Kolme viikkoa olen nyt asunut täällä Alushtassa, huvila-pansioonissa
likellä meren rantaa. Toverini, joka on asunut toisessa talossa, on
ikävystynyt, ja sentähden lähdemme tänään pois. Stipendiaatteinakin
olemme velvolliset jo kiiruhtamaan Moskovaan; kuitenkin aijomme
katsahtaa vielä muutamia paikkoja Krimmin niemellä. -- Nämät
kolme viikkoa ovat minua jonkun verran virkistäneet. Säännöllinen
viinirypäleiden syönti -- huolimatta täkäläisestä huonosta ruuasta --
vaikuttaa vereen hyvästi, ja jos vielä on tarjona suloista naisseuraa
-- niinkuin minulle kohtalo salli -- niin voipipa sanoa että
sydänparkakin on saanut vähän ravintoa. Ja vaikka en tästä luonnosta
lujemmin pidäkkään ja vaikka joka päivä olen kiroillut kauheata
pölyä, joka täällä tavattoman kuivuuden takia hirveästi tupruilee
valtateillä, niin tuntuu kuitenkin oikein ikävältä taas erota. Tuo
kirkassilmäinen impynen Volgan varrelta... Mutta enpä todentotta
tässä rupea tarkemmin selittämään. Jos pitää liian persoonallista
päiväkirjaa, niin kylläpä sitä hammastellaan ja siihen löytävät tästä
aihetta jo ennestäänkin, luulen ma. Siis minun täytyy pyyhkiä kaikki
koreimmat paikat pois ja tyytyä vain kuiviin kulkumerkkeihin -- -- --
* * * * *
Ajamme pulskasti troikan vetämissä vaunuissa yli vuorten kohti
Simferoopolin kaupunkia. Mustameri häipyy taaksemme vain siniseksi
sauhuksi taivaanrannalle. Sinne vaipuu Demerdshi, Castellum...
kaikki tutut paikat. Aurinko laskee, tähdet syttyvät. Tähtiyön
korkealoisteisessa valossa saavumme kaupunkiin.
Simferoopol, 30 p. syyskuuta.
Harmillinen sattuma! Junat eivät tänään kulje asetusten mukaan.
Saamme odottaa tuntikausia ennenkuin pääsemme lähtemään
Bahtshisaraihin. Syynä epäjärjestykseen kuuluvat olevan ylhäisinten
ylimääräiset...
-- -- --
Bahtshisarai, sam. päiv.
"Puutarhojen paratiisi", Krimmin khaanien muinainen pääkaupunki,
runoilijain ylistänsä suihkulähteiden sopukka, 36:n moskeijan ja
10 tuhannen muhamettilaisen pesäpaikka! -- Ja kuitenkin on tämä
meistä vain likainen, ummehtunut tataarilaiskylä "Mädänneen puron"
(Tshuruhsú'n) vierellä...
Ajamme asemalta "Fontán" nimiseen matalaan matkailijakartanoon,
jota meille on kehuttu parhaaksi. Siellä ruma tataarilaisakka
syöttää meitä, pihalla, viinipuiden siimeksessä tosin ja solisevan
suihkulähteen ääressä, mutta syödessäni talirasvaista lihaa, joudun
suureen epäilykseen entisestä tataarilaisesta kulttuurista...
nälkäisiä kissoja naukuu puolen tusinaa ympärillämme esittäen meille
pöytämusiikkia. Viinin nauttiminen pihalla on kielletty, mutta
kammiossa saa kuulenma juoda kuinka paljon tahansa. Iltapäivällä
lähdemme tataarilaiseen saunaan. Se tekee meihin hauskan vaikutuksen.
Vastaanottosali on aito itämainen heleänkirjavine mattoineen ja
seinäkoristeineen. Pukukammiosta löydämme korkeat puusandaalit ja,
kuvaillen niitä muinaisten tataarikuninkaiden tohveleiksi -- sauna on
näet ihan khaani-palatsin vieressä -- astua kolistamme kylpykammioon.
Se sijaitsee, kuten itämainen sauna Kaukaasiassakin, kivisessä,
pyöreäksi holvatussa tornissa, joka salaperäisesti kumahtelee
vähimmästäkin äänestä. Kuten persialainen Tiflisissä, käy täällä
tataari kiinni kinttuihimme -- mutta ei hän sentään hyppää niskaamme
niinkuin peijakas persialainen oli tehnyt. Tämä tataarilainen
nuorukainen pesee meidät reippaasti ja siivosti kuten parhain
saunapiika, ja kun kerromme että meillä siellä Suomessa piiat pesevät
miehiä -- eivätkä miehet siitä ole millään -- niin nauraa heläyttää
hän oikein makeasti ja siveästi tälle "hauskalle jutulle". Lakanoihin
kääriytyneinä annamme sitten kantaa nenämme alle pari kupillista
turkkilaista kahvia ja sekös hyvälle maistuu. Mutta pää-asia
tietysti on se itämainen tunnelma, missä kaikki tämä tapahtuu. Yksin
hämäläinen järki-toverinikin näyttää tulevan runolliselle tuulelle
siinä loikoessaan alastomana mokkaa nieleskellen, ja varmaan olisi
siteerannut koreimman paikan Koraanista, jos suinkin olisi osannut...
Saunasta tultua rupesimme hieromaan kauppaa hevosista, tehdäksemme
seuraavana päivänä ratsuretken ulkopuolelle kaupunkia Katshi-Kalen
nimiseen paikkaan. Kaupasta ei kuitenkaan sovittu ratsuhevosten
nylkyhinnan takia, ja retki jäi tekemättä -- mutta olkoon tässä
huvin vuoksi kerrottu se tataarilainen legenda, mikä on olemassa
siellä seisovasta kahdesta kalliosta. Toisen nimi on tataarinkielellä
"Vai-vai-anam-kajaa", toisen taas "Horhma-balam-kajaa". Näin kertoo
tarina:
"Topal-bei, hirmuvaltijas, ryösti naapuriltaan Kemal-mursalta
kaksi kaunotarta, vaimon ja tytärpuolen. Kauvan piti hän heitä
seraljissaan, mutta vangitut jäivät taipumattomiksi hänen tahdolleen.
Julmistui Topol-bei ja käski muurata heidät vuoreen. Kuluipa vuosi.
Katshi-Kaleniin ilmaantui kaksi kivimöhkälettä, joista toisesta
silloin tällöin nähtiin ihmeen ihana nainen, kultamalja kädessä.
Topal-bei tunsi sen ylpeäksi mursan tyttäreksi ja käski raivoissaan
kaataa kallion. Koottiinpa yhteen kaikki hevoset ja harjat, ja
valjastettiin kallion eteen, joka kätki sisässään tämän kaunottaren.
Silloin sen sisuksista kajahti säikähtynyt ääni: 'Voi voi mun
äitini!' (Vai-vai-anam-kajaa). Mutta toisesta kalliosta kuului
rauhoittava vastaus: 'Älä pelkää lapseni!' (Horhma-balam-kajaa) ja
samassa silmänräpäyksissä kivettyivät hevoset, harjat ja ajajat,
muuttuen suureksi kiviröykkiöksi kallion juurelle".
Dervishit.
Samana iltana kello 9 tienoissa, kun koko Bahtshisarai oli pimennyt
ja me istuimme kynttiläin valaisemassa kammiossa Fontàn-hotellissa,
pistihen yhtäkkiä tataari-oppaan mustakiharainen pää sisään avatusta
ikkunasta ja ääni kuului: "aika on lähteä, herrat!" Lukitsimme oven
ja seurasimme tataaria kadulle. Ensin kuljettiin "Mädänneen joen"
yli, sitten pitkin kapeita, koukertelevia solia, kunnes tultiin
kaupungin laitaan. Täällä sytytti tataari lyhtynsä palamaan ja nyt
lähdettiin kompuroimaan hänen perässään pitkin kivistä kenttää yli
ijänikuisen tataarilaisen kalmiston. Tähdet kiiluivat taivaalla,
ympärillä vallitsi täysi hiljaisuus ja pilkkopimeys... tuntui hiukan
mystilliseltä, mihin hän meidät viepikään. Puolen tunnin perästä
saavuttiin matalan kivirakennuksen eteen, opas sammutti lyhtynsä
ja sanoi hiljaa: "tämä on tekke, dervishien rukoushuone". Astuimme
etehiseen ja eteemme avautui seuraava näky: Muutamain kynttiläin
himmeästi valaisemassa kolkossa kammiossa keskilaattialla istui
piirissä, jalat ristissä allaan, kymmenkunta miestä, laulaen
kuorossa. Kaikki olivat he sukkasillaan ja päähineet päässä:
vanhuksilla turbaanit, nuoremmilla lammasvilla-lakit, kaikilla
roimahousut ja vanhuksilla väljät kauhtanat. Menot olivat vasta
alkaneet, laulun sävy oli vielä melankoolista ja muistutti koiran
haikeata ulinaa talviyössä. Kävi äärettömän yksitoikkoiseksi sitä
kuunnella. He olivat lakkaamatta äänessä. Nousivat sitten seisoalleen
ja alkoivat hytkyttää ruumiitaan. Hytkyttivät ruumiitaan, vääntelivät
päitään ja jätkyttivät satoja kertoja samoja sanoja, niinkuin ne
minun suomalaisessa korvassani kuuluivat:
Hei illall' haa! lari lari lari...
Hei illall' haa! lari lari lari...
Hei illall' haa! lari lari lari...
Heidän ruumiinhytkytyksensä kävivät yhä hurjemmiksi ja hurjemmiksi,
muutamalta lensi lakkikin päästään, mutta hän ei sitä huomannut
kiihkeässä tahdissaan, päät retkahtelivat kuin juopuneilla, silmät
pullottivat puoli-ummessa, kuuma hiki virtasi pitkin kasvoja, vaahtoa
näkyi suupielissä, mutta he yhä vain hokivat kuin hullut:
Hei illall' haa! lari lari lari...
Hei illall' haa! lari lari lari...
Hei illall' haa! lari lari lari...
Lopuksi alkoivat he haukkua kuin tappelevat koirat, raivoissaan ihan
takoen päitään yhteen. Kaikista viimeisimmäksi, lopen näännyksissään
huutamisesta ja hytkyttämisestä, puristuivat he ahtaaksi kehäksi,
jonka keskellä hurjasti pyöri ympäri heidän huumautunut pääpappinsa.
Tämä olikin huippukohta muhamettilaisten munkkien tanssissa -- ja me
läksimme pois.
Kaikilla tavoin sitä jumalaa palvellaan! ajattelin takaisin
astellessani lyhdyllä valaisevan tataarin jäljessä. Pyllistelemällä,
hytkyttämällä, pyörimällä, jätkyttämällä -- kaikki luetaan
Korkeimman kunniaksi. Ellen olisi nähnyt että ne olivat ihmisiä,
olisin luullut niitä eläimiksi. Mutta sitten muistin että onhan
kaikilla kristillisillä kirkkouskonnoillakin määrätyt temppunsa ja
huumauskeinonsa niin kutsutussa jumalanpalveluksessaan, jos kohta
hienommassa muodossa. Ja sentähden minusta tuntuukin, että sen oikean
Jumalan edessä olemme useimmat vielä -- vain hytkyttäviä, ruumista
väänteleviä dervishejä.
Bahtshisarai, 1 p. lokakuuta.
Tänään olemme kiivenneet khaanikirkon torniin ja istuneet
kastanjapuun alla, haaremin portilla, suuressa palatsipihassa.
Mutta mitäs siitä: meitä ei päästetty sisään syystä, että
valloittaja-kansan ylhäisintä henkilöä odotetaan huomenna kaupunkiin
ja palatsia sentähden siivotaan naurettavalla touhulla. Meiltä jäi
siis katselematta komeus, jonka lupaa se arabiankielinen kirjoitus,
joka kultakirjaimilla on piirretty palatsin rauta-oven päälle,
julistaen, että:
"Tämä uhkea sisäänkäytävä, nämät suuremmoiset ovet ovat rakennetut
kahden mantereen sulttaanin ja kahden meren khaanin korkeasta
käskystä vuonna 959 -- -- ja Jumala armahtakoon häntä sekä hänen
vanhempiaan niissä molemmissa maailmoissa!"
Khaanien vanhalle hautausmaalle ja ruumisholveihin meidät kuitenkin
päästettiin. Näytteeksi itämaisesta kukkaiskielestä suomennan tähän
muistosanat, jotka siellä ovat erään kuningattaren haudalla:
"Tämä hauta on yhden ihmeen ihanaisen olennon leposija, olennon,
jonka hellän ruumiin kohtalo on tasoittanut maan mullan kanssa.
Vaeltaja! Rukoile pois-uinahtaneen Melek-sulttaanittaren
sielunrauhaa".
Toisella haudalla taas puhutaan "timantista, jonka kaitselmus on
riistänyt Dshingiskhaanien helminauhasta ja maahan paiskannut..."
Siinä on myös mainittu runoilijaorjan nimi Hamdi, joka lopettaa
muistosanansa toivomuksella kuolleen kuninkaansa nousemisesta
"paratiisin koristetulle valtaistuimelle".
Enempää emme huolineet Bahtshisaraita katsella, vaan lähdimme
pois, aikoen Sevastoopoliin. Ajettuamme rautatie-asemalle, joka on
kaukana kaupungista, saimme tietää, että tämänkin päivän pohjoisesta
tuleva juna oli myöhästynyt tuntikausiksi. Meidän täytyi siis
jäädä odottamaan. En koskaan ole nähnyt siivottomampaa kaupungin
asemahuonetta kuin tämä Bahtshisarain. Varsinkin nyt, kun Hallitsijaa
odotettiin seuraavana päivänä, oli siellä kaikki epäjärjestyksessä.
Kauhea siivo vallitsi II luokan ikävässä ja ahtaassa odotussalissa.
-- (I luokkaa ei toki ollut olemassakaan). Bufetin lattialla
lainehti vesilammikko, täynnä moskaa. Tässä oli olevinaan kovat
puhdistushommat: ulkona hääräili hassun näköinen kaupungin
poliisimestari, komentaen asettelemaan lipputankoja asemasillalle.
Nähtävästi oli hän kovin hätäyksissään siitä, mitä oli tulossa.
"Reviisori, reviisori!" ajattelimme me naureskellen. Salin nurkassa
istui kolme kollonnäköistä upseeria rähisten pöydässä, nenänsä alla
jotain haiskahtelevaa syötävää. Kokonaan epämiellyttävä vaikutus! Ei
ole todentotta hauskaa istua tuntikausia likaisessa, pahanhajuisessa
asemasalissa, jossa kaiken lisäksi on joka seinällä kirjoitus
"Varokaa varkaita!" niin ettei voi jättää tavaroitaan eikä mennä ulos
kävelemään.
Vasta kello 1/2 2 yöllä saavuimme Sevastoopoliin ja ajoimme
komeimpaan "Kist" nimiseen hotelliin ollen pakoitetut ottamaan 4
ruplan huoneen. Koko kaupunki liputettu...
Sevastoopol, 2 p. lokakuuta.
Tämä on sentään toista kuin Bahtshisarai, vallan komea ja hilpeä
kaupunki, Venäjän kuuluisin sotasatama. Kuljemme pulskassa
puistossa meren rannalla, käymme sotahistoriallisessa museossa.
Syötyämme päivällisen komeassa eurooppalaisessa ravintolassa,
otamme kaksivaljakon ja ajamme muutaman virstan ulos kaupungista
muinaiseen Chersoneesokseen, jota vuosi vuodelta kaivetaan ylös
maasta. Siellä olisi helleeniläisen sivistyksen ihailijoille paljon
katsottavaa: marmoripylväitä, mosaikkilaattioita, kotijumalia eli
penaatteja, Bachuksen symbooli, kaikellaisia kultakoristeita,
muinaiskreikkalaisia kalastusneuvoja, "klassillista" kivettynyttä
leipää, suuria savi-amfooria, pieniä lasiteoksia. Siellä nähdään myös
entisten kristittyjen katakombeja. Näkyviin kaivetuita raunioita
katsellessa erottaa selvästi muinaisen kaupungin haahmon. Erään
temppeliraunion alta hautaluolasta, joka oli avattu vasta 4 kuukautta
takaperin ja jossa kaivostyötä paraikaa jatkettiin, otin omin käsin
muistoksi kappaleen hauraaksi seokseksi muuttunutta ihmisruumista,
jonka ikä ehkä aikautuu edelle Kristuksen syntymää...
Chersoneesoksesta takaisin ajettuamme pysähdyimme "historialliselle
bulevaardille", joka on se sama 4:s vallinsarvi, josta Leo
Tolstoi niin jännittävästi on kertonut mainiossa päiväkirjassaan
Sevastoopolin piirityksestä. Täältä tarjoutuu sievä näkyala yli
koko kaupungin ja Sevastoopolin lahden. Juuri kun siellä seisoimme
auringon laskiessa, näimme vuoren alla keisarillisen junan saapuvan
Bahtshisaraista, ja teaatterikiikarilla saattoi erottaa itsensä
Imperaattorin, kun hän astui alas junasta ja kiirein askelin kulki
rivien välitse alas pieneen höyryveneeseen, joka hänet nopeasti
vei suureen keisarilliseen laivaan, mikä näinä päivinä seisoo
ankkuroituna satamassa. Laiva on kierrätetty tänne Suomenlahdelta
asti. Me tietysti ajattelimme sitä Suomen-asiaa...