Kaikki onnellisesti! Ei alkuakaan meritautiin. Yö lauhkea ja
kuutamoinen. Suloista maata hyttilaverillaan, takit, liivit,
jalkineet poissa, ja nähdä makuultaan kuutamon valaisevan ulappaa!
Kello 8.
Äsken ei miltään suunnalta näkynyt mitään kiinteätä, ei edes
purjetta, mutta nytpä häämöttää edessäpäin jotain. Vaaleansinervä
juova, aivan heikosti huomattava, mutta ne ovat kuin ovatkin --
Kaukaasian vuoret! Ettäkö siis todella...?
Olen mainiolla tuulella. Saatan jo puhellakin kenen kanssa tahansa.
Vanha herra, joka makasi samassa hytissä, on minulle antanut
ohjeita Kaukaasiamatkalleni. Merenkäynti on tasainen, tuuli virkeä,
aallot pienet, laiva ei heilu enää lainkaan, ja yöllä se on minua
tuutinut kuin rakastava äiti, niin vienosti, etten ole tiennytkään.
Harvinainen onni Kaspianmerellä, joka muuten on tunnettu häijystä
heilutuksestaan!
Petrovsk, 25 p. elok. keskipäivällä.
"Pai pai paitaressu..." -- nyt istuu poika paitasillaan Kaukaasian
rannalla. Tämä on näet uimalaitos. Olen likomärkä hiestä. Onpa, onpa
hävyttömän kuuma paratiisiksi tämä Kaspian ranta. Jahka jäähdyn,
heittäydyn tuohon loiskuttelevaan elementtiin ja irti uin itsestäni
koko pohjoismaisen pessimismin! Loiskis!
-- -- --
Totisesti ihanaa! Sanoin selittämätöntä! Nuo haaleat mariini-aallot
ne kantavat urosta sylissään kuin taivaanenkelit... Siis on poika
liotettu siinä sihisevässä suolavedessä kuin isä-ukon paistinahven
Niettossaarella ja nytpä hänet korvennetaan Baalin paahtavassa
tulessa. Ja sitten tulevat kannibaalit ja... -- tuota asuvatkohan ne
kaukanakin näiltä mailta?
Juuri kun olen loikannut ylös merestä ja rupean pukeutumaan,
ilmaantuu herrasmies, joka huvikseen näkyy ottavan valokuvaa kolmesta
vedessä pyllyilevästä pojasta... Tekeepä kovasti mieleni pyytää
häntä kohdistamaan kompeensa minuunkin ja minun pyhään paitaani...
ikuiseksi muistoksi ja ikuistukseksi tästä ainokaisesta kylvystäni
Kaspianmeressä, mutta kieli ei tällä erää tottele sisällistä käskyä.
Ja minä menen pois sieltä lämpimästi väristen ja istuudun puistoon
oudon puun varjoon sekä nautitsen -- viinirypäleitä. Kädessäni
on oikein aika möhkäle tertuksi, varmaankin satakunta marjaa.
Viinirypäleet ovat ainoa, josta toivon täällä itselleni virkistystä.
Viime kesänä ehdin Krimmissä nauttia näitä hedelmiä ainoastaan parin
viikon ajan ja huomasin silloin niiden hyvän vaikutuksen vereen.
Terve jalo Kaukasus vuorinesi ja viinirypäleinesi!
Vladikavkas, 26 p. elokuuta.
Aamulla kello 7 astelen yksikseni pitkin vuorten ympäröimän
Vladikavkasin bulevaardia suoraapäätä "Eurooppa" nimiseen hotelliin.
Aivan oikein -- hän on jo täällä, suomalainen toverini! Kolkutan N:o
18 ovelle. Kuuluu säikähtynyt ääni -- ktoo tam? ja sitten uninen --
pashaaluista! Puhu sinä juupeli ryssää! ajattelen minä ja kun astun
sisään, on hän juuri vääntäytynyt vuoteestaan, hieroo silmiään eikä
ota uskoakseen että se todella olen minä.
-- Terveisiä Suomesta, julistan minä juhlallisesti.
-- Terveisiä Krimistä! vastaa hän. Hän on itsekkin vasta yöllä
saapunut tänne Taganrogista.
-- Minäpä olen uinut Kaspianmeressä! kehasen minä.
-- Vai niin. Vaan sinäpä et ole uinut Asowan meressä! tokasee hän.
(Mustasta merestä emme viitsi väitelläkään, sillä siinä olemme
molemmat kesäkauden kellineet).
Ja me repeämme vilkkaaseen sanavaihtoon ja matkasuunnitelmiin...
Mutta minä poloinen olen surkeasti väsynyt. Päässäni humisee,
silmissäni keinuu ja heiluu kuin laivassa. Viime yön nukuin näet
huonosti junassa, jota piti vaihtaa varhain aamulla. Mitä siis
puhuakkaan luonnosta?
Yli Kaukasus-vuorten.
Suomalainen, jolla itsellään on niin ihana isänmaa, ei
hevillä innostu vieraiden seutujen luonnosta. Kyllähän Norjan
tunturivuonoista, Reinin rannoista, Schweitsin alppijärvistä,
Tyroolin laaksoista tai Itaalian taivaasta kuulee toisinaan
kiitoslauseen Suomessakin sorahtavan, mutta ne kiitoslauseet
lähtevät enimmäkseen jonkunlaisesta muotiharrastuksesta eivätkä
juuri sydämmen pohjasta. Sillä siellä sydämmiemme pohjassa lipisee
alati tuhatjärviemme puhdas laine, kohisee aina kotikuusikkomme
syvämielinen humina ja sitä ääntä ei mikään ulkomaan ihanuus saa
meissä vaikenemaan. Niin, me suomalaiset olemme luonnon patriootteja
ehkä enemmän kuin valtion.
Senpätähden, jos kohtalo meidät on vienyt matkustelemaan
luontonsa puolesta niin yksitoikkoisessa maassa kuin on
Euroopanpuoleinen Venäjä, me enemmän kärsimmekin juuri tällaisista
luonnon-patrioottisista syistä kuin siitä, ettei meidän isänmaallemme
tahdota antaa valtiollisen itsenäisyyden tunnustusta, Sillä
viimeksimainitun asian suhteen me tapaamme paljon vastakaikua, mutta
ensimainitun suhteen emme juuri lainkaan. Venäjän äärettömät lakeudet
ovat meistä ikäviä, Venäjän vedettömyys on meistä kauheaa, ja ne
harvat jokilot ja järvilöt, joita meille täällä näytellään muka
runollisen kauneina paikkoina, ovat meistä suomalaisista naurettavan
surkeita luonnon sulouksia ja tekevät meihin ihan likalätäkköjen
ja lokaviemärien vaikutuksen... Mutta onpa tämän ikävän maan
kulmakunnissa valloitettuja seutuja, joissa suomalaisenkin ylpeä
silmä ihastuen kirkastuu ja hänenkin, pohjoiseen kotimaahan juurtunut
sydämmensä lämpenee myötätuntoisuudesta. Sellaisia seutuja ovat
Kaukaasia, Krim -- ja tekeepä mieleni tässä teille kertoa matkastani
edellämainitussa seudussa; Vladikavkasin vuorikaupungista Tiflisiin
pitkin kuuluisaa gruusialaista sotilastietä, jota välimatkaa
lasketaan 200 virstaa.
Oli kaunis aamupäivä, elokuun 27:s, kun kaksivaljakon vetämissä
nelirattaissa, joita venäjäksi kutsutaan "lineikka", ajoimme ulos
Vladikavkasin portista. Meitä oli paitsi venäläistä kyytimiestä,
nelihenkinen seura: suomalainen toverini ja minä, sekä kaksi
venäläistä: Kieviläinen ylioppilas sisarineen, jotka puoliväkisten
olivat lyöttäytyneet seuraamme päästäksensä halvemmalla. (Sivumennen
mainittakoon että tämä herrasmies, jolla oli saksalainen sukunimi,
oli meistä kovin epäsympaattinen, niin että häiritsi matka-iloamme.
Hän oli poikkeus venäläisistä ylioppilaista, jotka ylipäänsä meistä
ovat vallan miellyttäviä).
Ensi taival ei mitään erinomaista nähtävää tarjoo, mutta jo
kolmannella peninkulmalla tuntee tulleensa valtakuntaan, jossa
vuoret ovat maan jumalia ja ihminen ainoastaan itikka, joka
niiden korkeuteen katselee. Vuoret, Kaukaasian vuoret ne ovat se
taikakalu, joka nöyrryttää ylpeän suomalaisen etelämaista luontoa
kunnioittamaan. Muutamien huipuilla hohtaa jo ikuinen lumi, saattaen
ensikertalaiset matkustajat kiistelemään siitä, onko se todella
lunta, mikä silmään siintää, vai ovatko ne valkoisia pilven liuskoja.
Mutta se on lunta, se täytyy uskoa, ken kaukoputkensa sinne ylhäälle
tähtää. Ei se mitään merkillistä ole suomalaiselle nähdä lunta,
mutta se on merkillistä: nähdä ikuista lunta seudussa, jossa muuten
vallitsee hirmuinen kuumuus ja sen alhoissa ikuinen suvi.
Larssin asemalla hevosia syötettäessä kiipeän kallion kielekkeelle ja
katson alas. Mikä on tuo, joka tuolla alhaalla pauhaa? Térek se on --
kuuluisa Térek-joki! Noh, se nyt on liioittelevista venäläisistä taas
niin ihmeen mahtava laitos, mutta minuun, joka olen Pohjois-Suomesta
kotoisin, ei joki tee mitään suurenmoisuuden vaikutusta. Minusta se
on vain tavallinen myllypuro, joita meillä vilisee tuhansittain!
Jo meidän Kiantajokemme on paljon, paljon komeampi ja kiivaampi
tätä Térekkiä. Mahdollista kuitenkin, että Térek kevättalvella,
kun vuorten rotkot ja glasieerit siihen syöksevät sulaneen lumensa
sekä jäänsä, on suurenmoinen voimassaan, mutta ei se ainakaan nyt
ollut. Niin että _sitä_ ei suomalaisen kehua kannata. Sen vesikin on
savenharmaa, ei suotta Lermontow ole siitä laulanut että
Kivikossa kierii Térek,
Sameasti loiskuttain,
Häijy Tshetsen ryömii rantaa,
Tikariaan terottain...
Niin, kukapa ei muistaisi Lermontowia Kaukaasiassa matkustaessaan?
Hänen runoelmansahan ihan vilisevät kaukaasialaisia näkyaloja. Juuri
yli tämän saman gruusilaisen vuorirotkonhan hän kuvitteli kummallisen
Deemoninsa lentämään! Ja täälläpä hän myös itse, kaksintaistelussa
kuulan lävistämänä suistui alas kamalan kallion reunalta, saaden
surmansa. Sentähden kantaakin jokainen matkailija, joka vain on
Lermontowia lukenut, jylhänsankarillisen mielikuvan rinnassaan tästä
onnettomasta venäläisestä runoilijasta.
Jo hämärtää ilta ja aurinko on, ikäänkuin häveten voimattomuuttaan,
väistynyt noiden läpitunkemattomien kivijättiläisten taa, kun ajamme
halki kuuluisan Darialin vuorirotkon. Sen jylhä mahtavuus sointuu
mainiosti sydänmaan hengessä kasvaneen pohjoissuomalaisen mielialaan.
Hän nostaa mielihyvällä silmänsä noihin synkkiin vuoren rinteisiin,
jotka toivottoman paljaina, huimaavan korkeina, seisovat seininä
hänen molemmilla puolillaan, ikäänkuin uhaten puristaa hänet,
mitättömän matkailijan, väliinsä. Mutta ei pelkää hän niitä, sillä
rakastaapa hän luonnossa juuri sitä, mikä tuntuu vähän kammottavalta.
Ja kuullessaan puhuttavan "Paholaisen ourusta" johon ankarilla
sateilla jyristen vyöryy kiviä Kasbekin korkeuksista, tuntuu se
hänestä tutulta asialta, joka häntä viehättää aivan kuin Suomessa
kaikki ne "pirun haudat" ja kuljut, joiden tummaan hämärään hän
lapsena on kurkistellut siellä erämaiden kätkössä...
Kohta "Paholaisen ourun" sivuutettuamme ajamme ohi Tamaran
linnanraunioiden. Ne seisovat jyrkällä, kolkolla kaiholla, jonka
juurta Térekin aallot kumeasti huuhtelevat. Sinne ylös silmätessä
helähtävät korviini taas Lermontowin laulut: tuossa linnassahan
runoilijan legendan mukaan muinaisuudessa -- 700 vuotta takaperin --
eli Gruusian kuuluisa kuningatar Tamara
"Niin kaunis kuin enkeli taivaan,
Niin viekas kuin perkele myös..."
Eipä ole ensinkään kumma, että Lermontowin mielikuvitus leimusi
täydessä tulessaan silloin, kun hän näitä seutuja matkusti.
Venäläiselle runoilijalle, jollei hän ole ahdasmielinen patriootti,
on uljas Kaukaasia vuorikansain taisteluhistorioineen oikea
inspiratsioonin luvattu maa. On ollut varsinkin ennen, jolloin ei
venäläinen valtiokulttuuri siellä ollut saanut juuri jalansijaakaan.
Nythän ei sillä tietysti voi olla yhtä paljon villiä viehätystä kuin
satakunta vuotta sitten. Mutta tavalliselle matkailijalle, joka
vain ei haaveksi kirjoittaa toista "Deemonia", sitä on vieläkin
yllinkyllin.
Mahtava vuorisola pimenee pimenemistään, ja me yhä ajamme pitkin
gruusilaistietä, joka nousemistaan nousee, ollen jo yli neljätuhatta
jalkaa merenpintaa korkeammalla. Koska on vaikeata ajaa juoksua,
riennämme toverini kanssa edellepäin kävelemään ja saavutamme parven
nuoria kirkassilmäisiä gruusilaistyttöjä, jotka käsikädessä laulaen
kiiruhtavat samaan suuntaan... Tähtitaivas päällämme kirkastuu
kirkastumistaan, omituisesti helähtelee laulu vuorten onkaloissa,
mutta syvällä alhaalla pimeydessä porisee Térek kuin hornan kattila.
Meistä on jo tämä juhlallista...
Pilkkopimeässä saavumme aulaan eli kaukaasialaiseen kylään, jonka
tulet jo kaukaa salaperäisesti ovat vilkkuneet meitä vastaan.
Tässä, Kasbekin, juurella olimme päättäneet viettää yömme, sillä
kauvemmas ei kyytimiehemme mitenkään olisi uskaltanut lähteä,
peljäten nähtävästi ryöväreitä. Syntyipä melua ja huutoa, kun ajoimme
majatalon eteen: pimeästä hyppäsi eteemme olento solkaten huonolla
venäjänkielellä ettei majatalossa ollut yhtään vapaata yösijaa, koska
huomenna on suuri juhla ja paljon vieraita liikkeellä. Kohta hyppäsi
pimeästä toinenkin olento, käänsi hevosemme turvasta takaisinpäin
ja lyhdyllä valaisten johdatti meidät -- piru sen tiesi, mihin se
meidät nyt viepi! ajattelimme: suistaa ehkä suoraan alas jyrkänteeltä
jokeen ja pitää hyvänään kapsäkkimme... Ei sentään jokeen suistanut,
yhtäkkiä käännyttiin oikeaanpäin, lyhty alkoi vilistä ylöspäin ja
kohta työnnyttiin sisään jostakin portista. Vimmattu koiran haukunta
remahti vastaan, uteliaita olentoja kokoontui ympärillemme, hevoset
tömistivät kavioillaan maata, ja me emme tienneet suuntiakaan,
millaiseen paikkaan nyt oli jouduttu. Näin toverini ja venäläisen
ylioppilaan juoksevan ylös korkeita puuportaita lyhdyn perässä
ja katoovan sisään. Itse jäin pilkkopimeään pihalle ja luulinpa
heidän rientäneen suoraan surman kitaan, koska viipyivät niin
kauvan. Tietysti minulla oli toinen käsi kiinni puukon kahvassa
että jos tässä niinkuin... Olinhan Kaukaasiassa, tikarin ja murhan
jännittävässä valtakunnassa, vuorelaisten keskessä. Mutta toverini
tulivat elävinä takaisin selittäen että tässä mainiosti sopi yönsä
viettää.
Niin asetuimme yöksi gruusialaiseen taloon. Turhaan puhuttelimme
emäntää venäjänkielellä, eipä hän monta sanaa ymmärtänyt, se
kaunokainen, hymyili vain ystävällisesti, killisteli koreasti
kirkkailla silmillään ja näytteli meille vuoriston kullankimaltelevia
kiviä, joita häneltä muistoksi ostelimme.
-- -- --
Aamulla kello 4, kun vielä oli pimeä, minä, joka makasin laattialla,
ensimmäisenä heräsin. Katsahdin ulos ikkunasta, säpsähdin ja luulin
näkeväni kummallista unta: korkealla ilmassa, hiljaisessa aamuyössä
hohtaa, hohtaa ja väreilee jotakin ihmeellistä ruusunpunaista...
Se kirkastuu kirkastumistaan, vaihtaa väriään ja jää hohtamaan
häikäisevän valkoisena eteeni... siellä ylhäällä ilmassa, mutta
alhaalla vuorilaaksossa vallitsee kylmä pimeys. Mitä se on? Mikä
on tämä korkea ihanuus? Satumainen näky: Kasbekin ikilumen huippu,
johon näkymättömän auringon säteet ensimmäisinä ovat singahtaneet!
Siellä 16,546 jalan korkeudessa leikkii etelän hilpeä aamurusko
lumiturkkisen lappalais-ukon kanssa kiistellen hänen kristalleistaan.
Nykäsin toveriani jalasta: "Herran nimessä, sinä Hämeen mulli, nouse
nopeasti Kasbekkia katsomaan!" Samassa heräsivät venäläisemmekin ja
kaikin me nyt katsomaan äänettöminä korkeuteen, joka valkenemistaan
valkeni. Oli se suurenmoisin luonnon näky, mitä elämässäni lienen
nähnyt, ja sen kuva painui kuni jumalainen satu ijäksi mieleeni.
Riensin ulos törmälle yhä katsoen tuohon paisuvaan pyhyyteen,
ja minusta tuntui että tämä oli sitä, jota luonnon kielellä voi
kutsua seisomiseksi kasvoista kasvoihin jumalan edessä... Harvojen
matkustajain onnistuukaan nähdä Kasbekkia niin selkeänä ja
pilvenkääreistä täydellisesti vapaana kuin me sen näimme 28 päivänä
elokuuta 1902. Tuhannet turistit ovat käyneet Kasbekin juurella,
näkemättä haamuakaan sen huipusta.
Harvinainen onni meitä muutenkin suosi tänä ihanana aamuna. Sattui
nimittäin olemaan suuri gruusialainen juhlapäivä ja paljon kansaa
kulki kiiveten ylös korkealle vuorelle. Tämän vuoren huipulla, joka
on yksi hänen ylhäisyytensä Kasbekin etuvartioista, seisoo ikivanha
gruusialainen kirkko. Mekin lähdimme toverini kanssa nousemaan ylös
vuoripolkua ensin astuen siltaa Térekin yli ja sitten kulkien läpi
gruusialaisen aulan, joka muureineen, solineen, kivestä ja savesta
rakennettuine majoineen tekee linnoituksen vaikutuksen, sijaiten jo
satoja jalkoja korkeammalle jokirannasta. Tovin aikaa saimme kiivetä
ennenkuin vihdoinkin näimme auringon takanamme revähtävän irti vuoren
harmaasta peitosta ja valaisevan rinnettä edessämme. Mikä raikas
tunne rinnassa: varhaisena aamuna näin ponnistella tuhatkunta jalkaa
taivasta kohti! Gruusialaiset kulkevat kauniissa kansallispuvuissaan
pienissä ryhmissä edessämme ja takanamme, naiset tähti-otsaisina,
miehet tikari vyöllä. Kasbek kimaltelee kuin suuri timanttimöhkäle
ylhäällä päidemme päällä, alhaalla hämärässä syvyydessä sinertäen
savuavat aulat ja kiemurtelee Térek-joki. Sellaista kirkkomatkaa
ei liene monta koko maailmassa ja täytyypä pitää oikein huvittavan
huimapäisenä sitä pappia, joka keksi rakennuttaa temppelin niin
korkealle, sillä ei sinne heikkojalkaiset ikinä jaksa nousta ja
tuhat ähkynkirousta pääsisi varmaankin meidän lihavan ja laiskan
savolaispastorimme suusta, jos pitäisi mokomanlaisessa kirkossa
saarnata ja palvella.
Mutta minulle on jäänyt suloinen muisto tästä kaukaasilaisesta
kirkkoretkestä. Siellä vuoren rinteellä tapasin minä kivellä
istumassa gruusialaisen neidon, jonka silmistä loisti samankaltainen
puhdas hohto, jonka olin nähnyt aamulla anivarhain Kasbekin
lumihuipulta. Kuinka mainiosti vuoriluonnon kauneus sointuikaan tämän
immen ihanuuteen! Ihan sitä riemustuu, kun kohtaa tällaista
sopusointua maailmassa. Ja kuitenkaan ei se ollut mikään satujen
vuorinymfi, vaan tavallinen ihmislapsi, jota pelkäämättä saattoi
puhutella...
Kun pääsimme kallion huipulle ja astuimme sisään kiviseen
kirkko-aitaukseen, kohtasi meitä omituinen näky: puoli pihaa punersi
täynnänsä suuria verilätäköitä ja sisälmyksiä, joukko miehiä
touhusi teurastamassa lihavia oinaita, ja kirkon seinävierellä oli
kiehumassa nuotiolla suuria lihapatoja. Saimme tietää että tämä oli
vanhanaikuinen gruusialainen uhrijuhla, jonka puolipakanallisia
menoja ei kristitty kirkkokaan ollut voinut hävittää. Siinä he
häärivät puukot kourissa kuin kotonaan, kirkon sisältä kuuluva
kuorolaulu ei heitä näyttänyt häiritsevän ja sivu-asiana tuntuivat
kaikki pitävänkin siellä sisässä käymisen. Kirkon edustalla soitteli
sokea kerjäläinen kummallista vanhanaikuista soittokonetta,
säestäen sen säveliä värähtelevällä laulullaan -- varmaan joku
vanha vuoriballaadi. Toisella puolella kirkkoa, kallion reunalla,
josta Kasbekin lumihuippu häikäisevän valkoisena silmään hohti,
istui piirissä kymmenkunta gruusialaista partasuu-urosta: korkeat
pörröiset lammaslakit päässä, torvirintaiset pansaripalttoot yllä,
välkkyvät, pitkät tikarit vyöllään, ja hopeaisen viinimaljan
kiertäessä kädestä käteen lauloivat he kuorossa jotain miehuullista
laulua, lauloivat sitä hymyhuulin, loistavin silmin... Tässäpä nyt
oli edessäni sellainen sankarikemujen kuva, jollaista nykyaikana
nähdään vain teaattereissa ja oopperoissa. Mutta nähdä se kirkkaassa
alppiluonnossa uljaan Kasbekin rinteellä -- sepäs jotakin,
joka ijäksi mieleen painuu! Pari tuntia me tätä gruusialaisten
kansallisjuhlaa katselimme, kuuntelimme kallioilla ennenkuin lähdimme
paluuretkelle. Se kävi nyt kovaa vauhtia, vaikka täytyy sanoa että
laskeutuminen virstamääriä alas jyrkännettä on väsyttävämpää kuin
ylöskiipeäminen. Tunnin perästä jo istuimme ajoneuvoissamme jatkaen
matkaa pitkin Gruusian valtaväylää.
Tie kohosi kohoamistaan ja sitä myöten kuin se kohosi, syvenivät
laaksot vierellä; Térekin porina rotkon pohjassa ei enää korviimme
kantanut ja peloittavalta tuntui silmätä sinne alas. Yhtäkkiä
säpsäytti meitä kova kaviojen töminä ja kolme ratsua syöksähti
valkeassa pöly-pilvessä ohitsemme. Ne tulivat niin hurjaa vauhtia
että ehti nähdä heistä ainoastaan vilahduksen, kun jo olivat kaukana
takanamme. Sen vain kerkesin huomata, että miehet istuivat ilman
satulaa, painautuneina etunojoon ikäänkuin pidellen kiinni hevosen
harjasta ja peräpakarat hytkyen ilmassa, silmät villissä loistossa;
mustaverisessä päässä liehui solmitun huivin tapainen päähine. Mitä
väkeä ne olivat, sitä emme tietäneet, mutta kyytimiehemme vakuutti
pyhästi että olivat ne vuorirosvoja, sangen vaarallisia vaeltajia.
Jos rosvoja olivat, niin uljaitapa olivat, vuoriston ritareina heitä
muistelen.
Niin tulimme Kobi-nimiseen majataloon, joka on kytketty kiinni
paljaaseen kallioon, joimme pullon sikäläistä halpaa hapanviiniä,
maistoimme väkevää vuorijuustoa ja taas lähdimme taipaleelle. Koska
matka oli yhä hevoskululla suoritettavaa ylämäkeä, riensin minä
edellepäin jalkaisin. Toiset jäivät istumaan viileälle jokirannalle,
minkä läheisyydessä olimme keksineet kalliosta pulppuavan suihkun,
jonka kristallinkirkas kivennäisaineita sisältävä vesi oli mainiointa
seltteriä, mitä milloinkaan olen juonut.
On viehättävä tunne kulkea jalkaisin edeltäpäin, kun tietää että, jos
väsyy tai laiskuu, pääsee hevoseen. Ja silloin juuri ei väsykkään.
Olen jo pienestä koulupojasta alkaen ollut innokas edeltäpäinkävelijä
hevosilla kuljettaessa Puolangan vaarojen ja Utajärven rämeiden
yli; ja sama into syttyi minussa täällä Kaukaasiassakin. Lempo
sinne jäi rattaille tärisemään sen rasvasilmäisen ryssän kanssa!
ajattelin, ripeästi kiipeillen ylös oikaisevia polkuja, joita aina
löytää tällaisilla vuoriston vinkkuraväärillä ajoteillä. "Jos
luonnossa on jumala, niin paljon ihanampaa on sen kanssa haastella
yksin, kenenkään häiritsemättä". Ja minä poljin hyräillen eteenpäin,
outo viehätys rinnassa. Tulin tienmutkaan ja iloisesti säpsähdin:
gruusialainen, ruskeasilmäinen nuorukainen istuen ammottavan
äkkijyrkänteen reunalla, ihan reunalla hän istuu ja soittelee
kansallissoitintaan "fanduraa". Minä häntä puhuttelemaan että: mikä
sinä olet?
-- Minä vain tässä soittelen lystikseni!
"No soitteleppa vain niin että Kasbek tanssii!"
Poika heläyttää ja nauraa, ja minäkin nauran ja Térek tuolla
alhaalla tirskuu ilosta... Kas semmoisen soittajan minä tapasin
taipaleellani, ja minä heitin hänet soittamaan taakseni ja jatkoin
omaa matkaani. Ja minusta tuntui että minäkin tässä soittelin
jollakin ihmeellisellä soittimella tai että olin itse tuollainen
fanduura, jolla Kaukasus-titaani lystiksensä helisteli Baidarin
rotkossa... Minä kiipesin kiipeämistäni, laaksot allani kovertuivat
hornan syvyyksiksi, ilma kävi kylmäksi niin että vähän värisytti
ohuessa kesäpuvussa, sydän löi kiihkeästi... ja minä astelin
nyt 8,500 jalan korkeudessa. Minä näin pilviä alempana itseäni,
pilviä, jotka kuni valkoiset aaveet istuskelivat vuorten rinteillä,
hattaroita, joihin aurinko paistoi, ja jotka kuni kultaharsoiset
immet keveästi tanssivat piiriä vuorten kärkien ympäri. Tämä oli
todellisuus eikä mikään unelma! Minä näin puolivillejä osetiineja
etäänpänä vuoren huipulla suuren ristin ympärillä viettämässä
kansallista uhrijuhlaa, syvän rotkon toisella puolella näin
kaukoputkella naisolentoja laskeutumassa alas vaarallista polkua.
Mihin "helvettiin" ne menivät? -- ja "taivaastako" ne tulivat?
Tapasin sitten tienvieressä vuorilaitumella tikarivöisen paimenukon
tuhansien rasvahäntäisten lammasten sekä sarvipäisten oinasten ja
vuohten keskellä, koetin puhutella ukkoa, mutta hän ei ymmärtänyt
yhtä ainoata sanaa venättä -- ja sekös tuntui minusta, suomalaisesta,
hauskalta ja luonnolliselta ettei hän tätä kieltä ymmärtänyt!
Suuret, valkoiset paimenkoirat ryntäsivät uhkaavasti minua kohti,
mutta asettuivat silmänräpäyksessä, kun heidän isäntänsä pidätti ne
jollakin merkinannolla.
Ja niin kuljin minä Kaukasuksen korkeimman harjan yli -- "per
inhospitalem Caucasum" kuten Horatius on laulanut --, nähden
ympärilläni mahtavan jylhiä kallioita, lumirintaisia tuntureita,
ja huudahdellen itsekseni "eläköön"-huutoja tälle kaksoiskotkan
anastamalle saaliille. Vähitellen alkoi maa allani vaipua, tien rinne
luistaa myötäiseen suuntaan: kuljin jonkun yksinäisen vuorimajan
ohitse, josta lapsiliuta nauraen ja ilakoiden pelmahti jälkeeni,
yksi tyttönen huusi hurjasti jotakin vieraalla kielellä vaatien
minua seisottumaan, mutta aina kun pysähdyin, pysähtyi hänkin
ja pakeni nauraen. Nämätkin ilmiöt siellä ylhäällä tuntureilla
tuntuivat niin satumaisilta. Äärettömän ihana, suuremmoinen oli se
näky-ala, joka taas levisi eteeni, minun on mahdoton sitä sanoilla
kuvailla! Vuoret ja pilvet, laaksot ja aulat hohtivat ihan sinisinä,
rotkon syvyys jalkaini alla ammotti kerrassaan hirvittävänä! Yksi
askel vain syrjään -- ja mies olisi manalan kattilassa. Tie kulkee
näet monessa paikassa aivan äkkijyrkänteen reunaa, ja siunatkoon
itseänsä se, joka pimeän tullen tässä ajaa toista vastaan. Niin
koiduin Gudauriin, käveltyäni kuusitoista virstaa; samalla saapuivat
toisetkin hevosilla ja minun täytyi istuutua lineikkaan. Mutta en
siinä kauankaan malttanut istua ennenkuin taas hyppäsin toverini
kanssa edellepäin kävelemään, koska tyhmä kyytimiehemme (venäläinen)
ei suostunut ajamaan alamäkeä kiivaammin kuin ylämäkeäkään, ja koska
jalkamies saattoi oijustaa virstamääriä. Tämä taival Gudaurista
Mletiin onkin siitä omituinen että tie sinne, hirveän jyrkkyyden
tähden, alituisesti kiemurtelee tasaisissa vinkkuroissa, niin että
kun sitä on 18 virstaa, linnuntietä karttuu ainoastaan 7. Näiden
seitsemän virstan välillä laskeutuu tunturi enemmän kuin 2,000
jalkaa ja sentähden kiertotietä, joka niin viekkaasti vapauttaa
sekä ylöspäin- että alaspäin kulkijan pahemmasta rasituksesta,
pidetäänkin oikeana insinööritaiteen ihmeenä. Mutta me toverini
kanssa emme tästä taiteesta paljonkaan välittäneet, vaan koetimme
pysyä "linnuntiellä" tehden rohkeita lyhennyksiä ja laskien mäkeä
sillä kelkalla, joka meillä jokaisella aina on mukanamme. Ilta oli
äkkiä ruvennut pimenemään, niin että oli toisinaan hirvittävää
liukua alas äkkijyrkänteitä kohti tuntematonta syvyyttä -- yksi
varomaton liikahdus vain ja olisi auttamattomasti vyörynyt rotkon
pohjassa pauhaavaan Aragva-virtaan. Hämäläinen toverini oli koko
mestari pyllyämään näitä alamäkiä, mutta ylämäessä ei se, kepuli,
minulle koskaan piisaa. Hevosväkemme oli jäänyt kauvas jälkeemme.
Kun kuljimme kylän läpi, näimme eräällä mäkitörmällä hauskan näyn:
kymmenkunta lasta, poikia ja tyttöjä, huvitteli itseään iltapimeässä
tyrkkimällä toisiaan suinpäin alas jyrkkää törmää; siinä oli
tavallinen leikki kaukana, mutta se oli niin aito kaukaasialaista
ja sopi niin somasti yhteen Gruusian vuoriluonnon kanssa! Mletin
hotellissa vietimme toisen yömme. Aamulla taas taipaleelle.
Ja taas seisovat vuoret kuni suuret jumalat ympärillämme, Aragva-joki
lirisee vierellämme levenemistään leveten, laakso vihertelee
kauniisti, tie suistuu yhä muutamia tuhansia jalkoja alemmas, ilma
hivelee jo lämpimästi kasvoja, Ananurin ja Passanurin seuduilla
kohtaa silmä laaksorinteillä jo uhkeita etelämaisia metsänpuita:
pyökkejä, plataaneja, akaasioita ja muuriviheriä-köynnöksiä.
Gruusialaisen sotilastien luonto muuttuu nyt muuttumistaan,
korkeat vuoret vähitellen väistyvät, yhä laskemme alemma ja
alemma ja kuljemme läpi viljavien laaksojen. Usein kohtaamme
matkustavia gruusialaisia miehiä ja naisia hevosten seljässä,
kaikki kaukaasilaisissa kansallispuvuissansa: miehet tikari vyöllä,
karvalakki päässä, kaukaasialainen karva-viitta (burkka) satulaan
käärittynä, naiset kullankirjavissa päähineissä ja heleissä
vaatteissa. Toisinaan kohtaa koko perheen ratsain: isä istuu
pikkutytön, äiti pikkupojan kanssa, tai näkee morsiamen ja sulhon
suloisen uljaasti samassa satulassa. Ylipäänsä ovat gruusialaiset
kaunista, tervettä väkeä ja tekevät siveän vaikutuksen syrjästä
katsojaan. Se ei ole heidän syynsä, että georgialaisia neitseitä
muinen ostettiin Turkin sulttaanin haaremiin.
Kylien läpi ajettaessa saa matkustaja usein jälkeensä liudan hilpeitä
poikia, jotka huutaen ja temppuja tehden läähättäen juoksevat
pitkän matkaa hevosten perässä, kiiluvin silmin vaatien matkustajan
viskaamaan heille rahaa. Monet näistä pienistä resuritareista ovat
sangen kauniita, niin että on nautinto heitä katsella.
Kolmannen yön vietimme Tsilkan-nimisessä kylässä, maaten mukavasti
ylhäällä suuressa salissa, jonka balkongilta, läpi seiniä
kiemurtelevien viiniköynnösten ja yli rehevien hedelmätarhojen,
tarjoutuu näkyala Karttaliinan ruusulaaksoon. Mutta mitäpä näistä:
sen jälkeen kuin mahtavat vuoret ovat tieltämme väistyneet, ei matka
minua paljon viehätä. Tuohan on niin tavallista! tuntuu minusta.
Se päivä jona näin Kasbekin lumihuipun, Baidarin vuorirotkon,
gruusialaisen kaunottaren -- se päivä oli ollut Kaukaasiamatkani
helmi ja sitä en ikinä unhoita!... Se mikä nyt seurasi, oli liian
arkipäiväistä.
-- -- Tiflisiä lähestyessä vyöryi yhä tiheämmin vastaan jonottain
julman suuria puhvelihärkiä kuormavankkureineen, pitkäkorvaisia,
vienosilmäisiä aaseja ratsuineen ja säälittävine taakkoineen sekä
yhä uusia gruusialais-matkueita hevosineen. Eräässä paikassa näimme
kynnettävän peltoa isolla auralla, jonka eteen oli valjastettu --
16 puhvelihärkää. Arvattavasti on maaperä täällä tavattoman kovaa,
koskapa mokoma voima tarvitaan sen muokkaamiseen.
On lauantaipäivä kun saavuimme Tiflisiin, tuohon
kansalliskirjavuudestaan ja ilmakuumuudestaan kuuluisaan Kaukaasian
pääkaupunkiin. Melkein ensimmäisiä näkyjä, mikä kohtaa meitä
jyrisevillä kaduilla, on eräs itäisen maan mies, joka häpeämättä
tallustelee -- hameessa. Eivätkä turkkilaisten roimahousutkaan paljon
kapeampia olleet. Iloisesti hyräillen kulkevat, minulle jo Kaspian
meren rannalta tutut, persialaiset pitkin katuja, kantaen hedelmiä
kairalakkinsa päällä. Katuseinät vilisevät täynnänsä gruusian- ja
armeeniankielisiä kylttejä -- tuntee todellakin tulleensa Euroopan ja
Aasian rajoille. Me ajamme toverini kanssa komeaan Orient-hotelliin,
komeimman prospektin varrella, kellahdamme hiestyneinä ja väsyneinä
sen siisteille vuoteille ja vaivumme hyvin ansaittuun uneen.
Mutta illantullen, ukkosen jyristessä, salamain leimutessa
pimenneillä kaduilla, ajoimme kaksivaljakolla pulskasti itämaiseen
saunaan...
Itämaisessa saunassa Tiflisissä.
-- -- -- Minä luulin että nyt, nyt... että nyt se hirtehinen
persialainen saunottaja tappaa minun siivon hämäläisen toverini! Se
perkele oli näet hypännyt suoraan hänen punaiseen niskaansa ja piteli
poikaparkaa aivan kuin ruuvipenkissä...
Minulta pääsi kauhunhuuto, joka kamalasti kajahteli korkeassa
kiviholvissa.
Älä tapa! Älä tapa!
Mutta se alaston perkele rutisteli häntä hirvittävästi kynsissään,
lykkäsi ja leipoi hänen rusahtelevaa selkärankaansa ja, niinkuin
minusta näytti, meinasi ratsastaa hänellä kuin paholainen
luudanvarrella kyöpelin kekkereihin...
Itse istuin alhaalla porisevassa, lämpimässä rikkivesi-lähteessä ja
näin kaiken tämän seremoonian ylhäällä.
Turhaan minä huusin: "säästä hänen sieluparkaansa!" -- tuo alaston
pentele nauraa irvisteli vain vasten naamaani ja yhä lykkäsi toverini
selkää ja rytkytti, rytkytti...
Sitten jäivät he hetkeksi molemmat liikkumattomiksi ja minä näin että
paljas paholainen istua kyykötti sorkkineen koko painollaan toverini
niskassa, voitonriemuisesti siristäen silmiään päin minuun.
Silloin minä luulin että nyt on toverini loppuunkuollut ja rupesin
siinä porisevassa kattilassa veisaamaan "Integer vitæ..."
Samalla kuului syvä ähkäys ja koko hämärä holvi huokasi raskaasti
säestäen.
Jumalan kiitos! päätin minä. Hänessä on vielä elämän kipinä jäljellä.
-- Oletko vielä elossa Esaiias? huusin suuresti ilostuneena
Mutta minun oli mahdoton kuulla mitä vastattiin, sillä kiviseinien
kaiku sotki lyhyimmätkin äänet yhdeksi ainoaksi kumeaksi mylvinäksi.
Koko holvi tuntui olevan täynnänsä hornanhenkiä, jotka lauloivat
kuorossa ylhäällä laessa...
Toivon ja pelon vaiheilla nousin ylös porisevasta, väkevänlemuavasta
rikkivesialtaasta, ja koska katsahdin sinnepäin, jossa olin nähnyt
tuon kammottavan piinapenkkinäytelmän, huomasin toverini pyllyilevän
ylt'yleensä valkoisessa vaahdossa, jolla persialainen häntä
armottomasti voiteli.
"Nyt se rasvaa hänet helvetin koneöljyllä ja sitten se syö hänet!"
ajattelin minä ja harppasin jännityksissä luo, katsoakseni totuutta
oikein likeltä. Silloin käänsi Esaiias minuun saippuasta kiiltävän
naamansa ja sanoi rauhallisesti naurahtaen:
-- Vai tämä se nyt on sitä aasialaista hierontaa! --
Samassa karkasi alaston perkele minunkin kimppuuni, hyppäsi
sorkkineen suoraan niskaani ja alkoi armottomasti nytkyttää,
rytkyttää...
Tiflis, 1 p. syyskuuta.
Kuumuus, joka Tiflisissä toisinaan nousee aina 60 asteeseen
Celsiusta, ei tähän aikaan kesästä enää ole niin rasittava
pohjoismaalaisellekaan. Olla saattaa, kävellä saattaa, jos kohta
keskipäivän aikaan tekisi mieli kulkea kadulla paitasillaan.
Kolmessa päivässä ehtii hyvin katsella kaupungin merkillisyydet,
jos ei vain matkailija satu olemaan tuollainen intohimoinen
merkillisyyksien katselija, joka on huvitettu jokaisesta paikasta,
missä vain on jotakin tapahtunut muinaisuudessa, olkoon se sitten
kuinka tuhmaa tai surkeaa tahansa. Tai ei edes tarvitse olla mitään
tapahtunutkaan: kunhan vain sanotaan jotakin tapahtuneen, niin
niitä on matkailijoita, jotka ikäänkuin vainukoirat sen paikan
nuuskivat ja haistelevat ja pitävät sen sangen merkillisenä,
vieläpä nuolaisevat maata siinä paikassa, jos siinä nimittäin maata
sattuu olemaan, vaan jos sattuu olemaan jotain likaisempaa, niin
lipaisevat sitä likaista kielellään, myös kuni koirat ja tekevät
ristinmerkin -- jota tosin ei koira tee muuten kuin hännällään.
Minä en, jumalankiitos, kuulu mokomanlaisiin matkailijoihin ja olen
hyvin välinpitämätön sellaisesta historiallisesta paikasta, johon on
pystytetty esimerkiksi kirjoitus, että "Juuri tässä paikassa hipaisi
turkkilaisen kiväärin kuula mainion kenraalimme, isänmaallisen
murhamiehemme vasenta korvaa" -- vielä vähemmin tekee minun mieleni
kirkkoihin, joissa näytetään jotain rumaa vaskista pyhimyksen kuvaa
ja sanotaan että tuo kuva muka on pudota rämähtänyt alas suoraan
taivaasta ja pelastanut ruttotaudista puoli maailmaa!
Niin, en ole tällaisten merkillisyyksien katselija eikä ole minun
toveriinkaan sellainen, vaikka onkin minua paljon kirkollisempi ja
historiallisempi. Sentähden emme me Tiflisissäkään ole viitsineet
tutkistella "Siionin kirkkoja" tai muita semmoisia ja olkoon se
minulle anteeksi annettu että kauniina sunnuntai-aamuna kiipesin
vuorelle gruusialaisen "Pyhän Daavidin temppelin" pihalle
kaupungin näky-alaa katsomaan ja siellä samalla keksin luolassa
Gribojédowin haudan, jonka patsaaseen oli piirretty: "Tässä lepää
runoilija Gribojédow, syntynyt 1795. Tapettu vuonna 1829" -- sana
"tapettu", kun on kysymys aatteen taistelijoista, tekee paljon
kunnioitettavamman vaikutelman matkailijaan kuin muistotaulu
sotasankarin vasemmasta korvasta.
Tosinhan me vielä olemme käyneet täällä jossakin museossakin ja
kuunnelleet musiikkia Mustaidin suuressa puistossa tai kävelleet
Botaanisen puutarhan puolitroopillisessa luonnossa, mutta kaikki tämä
ei vielä kuulu siihen, mikä pohjoismaista matkailijaa Tiflisissä
huvittaa. Täytyy välttämättä käydä niin kutsutussa Armeenialaisossa
basaarissa.
Siellä tuntee todellakin olevansa "Aasian rajalla". Jo kadutkin ovat
aito-aasialaiset, ahtaat, koukerot, ja ainoastaan niiden likaisuus
on sukua venäläisyydelle -- sillä eroituksella kuitenkin että kun
Venäjällä rapakossa näkee rehkimässä joko porsaan tai juopuneen,
niin täällä tuollaiset eurooppalaiset ilmiöt ovat vieraita ja liassa
lätistelee siivo aasintamma tai ikeenalainen hirmu-härkä.
Ei täällä lännen eurooppalaiset vielä paljon ole jalansijaa
saaneet. Armeenialaiset suutarit ja parturit, gruusialaiset
lakki- ja korukauppiaat, persialaiset mattopohatat ja hedelmäin myyjät,
tsherkessiläiset asemestarit ja tikarisepät, mingrelit, guurit,
kudrit, abhastsit ja muut -- ne ne ovat näiden katujen itsevaltiaita
herroja. Ja kyllä ne sen tuntuvat tietävänkin, ei siinä vain
kursailla näyttämästä ammattisalaisuuksiaan kaikille ohikulkeville:
jos tiflisiläinen suutarimestari on filosoofisesti innostunut
saappaantekoon, niin tekee hän sen saamari-soikoon vaikka keskellä
katua niin että piikit vain lentelevät ja vasara paukahtelee!
Hei! Mikä huuto ja hälinä siellä nousee, jos sinut muukalaiseksi
tunnetaan. Kaikki rientävät kilvan tavaroitaan tyrkyttämään, muutamat
osaavat mestarillisesti pelkillä käsien liikkeillä ja silmäniskuilla
houkutella sinut kauppaansa, monet juoksevat perässä pitkän matkaa
ja huutavat vimmatusti esimerkiksi että saat hopeahelaisen tikarin
ainoastaan kymmenestä ruplasta. Siellä on vaarallista kulkea, jos
on herkkä joutumaan kiusaukseen jokaisen korean kapineen suhteen,
mitä tyrkytetään -- ja niitähän siellä on runsaasti. Täytyy
olla lujasti edeltäpäin päättänyt, että ostan basaarista esim.
kaukaasialaisen karvaviitan enkä mitään muuta -- ja kuitenkin ne
veijarit saavat sinut houkutelluksi ostamaan lisäksi kaikellaista
muuta kaunista, mikä rumasti rutistaa matkakukkaroasi. Mutta hauska
vain siellä on kulkea ja kaikkea sitä kirjavuutta katsella. Muistan
eräänkin persialaisen vanhuksen, joka väkistenkin vei meidät
sisään aarteitansa ihailemaan, taluttaen minua käsipuolesta ja
ystävällisesti taputellen olalle. "Mutta emmehän me mitään teiltä
osta!" väitin minä nauraen. "Ei tarvitsekkaan -- kunhan vain tulette
katsomaan!": sopersi ukko huonolla venäjän kielellä. Ja "kiusaaja"
näytti meille koko valtakuntansa komeudet, levittäen eteemme mitä
loistavimpia persialaisia verhoja ja mattoja, sanoen: "nämät kaikki
annan minä teille, jos..." Toverini oli saada aivohalvauksen,
kun kysyttyään muutamankin maton hintaa, kuuli korvissansa: "150
ruplaa!" Ja hän läksi juoksujalassa sieltä ulos eikä rauhoittunut
ennenkuin oli käyty kefiiriä juomassa. Kai oli hän, maisteri-riepu,
vähän uneksinut tulevasta rehtorikodistaan Porvoossa. -- --
"Ai kuinka kaunis matto herra rehtorilla on!" huudahtaisi joku
porvoolainen matammi. "Mistä herra rehtori sen on ostanut?" -- Hömm!
rykäiseisi hän mahtavasti. "Minä tulin sen ostaneeksi matkoillani
Aasian rajoilla." -- "Jassoo, onkos herra rehtori niin kauk..."
Sataviisikymmentä! Silloin se juuri pamahtikin korvissa tuo hävytön
hinta ja tulevan pedagoogin ihana unelma katkesi keskeltä poikki.
Borshòm, 2 p. syysk.
Tämä on luonnonihana kaukaasialainen kylpypaikka haararadan varrella
Tiflisin ja Batumin välillä. Sellaista vuoripuron vesiputousta kuin
täällä, en ole ikinä missään nähnyt. Puro syöksee alas aivan kuin
taivaasta. Uhkeasti kohoavat vuoret molemmin puolin laaksoa, joka
kasvaa komeita puita. Täällä ei mahda keskikesälläkään olla liian
kuuma. Kylpyvieraita ei näytä olevan erittäin runsaasti -- niiden
keimailupääpaikka kun on Pjatigorsk, jossa emme viitsineet käydä,
vaikka sitä kaikki meille suosittelivat. Tämä kylpypaikka sitävastoin
on kodikkaampi, maalaisempi ja sentähden poikkesimme tänne puoleksi
päivää. Täällä olisi hauska tehdä ratsastusretkiä pitkin rotkon
pohjaa ja vuorten rinteitä. Olen jo ostanut itselleni hopeanvälkkyvän
ratsupiiskan...
-- -- Tietysti monet kuuluisat paikat ovat meiltä jääneet käymättä
eikä näin lyhytaikaisella matkalla ehdi kuin pinnaltasivellen
tutustua Kaukaasian kirjavaan elämään. (Kuten tunnettu puhutaan tässä
maassa noin sadalla eri kielellä). Toverini olisi halunnut käydä
Bakun palavilla naftalähteillä tulenpalvelijoita katsomassa -- se
on eräs ikivanha uskon lahko; minun taas olisi tehnyt mieli käydä
täällä elävien duhoboorien ja molokaanien luona -- mutta kukkaromme
kehoittaa pysymään vain valtaväylillä.
Yöjunassa Kaukaasiassa.
Pilkkopimeä yö... Juna kiitää jyristen vuorten rotkoja. Huonosti
valaistut vaunut ovat täpötäynnä makaavia matkustajia, ainoastaan
joukko alkuasukkaita istuu valvoen, pitäen villiä rähinää ja
puhuen kiivaasti omalla oudolla kielellään. He ovat todella vähän
peloittavat tulisine silmineen, tsherkessipalttoineen, pitkine
tikareineen. Vielähän nykyaikanakin tapahtuu murhia ja ryöväyksiä
kaukaasialaisilla rautateillä... Täytyy siis olla varuillaan.
Nukahdan unenhorroksiin, käsi puukon kahvassa -- -- -- Aamulla
yhtäkkiä kavahdan seisoalleni ja huomaan kauhukseni että toverini,
jonka iltayöllä olin selvästi nähnyt laittautuvan nukkumaan
ylälaverille, on kadonnut! Sija on typötyhjä, vaunun ikkuna vieressä
auki -- villit kaukaasialaiset poissa. Mitä tämä merkitsee? Mihin
on toverini hävinnyt? Onko hän pudonnut alas ikkunasta vai... onko
hän sysätty siitä ulos -- ja rahat taskusta kiskaistu? Se ei olisi
mahdotonta yön hiljaisuudessa...
Totisesti on hän poissa! En tapaa häntä siivoushuoneestakaan, en
löydä häntä lähimmältä sohvalta...
Esaiias? missä olet Esaiias? Hyvä jumala, näinkö nyt todella
kävi!... Konduktööri kulkee läpi korridoorin, lyhty kädessä; näytän
hänellekkin tyhjää makuusijaa katon rajassa ja selitän että toverini
on kadonnut. Todentotta! Hänkin sanoo muistavansa että tässä makasi
valkeatukkainen mies, jolla oli samallainen piletti kuin minulla.
Hänkin säpsähtää, ihmettelee, huitasee kämmentään ja -- menee
kiireesti pois. Minä jään yksin ympärillä kuorsaavien joukkoon.
No niin, minkäpäs tehdylle tekee? Toverini on sysätty ulos yön
pimeyteen ja sillä hyvä. Tuhmasti muuten tehty, sillä hänellä oli
vähemmän kultarahoja mukanaan kuin minulla. Semmoista siitä seuraa,
kun ei kanna vyöllään suomalaista puukkoa! Perhana sentään! Se oli
siinä suhteessa semmoinen jukupää lammas se minun toverini. Mutta --
"de mortuis nihil nisi bene" -- ei vainajasta pahaa. Ei yhtään...
Integer vitae -- hm... ne surmasivat hänet sittenkin, sittenkin,
vaikka hän pääsi elävänä saunapirun kynsistä Tiflisissä. Niin se on:
"jota Jupiter vihaa, hänestä se aikoi tehdä pedagoogin". Voi veljeni!
Missähän hiiden rotkossa nyt sinun vaalenneet luusi lepäävät? Se oli
siivo mies se Esaiias-maisteri -- viisas ja filosoofinen -- vaikkei
se ollut oikein maisterin näköinen...
Kuinka voi laskea leikkiä toverinsa kuolemasta? Niin, kuinka voi?...
sitä minä itsekkin ihmettelen. Esaiias! Hoi Esaiias! -- Ei vastausta
-- totisesti on hän kadonnut.
Juna jyskyy ja heiluu. Toverini makuusija on yhä tyhjä, yhä tyhjä...
Jännityksissä odotan aamun valkenemista... Kun aurinko vihdoin
nousee, löydän hänet kaukaa eräästä pimeästä nurkasta -- nyljettynä,
skalpeerattuna, niinkuin minusta ensin näyttää, mutta kohta nousee
hän ylös haukotellen ja silmiään hieroen ja selittää että oli
vahvasti peljännyt putoavansa alas laverilta ja siksi yöllä muuttanut
makuusijansa vapaaksitulleelle sohvalle. Peevelin junkkari!
Minä olen hänelle tietysti vähän suutuksissani siitä että hän näin on
minua ja konduktööriä suotta säikäyttänyt.
Batum, 3 p. syysk., varh. aam.
Kaupungista kaupunkiin, satamasta satamaan, hotellista toiseen -- ja
näin jo kolmatta viikkoa yhteen kyytiin siitä kun Suomesta lähdin.
Kolme merta jo nähnyt, jättiläisvirrassa vierinyt, jättiläisvuorilla
kiipeillyt... Milloin Volgalla kuumana kuutamoyönä, milloin
viileällä Kaukasus-tunturilla aamuruskon ihmeellisessä hohteessa,
tuonoin kaulaa myöten Kaspian lämpöisissä laineissa -- tänään jo
alastonna Mustanmeren armaissa aalloissa. Eilen ei kaukana Araratilta
-- tänään ainoastaan 30 virstan päässä Aasian-Turkin rajasta.
Petrovskissa kiilloitti kenkäni persialainen, Wladikawkasissa
karkasi niiden kimppuun punapää turkkilainen, Tiflisissä suutaroi
niitä ruskeasilmäinen gruusialainen ja täällä Batumissa hankailevat
niitä pölystä kreikkalaispojat. Kuka olisi uskonut että Kiannan
papin pojasta tuli sellainen Jerusalemin-suutari? Apropos -- pyhistä
paikoista. Eilen lähetin mainitun Araratin kuvakortin veljelleni,
joka on nuori pappismies ja kirjoitin siihen seuraavan tekstin:
"Rakas veli! Tässä lähetän sinulle kuvan siitä testamentin vuoresta,
jolle ukko Nooan arkki muinaisuudessa takertui. Minä puolestani en
voi ymmärtää, missä setä Nooan silmät silloin olivat, koska hän
laivansa tälle karille laski, joka on 16,918 jalkaa korkea! Kovasti
epäilen että pyhä setä-vainaja oli hiukan hutikassa jo ennen kuin
hän testamentin mukaan viinipuita istutti. -- Mitä muuten mainitun
paikan muistoihin tulee, ei arkista liene löydetty siruakaan,
mutta Tiflisissä olen minä nähnyt kummallisia, pässistä nyljettyjä
nahkasäkkejä, jotka ehkä ovat juuri niitä setä N--n viinileilejä.
Vahinko ettes itse ole täällä kaikkea sitä tutkimassa. Olisi tekaistu
polkupyöräretki yhdessä tälle vuorelle tai ratsastettu sinne tämän
maan elukoilla: sinä esimerkiksi kaksikyttyräisellä kameelilla --
kuvaillen hengessäsi Aabrahamin aikoja ja Eleaasarin Rebekka-retkeä
-- minä taas aasin tammalla... Toivon ettei veljeni pahastu tästä
viattomasta pilasta".
Batum, meren rannalla 8. p.
Oi terve sinä tuttu Mustameri, jonka taurilaiset rannat vuosi
takaperin taakseni heitin, luullen silloin etten ikinä sinua enää
näkisi! Yhtä pehmoisen sinervänä vipajat edessäni hopeanhohtavien
vuortesi välissä, yhtä ihanasti sivelee silmääni ulappasi hienot
värivälkkeet. Ja yhtä suloista on taas keinua untuvaisissa
aalloissasi ja katsella äärettömällä lakeudellasi liihoittelevia
valkopurjeita, muistellen mielessänsä Troijan sodan taruja ja
näitäkin vesiä harhailevaa Odyssesta. Sinä olet kauniimpi kuin Kaspia
ja monin verroin iloisempi kuin Itämeri, se mun pohjoisen kotimaani
kylmä huuhtelija...
Näin juhlallisesti tervehdän minä mielessäni mainittua merta,
kävellessäni toverieni seurassa -- meihin on näet liittynyt eräs
kohtelias venäläinen ylioppilas -- pitkin Batumin mailmanmainiota
rantabulevaardia, joka virstan pituudelta kasvaa laakereita,
oleandereita, magnolioita, palmuja ja muita etelän ylimyksellisiä
puita. Olemme juuri käyneet uimassa ja sentähden virkeällä mielellä.
Turhaan ne tätä Batumia soimaavat malarian pesäpaikaksi. Lie ennen
ollut, mutta nykyään on tehty kuivaustöitä soilla. Sanovat täällä
satelevan runsaasti -- eipähän meille sada -- on mitä ihanin pouta,
tuuleskelevan sanovat myös niin tuimasti että puut bulevaardilla
torikalloineen kaatuilevat eikä kukaan uskalla silloin mennä rantaan
-- mutta mepäs emme tästä kaikesta mitään tiedä, meitä suosii mitä
mainioin sää. Katselemme rauhassa kasvitieteellisen puutarhan ja
siirrymme iltahämärissä "Itämaiseen basaariin".
Siellä kohtaa meitä sama värien kirjavuus ja kansallisuuksien vilinä
kuin Tiflisissäkin. Venäläisistä ei täällä tunne hajuakaan. --
Kaukaasian vuorelaisen tulinen silmä sekä välkkyvä tikari hohtaa
täällä kadunkulkijaa vastaan, oudot kielet sorahtelevat korvissa.
Armeenian- ja gruusiankielet Kaukaasiassa ovat edustetut yksin
hotellien käymälöissäkin. Katukylteissä tapaa usein suosituksen
"aasialainen mestari". Turkkilaisia puukkoja katsellessamme käy
selville että myyjä on kreikkalainen. Pedagoogi-toverini alkaa heti
skandeerata hänelle Iliaadia -- ja kas ihmettä: myöjä rupee samaan
vauhtiin jatkamaan Homeroksen runoa! Minä seison ja ihmettelen
näitä klassikoita. Ilmi käy että myöjä on ollut Trapezuntin
kimnaasiossa, mutta hänen veljensä, uuskreikkalainen, joka seisoo
vieressä, ei ymmärrä sanaakaan vanhasta sankarikielestä. Sitten
kysäsee toverini oppineelta veljeltä: tietääkö hän, missä Suomenmaa
on? "Kyllä", vastaa tämä, "sehän on siellä -- Ameriikassa päin".
Sitten menemme toiseen myömälään ja minä rupean hieromaan kauppaa
turkkilaisesta puserosta. Se herättää yleistä ihmettelyä ja naurua:
"mitä herra sillä tekee?" Sitten kuljemme sivu muhamettilaisen
rukoushuoneen, jossa Allahin palvelus juuri on alkanut, ja astumme
sisään turkkilaiseen kahvilaan. Täälläkös iloista on ja mokka kuinka
makeaa. Seinillä turkkilaisia kukkaismaalauksia, kirjoituksia ja
puolikuun kuvia. Ja tavattoman kaunis-nuori turkkilainen istuu
sohvalla -- nähtävästi työmies, mutta harvinaisen kaunis hän vain on.
Samassa kuuluu tiukun helinä kadulta ja mies, täysinäinen nahkasäkki
seljässään kulkee ohitse. Se on täkäläinen veden myyjä. Olisi hauska
tietää, onko suuri eroitus veden ja viinin hinnassa -- viini näet
maksaa vain kymmenkunnan kopeikkaa pullo.