Niinpä niin; täällä siis vietin koko viime kesäni, jota nyt muistelen
kuin hämärää unta. Mihin lie päiväkirjanikin joutunut?...
Viime kesä... Silloinhan tein retkiä myös vuorille ja
vuoriputouksille. Oppaanani oli usein eräs tolstoilainen nuori mies,
partasuinen patalakkipää, näöltään kuin todellinen profeetta. Pidin
hänestä paljon. Vuoria kiipeillessämme kertoili hän minulle legendoja
Krimmin kreikkalaisajoilta.
-- Sitä viimekesäistä Krimmille-tuloani olen ruvennut pitämään
jonkunlaisena murroskohtana sisällisessä elämässäni. Täällä näet
lakastui se vähäinen runolahja, jonka siihen asti olin itsessäni
tuntenut. Se ainoa runonpätkä, jonka täältä, sairaana, kotimaahan
lähetin, onkin sentähden -- juhlallisesti lausuakseni -- "rajapyykki
kirjallisessa toiminnassani". Kuinkas se kuuluikaan...
Krimmin vuoret ja Krimmin laaksot,
Krimmin seedrit ja sypressi-puut,
Krimmin lämmöstä läikkyvät ilmat,
Sen tähdissä loistavat illan-suut --
Ah ei ne mun mieleeni lohtua luoneet,
Ne eivät mun rintaani riemua tuoneet,
Ma muistelin kaukaista Pohjolaa,
Joka kaihossain kangastaa...
Ma etelän kuumilla rannoilla istun
Meren sinisen aaltoja kuunnellen,
Mut en minä tiedä mistä ne laulaa
Niin kuin minä Suomessa ymmärsin sen:
On aivan kuin aaltojen kieli ois toinen,
Mun sieluni sille on unteloinen,
Ja vieras on kansa ja vieras on maa,
-- Ma muistan vain Pohjolaa.
Oi! teillä on siellä nyt armahin aika:
Ne poutaiset päivät, ne valkeat yöt,
Ja järvenne välkkyy ja virtanne vilkkuu,
Ja niityillä helskyvät heinäiset työt...
Ah sinne, ah sinne mun mieleni lentää!
Ja siellä, nyt tunnen, ois parhainta sentään,
Ja sielläpä elää ma tahtoisin vaan,
Sinä armahin syntymämaa!
Mut kohtalon myrskyt ne kulkurin purtta
Sinne ja tänne ain paiskelevat,
Eikä hän tiedä, milloin ne hurjat
Koidon sen kotihin kuljettavat;
Hän etsivi rauhaa ja turvahan tahtoo,
Mut elämän laineet ne vyöryy ja vahtoo,
Ja saapuuko suojaan hän konsanaan,
-- Se on Salliman vallassa vaan...