappajista, joista kukin harjoitti erikoisammattiaan yhtä
johdonmukaisesti kuin konttoristi, ja vanhoista rauhallisista,
tavattoman viekkaista otuksista, jotka messissä tunnettiin lempinimillä
sellaisilla kuin "Puggy", joka oli laiska ja jolla oli valtavat
käpälät, ja "Mrs Malapropos", joka sukelsi esiin, kun sitä vähimmin
odotettiin, ja pani toimeen oikean akkainrähinän. Sitten puhuttiin
bhilien taikauskosta — se oli laaja ja viehättävä aihe —, kunnes nuori
Chinn epäili, että hänelle syötettiin pajunköyttä.
"Ei, totisesti, sitä emme tee", virkkoi upseeri, joka istui hänen
oikealla puolellaan. "Me tiedämme kaiken, mikä koskee teitä. Te olette
Chinn, ja teillä on täällä jonkinlainen peritty oikeus. Mutta ellette
usko meidän puheitamme, mitä sitten aiotte tehdä, kun vanha Bukta
aloittaa juttunsa? Hän tietää koko joukon asioita kummitushetkistä
ja tiikereistä, jotka joutuivat omaan helvettiinsä, ja tiikereistä,
jotka kulkevat takajaloillaan, ja kaiken lisäksi teidän isoisänne
ratsutiikeristä. Merkillistä, ettei hän vielä ole puhunut teille
kaikesta tuosta."
"Te tiedätte kai, että muudan teidän kantaisänne on haudattuna Satpuran
seuduille, vai kuinka?" sanoi majuri, kun Chinn hymyili neuvottomasti.
"Luonnollisesti sen tiedän", vastasi Chinn, joka osasi Chinnien
sukukronikan kuin viisi sormeaan. Kirja oli hänen Devonshire-kodissaan
vanhoissa kuluneissa kansissa pianon takana sijaitsevalla kiinalaisella
pöydällä, ja lapset saivat sunnuntaisin tutkia sitä.
"Hyvä, en ollut siitä ihan varma. Teidän arvoisalla kantaisällänne,
poikani, on, jos bhilien tietoihin voi luottaa, oma tiikerinsä —
satuloitu tiikerinsä, jolla hän ratsastelee kautta maan, kun tulee
sille päälle. Minun mielestäni se nyt ei oikein sovi entiselle
veronkantajalle, mutta eteläiset bhilit uskovat siihen. Eivätkä
meidänkään miehemme, joita kuitenkin pidetään jotenkin kylmäverisinä,
uskaltaisi lähteä metsästämään, jos saisivat kuulla, että Jan Chinn on
liikkeellä ja hölköttää metsissä tiikerinsä selässä. Sanotaan, että
eläin on täplikäs eikä juovikas ja että se muistuttaa kilpikonnan
tapaista koiraskissaa. Se on hirveä peto ja varma merkki, että on
tulossa sota tai rutto tai — tai jotakin muuta. Se on ihastuttava
sukutaru."
"Kuinka luulette tuon jutun syntyneen?" kysyi Chinn.
"Kysykää Satpuran bhileiltä. Vanha Jan Chinn oli suuri metsästäjä
meidän Herramme edessä. Kenties se on tiikerin kosto, tai ehkä hän
metsästää niitä vieläkin. Teidän tulee mahdollisimman pian lähteä hänen
haudalleen hankkimaan tietoja asiasta. Bukta kyllä auttaa teitä. Hän
kysyi minulta ennen teidän tuloanne, olitteko jo sattumalta tappanut
tiikerin. Ellette ole, ottaa hän teidät varmasti siipiensä suojaan.
Tietenkin on erittäin tärkeätä, että saatte surmatuksi tiikerin. Ja
Buktan seurassa se käy mainiosti."
Majuri oli aivan oikeassa. Harjoitusten aikana Bukta piti Chinniä
levottomasti silmällä, ja saattoi huomata, kuinka koko linja
liikahti, kun nuori upseeri avasi suunsa lausuakseen ensimmäisen
komentosanansa. Everstikin säpsähti, sillä olisi voinut vannoa, että
siinä oli eversti Lionel Chinn, joka oli tullut takaisin Devonshirestä
aloittaakseen uuden elämän. Bukta oli uskottujensa parissa kehittänyt
erikoisteoriaansa edelleen, ja kaikki rivimiehet hyväksyivät sen
jonkinlaiseksi uskonkappaleeksi, sillä nuoren Chinnin jokainen sana ja
jokainen liike näytti vahvistavan sen.
Vanhus ryhtyi heti toimenpiteisiin pestäkseen suosikkinsa siitä
häpeästä, ettei ollut ampunut tiikeriä; mutta hän ei ollut taipuvainen
tyytymään mihin otuksiin hyvänsä, joita sattui tulemaan lähistölle.
Omissa kylissään hän edusti alioikeutta, hovioikeutta ja korkeinta
oikeutta, ja kun hänen väkensä, joka oli valveutunutta ja toimeliasta,
toi tiedon, että tiikerin jäljet oli tavattu, käski hän lähettää miehiä
väijyksiin ajo- ja juottopaikoille saadakseen varmuuden siitä, että
peto oli sellaisen miehen arvoinen.
Kolme neljä kertaa miehet palasivat ja kertoivat totuudenmukaisesti,
että eläin oli syyhyinen tai keskikokoa pienempi — imettämisestä
laihtunut naarastiikeri tai vanha hampaaton koiras, ja Bukta koetti
hillitä nuoren Chinnin kärsimättömyyttä.
Vihdoin päästiin jalon eläimen jäljille — se oli kymmenen jalan
mittainen karjantappaja, kiiltäväkarvainen, poimuniskainen, viiksikäs,
vilkas ja pirteä ja nuori. Se oli surmannut erään miehen vain huvin
vuoksi, sanoivat vaanijat.
"Syöttäkää sitä!" julisti Bukta, ja kylänmiehet toimittivat
kuuliaisesti nautakarjaa tiikerin hauskuudeksi saadakseen sen pysymään
lähistössä.
Prinssit ja mahtimiehet ovat vuokranneet Intiaan meneviä laivoja ja
tuhlanneet suuria rahamääriä vain nähdäkseen vilahdukselta otuksia,
jotka eivät ole olleet puoleksikaan niin komeita kuin Buktan tiikeri.
"Ei käy päinsä", sanoi hän everstille pyytäessään metsästyslomaa, "että
minun everstini poika, joka varmasti on... että minun everstini poika
tuhlaisi neitsytlaukauksensa vähäpätöiseen viidakkoeläimeen. Sellainen
saa tulla myöhemmin. Minä olen odottanut kauan oikeata tiikeriä. Se on
nyt tullut mairien maasta. Viikon kuluttua sen nahka on täällä."
Messi puri hampaitaan kateudesta. Jos olisi tahtonut, olisi Bukta
voinut kutsua heidät kaikki mukaan, ja he olisivat lähteneet
mielellään. Mutta hän lähti matkaan vain Chinn kerallaan; kaksi
päivää he ajoivat metsästysrattailla, ja päivän he taivalsivat jalan,
kunnes tulivat kallioiseen, päivänpaisteiseen laaksoon, jossa oli
kirkasvesinen lampi. Oli paahtavan kuuma päivä, ja poika riisui
tietysti heti vaatteet yltään ja meni uimaan, Buktan jäädessä rannalle.
Valkea nahka loistaa ruskeassa viidakossa kauas, ja se, mitä Bukta
näki Chinnin selässä ja oikeassa olkapäässä, sai hänet astumaan askel
askeleelta lähemmäksi, silmät pyöreinä ihmetyksestä.
"Taisinpa unohtaa, ettei ole sopivaa riisuutua ilkialastomaksi hänen
asemassaan olevan miehen nähden", ajatteli Chinn pulikoidessaan
vedessä. "Kas, kuinka se pikku peijakas tuijottaa. — Mitä nyt, Bukta?"
"Merkki", oli kuiskaava vastaus.
"Ei se ole mitään. Sinähän tiedät, että se on meidän suvussamme."
Chinniä vähän harmitti. Hän ei ollut muistanut olkapäässään olevaa
tummanpunaista syntymämerkkiä, muuten hän ei olisi kylpenyt. Sen
sanottiin esiintyvän joka toisessa polvessa, mutta ihmeellistä kyllä
vasta kahdeksan, yhdeksän vuoden kuluttua syntymästä, eikä sitä millään
muotoa voinut pitää koristuksena, ellei nyt oteta huomioon, että se oli
osa Chinnien perintöä. Hän kiiruhti maalle ja pukeutui nopeasti; sitten
he jatkoivat matkaansa, kunnes kohtasivat pari bhiliä, jotka heti
heittäytyivät maahan.
"Minun väkeäni", mutisi Bukta, joka ei näyttänyt kiinnittävän heihin
pienintäkään huomiota, "ja siis myöskin teidän väkeänne, Sahib.
Kun minä olin nuori, oli meitä vähemmän, mutta me emme olleet niin
heikkoja. Nyt meitä on paljon, mutta me olemme heikko heimo. Ja
se on muistettava. Miten haluatte ampua sen, Sahib? Puusta vai
suojalaitteelta, jonka minun väkeni voi rakentaa? Päivänvalossa vai
yöllä?"
"Maasta ja keskellä päivää", sanoi nuori Chinn.
"Se on aina teidän tapanne, olen kuullut", virkkoi Bukta ikäänkuin
itsekseen. "Minä lähden täbystelemään sitä. Sitten me kaksi käymme sen
kimppuun. Minä otan kiväärin. Teillä on omanne. Useampia ei tarvita.
Mikäpä tiikeri voisi vastustaa teitä!"
He tapasivat tiikerin erään solan päässä pienen vesilammikon
rannalla; se oli kylläinen ja torkkui toukokuun auringonpaisteessa.
Muudan peltopyy herätti sen, ja se kääntyi taistelemaan. Bukta ei
yrittänytkään nostaa kivääriään, vaan katsoi koko ajan Chinniä, joka
vastasi pedon hirveään hyökkäyskarjaisuun yhdellä ainoalla laukauksella
— Buktan mielestä hän tähtäsi tuntikausia — ja kuula lävisti kurkun ja
mursi selkärangan niskan takaa, lapaluiden välistä. Eläin lyyhistyi,
nytkähti ja kaatui, ja ennenkuin Chinn oikein ehti käsittää, mitä oli
tapahtunut, pyysi Bukta häntä seisomaan paikoillaan, sillä aikaa kuin
hän mittasi ampujan jalkain ja otuksen nytkähtelevien käpälien välisen
etäisyyden.
"Viisitoista", sanoi Bukta, "pieniä askelia. Toista laukausta ei
tarvita, Sahib. Se kuolee tuossa kauniisti verenvuotoon, eikä kannata
pilata nahkaa. Minä sanoin kyllä, ettei noita tarvittaisi, mutta ne
tulivat kuitenkin — ollakseen saapuvilla."
Solan kummallakin puolen vilisi äkkiä alkuasukkaita — parvi, joka
olisi voinut ampua pedon jokaisen kylkiluun, jos Chinn olisi ampunut
harhaan. Mutta he pitivät pyssyjään piilossa ja olivat olevinaan vain
innostuneita ajomiehiä. Viisi, kuusi odotti käskyä nylkeä saalis. Bukta
näki elämän sammuvan pedon kesyttömissä silmissä; sitten hän kohotti
toisen kätensä ja kääntyi.
"Meillä ei ole mitään syytä kiinnittää huomiota tuohon", sanoi hän.
"Tästä lähtien voimme tappaa mitä haluamme. Ojentakaa kätenne, Sahib!"
Chinn totteli. Käsi ei vavissut vähääkään, ja Bukta nyökkäsi:
"Sekin oli teidän tapanne. Mieheni nylkevät nopeasti. He kantavat
taljan leiriin. Tahtooko Sahib seurata minua köyhään kylääni ja unohtaa
täksi yöksi, että minä olen hänen esimiehensä?"
"Entä nämä miehet — ajomiehet. He ovat tehneet lujasti työtä ja
kenties..."
"Jos he nylkevät huonosti, niin minä nyljen heidät. He ovat minun
kansaani. Täällä minä olen toinen kuin rykmentissä."
Se oli totta. Kun Bukta veti univormun yltään ja pukeutui oman kansansa
vajavaiseen asuun, unohti hän oppimansa sivistyksenkin. Keskusteltuaan
hetkisen alamaistensa kanssa hän järjesti seuraavaksi yöksi orgiat, ja
bhilien orgiat ovat sellaisia, että niitä tuskin voi kuvata. Ylpeänä
triumfistaan Chinn otti halusta osaa ymmärtämättä kuitenkaan juhlan
mysteerioita. Villejä ihmisiä tunkeili hänen ympärillään uhreja
toimittaen. Hän antoi kenttäpullonsa kylän vanhimmille. He tulivat
kaunopuheisiksi ja peittivät hänet kukkiin. Lahjoja ja lainoja, jotka
eivät olleet erikoisen sopivia, tyrkytettiin hänelle, ja helvetillinen
musiikki pauhasi punaisten tulien ympärillä laulajien laulaessa
ikivanhoja lauluja ja tanssiessa kummallisia tansseja. Isiltäperityt
juomat olivat hyvin väkeviä, ja Chinnin oli usein pakko maistaa niitä,
mutta juomassa oli varmaankin ollut joku erikoinen lisä, sillä miksi
hän muuten olisi äkkiä vaipunut uneen ja herännyt vasta seuraavana
aamuna — puolen päivämarssin päässä kylästä?
"Sahib oli hyvin väsynyt. Juuri ennen päivänkoittoa hän nukahti",
selitti Bukta. "Väkeni kantoi hänet tänne, ja nyt meidän on aika palata
leiriin."
Kuullessaan Buktan rauhallisen ja kunnioittavan äänensävyn ja
nähdessään hänen varman ja vakavan käyntinsä oli vaikea uskoa, että
sama mies vain muutamia tunteja aikaisemmin oli räyhännyt ja heilunut
viidakon alastomien villiparkojen parissa.
"Minun kansani oli hyvin ihastunut, kun sai nähdä Sahibin. He eivät
koskaan unohda sitä. Kun Sahib ensi kerran lähtee pestaamaan sotamiehiä,
tulee hänen mennä minun kansani luo, ja hän saa niin monta kuin haluaa."
Chinn säilytti salaisuutensa tiikerin ampumista lukuunottamatta, ja
Bukta koristeli tapahtumaa julkean uskaliaasti. Talja oli todellakin
kauneimpia, mitä messiin oli ripustettu, ja muhkein koko joukosta. Kun
Bukta ei voinut seurata "poikaansa" metsälle, jätti hän hänet toisiin
hyviin käsiin, ja keskustellessaan villien bhilien kanssa hämärissä ja
tien vieressä olevilla kaivoilla Chinn marsseillaan ja lomahetkillään
oppi tuntemaan heidän ajatustapansa ja toivomuksensa paremmin kuin joku
toinen koko elämänsä aikana.
Ennen pitkää hänen rykmenttimiehensä jo rohkenivat puhua hänen kanssaan
sukulaisistaan — useimmat heistä olivat joutuneet joihinkin ikävyyksiin
— ja jättivät riitansa hänen ratkaistavikseen. Heillä oli tapana tulla
hämärissä hänen kuistilleen kertomaan wuddarien tuttavalliseen tapaan
teeskentelemättömästi siitä ja siitä nuoresta miehestä ja siitä ja
siitä vaimosta jostakin kaukaisesta kylästä. No niin, montako lehmää
karkurin Sahibin mielestä tuli maksaa? Erään toisen kerran oli muudan
bhili saanut hallitukselta kirjallisen määräyksen lähteä erääseen
linnoitettuun kaupunkiin tasangolle ollakseen todistajana jossakin
oikeusjutussa, ja hän tahtoi tietää, oliko viisasta olla tottelematta
käskyä. Mutta jos hän uhkarohkeasti tottelisi, niin olisiko hänellä
toiveita päästä hengissä takaisin?
"Mutta mitä tekemistä minulla on kaiken tämän kanssa?" kysyi Chinn
kärsimättömänä Buktalta. "Minä olen sotilas. Minä en ymmärrä lakia."
"Pyh! Laki on hulluja ja valkoisia miehiä varten. Anna bhileille selvä
ja suora käsky, ja he noudattavat sitä. Sinä olet heidän lakinsa!"
"Mutta miksi?"
Buktan kasvot kävivät aivan ilmeettömiksi. Tuo ajatus ei seivästi
kertaakaan ollut pälkähtänyt hänen päähänsä. "Kenties se johtuu
nimestä. Bhili ei pidä mistään vieraasta. Anna heille käskyjä, Sahib
— kaksi, kolme, neljä sanaa kerrallaan, niin että ne mahtuvat heidän
päähänsä. Se riittää."
Chinn jakeli silloin reippaasti määräyksiään aavistamatta, että
sana, joka ohimennen oli livahtanut hänen huuliltaan messissä ennen
päivällistä, tuli sumuisten kukkuloiden toisella puolella olevissa
kylissä laiksi, josta ei voinut vedota mihinkään korkeampaan. Sillä
jokaista hänen sanaansa pidettiin Jan Chinn I:n säätämänä lakina;
tämä oli näet — niin kuiskaili taru — tullut takaisin maan päälle
valvoakseen pojanpoikansa lihassa ja veressä bhilien kolmatta
sukupolvea.
Asiasta ei voinut olla pienintäkään epäilystä. Kaikki bhilit tiesivät,
että uudestisyntynyt Jan Chinn surmattuaan ensimmäisen tiikerinsä tässä
myöhemmässä olomuodossaan oli kunnioittanut läsnäolollaan Buktan kylää
ja että hän oli syönyt ja juonut kansan parissa, niinkuin hänellä
ennenkin oli ollut tapana. Hänen selässään ja oikeassa olkapäässään
— Bukta oli varmaankin pannut kelpolailla tippoja Chinnin juomaan —
olivat kaikki nähneet saman tulipunaisen merkin, jonka korkeat jumalat
olivat painaneet Jan Chinn I:n ruumiiseen, kun hän ensi-kerran tuli
bhilien keskuuteen. Noille typerille, lyhytnäköisille valkoisille
ihmisille, joilla ei ollut silmiä, hän oli vain wuddar-rykmentissä
palveleva solakka ja nuori upseeri, mutta hänen oma kansansa tiesi,
että hän oli Jan Chinn, mies, joka teki bhileistä miehiä; ja siinä
uskossa he riensivät tiedoittamaan hänen sanojaan kaikkialle ja
varoivat tarkasti muuttamasta niitä matkalla.
Mutta samoinkuin lapsi, joka leikkii yksikseen, pelkää villikin enemmän
kuin mitään muuta, sitä, että heille nauretaan tai heidät saadaan
ilmaisemaan salaisuutensa, ja siksi tuo pieni kansa piti vakaumuksensa
omana tietonaan, eikä eversti, joka luuli tuntevansa rykmenttinsä,
arvannut, että jokainen noista kuudestasadasta nopeajalkaisesta,
pyöreäsilmäisestä rivimiehestä, jotka seisoivat kivääreineen jäykässä
huomioasennossa, uskoi vakaasti ja järkkymättä, että vasemman sivustan
nuorempi upseeri oli puolijumala, joka oli syntynyt kaksi kertaa —
heidän maansa ja heidän kansansa suojelusjumala. Itse maan jumalat
olivat painaneet leimansa hänen uuteen lihaansa, ja kukapa rohkeni
epäillä maan jumalien työtä?
Chinn, jolla oli käytännöllisiä taipumuksia, näki, että hänellä niin
sotaväessä kuin muuallakin oli paljon hyötyä sukunimestään. Hänen
miehensä eivät koskaan aiheuttaneet mitään ikävyyksiä — kuria ei
rikota, kun sitä valvoo jumala — ja hän tiesi tarvitessaan saavansa
seudun parhaat ajomiehet. He luulivat, että Jan Chinn I suojeli heitä,
ja siinä uskossa he osoittivat pelottomuutta, joka saattoi varjoon
kaiken sen rohkeuden, mikä innostuneissa bhileissä aikaisemmin oli
ilmennyt.
Hänen huoneensa alkoi näyttää harrastelijan luonnonhistorialliselta
museolta, siitä huolimatta, että hän lähetti joukoittain kalloja
ja sarvia kotiinsa Devonshireen. Väestö oppi pian, mikä olikin
hyvin inhimillistä, tuntemaan jumalansa heikot puolet. Hän
oli tosin lahjomaton, mutta perhoset, kovakuoriaiset ja ennen
kaikkea harvinaisemmat isot eläimet miellyttivät häntä suuresti.
Muissakin suhteissa hän noudatti Chinnien perintätapoja. Hän oli
"kuumekova". Kokonaisen yön viettäminen liekaan pantua vuohta
vartioiden kosteassa laaksossa olisi aiheuttanut majurille kuukauden
malarian, mutta Chinniin sillä ei ollut pienintäkään vaikutusta. Hän
oli, niinkuin he sanoivat, "suolattu ennen syntymäänsä".
Syksyllä hänen toisena palvelusvuotenaan ryömi maasta esiin
levottomuutta herättävä huhu ja levisi nopeasti bhilien
keskuudessa. Chinn ei kuullut siitä mitään, ennenkuin muudan hänen
upseeritovereistaan eräänä päivänä lausui messissä päivällispöydän yli:
"Sinun kunnioitettu kantaisäsi on liikkeellä ja riehuu Satpura-maassa.
Sinun pitäisi tosiaankin koettaa saada hänet käsiisi."
"En tahtoisi osoittaa puuttuvaa kunnioitusta, mutta alanpa totisesti
kyllästyä arvoisaan kantaisääni. Bukta ei puhu mistään muusta. Mitä se
vanha veikko nyt hommaa?"
"Ratsastelee kuutamossa kautta maan kuuluisan tiikerinsä selässä. Niin
kerrotaan. Suunnilleen kaksituhatta bhiliä on nähnyt hänen laukkaavan
Satpuran huipuilla ja säikäyttävän ihmisiä kuoliaaksi. Ne uskovat
siihen sokeasti, ja satpuralaiset harjoittavat hartauttaan hänen
alttarillaan — haudallaan, tarkoitan. Mahtaa tuntua somalta, kun näkee
omaa isoisäänsä kohdeltavan jumalana."
"Mitä syitä sinulla on uskoa, ettei juttu ole pötyä alusta loppuun?"
"Näetkö, miehet eivät ole tietävinään siitä mitään. Ne väittävät,
etteivät ole milloinkaan kuulleet puhuttavan Chinnin tiikeristä. Mutta
se on selvä vale, sillä jok'ainoa bhili on kuullut siitä."
"Erään seikan vain olemme unohtaneet", sanoi eversti miettivästi. "Kun
paikallisjumala näyttäytyy maan päällä, ennustaa se aina joitakin
ikävyyksiä, ja nuo Satpuran bhilit ovat kutakuinkin yhtä villejä kuin
isoisänne kuollessa, poikani. Se merkitsee jotakin."
"Aikovatkohan ne nousta sotajalalle?" aprikoi Chinn.
"En voi sanoa — en vielä. Mutta ei se minua erikoisesti hämmästyttäisi."
"Enpä ole kuullut koko jutusta halaistua sanaa."
"Sekin todistaa samaa. Ne salaavat jotakin."
"Buktahan tapaa kertoa minulle poikkeuksetta kaikki. Miksei hän ole
puhunut tästä?"
Tämän kysymyksen Chinn samana iltana teki vanhukselle itselleen, ja
vastaus täytti ukon ihmetyksellä.
"Miksi minä kertoisin sinulle sellaista, minkä sinä jo hyvin tiedät.
Niin, täplikäs tiikeri liikuskelee Satpuramaassa."
"Mitä luulevat villit bhilit sen merkitsevän?
"He eivät tiedä sitä. He odottavat. Sahib, mitä tulee tapahtumaan? Sano
vain yksi ainoa pieni sana, ja me olemme tyytyväisiä."
"Me? Mitä tekemistä sivistyneillä bhileillä on etelästä,
viidakko-bhilien keskuudesta tulleiden juttujen kanssa?"
"Kun Jan Chinn herää, täytyy jokaisen bhilin olla valmiina."
"Mutta hän ei ole herännyt, Bukta."
"Sahib", sanoi vanhus, ja hänen silmänsä olivat täynnä lempeätä
nuhdetta, "miksi hän ratsastelee kirkkaassa kuutamossa, ellei hän
halua tulla nähdyksi? Me tiedämme, että hän on herännyt, mutta me
emme tiedä, mitä hän tahtoo. Onko se merkki kaikille bhileille vai
ainoastaan niille, jotka asuvat Satpuramaassa? Sano vain yksi ainoa
pieni sana, Sahib, ja minä vien sen rivimiehille ja lähetän sen meidän
kyliimme. Miksi Jan Chinn ratsastelee kautta maan? Kuka on tehnyt
väärin? Merkitseekö se ruttoa? Tai pernatautia? Kuolevatko meidän
lapsemme? Merkitseekö se miekkaa ja taistelua? Muista, Sahib, että me
olemme sinun kansaasi ja sinun palvelijoitasi ja että minä sinun tässä
elämässäsi olen kantanut sinua käsilläni — aavistamatta mitään."
"Bukta on nähtävästi kurkistanut liiaksi lasin pohjaan tänä iltana",
ajatteli Chinn, "mutta jos voin, täytyy minun tehdä jotakin saadakseni
vanhan veikon rauhoitetuksi. Tämähän muistuttaa pienennetyssä
mittakaavassa suuren kapinan huhuja."
Hän heittäytyi syvään keinutuoliin, johon oli levitetty hänen
ensimäinen tiikerinnahkansa, ja hänen painostaan valahtivat kynnelliset
käpälät hänen olkapäilleen. Hän tarttui puhuessaan koneellisesti niihin
ja kietoi juovikkaan taljan viitan tavoin ympärilleen.
"Nyt tahdon ilmoittaa sinulle totuuden, Bukta", sanoi hän ja kumartui
eteenpäin tiikerin iso kallo olkapäällään; hän mietti, millaisen
valheen nyt keittäisi.
"Minä näen, että sinä aiot sanoa totuuden", vastasi toinen väräjävällä
äänellä.
"Jan Chinn ratsastelee täplikkäällä tiikerillään Satpuran kukkuloilla,
sanotte te. Olkoon niin. Siinä tapauksessa merkki tarkoittaa ainoastaan
Satpuran kansaa eikä niitä bhilejä, jotka kyntävät ja kylvävät idässä
ja pohjoisessa, Kandeshin bhilejä ja muita, vaan yksinomaan Satpuran
bhilejä, jotka, niinkuin olen kuullut, ovat villejä ja tietämättömiä."
"Se on siis merkki heille. Hyvä vai huono?"
"Epäilemättä hyvä. Sillä miksi tahtoisi Jan Chinn pahaa niille, joista
hän on tehnyt miehiä? Yöt ovat siellä kuumia; on vaivalloista nukkua
sängyssä voimatta kääntyä, ja Jan Chinn haluaa sitäpaitsi katsoa, miten
hänen kansansa menestyy. Sentähden hän nousee ylös, viheltää täplikkään
tiikerinsä ja ratsastaa hengittämään raitista ilmaa. Jos Satpuran kansa
pysyisi kylissään eikä hiiviskelisi metsissä pimeän tultua, pääsisi se
näkemästä häntä. Totisesti, Bukta, koko juttu on yksinkertaisesti se,
että hän haluaa jälleen nähdä oman maansa. Lähetä nämä uutiset etelään
ja kerro terveisinä, että se on minun oma sanani."
Bukta kumarsi lattiaan saakka.
"Hyvä Jumala!" ajatteli Chinn, "tuo viirusilmäinen epäjumalanpalvoja on
ensiluokkainen upseeri ja rehellinen kuin leimattu raha. On parasta,
että selitän asian perin pohjin." Ja hän jatkoi:
"Jos Satpuran bhilit kysyvät, mitä tämä merkki tarkoittaa, niin vastaa
heille, että Jan Chinn tahtoo nähdä, kuinka he pitävät lupauksensa
elää kunniallisesti. Kenties he ovat rosvonneet; kenties he aikovat
niskoitella hallituksen määräyksiä vastaan; kenties makaa viidakossa
kuollut mies; ja siitä syystä Jan Chinn on tullut katsomaan omin
silmin."
"Onko hän vihainen?"
"Pyh! Olenko minä koskaan vihainen bhileilleni? Minä lausun kiivaita
sanoja ja puhkean moniin uhkauksiin. Sinä tiedät parhaiten, ettei se
ole kovin vaarallista, Bukta. Minä olen nähnyt sinun hymyilevän kätesi
takana. Minä tiedän, että sinä ymmärrät minut. Bhilit ovat minun
lapsiani. Sen olen sanonut monta kertaa."
"Ah niin, me olemme sinun lapsiasi", sanoi Bukta.
"Ja ihan sama on isäni isän Jan Chinnin laita. Hän tahtoo vielä kerran
nähdä kansansa ja maan, jota hän rakasti. Se on hyvä henki, Bukta.
Minä sanon sen. Mene nyt ja kerro se heille. Ja minä toivon sydämeni
pohjasta", lisäsi hän, "että minun terveiseni rauhoittavat heidät".
Hän heitti tiikerinnahan yltään ja haukotteli pitkään ja huolettomasti,
jolloin hänen hyvinhoidetut hampaansa tulivat näkyviin.
Bukta riensi ulos ja sai sotilailta vastaansa kokonaisen kuuron
innokkaita kysymyksiä.
"Se on totta", sanoi Bukta. "Hän kietoutui taljaan ja puhui sen
sisästä. Hän haluaa nähdä oman maansa. Merkki ei ole tarkoitettu
meille, ja sitäpaitsihan hän on nuori mies. Ei kai hän voi nukkua
hievahtamatta öitä läpeensä? Hän sanoo, että vuode on liian hiostava
ja ilma liian ummehtunut. Hän tekee silloin tällöin huvikseen öisiä
ratsastusretkiä. Hän on sanonut sen."
Harmaapartaisia kuulijoita puistatti.
"Hän sanoo, että bhilit ovat hänen lapsiaan. Te tiedätte, ettei hän
milloinkaan valehtele. Hän on sanonut sen minulle."
"Entä Satpuran bhilit? Mitä merkki heille tietää?"
"Ei mitään. Se on vain huviratsastusta, niinkuin sanoin. Hän ratsastaa
sinne nähdäkseen, tottelevatko he hallitusta, niinkuin hän teroitti
heidän mieliinsä ensimmäisenä elinaikanaan."
"Ja elleivät he tottele?"
"Sitä hän ei sanonut."
Nyt sammui valo Chinnin huoneesta.
"Näettekö", sanoi Bukta. "Nyt hän menee ulos. Siitä huolimatta hän on
hyvä henki, niinkuin hän itse sanoi. Miksi me pelkäisimme Jan Chinniä,
joka teki bhileistä miehiä? Me olemme hänen varjeluksessaan, ja tehän
tiedätte, ettei Jan Chinn koskaan jättänyt oman onnensa nojaan ketään,
jota oli luvannut suojella. Kun hän on tullut vanhemmaksi ja saanut
vaimon, pysyy hän kyllä vuoteessaan aamuun saakka."
Rykmentinpäällikkö huomaa tavallisesti ennen muita joukkonsa
vähäisetkin mielialanmuutokset. Siinä syy, miksi eversti muutamia
päiviä myöhemmin selitti, että joku juurrutti par'aikaa wuddareihin
jumalanpelkoa. Kun hän oli ainoa, jolla oli virallista valtaa, tuotti
niin yksimielisen hyveen näkeminen hänelle tuskaa.
"Se on miltei liian hyvää kestääkseen kauan", sanoi hän. "Kunpa vain
voisin arvata, mitä noilla pikku juuttailla on mielessään."
Kuunvaihteessa hän luuli saaneensa selityksen, kun hänelle tuli
määräys olla valmiina "kukistamaan Satpuran bhilien keskuudessa
mahdollisesti syntyvät levottomuudet"; nämä olivat näet lievimmin
sanoen tyytymättömiä, koska isällinen hallitus oli lähettänyt
heille ammattitaitoisen rokottajan lansetteineen, lymfoineen ja
virallisesti rekisteröityine vasikkoineen. Virkakieltä käyttääksemme
he olivat "ilmaisseet suurta vastahakoisuutta kaikkiin profylaktisiin
toimenpiteisiin", olivat "väkivalloin pidättäneet rokottajan" ja
"olivat aikeissa laiminlyödä alamaisten velvollisuudet".
"Se merkitsee toisin sanoen, että ne ovat oikean pöksypelon vallassa —
aivan niinkuin väenlaskun aikana", sanoi eversti, "ja jos me peloitamme
ne vuorille, emme ensiksikään saa niitä koskaan käsiimme, ja toiseksi
ne lähtevät ryöstöretkille, kunnes saamme lähempiä määräyksiä.
Haluaisinpa tietää, kuka Herran hylkäämä idiootti se yrittää
rokottaa bhilejä. Arvasinhan jo, että oli tulossa ikävyyksiä. Onni
onnettomuudessa on, että tullaan käyttämään vain alkuasukasjoukkoja ja
että me siis voimme panna toimeksi jonkinnäköisen sotaretken ja antaa
niiden päästä vähällä. On siinäkin järkeä hävittää parhaat ajomiehemme
vain sen vuoksi, etteivät ne tahdo tulla rokotetuiksi! Ne ovat vain
hulluja pelosta."
"Voisitteko ehkä, sir", sanoi Chinn seuraavana aamuna, "antaa minulle
neljäntoista päivän metsästysloman?"
"Peijakas, aiotteko lähteä karkuun juuri kun vihollinen uhkaa!" —
eversti nauroi. — "Se käy kyllä päinsä, mutta siinä tapauksessa minun
täytyy merkitä lomalippuun aikaisempi päivämäärä, sillä me olemme
saaneet käskyn olla lähtövalmiina, ymmärrättekö. Mutta voimmehan
olettaa, että te olette jättänyt hakemuksenne kolme päivää sitten ja
olette nyt matkalla etelään."
"Ottaisin myös mielelläni Buktan mukaani."
"Tietysti. Luulen, että siitä tulee hyvä. Teillä on eräänlaista
perittyä vaikutusvaltaa noihin pikkumiehiin, ja ne tulevat kuulemaan
teitä, kun ne taas nähdessään vilaukseltakin meidän univormumme
syöksyisivät hurjaan pakoon. Tehän ette ole vielä koskaan ollut siinä
maankolkassa, vai kuinka? Pitäkää varanne, etteivät ne lähetä teitä
perhehautaanne nuorena ja viattomana. Luulen kuitenkin, että kaikki käy
hyvin, jos vain saatte ne kuuntelemaan teitä."
"Niin minäkin luulen, sir, mutta jos — jos ne käyttäytyisivät tyhmästi
— ja jotain tapahtuisi — tehän ymmärrätte — niin toivon teidän
esittävän asian sillä tavoin, kuin ne olisivat vain säikähdyksissään.
En antaisi itselleni anteeksi, jos joku — joku, jolla on minun nimeni,
toimittaisi niille huolia."
Eversti nyökkäsi, mutta ei vastannut mitään.
Chinn ja Bukta lähtivät heti matkaan. Bukta ei ollut maininnut
sanallakaan siitä, että sen jälkeen kuin kiihoittuneet bhilit olivat
raahanneet virallisen rokottajan kukkuloille, oli sanansaattaja
toisensa jälkeen hiipinyt hänen luokseen rukoilemaan otsa maassa
kiihkeästi, että Jan Chinn tulisi selittämään sen tuntemattoman
kauheuden, joka uhkasi hänen kansaansa.