Alas Oulujokea
Alas Volgavirtaa
Yli Kaukasus-vuorten
Läpi Krimmin Niemen
Kiannan rannalla 2 p. elokuuta 1902.
Rakas koti! Sydäntäni repii sinusta taas erota. Mieltynyt olen tähän
luontoon niin syvästi, ymmärrän tämän erämaan hengen niin hyvästi,
arasta paikasta olen siihen kiinnikasvanut... Jumala minua auttakoon.
Jumala armahtakoon meitä kaikkia, jotka särkynein sydämmin orpoina
lähdemme kylmän maailman selkään.
-- -- Lähdin astumaan metsäpolkua Ämmän ruukkiin, sillä oli jo
myöhäistä ja tähän piti jäädä yöksi. Yötä vasten eivät näet
laskumiehet lähde koskille, täytyy vartoa auringon nousua.
Tulen Ruukkiin, tuttuun taloon, kuljen läpi kaikkien huoneiden
tapaamatta ristinsielua. Missähän se Miidas setä on? Raotan keittiön
ovea: Elli rouva siellä makaa halkolaatikon kannella ja pinkaisee
kuin kautsupallo ylös, kun sisään kurkistan. Hän on hämillään, jospa
hyvilläänkin, ja ottaa minut heti hellimpään hoitoonsa. Vai näin sinä
nyt lähdet Kaukaasiaan... Miidas rukka on lähetetty saunaan. Kun hän
sieltä palaa, hämmästyn hänen näköään: ukko riepu on kuin valmis
ruumisarkkuun pantavaksi. "Ei minusta nyt ole sinulle seuraksi,"
voihkii hän, "kaksi vuorokautta yhteenperään on jäseniä repinyt...
tämä pouta ihan kuivettaa suonet." Hän on todella surkuteltava ja
minun käy häntä kovasti sääli. -- Oli jo niin hämärä että täytyi
sytyttää kynttilät. Nämät kaksi ihmistä olivat aivan kahden tuossa
suuressa rakennuksessa. Kuoleman hiljaisuus vallitsee -- ainoastaan
Ämmän pauhu kuuluu kumeasti läpi kaksinkertaisten ikkunain. On
tämäkin elämää erämaassa Kiannan rannalla... Me jäimme puhelemaan
rouvan kanssa liki puoliyöhön. Puhellessa hän samalla minua syötti
ja juotti kaikilla herkuillaan: hilloilla, punaisella koskilohella.
"Vaan kyllä sinn' oot kummallinen poika!" huudahti hän yht'äkkiä.
"Sinn' oot kaikista pappilan poijista kummallisin -- ka minkätähen
sinn' oot niin kummallinen?" uteli hän tapansa mukaan puhuen räikeää
ylimaan suomeansa. "Painaako sinnuu joku suru, vai muutenko sinn' oot
luonnostasi semmonen raskasmielinen?" -- Minua on aina huvittanut
tämä Elli rouvan naivisuus, väliin on oikein nautinto kuulla hänen
vilkkaita sanojansa, vaikkei hän viittä minuuttia yhteen jaksoon
voikkaan pysyä samassa asiassa eikä puhua samalla kielellä. Mahdoton
olisi kielentutkijan päättää, mikä on hänen oikea kielensä, sillä
hän puhuu aina sekaisin Kiannan suomea ja Kajaanin ruotsia. -- Maata
mentyä kuulen setä Miidaksen voivotuksia ylikerrasta. Ukko raiska:
ei kukaan häntä auttaa osaa, täytyy vain kitua. Sangen surullisessa
mielialassa minä nukahdin, korvissani Ämmäkosken pauhu...
Ja tämä oli lähtöni päivä Kiannan rannoilta.