Aamulla varhain auringon noustua nielasi tervavenheemme ensimmäinen
koski. Ne ovat minulle jo lapsuudesta tutut nämät kymmenkunta
kaunista koskea, jotka kuohuvat yhden ainoan penikulman rajojen
välissä. Luettelenpa ne tässä järjestyksessään. Ensin on se virkeä,
hopeanvälkkyvä, syvään kalliorantaiseen suvantoonsa suistuva Jalo,
sitten on kyydin antava Kynä, sitten pauhaava Pato, sitten kylmä
Kyynäspää, sitten pyrisevä Pysty, värisevä Vääntiö, pirisevä
Pitkänjatko, sitte itse Pitkä, sitten laineita laukkaava Peura,
sitten harras Haara ja vihdoin se ärjyvä Aitto. Aittokoskessa
on kaksi kuuluisaa aaltoa: Rusko ja Portti, jotka tavallisesti
kastelevat kulkijaa. Niinpä meitäkin Rusko räiskäytti, mutta, Portti
ei ainoastaan räiskäyttänyt, vaan vieläpä "rytkäytti". Tämä on paha
sana tervamiesten kielellä. Yhtäkkiä näet keskellä palavinta koskea
vyörähti osa tervatynnyreistä toiselle laidalle, venhe kallistui
pelottavasti, vesi ryntäsi tulvana sisään, koko lasti jäi vinoksi
ja jopa Aiton haltija taisi irvistää ilosta, mutta onneksi oli
koskisarja samalla lopussa ja päästiin maihin. Tässä vanhan tavan
mukaan nuotio nurmelle rakennettiin, laskumies Juntunen syötettiin,
juotettiin ja Lehtolainen lastinsa laitteli, jotta ei toista kertaa
"rytkäyttäisi". Minä koivun lehtiä läjän kannoin tynnyrien päälle,
etten kovin tervautuisi. Ja niin työnnyttiin taipaleelle alas
viheriärantaista virtaa. Mikä ihana sunnuntai-aamu Kiannan joella!
Koskien kohina on häipynyt taaksemme, virta vierii sileänä eteenpäin,
auringon säteet hivelevät sen pintaa, erämaan metsä seisoo molemmin
puolin juhlallisena kuni kunniavartio, koska kulkee majesteetti --
ei hiiskausta mistään kuulu... Silloin tällöin loiskahtaa hilpeä
jokilohi ylös veden alta, tehden hauskan kuperkeikan ilmassa ja
välähyttäen kirkkaita suomujaan, mutta mykkänä pakenee sorsa
pienten poikaistensa kanssa. Kaikki täällä on niin raikasta ja
puhdasta, tämä on oikea sunnuntai-idylli ylimaassa. Jo viriää vieno
jokituuli, se on myötäisen puolelta, venheeni isäntä Juho Lehtolainen
irvistää ilosta ja komentaa soutomiehen purjetta pystyttämään.
Soutomiehen nimi on Kalle Tapio, Pölkky-Iikan poika. Ja sillä aikaa
kun Pölkky-Kalle purjetta laittelee, tehkäämme selko Lehtolaisen
tervalastista. Hänen venheessään on 22 tynnyriä: Heikkisen tervoja
9 tynnyriä, Kolikka-Antin tervoja 7 tynnyriä, Julman-Santerin, sen
joka tänä kesänä karhun tappoi, 6 tynnyriä, vaikka "vajaa", koska
eivät oo niitä "kusetelleet". Tämän venheen on Lehtolainen ostanut
"Luttu-Heikiltä" ja maksanut siitä 38 markkaa; niin, ja uudet
paltamot kuuluvat maksavan aina 80--90:kin markoin. Paljonko saa hän
rahtipalkkaa siitä että näin kuljettaa tervat Ouluun asti? Ei enempää
kuin 4 markkaa tynnyriltä. Ja semmoinen matka -- 30 peninkulmaa!
Laskupalkat ja eväät saa panna omistaan. Mutta aikaa kuluu väliin
pari-kolmekkin viikkoa, kun vastatuuleksi rupeaa Oulujärvellä.
Montako penniä silloin säästyy kukkaroon? -- Mutta Lehtolainen on
tyytyväinen kuin silakka vellissä... Sellaista se on rahtijunnun
elämä.
Hiljaisessa tuulessa, väliin autellen airoilla, saavumme Keralan
virtain niskaan ja laskemme maihin mökin rantaan. Lehtolainen pelkää
"Pöpönkaria" eikä sentähden lähde ilman laskumiestä virroille. Puolen
penikulman päästä haetaan laskumies, Kuikan talosta asti, sillä mökin
mies ei satu olemaan kotosalla. "Kyllähän minä itsekkin laskisin,
vaan kun on nuita pastori Mäkliinin kamssuja venheessä, niin sitä
täytyy olla varovainen", selittää Lehtolainen laskumiehelle, jota on
kärsivällisesti saatu odottaa pari- kolme tuntia. Ja onnellisesti
solutaan alas Keralan virroista ja vältetään sen "Pöpönkari" ja
"Markankari". Kuikan rannasta astuu venheesemme toinenkin "turisti",
eräs paltamolainen talontyttö, joka on ollut Keralan kylässä
"atimassa". Kuulen hantit kutsuttavan "Iitaksi" ja tällä "Iitalla"
näkyy olevan oikein kiiltävä herraskapsäkki ja kultakello. Pidän
paljon talonpoikaistytöistä, mutta enemmin kuitenkin sellaisista,
joilla ei ole kapsäkkiä eikä kultakelloa.
Harvakseen pakisten saavuimme illansuussa Hyrynsalmen sievälle
kirkolle, johon yövymme, koska taas on myöhäistä lähteä koskille.
Kanttorin pulleat tyttäret, nuot "Hyrynsalmen amatsioonit", jotka
joka kesä ovat ilahuttaneet naapuripitäjänsä papinpoikia reippailla
retkillänsä, eivät satu olemaan kotosalla -- ovat kuulema ajaneet
polkupyörillä tansseihin jonnekin. Kanttori, entinen valtiopäivämies,
on tuuman ukko -- vähän liiaksikin -- ja hänen kanssaan saan nyt
lörpötellä puoliyöhön asti turhaan vartoen vieraissaolijoita kotiin.