Heti kun herään pehmoisesta unestani (voi maata peitotta koko yön,
vaikka ikkuna on auki) käyn ensimmäiseksi kiinni arbuusiin. Tämä
on minulla jo neljäs arbuusi Volgalla. Näillä Kamyshin seuduilla
löytyvätkin Venäjän parhaat arbuusit. Akat myyskentelevät niitä
kilpaa huutaen kimeällä äänellä joka satamassa: "Hei herra, ostakaapa
arbuusi!" "Herra hoi, katsokaapa, mikä mainio arbuusi!" -- ja myyvät
niitä jo 3:sta kopeikasta (Pohjois-Venäjällä saa maksaa ruplankin
kappaleesta).
Kello on 7 aamulla. En ole vielä käynyt kannella, mutta näen
ikkunastani että siellä yhä vallitsee sama poutainen sää. Nyt
huutaa laivamme. Ollaan tulossa Tsaritsin nimiseen kaupunkiin.
Tästä matkustavat rautateitse Kaukaasiaan ne, jotka pelkäävät
meritautia Kaspian merellä. Teenköhän kovin ajattelemattomasti, kun
menen meritse? Kunpa ei sattuisi kovaa tuulta. -- -- Nyt ollaan
satamassa. Viipyy tässä neljä tuntia. Minkähänlainen lie tämäkin
kaupunki?... Lähden nousemaan ylös mäkeä ja tulen kauppatorille.
Yhtäkkiä äkkään edessäni jotain oudompaa, saan jonkun sekunnin
selvitellä ajatuskykyäni ennenkuin ymmärrän, että edessäni makaa pari
kaksikyttyräistä -- kameelia. Seisahdan heti tosituristin tapaan muka
piirtämään toisen niistä muistikirjaani. Se on pölynkarvainen elukka.
Silmäin ilme on kaihoisa. Enempää en osaa siitä sanoa.
Tsaritsin.
Päivä paahtaa armottomasti kivittämättömille resukaduille. Tuossa
viruu kuollut kyyhkynen katukäytävällä -- mikähän senkin on tappanut,
miksikähän ei kukaan raatoa korjaa? Tuossa tepastelee pyrstötön
valkoinen kana. Tuolla taas keskellä katua herrastelee -- suuri
sika... Muuten olisikin kaupunki ihan eloa vailla. Ei mitään liikettä
näy kaduilla. Ehkä en ole osunut parhaaseen osaan kaupunkia, arvelen.
Pitääpä kysäistä tuolta poliisilta, joka _istun_ nurkkapuodin
portailla.
-- Missä teillä on täällä pääkatu?
-- Hä? havahtaa hän ja nousee seisalleen.
-- Että mikä teillä täällä on komein katu? uudistan minä kysymykseni.
-- Pääkatu? toisin sanoakseni.
-- Ei meillä mitään pääkatua ole, hyvä herra! vastaa poliisi
ystävällisesti, nähtävästi mielissään, että joku hänenkin neuvoaan
tarvitsee tässä kuoleman valtakunnassa. -- Tämä se on se "iso katu",
lisää hän. -- Parempaa ei ole...
Lähden astelemaan suositettua katua, joka on sekin kivittämätön.
Ei mitään kaupungin merkkejä! Ainoastaan kuusi härkäparia vyöryy
karavaanina vastaani vetää jutistaen tyhjiä vankkureita perässään.
Olen läpimärkä hiestä, vaikka koetan kävellä hitaasti. Herra-jumala,
jos täytyisi asua tällaisessa sikopahnassa!... Vihdoin löydän kadun,
jonka varrella on koreaksi maalattuja kylttejä. Yhdessä kyltissä on
mahdottoman suuri venäläisen lättälakin kuva, toisessa karvalakin.
Minua kauhistaa, kun ajattelen paksua karvalakkia tässä helvetin
kuumuudessa! Tuossa taas on portilla kirjoitus: "Bjeloshweikka" ja
kovaksi tärkätyn rintapaidan kuva. Taivas nähköön! ajattelen minä:
mitä he tärkkipaidoilla täällä tekevät, jossa pehmeäkin paita on
liikaa? Ja mitä varten on tuossa koppero, jossa myydään sanomalehtiä?
Eihän kukaan niitä osta, saati lue tässä jumalattomassa helteessä.
Ja tuossa on painettu ilmoitus että teaatterissa muka näytellään
"Hispanialaista Aatelismiestä". Nuo kerjäläisetkö ne täällä
teaatterissa käyvät? Ja mitä nuo viheliäiset ajurit sitten tuossa
mököttävät? Eihän kukaan heitä tarvitse. En näe ainoatakaan ihmistä
ajurilla ajamassa. Kaupungissa ei näy ainoatakaan herraa, vielä
vähemmin herrasnaista...
Lauhdun hiukan, kun löydän kaupungin puiston, jossa saan siimeksessä
istua penkillä. Siihen vakaumukseen olen kuitenkin tullut, etten
tahtoisi asua yhtä päivää yhdessäkään Volgalais-kaupungissa, jonka
tähän asti olen nähnyt. Ja kumminkaan ei Tsaritsin liene niitä
pahimpia, päinvastoin ehkä tuorein näkemistäni ihmispesistä. Mutta
ylipäänsä nämät Venäjän kaupungit ovat kauheat. Ei meillä Suomessa
ole yhtä ainoata niin tukahduttavaa kaupunkia kuin Venäjällä, ei
ainakaan kesäiseen aikaan. Sillä meillähän miltei joka paikassa ovat
raikkaat vedet kaupunkien ilmaa viilentämässä, mutta näille eteläisen
luonnon arokaupungeille ei Volga riitä. --
Istuessani rantapuistossa, näen joelta suuren laivan laskevan
satamaan. Jään tuijottamaan maalletulijoita, jotka nousevat ylös
korkeita portaita puistoon. Tulijain joukossa on korkeavartaloinen
nuori nainen, jonka silmät välkkyvät etelämaista mailman tuskaa. Koko
olento notkahtelee etelämaista suloa. Pari silmäniskua vain -- ja se
on jo vaikuttanut...
Ah, ilma on täynnä sähköä ja minun tunteeni myös!...
Hän katoaa, mutta _se_ ei katoa... Minä hullu, joka jäinkin tähän
istumaan! Nähtävästi oli hän matkustaja ja yhtä outo Tsaritsinille
kuin minäkin. Hänen kupeellaan riippui pieni matkalaukku. Mitä
voin minä muuta tehdä kuin laskeutua alas katsomaan _sen_ laivan
nimeä, jossa hän kulkee? -- "Imperator!" Olen kai juonut liiaksi
arbuusimehua...
"Imperator" laivan edustalla näen outoja kansallisuuksia. Muutamilla
on vain karttuunipaita päällään ja housuja tuskin näkyy. Naama
päivänpolttama, mustankellertävä. Venäläisiä kerjäläisukkoja joka
askeleella naukumassa. Muutamat ovat sangen arvokkaan näköiset
kasvoiltaan. Kelpo malleja taiteilijalle. Vahinko, suuri vahinko
etten ole edes valokuvaaja. -- Sitten tulee taas joku nunna rahaa
kerjäämään. Kohta lähtee laivamme.
Kello 3 päivällä.
Horatius on muistaakseni laulanut rikoksesta, joka seuraa ihmistä
kaikkialle, keinuen hänen mukanaan laivassakin... Makaan hytissäni
hervottomana, on kuin koko ruumiini olisi tahdotonta taikinaa.
Tämä etelän lämpö hivelee hyväilevästi hermojani, mutta se myös
niitä huumaa ja huumauksellaan heikontaa. Uneksin tuoksuvista
ruusutarhoista ja itämaisesta haaremiparatiisista... ja jalkani
kietoutuvat mielikuvitukseni pumpuleihin, jotka kova todellisuus
sitten muuttaa teräviksi kiviksi, joihin itseni veriin runtelen...
-- -- --
Tuuli on kiihtynyt. Volga aaltoilee. Kannella ei näy ketään, kaikki
lepäilevät hervahtaneina hyteissään. Olen melkein varma siitä että
huomenna on kamala leikki kestettävänäni Kaspian merellä.
Viimeinen, viides ilta Volgalla.
Nyt, kun tähdet ovat syttyneet taivaalla, nyt on raskasmielisyyteni
hetki. Nyt, kun ympärilläni kaikki ovat hilpeät, koska matkansa
pian loppuu, nyt minun sydämmeni syvimmin suree. Tuuli puhaltaa
minun päälleni kuumasti, mutta sisässäni on kylmä. Iloiset pianon
sävelet kantautuvat korviini laivan salongista, mutta ne ikäänkuin
minua pilkkaavat. Mikä huvimatkailija olen?... Älkää minua moittiko,
että minä näin toivottomasti kirjoittelen Volgalla, ehkä on siihen
olemassa syynsä, jotka eivät ole niin naurettavat kuin ihmiset
luulevat. Mutta päiväkirjan lehdille olisi se selitys liian pitkä...
Minä vain kutsun teitä ottamaan osaa tähän autioon tunnelmaani
vieraalla virralla...
Istun kannella ja katselen veteen. Vastapäätä minua istuu hämärässä
yhtä äänetön neiti. Eräs vänrikki kulkee edestakaisin nuoren tytön
kanssa ympäri kansi-siltaa. Se tyttö ei ole miellyttävä, vaan näyttää
kovin nenäviisaalta ja itserakkaalta.
En koko päivänä ole puhunut sanaakaan kenellekkään ihmiselle.
Kasaanista lähtien en myös puhunut sanaakaan puoleentoista
vuorokauteen. Pietarin ja Moskovan välillä muistan myös koko ajan
olleeni vaiti.
Minä kärsin tästä äänettömyydestäni. Jotkut naiset laivalla ovat
silloin tällöin luoneet minuun uteliaansekaisia silmäyksiä, mutta ei
ole ollut rohkeutta mennä tekemään tuttavuutta heidän kanssaan. Eikä
ole haluttanutkaan. Jos joku heistä olisi puoleensa-vetävä, varmaan
olisin nyt hyvä tuttu eikä minulle ehtisi tulla ikävä. Ei kukaan
laivalla tiedä, mistä maasta olen kotoisin. Ehkä kohdeltaisiin minua
ystävällisesti, jos ilmaiseisin etten ole venäläinen. Ulkolaisesta
ovat varsinkin naiset Venäjällä aina intreseeratut. Mutta minä en
lähesty. Olen yksin ja kärsin ikävää. Volgan lempeä ilta ei ole
minulle lempeä. Tähdet ovat syttyneet taivaalla ja minun suruni on
myös syttynyt sydämmessä. Jos en olisi kipeä ja väsynyt, varmasti
nyt, jos kohta yksin, tuntisin itseni ripeämmäksi. Minä en koetakkaan
enää kirjoitella runoja. En usko enää omaan itseeni. Ei kukaan
kotimaassa, joka minut tuntee, uskoisi että kuljen viisi päivää ja
yötä Volgalla kirjoittamatta runoja. Heillä on se luulo että minä
alati sepittelen runoja. Jospa he tietäisivät, millaiset aivoni
ovat...