Olen viettänyt unettomasti ne muutamat tunnit, jotka olen maannut
vuoteessa. Sääsket, tuo Pohjanmaan ikuinen vitsaus, ovat estäneet
minua saamasta hetkenkään rauhaa.
Kun hiivin ulos, kohtaa minua ihana kesä-aamu. Hyrynjärvi
hohtaa lasikirkkaana, aurinko on juuri noussut, mutta piileksii
myhäillen pehmoisten hattarain takana. Kostea lämmin lehahtaa
syvään keuhkoihini. Hengitän täysin siemauksin tuoreen nurmiheinän
ja apilaskukkain tuoksua ja astelen hiljaa salmen valkoiseksi
maalatun sillan ylitse jokirantaan, jossa ei vielä näy mitään
liikettä -- tervamieheni nähtävästi nukkuvat, mutta laskumies jo
odottaa. Sivutseni soutaa hilpeä joukko heinäväkeä viikatteineen
ja haravoineen. Jospa olisin yksi noista!... Olen hiipinyt
ulos välittämättä aamukahvista. Surkeaa, kun ei ihmisillä ole
terveellisempää juomaa! Minulle tämä aine on suorastaan myrkkyä...
Tuntia myöhemmin.
Juuri ikään lähdetään solumaan alas Hyrynsalmen koskia, se
herttainen laskumies vanha Eero melassa. Koetanpa huvin vuoksi
kirjoittaa "in medias res", istuen tervatynnyrien päällä. Nyt se
alkaa... Juhlallinen kohina kuuluu vastaan... Venhe heilahtelee...
Vaahtoa pärskähtelee... Nyt roiskahti hyökyaalto hattulaudan ja
räpeen välistä hiukan kastellen soutaja-Kallea. Samassa ollaan jo
alhaalla -- ei peijakas vieköön tässä ehdi kirjoittaa -- kohina jää
taaksepäin. Se oli vain pikkuinen koski, nimeltä Siitti. Soudetaan
tyynipintaista suvantoa. Taaspa kiihtyy virta ja alkaa ensin kuulua
pientä pihinää aivan kuin puuropata kiehuisi tulella. Porina vahvenee
vahvenemistaan. Jo nielaisee meidät uusi koski. Vilkasta vauhtia
syöksyy pitkä paltamo pauhujen syliin jykevästi notkahdellen ja
rusahdellen mennessään. Istun keskellä venhettä "pintan" takana.
Tällä paikalla tarvitsee vähän varoa kastumista. Sekin oli vain
pienonen koski Väärä, Mutta kaikki on ollut vasta alkusoittoa suureen
sinfoniaan, joka nyt on tulossa. Se on se sinfonia, jota soittaa
Seitsenoikea. Alkaa hiukan sataa vettä. Sangen proosallista, mutta
runoilija varmaan huudahtaisi: taivas itkee liikutuksesta! Jo kuuluu
pauhu. Nyt mennään -- nytpä mennään -- hei helkkuna kuinka heiluttaa!
kohta en saata kirjoittaa -- anteeksi -- -- -- Sataa vettä paperini
päälle... Hemmetti! Täytyy pistää kirja taskuun...
Pikkuhavaintoja.
Suomalainen talonpoika puhuu kaikista mieluimmin ilmasta. Saman asian
että "nyt on huono kesä" tai "ei ne tänä kesänä nuo heinät kasva"
saattaa hän sanoa kymmeniä kertoja. Usein ei hän mitään enempää
sanokkaan. Tätä yksitoikkoisuutta varmaan vilkas ulkomaalainen
nauraisi.
Ylimaalaisen keskustelua.
Nyt on lämmin ilma! sanoo toinen.
-- No ei oo kylmä! vastaa toinen.
Onko tässä talo likellä? kysyy toinen.
-- Ei oo kaukana, vastaa toinen.
Siinäpä taitaa olla nuori hevonen?
-- Ka ei oo vanha.
Mistä työ ootta?
-- En minä kaukaa ouk...
Vastaus on aina vastakohdan kieltämistä tai muuten epäsuoraa ja
epämääräistä. Sekin on niin aitosuomalainen piirre.
Iijärvellä.
Meillä on yhä myötätuuli. Lehtolaisen naama on autuaallisessa
hymyssä, siinä kun hän viilettää. Pölkky-Kallekin on toprakalla
tuulella, hyräilee hiljakseen ja tupakoi. "Iita" istuu kapsäkkinsä
vieressä ja on jäykästi vaiti -- --. Nyt tullaan Paltamon koskille.
Leppikosken niskassa viedään "Iita" maihin, sillä tämä kuuluu olevan
hänen kotitalonsa. "Iita" pyytää maisteria sisään ja keittää hänelle
hyvästiksi oikein nisukahvit. Iitan isä, seitsemänkymmenen vuoden
korvissa oleva vanhus, tulee meitä laskemaan alas Leppikoskesta.
Kylläpä sillä Iitalla on reipas isä! -- Sitten tullaan Kiehimän
virroille. Pian loppuu koko Hyrynsalmen reitti. Emme malta laskea
maihin Joensuussa, sillä tuuli tuntuu yhä vetävän. Nyt on edessä
se kuuluisa veden valtijas joka tervamiestä joko jouduttaa tai
viikkokausia viivyttää -- Oulunjärvi!
-- -- --
Olemme juuri nostaneet purjeen pystyyn ja lähdemme viilettämään
myötätuulessa pitkin Oulunjärveä, joka mahtavana leviää edessäni.
Äsken olin soutamassa Kallen kanssa Lappikosken alta Joensuuhun.
Se minua virkisti! Teen yhä sen saman havainnon itsestäni, että
pitäisi aina tehdä tavallista jätkän työtä, niin pysyisi aisoissa
sekä hengen että ruumiin puolesta. Hauskakin on soutaa tervalastia
-- ei ensinkään se niin raskasta ole, kun kerran vauhtiin pääsee.
Mahdan näyttää reilultakin tulipunaisessa paidassani, helapääpuukko
vyöllä ja uuden uutukaiset pieksusaappaat jalassa. Hei vaan! Hätä
on kaukana. Tuuli pullistaa tervatahraista säkkipurjettamme --
ihan tekisi mieli laulaa "gluntteja" Lehtolaisen kanssa. Aivan
niin: täällähän ensi ylioppilasvuosina matkustaessani sain aiheen
sepitellä tervapoikain ja tervatyttöjen lauluja, ja oli se silloin
minulla kiihkeänä haaveena julkaista paksu runovihko, jossa ei
laulettaisi mistään muusta kuin tästä tervamiesten joki-elämästä.
Ei siinä kyllin että Teuvo Pakkala oli kirjoittanut "Oulua
soutamassa". -- Mutta julkaisematta jäi se paksu runovihko.
-- -- -- Niin monenlaisia kuvia on vaihdellut mielessäni tänä päivänä.
Nautin omituisesti tästä ylimaalaisten joki-elämästä. Katselen
ihastuksella vihreänurmisia jokitörmiä, joiden rinteillä korkeat
kuuset ja hempeät koivut kallisteleivat vasten virtaa kuni rakastavat
sankarit lemmittynsä puoleen. Jokaisesta mökistä jokiäyräällä nautin,
jokaisesta paitaressusta ja pellavapäästä iloitsen, kuta mustemman
rantasannan näen, sitä valkeammaksi valkenee mieleni... Väkkärän
hyrinä minua poikamaisesti huvittaa, virrassa vierivää lastua seuraan
lapsellisella uteliaisuudella... Tunnen että kaikki tämä on minun
Suomeani, jota minä rakastan... Mutta minä kärsin samalla, kun tätä
kaikkea ihailen, kärsin siitä ettei kukaan minun kanssani nauti,
ettei ole mulla elämäni sulotarta, joka näin minun kanssani vaeltaisi
ja näin tätä luontoa lempisi. Oi silloin nauttisin täysin rinnoin ja
iloitsisin kaikesta kansallisesta hyvästä, mitä ympärilläni näen!
Iloitsisin vilpittömästi näiden köyhäin ihmisten elämästä... -- -- --
Olen ylpeä että ymmärrän tätä tervamiesten kieltä. Heillä on oma
kielensä, omat sanansa ja terminsä. Ei etelä-suomalainen ymmärtäisi,
mikä on esimerkiksi _mänkä_, mitä on _juontaa_ tai mitä merkitsee
_roikuli_. Tunnen kaikki tervavenheen eri osien nimitykset: nuo ovat
kaljut, nuo ovat varppeet, nuo räpeet, nuo hattulauvat, tuo on mela,
tuo on vaulu, tuo on puu, tuo -- jalku, tuo -- pintta, tuossa on
raksi, tuossa raaka y.m.s. En punastu kun puhutaan "tervankusesta"
ja tervatynnyrin "kusettamisesta" ja osaanpa nauraakin kun joku
laskumies kieron kosken alle päästyä tuumii että "se koski se on
niin monimutkainen kuin esivallan p(erse)suoli!" Täytyyhän jokaisen
kansallismielisen tottua kansansa puheparsiin.
Samana iltana kello 1/2 10.
Istun Oulunjärven rannalla, laakealla kalliolla. Olen heikko ja
minua oks... Peeveli sentään kun olen vihainen itselleni että
"pohjolaisuuteni horjuu!"... En uskonut että heiluminen kovassa
myötätuulessa vaikuttaisi oireita tautiin, jota sain kokea viime
kesänä Mustalla-merellä. Kolme ja puoli tuntia laskimme yhtäperää.
Rupesi kylmästi satamaan vettä, niin että oli täysi työ suojella
itseänsä. Makasin seljälläni tervatynnyrien päällä, ylläni Pohjolan
raskas pilvitaivas, aallot roiskuivat alhaalla, tuuli viilsi kylmästi
selkää -- vilustuin. Kun perämies huusi Kallea vettä viskaamaan,
eikä tämä, joka oli nukahtanut soututeljolle, mitään kuullut, menin
minä sen työn toimittamaan. Siellä lämpesin, mutta tulin kovasta
keinumisesta pahoinvoivaksi ja hoipertelin paikalleni. Ruokahalu
täydellisesti poissa, kaikki tympäsee.
On melkein pimennyt tätä kirjoittaessani. Aallot loiskivat
alakuloisesti vasten rannan kiviä. Metsä kohisee kuin koski.
-- Oulunjärvi on todellinen erämaan järvi ja armottoman ikävä.
Venemieheni ovat virittäneet tulen ja keittävät kahvia. Juokoot
-- minua iljettää. Mitä kaikkea mietin? Mitä kaikkea muistelen?
Kummallinen on ihmisen sieluntila tällaisilla matkoilla yksin
ja kipeänä. Vaikka olen niin heikko, lentää mielikuvitukseni
hillittömästi. Kuinka voi sellaista ajatella tässä autiossa erämaassa?
Pian lähdemme taas tuulen ja yön märkään selkään. Jos voisi
edes syödä kotoisia eväitään? Ei jouda nuotion ääressä kauvoa
lämmittelemään... Lähteä täytyy kahden peninkulman taipaleelle. --
Yöllä keskellä Oulunjärveä kuulen Pölkky-Kallen harvakseen kertovan
Lehtolaiselle jotain juttua: "Oli -- Havannan -- Eemi -- vainaa --
laittanna -- kontin -- sauvomen -- nokkaan -- ja tuleen -- pistännä
-- -- ne oli luulleet jotta laiva siinä männöö." Hyh tätä suomalaista
tyyneyttä!