Istun laakerein ja magnoliain siimeksessä edessäni tuo
vihreänsinertävä ulappa ja lueskelen "Mustanmeren sanomia". Toverini
matkusti tänä aamuna ylioppilaan kanssa Tshakvaan teepensaita ja
kiinalaisia katsomaan. Minun asiani on sillä aikaa hankkia piletit
laivaan, joka lähtee tulevana yönä. Me matkustamme täältä Krimmiin.
Kello 12 yöllä.
Olemme laivassa, joka kahden tunnin perästä lähtee. Taivas leimuaa,
salamat välähyttelevät mahtavasti Mustaamerta, ukkonen jyrisee
vuorilla, vettä sataa... Tällaisena yönä luovun Kaukaasian rannasta,
luultavasti ijäkseni. Turkkilaisia punapäitä on kymmenittäin
laivassa. Saa nyt nähdä, jaksanko taistella meritautia vastaan --
matka on pitkä, kestää neljä yötä. Tällä hetkellä on meri jotenkin
siivon näköinen. Menisinkö alas kajuttaan nukkumaan vai jäisinkö
kannelle?... Venäläinen ylioppilas seuraa yhä meitä, hän ei halua
meistä luopua "seuran vuoksi", poikkeaa mahdollisesti Uus-Athokseen,
jonka kohdalle tullaan huomenna. Laiva on suuri ja komea, mutta sillä
on taas epärunollinen nimi -- "Suuriruhtinas Aleksei".
_Merisairas_
(Kuvaus Mustalta mereltä).
Alhaalla kajutassa, jonka lavereilla makasi parikymmentä matkustajaa,
vallitsi tukahduttava kuumuus. Ilma oli ummehtunutta ja haisi hieltä,
lialta ja muulta pahalta... Oli muutama tunti sivu sydänyön, ja laiva
oli juuri lähtenyt liikkeelle Kaukaasian rannasta.
Yhtäkkiä kuului rytisevä alas-hyppäys joltakin laverilta, pari
paljasta koipea vilahti yölampun valossa, ja pitkä herrasmies
paitasillaan näkyi kiireesti loikkaavan yli laattian, käsi suulle
painettuna.
Ou--uo--y--yökkk...!
Ja samalla tuntui jotakin purskahtavan ulos valtavalla voimalla.
Herrasmies oli ruvennut puhumaan "engelskaa", jota kieltä ei muuten
sanaakaan osannut.
Hän seisoi kumarruksissaan, kuolemankalpeana kasvoiltaan ja piteli
vavisten kiini pesukaapista molemmilla käsillään.
"Se liikkuu kuitenkin!": mutisi hän kuten Galilei maapallon
pyörimisestä ja katseli rukoilevin silmin ympärilleen, kuni apua
etsien.
-- Nyt se alkaa, änkytti hän toverilleen, joka oli herännyt ja
kummastuksissaan siristi unisia silmiään päin häneen.
-- Mikä niin? kysyi tämä mahallaan maaten.
-- No se... ou--uo--y--yökkk... Enempää ei hän ehtinyt vastata eikä
selitystä tarvittukaan.
Toveri katsoi kauhistuneena häneen, osaamatta mihinkään ryhtyä.
Muutkin matkustajat olivat heräilleet, eräs herra hyppäsi alas
ja lennätti jalomielisesti sairastuneen nenän alle ison pullon
hajuvettä, neuvoen potilasta huuhtomaan sillä päänsä; muutamat
pukivat kiireesti yllensä ja riensivät ylös kannelle peljäten
itsellensä käyvän samoin, tai mahdollisesti päästäksensä näkemästä
sitä surkeaa näytelmää, joka aina seuraa meritautia. Oli joukossa
niitäkin, jotka ylenkatseellisesti nauroivat hänelle, joka
paitasillaan siinä oksenteli alhaalla laattialla, oli myös niitä,
jotka ähkäsivät harmistuneina, kääntyivät toiselle kyljelleen päin
seinää ja nukahtivat kuorsaavaan uneen.
Potilas hoiperteli kuin juopunut paikoilleen ja romahti hervotoinna
laverilleen. Hän oli äkisti käynyt niin heikoksi että oli kokonaan
kykenemätön saamaan vaatteita päälleen ja lähtemään ylös laivan
kannelle, jonne hän olisi tahtonut. "Jos mahdollista", niinkuin hän
ajatteli, "vielä pelastuakseen"... Se oli myöhäistä nyt, merihirviö
oli jo syvään iskenyt häneen kyntensä, hänen silmissään pyöri
punaisia ja sinisiä renkaita, päätä kivisteli oudosti, korvissa
suhisi, ja joka silmänräpäyksellä tuntui että ihan se tuo vatsa parka
pulpahtaa suun kautta ulos...
Alussa koetti hän laskea leikkiä omasta tilastaan: "Pitääpä olla
koko miehisen miehen, kun ei saa omia housuja jalkaansa!" mutta
pahoinvoinnin kiihtyessä hän jo surkeasti vaikerteli mielessään:
"Hyvä jumala, hyvä jumala, mitä olen minä tehnyt, että näin minua
kuritat?"
Hän oli likomärkä hiestä. Hänen oli yhtä haavaa sekä kuuma että
kylmä... Mitäs ulkonaisesta pahoinvoinnista? -- senhän vielä olisi
sietänyt, mutta kun tauti tulee yhdessä sisällisen kurjuuden tunnon
kanssa, niin silloin se on vaikeasti kestettävä. Sen, joka nauraa
meritautia, pitäisi itsensä se kokea. -- Sitten ei ikinä nauraisi.
Ehkä monet muut kärsivät vähemmän kuin hän -- hän kärsi paljon,
sillä hänellä oli herkkä sielu ja kipeä veri. Hän, joka muutenkin
oli salaisesti onneton elämässään, tunsi nyt itsensä repalehtavan
koko onnettomuutensa syvyydessä. Koko eletty elämä alkoi vilistä
hänen edessään, kaiken pahan, mitä hän oli tehnyt, tunnusti hän nyt
vasta pahaksi. Kas semmoinen on ihminen, että kun taudin tuskat häntä
kouristavat, hän nöyrtyy, jos ei ole peräti paatunut. Etenkin kaikki,
mitä hän oli rikkonut omaa itseänsä vastaan, vaivasi nyt häntä
julmasti. "Tämä on seuraus siitä, ainoastaan siitä", tunsi hän. "Se
on luonnon laki, joka minua rankaisee. Minä olen tämänkin kidutuksen
ansainnut, niin juuri -- ansainnut..."
Mutta kun sairauden puuska hänet taas kaikessa iljetyksessään tempasi
ja rautaiset vanteet tuntuivat kiristävän hänen päätänsä, niin että
kaikki hänen järjessään pimeni, ja hän luuli viimeisen hetkensä
tulleen sekä pyörtyi laverilleen, kysyi hän toinnuttuaan, kyynelten
puristuessa ulos silmistä: "Olenko minä kuitenkaan tällaista
helvettiä ansainnut?"
Ei kukaan hänelle vastannut, hän sai itse hautoa ja
ratkaista omia kysymyksiään, joita tulvailemalla tulvaili hänen
pakottavassa päässään. Laiva vain huojui hiljalleen, hiljalleen,
mutta pirullisesti... ja aallot roiskahtelivat kohisten
tiiviisti suljettuja kajutan ikkunoita vastaan.
-- -- --
Aamu oli aikoja valjennut ja matkustajat kadonneet makuusalista,
kun potilas vihdoinkin tunsi sen verran voimaa itsessään että sai
hätä-hätää vaatteet päällensä ja läksi horjuen ja vapisten kiipeämään
ylös kannelle, pidellen kiinni kaidepuista. Sinne päästyään retkahti
hän heti suoja-aitaa vasten -- ja luuli katkeavansa ylenannatukseen.
Veri syöksähti silmiin, pää tuntui lyijymöhkäleeltä, suu täyttyi
karvaalla, kuumalla vedellä, ja sielua kirveli yhä kiihtyvä
epätoivo...
"Tämmöinen raukka minä olen. Katsokaa koko maailma!" näyttivät
ilmeet hänen silmissänsä puhuvan. Mitäpä siitä häpesi? Ihminen hän
oli niinkuin nuo toisetkin, jotka kävelivät hänen ympärillään,
meritaudista vapaina.
Toveri toimitti hänet makaamaan peräkannelle, sellaiselle penkille,
jolla hän vähemmin häiritsi matkustajia, ja toi hänelle tyynyjä Ja
peittoja.
-- Sepä nyt oli ikävä että sinä sairastuit, taisi tämä vain sanoa, --
koko matkahan nyt menee pilalle. Toinen ei mitään vastannut. Häntä
harmitti oma surkeutensa. Toveri siirtyi neuvotoinna pois ja hän
jäi yksikseen, seljälleen makaamaan, silmät tuijottaen ylös taivaan
sineen...
Meri loiskui raikkaasti hänen molemmilla puolillaan. Sekin tuntui
naureskelevan hänen heikkouttaan: "Kaikki ne sitten -- kaikki ne
sitten... lähtevät... merelle..." kohisivat aallot laivan laitaa
vasten. Meren iva häntä enemmän hävetti kuin ihmisten irvistelyt,
sillä luonnon elementit olivat aina olleet hänen ystäviänsä.
Olihan hän satoja kertoja keinunut aalloilla omassa Pohjolassaan
ja rakastanut myrskyä, tuntien itsensä hurjan terveeksi sen
tansseissa... Mikä oli syynä siihen, että veden kehtoa-tuutiva emo
nyt hänet masensi? Hän mietti sitä ja tuli siihen päätökseen että
jos hän _itse_ ottaisi osaa laivan kuljetukseen, niin olisi hän
terve. Tällainen kulkeminen matkustavaisena suuressa laivassa, jota
höyrykone lykkäsi, oli hänelle luonnotonta. Ja hän jupisi kirouksia
näille ihmisten suurille keksinnöille... "En ikipäivinäni enää astu
mihinkään höyrylaivaan, en semminkään Mustalla merellä!" päätteli
hän. "Kierrän maitse vaikka tuhat peninkulmaa mieluummin kuin sata
meritse suoraan!"
Niin tympeältä tuntui elämä hänen sielussaan.
Hänelle oli yhdentekevää, mitä seutuja laiva milloinkin kulki.
Vaikka joku olisi hänelle huutanut korvaan: "Nouskaa katsomaan:
Elbrusin lumihuippu hohtaa Kaukasuksella!" niin ei hän olisi
päätään kääntänyt. Mitä ne häneen nyt kuuluivat luonnon kauneus ja
muinaisuuden kaikki merkillisyydet! Hän ei niitä tarvinnut... ei
tarvinnut.
Niin tuskitteli, hän koko päivän makaillen kannella, silloin tällöin
hyökäten suoja-aitaa vasten tyhjentääkseen itsessään sen, mikä jo
aikoja sitten oli tyhjä. Kaikellainen ruoka ja juoma iljetti häntä
ajatellakkin, ja turhaan kävi neuvoton toveri häneltä kyselemässä,
eikö hän mitään nauttisi. Ei pisaraakaan, ei muruakaan. Kerran
pyysi hän toverinsa keitättämään jotakin lääkeruohoa, jota hänellä
oli mukanaan tällaisen taudin varalta, mutta laivan bufetissa
kieltäydyttiin jyrkästi yksityisestä tilauksesta. Se yhä enemmän
katkeroitti potilaan mieltä. "Ihmiset ovat sydämmettömiä petoja!"
päätti hän, kalmankalpeana kasvoiltaan. Jos hänessä olisi ollut
voimaa, olisi hän käynyt lyömässä nyrkillään vasten hampaita sitä,
joka sellaisen kiellon antoi. Hän olisi sen tehnyt pyhästä vihasta.
Ja sitten olisi hän sanonut sille että tuollainen ihminen on
jumalanpilkkaaja, kun ei pane rikkaa ristiin kipeän lähimmäisensä
hyväksi...
Mutta oliko hän itse auttanut lähimmäistään? Hänen mieleensä muistui
tapauksia, jolloin hän oli paennut sairaita, päästäkseen heitä
auttamasta...
"Niin, semmoinen minä olen... En vähääkään parempi kuin muut!" täytyi
hänen salaa itselleen tunnustaa. "Mutta tunnen minä usein sääliä,
vaikka en ujoudesta sitä näytä".
Alakuloisena ja heikkona katseli hän pitkin meren aaltoja.
Toisinaan valtasi hänet sellainen tympeys että hänen teki mieli
hypätä sinne alas... "Minä en tahdo kärsiä enempää!" Itserakkauden
vai vastuunalaisuudenko tunto hänet siitä esti? Vai toivoko että
tästä vielä oli paraneva? Vai mailman tuomioko, että olisi pidetty
pikkumaisena meritaudin tuskien tähden lopettaa päivänsä?...
Ei hän itsekään tiennyt. Järki vakuutti hänelle, että hänen
olemassa-olemisensa oli mitätön ja että olisi parempi ettei sellaisia
olisi maailmassa kuin hän, mutta tunne ja mielikuvitus hellivät tätä
omaa olemassaoloa. Liikutuksen kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä,
kun hän muisti ne valitut, jalot naiset, jotka hänelle olivat
hellyyttä osoittaneet. "Oi jospa yksi heistä istuisi nyt tässä hänen
vierellään! Hän saisi elämänsä voiman heti, ihan heti, jos saisi
tuntea tuon puhtaan sulouden likellään!"
-- Onko herra kipeä? säpsäytti hänet samalla karkea ääni ja kapteeni
seisoi kookkaana hänen vieressään.
-- Kuten näette... merikipeä, äänsi potilas.
-- Pah!... nauroi vain kapteeni partansa täydeltä ja meni pois
yhtä komeana kuin oli tullutkin. Tietysti tällaiset surkeat
ilmiöt suuressa matkustajalaivassa olivat kapteenille liian tutut
herättääkseen enemmässä määrässä hänen huomiotaan. Potilaan kävi
kateiksi kapteenin rautaisia hermoja...
Tuli ilta ja aurinko laski, meri pimeni ja tuulen henki viileni.
Sairasta alkoi vilustaa, mutta hän ei suostunut lähtemään alas
haisevaan kajuttaan. Ylös ruokasaliin, jossa ilma oli parempi,
olisi hän paneutunut maata, mutta sinne ei sallittu. Sairas kirosi
sydämmettömiä laivasääntöjä ja jäi yön tullen yksikseen kannelle,
joka hiljalleen keinui puoleen ja toiseen.
Hän kääriytyi väljään kaukaasialaiseen karvaviittaansa, kyyristyi
tuulen suojaan ja koetti nukahtaa.
Tähdet paistoivat korkeudessa hänen päänsä päällä kuin kylmät
timanttipalaset...
Potilas vaipui horroksiin ja näki unen.
"Zeus, Kreikkalaisten jumala, juoksee vimmastuneena pitkin
Pontus-Euxinuksen rantoja ja huutaa: Ottakaa kiinni se roisto,
ottakaa kiini Prometeus! -- Mitä hän on tehnyt? kysyy Poseidon,
kohottaen märjän päänsä aalloista. Varastanut taivaan tulen! julistaa
Zeus. -- Voi hävytöntä! sanoo Poseidon ja hälyttää joukkonsa varasta
takaa-ajamaan. Kaikki maan ja meren jumalat juosta vilistävät
varkaan perässä niin että vuoret jymisevät... Ukko Zeus langeta
mäiskähtelee usein mahalleen, mutta pinkaisee heti taas ylös ja
juoksee, pidellen veristä nenäänsä... Vasta Armeenian rajoilla
saadaan Prometeus kiinni. 'Miten minä häntä nyt rankaisen?' kysyy
Zeus-jumala läähättäen, alijumalain köyttäessä Prometeusta. --
Pannaan se proomulla merelle menemään, ehdottaa Poseidon: kyllä
minä pidän huolen sen kurituksesta. Zeus suostuu ja potkaisee
proomun rannasta irti. 'Pidä lujilla sitä roistoa!' huutaa hän
perään. -- Ole huoleti! vastaa Poseidon ja alkaa heiluttaa proomua
niin että Prometeuksella maksa tärähtelee. -- Miltäs tuntuu? kysyy
merijumala ilkkuen. 'Ei tunnu hyvältä', mutisee Prometeus parka ja
rupeaa hirveästi oksentelemaan. Zeus seisoo Elbrusin huipulla ja
paukuttaa kämmeniään ilosta. -- Kadutkos rikostasi? kysyy Poseidon
heiluttaen yhä pirullisemmin proomua. 'Kadun, kadun', tunnustaa
Prometeus kuolemankielissä: 'Minä olen viheliäinen syntinen'. --
'Tekeekös mielesi vasta varastamaan taivaan tulitikkuja?' vannottaa
yhä Poseidon. 'Ei ikinä, ei ikinä!' änkyttää läpi-läpeensä rääkätty
varas. 'Jo piisaa!' huutaa silloin Zeus-jumala vuorelta. Ja
Prometeuksen kärsimykset lakkaavat".
-- -- --
Merisairas heräsi aamu-auringon hyväilevään paisteeseen. Hän oli
laivan kannella vilustunut yötuulessa, mutta raikas meri-ilma oli
tehnyt hänet terveeksi.