Hyvä-isä, kuinka paljon olen laukannut pääkaupungin katuja! Kuinka
paljon ehtii yhdessä ainoassa päivässä. Ja kuinka paljon rahaa ehtii
tuhlata yhdessä ainoassa päivässä! Sellaisia pieniä ostoksia -- ja
kuitenkin sata markkaa. Omatuntoni soimaa minua ylellisyydestä:
olisinhan voinut tulla toimeen ilman noita koreuksia ja mukavuuksia.
Minua hävettää, kun näen ympärilläni köyhiä, joilla on tuskin leivän
palaa suuhun panna. Mutta me kaikki olemme tässä suhteessa tottuneet
tukahduttamaan omantuntomme äänen.
Parin tunnin kuluttua lähtee pikajuna. Huomenaamulla olen Pietarissa.
Ah tätä ahdistusta...
Pietarissa, 17 p. elokuuta, sunnuntaina.
Selittämätön tuska sydämmessä lähdin eilen illalla pikajunalla
Helsingistä. Tietysti ei ketään tuttavaakaan ollut saattamassa.
Painajaiseni kuitenkin pakeni, kun heti makuuvaunuun päästyäni
tapasin nuoren, siististi-puetun venäläisen ylioppilaan, jonka kanssa
antausin sanavaihtoon. Poika oli ensi kertaa matkalla Suomessa
ja kehui Helsinkiä kauniiksi kaupungiksi, Imatraa mahtavaksi
koskeksi. Puhuin hänelle Pohjois-Suomen luonnosta ja koskenlaskusta
Oulunjoella, valittaen sitä etteivät venäläiset matkustele muualla
kuin Etelä-Suomessa, aina käyden samoissa paikoissa. Hän vastasi
että olisi kyllä viehättävää pohjoisempanakin käydä, vaan kun ei
osaa maan kieltä, niin ei uskalla lähteä. Sitten koskettiin myös
suomalaisten suhdetta venäläisiin. "Täällä Suomessa kohdellaan meitä
venäläisiä niin kylmästi" sanoi hän levollisesti, ilman katkeruutta:
"kun rahaakin otetaan, niin otetaan se vastaan noin -- vähän niinkuin
ylenkatseellisesti"... Selitin hänelle, miksi näin tapahtuu. Hän
astui pois junasta Viipurin asemalla. Annoin hänelle nimikorttini ja
osoitteeni.
-- -- Pietarin läpi ajaminen ei tehnyt minuun tällä kertaa niin
tukahduttavaa vaikutusta kuin ennen. Sattui kirkas, päiväpaisteinen
aamu, ja kaikki oli sunnuntaiasussa, poissa nuot kömpelöt kuormajonot
tökeröine luokkineen, kadut puhtaina, ihmiset virkunnäköisinä;
melua synnyttämättä vierivät kautsupyöräiset, pulskat nelirattaani
pitkin Liteiniä ja Nevskiä. Nikolain-aseman kultakaluunainen vanha
ovenvartiakin tuntui niin tutulta ja otti ystävällisesti tavarani
vartioitavakseen. Ovenvartijalta ja kantajalta saa tarkalleen tietää
kaikki, mitä junien kulkuun kuuluu. -- Ja nyt istun ravintolahuoneen
penkillä ja ympärilläni käy kuhina. Pari tataarilaista tarjoilijaa,
puhtaat esiliinat polvien päällä, seisoo nojautuneena vasten seinää
vastapäätä minua, näyttäen uteliaasti katselevan minuun. Vielä on
aikaa odottaa neljä tuntia ennenkuin pääsen Moskovan-junaan. Mitä jos
ajaisin siksi aikaa Eremitaashiin.
-- -- --
Enpä olisi uskonut itseäni niin kevytmieliseksi! Nevskiä kävellessäni
pisti yht'äkkiä päähäni astua kopperoon, jossa saa oman kuvansa
viidessä minuutissa 40:stä kopeikasta. Näytän kuvassa vallan tuimalta
tiedemieheltä, joka aikoo matkustaa läpi Aasian Tiibetin eikä pelkää
napaseutujakaan! Lähetänpä kuvan suoraapäätä sille, jonka edessä
kolme päivää sitten istuin maalausmallina.
Kummallista ettei myydä kiertomatkapilettejä Venäjällä! Kävin
kansainvälisessä kiertomatkapilettien toimistossa, jossa oltiin
hyvin kohteliaita, mutta kiertomatkapiljettejä vain ei voi saada
koko Venäjällä. Olen neuvoton, minkä laivayhtiön laivan valitsen
matkustukseeni Volgalla. Muutamat laivat kulkevat monen mielestä
liian nopeasti, niin ettei huvimatkailija ehdi tarpeeksi katsella
rannoilla olevia kaupunkeja.
-- -- Ei täällä sentään niin kauheata olekkaan kuin taas olin
kuvaillut. Ja kummakseni näyn saavan itseni heti ymmärretyksi
venäjänkielellä, jota en ole puhunut koko kesänä. Ajelen "konkalla"
edestakaisin Nevskin prospektia. Sitten rohkaisen mieleni astumalla
alas maitomyymälään, jossa juon lasin hyvää maitoa. Ja nyt istun
jossakin puistossa ja syön suuria mansikoita paperitötteröstä.
Näkyy olevan jo etelänkin hedelmiä Pietarissa tarjolla: melooneja
ja persikoita. On se pieni lohdutus näillä matkoilla että saa
mielinmäärin hedelmiä. Saa nähdä, pääsenkö ilman matkapainajaista?
Se olisi enemmän kuin olen toivonut. Eilen illalla olin valmis
huutamaan koko maailmalle että: "älkää ikinä lähtekö yksiksenne
ulkomaamatkalle, sillä se on mitä kamalinta itsekidutusta!"
Olen mainiosti varustettu matkaani varten. Kapsäkkini kätkevät
aarteita. Kaikki mitä on yllä ja alla tai kollien sisässä, on
käytännöllistä ja siistiä -- ihan ensiluokan tavaraa. Kaikki on
edeltäpäin harkittu, valikoitu ja kauvan valmistettu. Niin että
ulkonaisesti olen kuin valettu tälle matkalle. Jos vain olisi toveri!
Kuka hyvänsä, jonka kanssa saisi puhua suomea -- tai vaikkapa
ruotsiakin. Täällä vieraan maan vilinässä, vieraan kielen solinassa
tuntuisi ruotsikin niin kodikkaalta, vaikka sitä puhunenkin huonommin
kuin venättä. (Tämä lienee sveesseistä kauheata!) No, faktum on nyt
se, että olen yksin ja saan itse pitää huolen yksinäisyydestäni.
-- -- --
Syödessäni annosta asemahuoneen suuressa ravintolassa, olen
tilaisuudessa tarkastamaan ympäristöäni. Ihmiset näyttävät minusta
ylipäänsä miellyttäviltä. Tuossa pieni univormuun puettu kimnasisti
niin hellästi suutelee mammaansa. Miksikä mamman ja pikku pojan
täytyy erota, sitä en ymmärrä. Mutta tuossa helistelee kannuksiaan
ankarannäköinen kenraali, hän tapaa tuttavansa everstin, joka
silloin tällöin nostaa kätensä päähineeseen ja on nähtävästi
imelästi hyvillään että hänen ylhäisyytensä suvaitsee kävellä hänen
kanssaan kuin toveri. Tuossa taas tepasteleee hienosti puettu,
kaunis ylioppilas, rillit keikarimaisesti nenällä. Hän on nähtävästi
aristokraattisesta, rikkaasta perheestä, ja varmaan on hänen
palttoonsa sisus silkistä. Ja ylioppilasrettelöihin ei hän osaa
ota... tai jos ottaa, on hän siellä niitä ihan punaisimpia. -- --
Ja nyt istun junassa II luokan makuuvaunussa, aurinko paistaa
iloisesti sisään. Ei ole kuuma eikä kylmä. Tämä on mahtava rata
tämä Pietarin ja Moskovan välinen. Joka paikassa on vähintään
kahdet kiskot vierekkäin ja tuhkatiheään pyyhkäisee toinen juna
kiljuen vastaan ja ilma puristuu ahtaalle vaunujen välissä.
Venäjällä huutavat junat kumeammalla äänellä kuin meillä Suomessa.
Sekin ääni on minusta niin venäläinen, vaikka onkin vain veturin
kurkkutorvesta...
Tshuudovo, 12 minuuttia, junanvaihto...
Nimi kajahtaa surunsuloiselta korviini, yhtäkkiä herättäen
sielussani vilkkaita muiston kuvia. Tästä poikkeaa näet rata pieneen
kylpykaupunkiin, jossa viisi vuotta takaperin, nuorena ylioppilaana,
elin ensimmäisen kauniin ja kärsimysrikkaan romaanin... Nyt kuljen
sen sivu mykkänä, lähettäen hengessäni salaisen tervehdyksen yhdelle
maailmani jaloimmista naisista. Hän oli tulevaisuuden nainen... hän
lempi, tulevaisuuden tunteilla. Se ei tyydyttänyt nykyajan janoavaa
miessielua. Ja suhde särkyi ijäksi, sillä sen täytyi...
Seison junakoridoorissa, tietämättä miten viettää aikaani. Kolme
herrasmiestä on asettunut junaikkunan eteen. Ei yksikään heistä
tiedä, että minä olen suomalainen. Yhtäkkiä kuulen yhden heistä
huudahtavan: "Aa v Finljandi'ii harashoo!" s.o.: Mutta Suomessa on
hyvä olla!
-- Niin, siellä on hyvä! vastaa toinen. Ja minä huomaan heidän
keskustelustaan että he kaikin ovat matkustaneet Suomessa, koska
rupeavat toisilleen muistelemaan Suomen "hyvyyksiä".
-- Ja ajatelkaas, sanoo yksi, -- siellä eivät edes varasta niinkuin
Pietarissa tai Moskovassa, jossa jos jättää polkupyörän etehiseen,
niin se heti viedään! Ja esimerkkinä kansamme rehellisyydestä, kertoi
hän, että kerran oli unohtanut rahakukkaronsa pöydälle ja ilokseen
löytänyt sen siitä ilman että siihen oli koskettu.
-- Eikös se ollut ihmeellistä: se oli samalla paikalla, juuri justiin
samalla paikalla!
-- Rehellisyys Suomessa on melkoisesti kehittynyt, vakuutti toinen.
-- Ja sitten he kehuivat Helsingin ruoka-aterioita ja Kappelia, jota
muikeasti nimittivät Kapélje...
-- Ja kuinka mainioita sikaarejakin sieltä saa ostaa!
-- Da-da-daa! sanoi toinen miltei maiskuttaen suutaan. Sitten he
hetkeksi vaikenivat puhallellen savuja.
-- Vaan kaupungeissa ne siellä puhuvat vain ruotsia, virkkoi taas
yksi. Ruotsin kielellä näkyisi hyvin tulevankin toimeen Suomessa.
-- Niin kyllä, sanoi toinen, joka oli upseeri; -- vaan maaseuduilla
siellä sentään puhuvat suomea. Eikä vähintäkään se kieli ole
ruotsinkielen kaltaista. (Tätä he aina ihmettelevät.)
-- Kummallista kieltä tosiaan se suomenkieli! huudahti taas yksi. --
Mitähän kielilajia se oikeastaan lienee? Lättiläistä sukuperääkö vai
mitä?
-- Ei, kyllä se on vironkielen sukua, tiesi upseeri.
Tämän jälkeen lausui joku arvostelun suomenkielen kauneudesta -- tai
rumuudestako lie ollut, sillä en parhaalla tahdollanikaan voinut
erottaa, mitä sanottiin. Tavallisesti arvostelevat venäläiset
suomenkielen tuollaiseksi kolisevaksi, töksähteleväksi kieleksi,
jossa on muka liian paljon k:ta, mutta ruotsinkieltä kiittävät
he soinnukkaaksi. Ne, jotka ovat kuulleet suomenkielen laulussa,
tunnustavat sen sentään musikaaliseksi.
Moskova, 18 p. elokuuta.
Kielimiehet sanovat Moskovan saaneen nimensä suomalaisesta sanasta
"moska" ja sen minä mielelläni uskon. Nytkin otti kauhea vesisade
minut vastaan ja likaisen näyn tarjosi tämä liastaan tunnettu
suurkaupunki, kun virstamääriä sen läpi ajelin rämisevissä rattaissa
kuomun alla istuen. Mitäpä minä Kremlistä tai Pushkinin patsaista! --
Olen tyytyväinen että saan heittää ison kapsäkkini pois matkastani.
Paraikaa istun erään suomalaisen perheen salissa odottaen isäntäväen
kotiintuloa kesähuvilastaan. Junan lähtöön Nishnii-Novgorodiin on
7 tuntia. Tänne olen pyytänyt tulevalta matkatoveriltani lähempiä
määräyksiä yhtymäpaikasta Kaukaasian rajoilla. -- -- -- Aivan
oikein: tuore sähkösanoma, joka on pöydällä, koskee minua ja
kuuluu suomennettuna: "Sanokaa hänelle: Taganrog, Poste restante,
Wladikavkas: Europa 25". Tämä merkitsee että voin kirjoittaa
toverilleni Taganrogiin, mutta Wladikavkasissa tapaamme toisemme
"Europa"-nimisessä hotellissa 25 päivä tätä kuuta.
Viena.
Tämä on se menneen keväisten stipendiaattein "hätähotelli"
Moskovassa. Täällä tapasin ihmeekseni erään tuttavani, suomalaisen
maisterismiehen, joka sanoi tutkivansa synodaali-arkistojen pölyä
tässä kaupungissa. Nytkin läksi se onneton tohtorin-kisälli
arkistoihinsa ja minä jäin lepäämään hänen vuoteeseensa.
Petergof ravintolassa kello 3.
"Ruotsalainen aamiainen" on mainio. Restorangi mitä hienoimpia. Istun
punasessa samettidivaanissa nojautuen korkeaan selustimeen. Suurista
kristallilasi-ikkunoista tarjoutuu näky Kremlin muurille. Olen ylpeä
että osaan jotakuinkin käyttäytyä niinkuin tällaisissa suurissa
hotelleissa pitää. Mistä ihmeestä säänkin tämän ryhdin? (joka on
valhe). Huomaan peilistä myös että uusi pukuni istuu kuin valettu;
takkini rinnassa paistaa kullattu leijona-vaakuna... eivätköhän vain
kyypparit luule joksikin kreiviksi? koskapa noin kunnioituksella
katsovat...
Mutta tunnen häpeää syödessäni tätä ylellistä aamiaista. Ikkunasta
näen repaleisia kerjäläisiä. -- -- --
Junassa Nishnii-Novgorodiin.
Taistelemalla sai kantajani minulle valloitetuksi makuupaikan.
Venäjän kantajia täytyy ylipäänsä kiittää heidän suuresta
ystävällisyydestään ja huomaavaisuudestaan matkustajia kohtaan.
He hoitavat outoa kulkijaa kuin pientä lasta. Ja minusta he ovat
ainoat henkilöt koko Venäjän virkaluokassa, joihin voi luottaa.
Heille voi antaa koko rahakukkaronsa piletin ostoa varten ja itse
mennä tuntikausiksi syömään aseman ravintolaan -- eikä tarvitse
peljätä että he kopeikkaakaan varastaisivat. Tietysti varovainen
matkustavainen kuitenkin tarkoin katsoo kantajansa numeron.
Tavallinen näytelmä venäläisessä junassa: esirippu nousee ja
esiripun takaa ilmaantuu pitkähiuksinen olento, kultainen risti
rinnalla, tekee äänettömiä kumarruksia matkustavaisten edessä, tulee
minunkin eteeni ja mutisee rahanlahjoittamisesta jonkun "pyhyyden"
rakentamiseen. Ajattelen vastata hänelle että: miksi te ristiveljet
yhä niitä kirkkojanne rakentelette ja tuhlaatte kaikki varanne,
vaikka kansa ympärillä näljässä kiemurtelee! Mutta sanon vain
siivosti: "Suokaa anteeksi -- en ole venäläinen" -- ja kauhtananiekka
poistuu heti edestäni.
Sitten tulee nuori, hienosti puettu rilliniekka insinööri minua
puhuttelemaan.
-- Mikä se tuo merkki teillä on rinnassa? kysyy hän kohteliaasti.
-- Suomen vaakuna, -- vastaan minä lujasti.
-- Miksi te sitä kannatte? Mitä se merkitsee? utelee hän.
-- Käytän sitä isänmaallisena merkkinäni, jotta kansalaiseni minut
tuntisivat täällä, kun eivät muuten erota omakseen, -- selitän minä.
-- Se on sangen kaunis merkki! kehuu hän. -- Erinomaisen kaunis!...
Sitten kääntyy hänen huomionsa kellonperääni, jossa riippuu hopeinen
mitali Helsingin laulujuhlan muistoksi sekä pieni hopeainen kantele.
Tämän jälkeen saan tehdä selkoa kompositsiooni-liinakauluksestani ja
manseteistani, jollaisia ei kuulu Venäjällä saavan. -- Tulee minua
myös puhuttelemaan eräs Venäjän saksalainen, alkaen keskustelun
saksankielellä, joka on minun "Akilleen kantapääni." ("Eine kleine").
Aurinko laskee tulipunaisena lakeuden reunaan. Pimeä alkaa jo kello
8 ja kynttilät sytytetään vaunussa. Laitan yötilani tällä kertaa
alalaverille. Vaikka en ylimalkaan pelkää varkauksia, tunnen tällä
erää kuitenkin hiukan sentapaista tunnetta, koska tuttavani insinööri
on minua varoittanut. Kuuluvat olevan paraikaa Venäjän suurimmat
markkinat Nishniissä, jotka kestävät kuukauden ajan, ja sentähden
on kaikellaisia "itäisiä" kansallisuuksia liikkeessä, sanoo hän.
Myös vaunujen seinillä on juhlallisia varoitusplakaatteja yleisölle
pitämään silmällä tavaroitaan, "joiden katoamisesta rautatiehallitus
ei vastaa" (Pietarin ja Moskovan välisellä radalla varoitti
santarmipoliisihallitus yleisöä tuomasta koiria asemasaleihin ilman
kuonokoppaa ja ketjua). Yön kuluessa säpsähdän usein, kun olen
tuntevinani että joku koettaa vetää lompakkoa housuntaskustani. Se on
kuitenkin paljasta mielikuvitusta...
Nishnii-Novgorod, 19 p. elokuuta.
"Volgan syrjäjoet ovat Kama ja Oka" luettiin ennen maantieteessä.
Tänään olen ajanut Okan ylitse. Nishnii näyttää vilkkaalta
kaupungilta. Jokitörmät ovat korkeat. Annan itseni nostaa
elevaattorilla ylös vuorelle, jossa on vanhan linnan rauniot (sama
mulle, mikä historiallinen merkitys niillä on!) Vai tuo nyt on "äiti"
Volga, joka tuossa allani pomottaa kihisten täynnänsä laivoja ja
arbuusilotjia. -- Minulla on satunnainen matkatoveri Kasaaniin asti.
Äsken juuri tutustuimme. Meillä on yhteinen makuuhytti. Hän sanoo
olevansa joku juris-konsuli keisarillisten tilusten hallituksessa.
Tulen vähän araksi... Piletti II luokassa Kaukaasiaan asti maksaa
täältä 23 ruplaa 75 kopeikkaa. Valitsin "Kaukaasia ja Merkurius"
yhtiön nopeakulkuisen laivan, jonka nimi on "Konstantin Kaufman" --
mielestäni epärunollinen nimi Volgamatkalle.
Odottaessani laivan lähtöä täydentelen eväskoriani, jossa
on hyvyyksiä Hämeestä ja Helsingistä asti, venäläisilläkin
ruokavaroilla, muun muassa vahahunajalla, josta kiskotaan isompi
hinta kuin puhtaasta hunajasta -- siitä syystä, kuten toverini
selittää, että venäläiset suusta sylkemästään vahasta valmistavat
kynttilöitä -- "jumalalle". -- Aikomukseni on kulkea alas Volgaa
omissa ruuissani ja ainoastaan päivällisannos syödä laivasta. Näin
tekevät kaikki turistit, jotka kunnioittavat kukkaroaan.
Volgalla, ensimmäinen ilta.
No niin. Onhan tuo jonkinlainen joki tää Volga! Leveämpi kuin
Oulunjoki, mutta leveämmäksi olin sitä sittenkin mielessäni
kuvitellut. Millainenko on ero Volgan tukkijätkän ja Oulujoen
tervajunnun välillä! Ei täällä ainakaan soutaa osata niinkuin
Suomessa, ei venettä sauvoa, ja koskenlaskusta, siitä maailman
mainioimmasta koskenlaskusta, ei tunnu hajuakaan -- sillä koskia ei
ole olemassakaan. Hm... --. Mikä joki se on, jossa ei löydy koskia
--? Ja purjehtia ei myöskään osata. Purjeveneitä, vielä vähemmin
sluuppia, ei näy ainoatakaan. En siis turhaan siellä Muhosjoella
kaiholla hyvästellyt Lehtolaisen säkkipurjetta (Vaikka se olikin niin
musta, niin tuntuu se muistossa ihan valkoiselta).
Sitävastoin kihisee koko Volga laivoista, jotka käyvät kaikki
siipirattailla, ei propellilla. -- On ilta. Aurinko laskee
tulipunaisena jokitörmän taa. Heti syttyy sitä vastapäätä toisen
rannan takaa kuu, joka juuri tänään on täysi. Samalla syttyvät myös
laivallamme kirkkaat sähkölamput. Lasketaan suuren lastilaivan
kylkeen (barshá) ja otetaan naftaa. Laivoihin Volgalla ei näet
käytetä polttopuita, vaan silkkaa naftaa, jota kuljetetaan Baku'sta,
Kaspian rannalta. Siitä syystä on Volgan vesikin monin paikoin
pinnaltaan naftansekaista, kimallellen sateenkaaren väreissä. Nämät
rasvatahrat vievät mielestäni Volgalta sen kaiken runollisuuden!
Mutta venäläinen runoilija, virittäessään ylistyslaulunsa Volgalle,
ei tietysti puhu mitään näistä tahroista.
Menemme kajuttaan ja väännämme sähköllekin palamaan. Toverini rupeaa
vilkkaasti keskustelemaan. Huomaan ilokseni että hän edes osaksi on
vapaamielinen herra. Hän puhuu suurella ihastuksella Leo Tolstoin
hyökkäyksestä pappisvaltaa vastaan ja venäläisen kirkkoelämän
paljastuksesta. Hän sanoo sen sattuneen ihan "naulan päähän".
Mutta "Ylösnousemus"-romaania hän ankarasti kritiseeraa, moittien
tekijää tendenssistä, joka muka estää lukijan vapaasti muodostamasta
ajatuksiaan. "Siinä kirjassa Tolstoi sitoo lukijan sielun, tahtoo
väkisten pakottaa hänet ajattelemaan juuri niinkuin hän itse". Sitten
koskettiin myös kysymystä ylioppilasmeteleistä ja talonpoikien
toimeenpanemasta maakartanoiden poltosta Etelä-Venäjällä. Tämä
herrasmies moitti ylioppilaita ankarasti, hyväksyen sen että heitä
rangaistaan silloin, kun he sekaantuvat valtiollisiin asioihin. Hän
sanoi ettei ole lainkaan liikaa, jos hirtettäisiin ne ylioppilaat,
jotka muka ovat kiihoittaneet talonpoikia. -- Eikö se ole
merkillistä, että "sivistynyt" ihminen Venäjällä voi hyväksyä toisen
"sivistyneen" hirttämisen? Mutta miksi antautua ajattelemaan näitä
surullisen ristiriitaisia asioita juuri Volgalla... Nythän ilta on
kaunis ja kuutamon säteet vipajavat pimeässä virrassa. On todellakin
vähän niinkuin ihanaa. Jos olisi hyvä naistoveri, niin olisipa oikein
runollistakin. Hytissäni maaten ylälaverilla voin nähdä läpi yön kuun
puoliavoimesta ikkunasta...
Kasaani, 20 p. elokuuta.
Aamupäivä. Saatoin laivatoverini ajurissa kaupunkiin ja tulin
sähkövaunulla takaisin satamaan. Kasaanissa en kuitenkaan mitään
erinomaista ehtinyt huomata -- lieneekö siellä sitä olemassakaan.
Tuo juriskonsulikin oli minulle edeltäpäin sanonut, että Kasaani on
mitätön kaupunki, jota ei kannata katsella. -- -- --
Laiva kulkee, päivä paistaa, nyt olen hytissäni yksin herrana, ja
se on kyllä mukava. Päivälliseksi tilaan annoksen Volgan kehuttua
valkoista sampikalaa "sterlettiä", höystäen sitä vanhalla malagalla,
jota on mukanani Helsingistä asti.
-- -- Oleskelen milloin minkin luokan kannella. I luokassa on seurue,
joka puhuu ainoastaan ranskaa, mutta jos kieli lieneekin hienoa,
eivät ihmiset sitä vaikutusta tee. III luokan kannella on muutamia
mongoolilaisia tataareja, joista yksi, lihava äijä, istuu penkillä
itämaisesti jalat ristissä allaan. (Koetan piirtää hänen kuvansa).
Matkustavaisten joukossa ei ole yhtään ainoata naista, jonka kanssa
tekisi mieli tutustua! Tämä on suuri vahinko sille, joka ensi
kertaa Volgalla matkustaa. Sillä ainoastaan naissulon pehmentämässä
mielialassa voisi matka alas Volgaa tuntua viehättävältä ja jättää
runollisen muiston. Samoin kuin palava nafta tätä laivaa liikuttaa,
samoin eloisa nainen synkän nuoren miehen sielun lämpimänä pitäisi.
Sehän on selvää!
Miten ihmeessä siis kuluttaa aikansa? Ei jaksa aina vain katsella
Volgan rantoja, ei jaksa aina vain lukea Maksim Gorjkia -- ja
oma runosuoni on poikki... -- Vähän väliä tulla öhkäsee vastaan
hinaajalaivoja vetäen perässään äärettömän isoja ja pitkiä proomuja,
barsheja, joiden kannella kulkee kokonaisia kartanoita. Tuontuostakin
ajaa päristää vastaan myös joku matkustajalaiva. Monella on
komea nimi kyljessään: "Ruhtinas", "Ruhtinatar", "Tsaaritar",
"Imperator", "Sotamarsalkka Gurko", "Kristoffer Kolumbus" j.m.s.
Meidän "Konstantin Kaufman" viheltää hihkasee jokaiselle varoituksen
jo kaukaa. Joka kerta kun laiva viheltää, vastaa kaiku räikeästi
muutaman sekunnin perästä Volgan oikeanpuolisesta rannasta, joka on
jyrkkä. Koko päivän kestää mitä ihaninta kesäilmaa, aurinko paistaa
lämpimästi silmiin ja leuto tuulen henki käy virkeästi vastaan, mutta
aaltoja ei ole. Istun avopäin kannella ja lueskelen "Kaukaasian
opasta".
-- -- --
Hiisi vieköön, ei Volga sentään minusta ole mitään Kiannanjoen
rinnalla! Tämän ainoa komeus on sen leveys ja pituus, vaan siinä
onkin kaikki. Volgan hiekkarannat ovat sangen yksitoikkoiset, eivätkä
nuot, matalat metsät, jotka tähän asti olen nähnyt, ole mistään
kotoisin. Koko Volga on senkin suhteen yksitoikkoinen, ettei siinä
näe lahtia, ei edes poukamia, vielä vähemmin saaria. Ja vesi on
jokapaikassa kellertävän sameaa, öljytahraista tai muuten likaista,
sillä nuot tuhannet laivat, jotka alati edestakaisin kyntävät
Volgaa, heittävät joka päivä kaiken epäsiisteytensä virtaan. Volga
on rehellisesti sanoen Venäjän suurin lokaviemäri, sillä siihenhän
sivujokia myöten valuu kaikki Moskovankin saasta ja satojen muiden
kaupunkien ja kylien moska. Vai eikö tämä ole totta?
Simbirsk.
Ken oli se, joka astui laivaamme? Hän itki niin katkerasti
erotessaan saattajistaan. Kaikkien huomio kääntyi häneen... Ja kun
laivamme ulkoontui satamasta ja Simbirskin tulet jäivät taaksemme
hohtamaan jokirinteeltä, seisoi eräs nuori talonpoika nojautuneena
laivan aitaan, otti lakin pois päästään ja teki kymmeniä kertoja
ristinmerkin tuijottaen hartaana päin jääpyvään kaupunkiin. Siinä
oli jotain kaunista, vaikka ristinmerkin tekeminen minusta onkin
itsessään epämiellyttävää. --
Nyt on mitä ihanin kuutamo-ilta. Kuutamo-ilta Volgalla! Jos olisin
entinen itseni, voisinpa runoksi pistää tällaisena iltana virralla
vieraallakin. En ole koko päivänä Kasaanista lähtien puhunut
sanaakaan kenellekään. Eikä kukaan minulle. Sydämmeni on suruinen,
mutta on tässä jotain suloakin. Olen huomannut, että tämä tasainen
kulku Volgalla vaikuttaa minuun terveellisesti. Mutta hytissäni olen
yksin. Voi! minun ei ikinä pitäisi olla yksin... Kirottu Deemon
lentää perässäni Volgallakin...
Mitä jos ajan kuluksi kuitenkin koettaisin entistä konstia: