Yhden päivän olen vasta ollut täällä Hämeessä ja jo nyt tunnen,
mitä aina olen tuntenut Etelä-Suomessa oleskellessani: ahtautta,
ah--ta--ut--ta! Ihmiset asuvat täällä liian liki toisiaan. Tokko
voin koteutua taloon, johon kuuluu rähinää naapurin pellolta tai
näkyy mökkejä ja rannassa rapistelevia kakaroita --? Sillä vaikka
nuo vedessä polskaroivat lapsukaiset ja tuo kallellaan törröttävä
hökkeli itsessään ovatkin kotoisia näkyjä, joissa on miellyttävää
runollisuutta, niin ne kuitenkin minua häiritsevät, kun ne aina
viruvat tuossa ihan nenäni alla.
Huomaatte minun olevan huonolla tuulella tänään. Niin, yhtäkkiä
se alkoi, kun äsken menin rantaan ja huomasin venheen olevan
rautaketjulla kiinni puussa. Mitä peeveliä oli rautaketjulla ja
lepällä tekemistä venheen kanssa, joka on luotu vapautta varten? Kas
tämä se minuun pisti ja siitä koko napina alkoi. Rosvojako täällä
peljättiin, vai mitä? Ei siellä Kiannan rannoilla sinä ilmoisna
ikinä sidottaisi venhekultaa rautaketjulla kiinni puuhun, ei edes
rullalangalla! Se, veden keijunen, lekottelee siellä aina vapaana,
airot valmiina hankasissaan, ikäänkuin kuiskaten: "tule ja ota,
tule ja ota! lykkää vesille, veli kulta!" Niin siellä, mutta täällä
--! Ja sitten lisäytyi tumma tuuleni siitäkin, että lähtiessäni
kävelylle huomasin, etten suoraapäätä voinutkaan painautua korpeen,
vaan oli ensin kuljettava ikävästi pitkää kujaa, johon lehmät --
nuo luonnon ikityhmät sorkkelehtijat -- olivat lätyskäisen leimansa
painaneet ja jossa Aatamin valkoiset jalkineet rumasti mustuivat.
Ja jos yritin maantielle, niin siellä oli heti vastassa tusina
torppia molemmin puolin tietä, sekä porsaita, eläviä porsaita... Oi
taivasten tekijä!... Onko tämä suomalaista kesänautintoa --? Ei!
ja tuhat kertaa ei! Meillä, siellä Kajaanin takamailla, kulkevat
lehmät omia kujiansa -- sikoja siellä ei teki viljelläkkään -- ja
ihmislapsi pääsee kymmenellä askeleella metsän peittoon kymmentä eri
polkua ja jokaisella saa huutaa huikaista rintansa täydeltä että
"hihhei sinä Tapion tantere!" -- eikä sitä ääntä ota vastaan muu kuin
sakea korpi, joka jylhästi vastaan jymähtää. Vaan kuka täällä ilkeää
huutaa hihkaista? -- heti hulluksi luultaisiin ja siihen kokoontuisi
ympärille kylän ämmät ja lehmät, lapset ja porsaat, kukatiesi
maapoliisikin... Tämä on hengen orjuutta, sanon minä.
Niin, kaunista, kaunistahan teillä täällä kyllä on, täällä Hämeessä:
tuo väkevästi tuoksuva apilasniitty on suloinen, nuot suuret
sinikellot ovat ihanat, nämät mansikat ovat makeat, koivikko tuossa
on korea ja järvi kuin vieraskamarin peili -- mutta se kaikki on
niin pienissä kappaleissa annettua, niin liki likistettyä, pientä
ja pikkusievää... Ei, ehei! Olkoon majani kuinka matala tahansa,
olkoon se kuinka köyhä hyvänsä, mutta seisköön se korkealla vaaralla
keskessä koskemattoman korven, niin että tiedän olevani yksin mun
kotini polkujen astuja, yksin sen kumpujen kiipeejä ja laaksojen
laulaja, yksin sen venevalkaman valtijas ja kotilahteni laineilla
soutaja. Älköön kalkatelko vieraan karjan kello kotini aitojen
vierillä, älköönkä naapurin porsaan röhkintä saastuttako kotilehtoni
pyhää tunnelmaa. Kiljahdelkoon siellä vaan mieluummin pörröinen
kontio ja repiköönpä lehmiänikin, vaan älköön ikinä naapurin
naudat mun kotiveräjälläni möliskö! Kianta, uljas avara Kiantani!
sinä Pohjanmaan simpukka -- uhraisinpa paljon, paljon, jos sinut
hylkäisin! Se on sanottu!