Astrahan on silmäini edessä. Kirkkojen kupoolit kimaltelevat
auringon paisteessa, tuhansittain mastoja siintää satamasta, vielä
ei voi nähdä Kaspianmertä. Olen peseytynyt kiireestä kantapäähän ja
pukeutunut kokonaan puhtaisiin. Varustaun kaikin tavoin ottamaan
vastaan Kaspian aaltoja. Eväskoristani kaivan kóla-pastillit
päällimmäisiksi, myös on minulla mukana kiinankuorta. Luulen että
on hyvä myös nauttia arbuusin mehua lähtiessä. Kuitenkin tunnen
vavistusta koko olennossani. Meritauti ei ole leikinasia...
Astrahan.
Merilaiva läksi liian pian! En ehtinyt muuta kuin pikimältäni juosta
laiturille tempaamassa mukaani läjän hedelmiä. Ja kuuluisa Astrahan
jäi kokonaan katselematta... Sitä kirjavaa hälinää ja tungosta
Kaukaasiaan päin lähtevässä laivassa! En tiedä, mikä oli mitäkin
kansallisuutta, mutta varmaan tuo heleäpaitainen oli persialainen,
tuo kalottikalloinen taas kalmukki. Hiisi heidät tietköön.
Kummakseni kuulen ettei tämä vielä olekkaan se laiva, joka Kaspian
yli menee. Ulkosatamaan kuuluu olevan vielä yli 100 virstaa ja siellä
seisoo ankkurissa se laiva, joka välittää kulkua Kaukaasiaan. Minulta
pääsee helpotuksen huokaus: taistelu meritaudin kanssa kuuluukin
vasta tulevalle yölle.
Laiva, jossa nyt kuljetaan, on mitätön. II luokka on syvällä kannen
alla, kuuma ja pahanhajuinen, sohvat tahraiset, erityisiä hyttejä
ei ole, täytyy olla yhdessä kaikkien kanssa. Pysyttelen etukannella
raittiissa ilmassa ja tunnen voivani hyvin, huolimatta siitä että
hikoilen pienimmästäkin liikkeestä. Päivällinen laivalla tarjotaan
ilmaiseksi. Laivassa on satoja matkustajia ja hyvin kirjavaa joukkoa.
Ympärilläni kuulen outoja kieliä ja näen tummaihoisia ihmisiä.
Kaspian meri leviää rauhallisena edessäni. Satoja laivoja siintää
ulapalla, kun kaukoputkella katsoo. Sivuuttamaimme laivojen nimetkin
jo ilmaisevat Kaspian seutuja: "Turkmen", "Sinaida" j.m.s.
Kaspianmerellä kello 4 j.pp.
Olen torkkunut tuntikausia kannella tuossa lämpimässä tuulessa,
joka niin lempeästi kasvoja hivelee. Meri nähtävästi vaikuttaa
unettavasti. Istuallani nukkuen, korvissa laivan sihinä ja humina,
unhoitin koko ympäristöni, unhoitin missä olin, unhoitin että
vierelläni liikkui armeenilaisia ja muhamettilaisia... Säpsähdän
usein näin matkallani, säpsähdän sitä, kun huomaan olevani niin
kaukana kotimaastani. Usein ikäänkuin puhelen jonkun kanssa
suomeksi. Voi herran terttu sentään, kun ei yksikään noista sadoista
matkustajista edes tiedä, mikä kieli suomenkieli onkaan! Nyt ei
enään näy mannerta miltään suunnalta. Jumalankiitos: meri näyttää
hiljaiselta, aallot ovat pienempiä kuin Kiantajärvellä tavallisella
kesätuulella...
Kello 6 illalla.
Nyt vihdoinkin ollaan oikeassa merilaivassa, joka menee Kaukaasiaan.
Olen seisonut puolentuntia katsomassa persialaisia jätkiä, jotka
lastaavat laivaruumaamme, kantaen tavattoman raskaita laatikoita
niskallaan. Monet ovat niin repaleiset, että puoli ruumista paistaa
paljaana, muutamilla näkyvät nekin paikat, jotka tavallisesti
huolellisemmin peitetään. Mutta päässä on kaikilla heleänkirjava
kairalakki, joka ihmeellisesti muistuttaa muinaissuomalaista
kairalakkia! Eihän vain... eihän vain tässä piile sukulaiskansa,
jos otetaan yhtäläisyys -- ei pääkallotieteen, vaan päähinetieteen
kannalta? Mitä minä kielitieteestä: kieli on sangen sotkuinen
todistus, sanokoon Eemil Nestor mitä tahansa. Mutta lakki, päähine,
ihmisen päähine? Se voi merkitä jotakin. Vai kuinka on muuten
selitettävissä, että minä matkustettuani puolituhatta peninkulmaa
Suomussalmelta, näkemättä välillä muunlaisia päähineitä kuin
enimmäkseen venäläisiä lätyskälakkeja, yhtäkkiä kohtaan muukalaisia,
joilla on samallaiset lakit kuin ennenvanhaan Karjalaisilla? Häh,
herrat lingvistit ja antropoloogit?
Heillä on kauniit silmät noilla persialaisilla jätkillä, sysimustat
silmäripset, hiukan kyömy, pieni nenä ja sysimusta tukka. Moni on
kasvoiltaan kuin ylevin aatelismies. Ja minusta taas tuntuu että
nuokin ovat paljon enemmän ihmisiä kuin me, jotka yliluokkien
kannelta heidän työtään katselemme.
Kello neljännestä vaille 7.
Kas, juuri tällä silmänräpäyksellä se tipahti! Voin siis kertoa
luonnon ihailijoille, että olen nähnyt itämaisen auringon äärettömän
suurena ja tulenkeltaisena painuvan Kaspianmeren horisontin taa...
Kello 1/2 8.
Yhä seisomme ankkuroituna samassa paikassa. Se on kauheaa, mitä olen
nähnyt! Nuot sadat III luokan matkustajat joita sullotaan yhteen
kuin silakoita tynnyriin... Hirveä huuto ja tappelu, kuuluu lasten
itkua, ajatelkaas: pieniä lapsia, jotka eivät vielä osaa puhua, on
kymmenittäin laivassa. Taivas, mitä kurjuutta näkee merilaivassa.
Ja se taitaa olla aivan jokapäiväistä. Mitä jos olisin yksi noista
tuolla alhaalla, ahdingossa ja liassa?
Pimeä koittaa. Rupeaa tuulemaan. Miten tämä yö on menevä?
Yöni Kaspialla.
Mikä hullu aatos Kaspianmerellä: kirjoittaa pitkä kirje
ystävättärelleen Suomeen! En tiedä itsekään mitä kirjoitin.
Kynä lensi huimaa vauhtia ja ajatus myös. Siitä taisi tulla
tragikoomillinen sepustus, kevyttä ja raskasta ihan sekaisin...
Luontokohan se näin hullusti vaikuttaa?
Olen varovaisuuden vuoksi nielaissut pari kólapastillia, sillä äsken
kun olin hytissä, tunsin oireita "siihen julmaan". Laiva näet siltä
kohdalta jo hiljalleen keinuu.
Nyt istun takakannella yksinäni sähkölampun valossa. Pääni päällä
kaareutuu tähdissä tuikahteleva sinimusta taivas, ympärilläni
hengittää Kaspian ulappa. Kuun puolikas on juuri noussut
merikylvystään ja laimeasti valaisee aaltoja, jotka vienosti
kohisevat laivamme laitoja vastaan. Nuot kolmisensataa III luokan
matkustajaa ovat suurimmaksi osaksi jo vaipuneet uneen. On kuin
katseleisi kaatuneiden tannerta allaan, niin ne siellä makaavat
sikin sokin: suullaan, mahallaan, kyljellään, seljällään, käppyrässä
myttyjensä ja reppujensa välissä. Ei ole jäänyt yhtä ainoata
neliökorttelia, jossa ei olisi jotakin tuosta massasta. Nuoret tytöt,
vanhat vaivaiset ukot makaavat toinen toistensa vieressä, jos yksi
heräisi ja sanoisi jotakin, niin ei ympärillä ymmärrettäisi, mitä hän
tahtoo, sillä ne makaavat siinä aivan kuin Baabelin kielensekoituksen
ensimmäisenä yönä, sekaisin armeenilaiset, persialaiset, tataarit,
venäläiset, turkkilaiset, juutalaiset ja Kaukaasian sadat rodut.
Väkevä meloonin haju sekaantuu ihmislöyhkään huokuen tuulen mukana
sieltä, missä tuo joukko makaa...
Täällä ei heilutus tunnu; olen varma siitä että täällä kannella
nukkuisin onnellisesti. Ehkä olisi viisainta valvoa, mutta minua
nukuttaa jo kovasti, siis menen kuin menenkin hyttiin. Olenhan nähnyt
kaspialaisen elokuun yön ja se on painunut mieleeni...