"Tuuli se purttani tuuditti
Ja tuuditti monta kertaa.
Minäpä kuljin merimiehenä
Ympäri monta merta."
Kolmas yöni laivankannella tähtitaivaan alla. Kello 4 aamulla,
kun vielä on hämärä, lähestytään Jaltan satamaa. Makaan viittaani
kääriytyneenä ja näen sen poimujen alta Krimmin tutut jailat
vähitellen viriävän hopeanhohtavaan harsoon. Se on aurinko, joka
nousee, valaisten jailojen rinteitä... Tuntuu niin satumaiselta
näin liukua mereltä vielä nukkuvaan kaupunkiin. Tuossa seisoo
sevastoopolilainen panssarilaiva ankkuroituna satamassa... Siis nyt
pian on pää-osa matkastani loppuva. Tästä pääsemme kello 12 päivällä
pienessä höyryaluksessa Alushtaan, jonne on määrä pysähtyä. Laivamme
ei sinne poikennut, sentähden täytyy kulkea takaisin päin.
Juuri lähtiessämme meri-laivasta, tulee hieno herrasmies kysymään,
mitä englannin kielen murretta me tässä puhumme keskenämme? ja alkaa
itse haastaa englantia. Kuultuaan että se onkin suomea, jota puhumme,
on hän meille hyvin ystävällinen ja kohtelias.
Jalta.
Kaikki on viime kesästä tuttua: tuo hilpeä rantakatu komeine
myymälöineen, nuot ratsastavat kähärätukkaiset tataarit, nuot
valkoisiin puetut ajurit kaksivaljakkoineen ja punaisella sametilla
sisustettuine vaunuineen. Niinkuin ennenkin huutaa jalokivikauppias
ohikulkeville: "briljantti -- bomarshee!" Ja tuossa kohtaan
karaiimin, herra Bebésh'in, jonka hevosilla viime kesänä tein
retken Ai-Petrin huipulle ja Livadian kautta ruhtinas Worontsowin
palatsille. Viinirypäleitä syödessämme puhuttelemme pientä
tataarityttöä ja saamme kuulla että hänen nimensä on "Bahlishka".
Bahlishkalla on pikimustat silmät ja punaisiksi värjätyt hiukset ja
kynnet.
Alushta.
Olemme perillä. Kummallinen tunne taas saapua Krimmiin, josta luuli
ijäksi luopuneensa vuosi takaperin. Niinpä kohtalo ihmislasta
heittelee. Mutta uutuuden viehätys on nyt poissa, ja Kaukaasian
jälkeen tuntuu seutu köyhältä ja mitättömältä, sen Tshatyr- ja
Babugan vuoret pahaisilta nyppylöiltä Kasbekin ja Elbrusin rinnalla.