Laulaja sairas Pohjolan mailta,
Laulaja suomalainen,
Volga virralla kuutamo-iltana
laivan kannella seisoo.
Ei tämä luonto Pohjolan poikaa,
ei se häntä hurmaa,
Ken on Kiannan koskilla käynyt,
sille ei Volga kelpaa.
No, ilman riimiä osaa kuka tahansa runon rakentaa! Varros kun otan
uuden vauhdin, että
Volga mun suruani kantaa koittaa,
vaan ei se sitä kanna!
Ken on surrut jo Suomessai,
se sille ei lohtua anna.
Venäläinen se Volgaa kutsuu
armaaksi äidiksensä,
Suomalainen se täälläkin tuntee
orvoksi sydämmensä. --
Ähäts! Tulipas runo! Loppusointuja niitä ei joka mies rustaakkaan.
Kolmas päivä Volgalla. Samára, 21 p. elok.
Suoraan vuoteestani hyppäsin aamukävelylleni Samaraan, jonka
satamassa laiva seisoi muutamia tunteja. Katselin Vapauttaja-Keisarin
muistopatsasta... Kävin parturissa. Kun vielä mainitsen että ostin
joukon näkö-alakortteja, olenkin sanonut kaiken, mitä turistin
tarvitsee sanoa tästä unisesta kaupungista.
Olen kirjoittanut pitkän kirjeen sinne, josta menin sivu junalla.
Mokomakin huvimatkailija, joka kirjoittelee raskasmielisiä kirjeitä
Volgalta! Mutta laivassa käy kirjoittaminen niin hyvin. Kynä tuskin
värähtää kädessä.
Yhä kestää mitä ihaninta poutaa. Ollaan noin 100 peninkulman päässä
Nishnij-Novgorodista. Etelän lämpö alkaa huokua vastaan. Volgan
rannat ovat yhä hiekkaisia ja vesi kellertävää. Naftatahroja ei enää
näy.
Postikortti Volgalta.
(Laivamme kuva.)
Volga virran lainehilla
Pohjan poika lentää,
mutta Suomen koskiloita
muistelee hän sentään.
Tämän laivan kannen päällä
sieluni nyt seilaa. --
Ei oo poika poloisella
täällä omaa heilaa.
Tuhat virstaa tultu on
ja tuhat viel' on eissä. --
Ei nyt auta aprikoida
silmät kyyneleissä.
Niinkuin Volga pitkä on
ja miltei loppumaton --
Niin myös suru suuri on
ja aivan auttamaton.
Jostakin on laivaan ilmestynyt "oikeauskoinen" pappi. Hän suvaitsee
olla II luokassa. Näkyy hänellä olevan mukanaan vaimokin, ruma
nainen. Kun istun hänen vieressään, ajattelen sitä, kuinka
suuri ero on meidän pohjolaisten kirkkoherrain ja täkäläisten
"sielunpaimenten" välillä. Ei tunne mitään vetoa näihin tutustua
muusta syystä kuin uteliaisuudesta. Kello 7:n tienoissa illalla
ilmaantuu tataari III:sta luokasta II:sen luokan kannelle, valitsee
itselleen rauhallisen sopukan kokassa, riisuu tohvelinsa ja laskeutuu
polvilleen, kasvot etelään päin, (Mekka on sitä suuntaa) samaan
suuntaan, johon laivakin menee. Siinä hän äänettömänä rukoilee
noin neljännestunnin. (Piirrän hänen kuvansa). Tämän huomaa
venäläinen pappi, nauraa hykähtää pilkallisesti ja käy nykäsemässä
eukkonsakin tätä kummaa katsomaan: "Paidii smatrii kak tataarin
moolitsja!" kuulen hänen sanovan eukolleen. Ja akkakin katsomaan
ja virnistelemään. Tietysti tämä pappi pitää muhamettilaista
täydellisesti pakanana itseensä verraten. Minun tekisi mieleni
sanoa hänelle ettei tuo Mekkaan päin tähtääminen ole pahempaa
epäjumalanpalvelusta kuin -- -- --
Kyypparini näkyy minua pitävän hiukan omituisena matkustajana, kun en
tilaa juuri mitään. Mutta hulluko juomaan olutta, saati saijua, kun
saa mielinmäärin nauttia mehuisia, päänkokoisia arbuuseja!
Yöllä.
Laiva seisoo pikkukaupungin satamassa. Kaupungin nimi Wolsk. Saan
toverikseni erään harkovilaisen insinöörikokelaan ja kävelen hänen
kanssaan kaupungin puistoon. Siellä soittaa torvisoittokunta
ja kaupungin koko parahisto on kokoontunut huvittelemaan. Mitä
ihanin kuutamo-yö: Ilma on niin lämmin että tekisi mieli kulkea
paitahihasillaan. Etelä jo antaa itsensä tuntea. Meloonin ja omenan
haju täyttää koko rantaman. Täällä kasvavat jo korkeat poppelit.
Kaupungin ympärillä levitteleiksen ääretön, puuton aro. Tämä on jo
mustanmullan seutua. Samarasta alkaen ympäröivät arot Volgaa.
Sarátov, 22 p. elokuuta.
Kauhea kaupunki kesän helteessä! Ja kaukana laivasatamasta. Olen
likomärkä kuumuudesta ja kiireestä kantapäähän pölyn peitossa. Se on
hirmuista tämä etelän pöly. En voi käsittää, kuinka ihmiset voivat
elää tukahtumatta mokomassa kaupungissa. Poppelirivit pääkaduilla
eivät anna mitään varjoa. Joka puolella kaupunkia, paitsi virran,
kohoovat paljaat, kuivat hiekkavaarat, joihin aurinko armottomasti
hohtaa. Ei missään metsiä...
Satamaan palattuani raitiovaunulla tulee venäläinen nunna kerjäämään
rahaa. Sanon hänelle ääneen: "Teillä on kirkkoja jo yllinkyllin, ei
Jumala teiltä vaadi yhä uusia!" Hän katsoo minuun kummastuksesta
kirkkain silmin. Hän on vielä nuori, muodoltaan täyteläinen ja tekee
lapsekkaan yksinkertaisen vaikutuksen. Tämä on jo toinen nunna Volgan
matkallani, joka kerjää yleisöltä rahaa.
Milloin on reduktsiooni tuleva Venäjällä kirkkorikkauksiin nähden?
-- -- --
Olen kirjoitellut hytissäni joukon postikortteja. Nyt alkaa ilma jo
käydä sietämättömän lämpimäksi, saa alituisesti muutella sukkiaan
ja pestä jalkojaan itämaiseen tapaan. Mutta kyllä semmoiseen onkin
aikaa tällaisella laivaretkellä! Volgamatkalla kerkeäisi kirjoittaa
kokonaisia romaaneja, puhumattakaan yhdestä runovihkosta (Eino
Leino toki lykkäisi kymmenkunnan ja jokaisessa 101). Varmaan löytyy
lyyrikoita Venäjällä, jotka ovat panneet kokoon sievosen kokoelman
Nishnii-Novgorodin ja Astrahanin välillä. Heille se ei konsti
olekkaan, heistä kun Volga on oikein se poesiian emäsuoni.
Ai peijakas! Tänään on kotimaasta mukaani otettu voi tullut tuiki
"hulluksi": ja sulanut rasian pohjaan. Aina kun katselen tuota puista
rasiaa, muistan kaukaista Kiantaani. Se rasia on näet sieltä asti,
korpikuusen kyljestä tekaistu. "Rakas voirasiani, o Santta Racia --
et sinäkään täällä ole oikeassa ympäristössäsi!"
Kello 6 illalla.
Nyt alkaa Volgan aromailla näkyä härkiä hevosten asemesta. Tuulee
voimakkaasti etelästä, mutta se tuuli hivelee suloisesti hipiää.
Olisi ihanaa istua apposen alasti tällaisessa kuumassa tuulessa...
Kävin äsken insinöörituttavani kanssa alhaalla konehuoneessa
katsomassa, kuinka nafta palaa laivassamme. Siellä kohtasi minua
aivan toinen mailma, se mailma, jonka mukavuuksissa hemmotteleva
matkustaja tavallisesti unhoittaa. Siellä oli komeaa ja mahtavaa,
mutta siellä kävi niin kova humina, ettei voinut kuulla toisensa
puhetta, vaikka täyttä kurkkua korvaan huusi. Ja mikä hirveä kuumuus!
Mutta tyynesti seisoivat koneiden hoitajat kukin paikallaan. Siellä,
hehkuvan, puhkuvan naftan ja sähkön huikeassa valossa, tuossa
tavattomassa kuumuudessa, työskentelevät he yötä päivää, kukin 12
tuntia vuorokaudessa, ainoastaan joka kuuden, tunnin perästä saaden
vaihdon.
-- -- Ne masinistit siellä alhaalla olivat minusta paljon parempia
ihmisiä kuin me, jotka herrastelemme täällä kannella maaten laiskoina
mukavissa suojissa. Ja minua hävetti ja säälitti, kun kiipesin sieltä
ylös ja pyysin toveriani, joka huomenaamuna jää pois laivasta,
hyttiini juomaan pari maljaa malagaa. Hänenkin kanssaan johtui puhe
Tolstoihin, jota hän nuorekkaalla innostuksella tuntui enemmän
kunnioittavan kuin se herrasmies, joka seurasi minua Kasaaniin. Mutta
huomattava onkin ettei tämä mies ollut virkakahleissa. -- --
Ja taas on kuutamoyö Volgalla ja etelän tukahduttava lämpö huljuu
ilmassa. Kuljeksin edestakaisin korkealla etukannella ja mietin --
mitä miettinenkin. Tällaisina kuumina kuutamo-öinä tuntuu minusta
matkustukseni Volgalla unennäöltä, jota tulevaisuudessa olen
ihmetyksellä muisteleva. Tai näen minä itseni -- vaikka järkeni
sanoo sitä sangen tyhjäksi -- oudon romantillisessa valossa. On
kuni himmeästi lukisin jostain kirjasta elämäni vivahduksia tänäkin
kuutamo-iltana. Onhan se kummallista -- minäkö se tässä kiidän
Kaspianmertä kohden, minä, kaukaisen Kiannan soutaja?
-- -- --
Ja nyt on sydänyö ja laiva liikkuu. Istun kammiossani miltei
alastomana ja nautin vapaudestani. Tämä on jo seitsemäs yö Suomesta
lähdettyä. Jos mulla vain olisi... Jos vain olisi... Hullu se, joka
yksin lähtee! sanon vieläkin. Ei fantasiian vedenneitojen leikki mua
tyydytä. En kuutamosta minä taivahan seppänä kultanukkeja tao enkä
takoa tahdo...