Brrr... minua värisyttää! Tultiin keskiyöllä pimeässä kello 1
seuduissa tämän talon rantaan. Se on pikkuinen resutalo, nimeltä
Kaivanto. Minua oli kovasti vilustanut tuulessa tynnyrien päällä.
Olin maannut koko ajan, väliin unen horroksissa. Kompuroimme
Lehtolaisen kanssa ylös pihaan ja astuimme pirttiin. Sieltä
löyhähti vastaan tukala lämmin. Laattialla näytti makaavan joukko
miehiä, karsinan puolella puolialastonta emäntäväkeä. Lehtolainen
herättelemään: "Kuulkaahan emäntä -- kuulkaahan emäntä!"... Vastaan
kuuluu muutamia voihkauksia ja ähkäyksiä. "Kuulkaahan emäntä: oisko
sitä talossa kamarin tapaista tuolle maisterille nukkumasijaksi?"
-- Eihän sitä meillä mitään kamaria oo, -- saa emäntä sanotuksi
unisella äänellä, nousematta vuoteestaan. Sitten hän lisää: mikä
maisteri se on?
-- Onpahan se muuan... Kiannan rovastin poika, sanoi Lehtolainen.
-- Pappiko se on vai? kysyi emäntä.
-- Ei se pappi oo, muu maisteri se on.
Hetken äänettömyys. Sitten virkkoi taas emäntä makuultaan:
-- Jos se oisi semmoinen maisteri, joka lapsen ristisi?
-- En minä pappi ole! äännän minä ovisuusta. -- Veljeni se on pappi.
-- Velimiehet sillä on pappeja -- toisti Lehtolainenkin totisena.
-- Ka ei oo huonetta. Oisi se tuolla kellokauppiaalla kamari-pahanen,
vaan siellä makaavat yhessä sen Koiton kapteenin kanssa...
Mikäs neuvoksi? ei tehnyt mieleni umpimähkää laskeutua makaavain
toveriksi tuohon pieneen pirttiin, joka kihisi russakoita...
-- Menkäähän Lehtolainen makaamaan, kyllä minä saatan valvoakkin.
Niin lähdin ulos pimeään yöhön. Hapuilin ulos pihasta ja löysin
ilokseni heinäladon, jonka vasta sisäänkannetuille nurmille
levitin raanuni, ja märät pieksut riisuttuani ja sukat muutettuani
työnsin jalkani heiniin. Rakastan intohimoisesti näitä suomalaisia
heinälatoja! Tässä tuntui niin hyvältä köllöttää että pelkästä
riemusta en tahtonut päästä nukkumaan. Mutta tätä iloa ei kauvan
kestänyt. Kolmisen tunnin kuluttua heräsin siihen että vesikarpaloita
tipahteli vasten kasvojani. Oli ruvennut synkästi satamaan ja katto
vuoti niin että romisi. Nyt minulla on vilu. Tässä tuulessa ja
sateessa käy ikäväksi lähteä taipaleelle. Vielä on 3 penikulmaa
Vaalaan, suurimmat Oulujärven seljät edessä... Lähdenpä tästä
katsomaan, joko tervamieheni ovat nousseet. Eivät näet tiedä kukaan,
mihin olen kadonnut...
Vaala, kello 10 aamulla.
Koko Oulunjärvi siis purjehtimalla päästä päähän -- seitsemän ja
puoli peninkulmaa. Vakavasti purjehtii tervalasti. Ei semmoisessa
tuulessa tyhjä vene kellistymättä kestäisi. Nopeus on penikulma
tunnissa. Loppumatkalla taas alkoi sataa ja hellittämättömässä
tuulessa rupesin tuntemaan tuon kummallisen matkataudin oireita.
Tämä on mitä iljettävintä. Elämän tunto menee ihan hiiteen ja ihailu
Oulunjärveen on vaarassa laimeta... Parhaassa vauhdissa ollessa
lentää yhtäkkiä aivojeni läpi seuraava kuva: tuuli rytkäyttää veneen
kallelleen, lasti solahtaa toiselle laidalle, minä vierähdän yli
laidan järveen ja ehdin hukkua ennenkuin kerkeävät kääntää pitkän
veneen. Lehtolainen tulee takaisin Kiannalle ja kertoo rauhallisesti:
"Ka oisihan se matka meitä muuten lykästänyt, kun oli myötätuuli
Oulunjärvellä, vaan se maisteri kun sattui hukkumaan..." Miksi ihan
tahdon uskoa että näin käy -- tyhjää! Minä en vähääkään pelkää.
Vaala on mitättömämpi paikka kuin tavallisesti luullaan. Yritän
suuttua siitä, etten saa olla matkailijakodissa, joka on luvattu
jollekkin englantilaiselle onkimiehelle -- ja että täytyy märkänä,
vilustuneena ja pahoinvoipana työntyä sisään pirttiin, joka on
täynnä rähiseviä tukkimiehiä ja tupakan savua. Kohta kuitenkin
lauhdun ja lepyn -- täällä on kuitenkin lämmintä ja tukkilaiset ovat
gentlemanneja: ne panevat sukkani ja saappaani kuivamaan. Sääli uusia
pieksujani! Niiden siro malli on mennyt pilalle.
-- -- Merkillinen yhteensattuma! Juuri kun olen lähdössä Vaalasta
ja juoksen katsomaan laivaa, joka on saapunut Kajaanista, huomaan
yhtäkkiä seisovani tutun ihmisen edessä. Hän kertoo lähteneensä
Hyrynsalmelta tuntia myöhemmin kuin minä siitä olin sivu laskenut
ja ajaneensa hevoskyydillä Kajaaniin. Niin saan matkatoverin, sillä
Lehtolainen suostuu ottamaan ryökkynän saman lastin päälle.
Ja nyt lähdetään solumaan alas mahtavaa Niskakoskea, jossa on
seuraavat polvet: Kanto, Vääräkorva, Siitari, Oterma, Kovero ja
Nuoju. Sitten on Ahmanen ja Utanen ja edessäpäin Sotkakoski. Neiti
Kr. on ensi kertaa tällaisella matkalla ja on aina hauska olla sen
oppaana, joka ensi kertaa alas koskia matkaa. Kaikesta päättäen
on hän reipas tyttö. Poikkeamme Laitilassa kahvia juomassa ja
orjantappuraruusut rintaamme taittamassa. Kova ukkosen ilma yrittää
tavata meidät Utajärvellä. Pakenemme purjeissa jumalanilman tieltä,
takana taivas musta kuin horna, edessä mailleen menevä ihana
ilta-aurinko. On huumaavan jännittävää olla vesillä ennen myrskyn
puhkeamista. Tätä minä rakastan!
Merilässä samana iltana kello 8.
Kiitos ja kunnia matkailijayhdistykselle. Tämä Merilä on kaunis ja
hauska huvila Pyhäkosken niskassa. Istumme niin tuttavallisesti
sen siistissä salissa, tuli loimuaa niin kodikkaasti pesässä ja
emäntärouva puuhaa meille Lahmannin kaakaota. Vaalasta lähtien olen
saanut luvan puhua ruotsia, jota -- kumma kyllä -- olen solkannut.
Prinsiippinihän myöntää puhua naisten kanssa ruotsia, jos he
ovat herttaisia, mutta nuorten miesten kanssa ei milloinkaan, ei
milloinkaan, jos he ovat Suomessa syntyneet! No, se nyt ei oikeastaan
kuulu tähän. Ihmeellistä muuten että tänä kesänä niin monta kertaa
olen yhteentörmännyt juuri tämän neidin kanssa. Alussa kesää
oleskellessani Etelä-Suomessa, kohtasin hänet siellä joka paikassa
tahtomattanikin, ja nyt kun luulen olevani rauhassa erämaassa, tapaan
hänet yhtäkkiä täälläkin. Mitä se semmoinen tietää? Eiköhän tämä ole
sitä, jota romaanikielellä kutsutaan "kohtalon ivaksi". -- --
Äärettömän kuollutta muuten joki-elämä tähän aikaan! Ei ainoatakaan
muuta tervalastia liikkeellä, vaikka niitä ennen on vilissyt
sadottain, milloin olen tästä kulkenut. Syynä tähän seisaukseen on
nähtävästi hiljattain alkanut heinänteko ihmisillä. Illalla myöhemmin
kävästessäni jokitörmällä, näen vihoviimeinkin pari lastivenettä
laskevan Merilän rantaan. -- Mistä tervalasti? huudan lystikseni. --
Kuhmosta ollaan! kuuluu vastaus melaa hoitavan ukon suusta. --
Kuhmo-Junnu! lisää hän omituisen muikealla äänellä, ikäänkuin tekisi
pilaa omasta itsestään. Se merkitsee samaa kuin: "Kuhmon sydänmaista
ne tämmöiset moukat vuovaa, vaan ihmisiä sitä silti mekin ollaan."
Tuntuupa ihanalta laskeutua oikeaan vuoteeseen. Neiti nukkuu
viereisessä salissa -- olemme ihan kahden koko matkailijahuvilassa.
Elokuun yö niin murheellisesti pehmoinen. Kello 3 aamulla on määrä jo
nousta ylös.