Niin he molemmat läksivät vielä samana iltana soudattamaan itseään
manteren puolelle papin luo ja pyysivät siellä, että Jorma
kastettaisiin siihen oikeaan suomalaisten uskoon ja että he molemmat
saisivat Herran Pyhän Ehtoollisen, sillä saattoihan kuolema heidät,
vanhat, korjata pois koska tahansa.
Ja pappi, joka oli tullut Karjalaan etupäässä Liperiä, Kontiolahtea
ja Ilomantsia varten jostakin Viipurin tienoilta, suostui tietysti
pyyntöön mielellään, sillä juuri kastamista vartenhan hänet oli
lähetettykin. Kauan hän kyseli Jormalta tämän tarinaa, sillä kaikki
ihmiset olivat jo kertoneet Joutsenisen erakosta, jonka luo hänkin oli
jo monta kertaa aikonut mennä puhumaan Jumalasta. — Nyt seisoi suuren
tietäjän ja pakanuuden aikaisten päälliköitten poika kristityn papin
edessä kertomassa ei yksin omaansa, vaan koko mahtavan sukunsa elämää
ja kysyi lopuksi:
»Voiko sitten suomalaisten Jumala antaa minulle anteeksi kaiken sen
pahan, mitä olen tehnyt?»
Ja pappi vastasi:
»Paljon olet kärsinyt, mutta siitä kaikesta sanoo Jumala: 'Parempi on
murhe kuin nauru, sillä kun kasvot ovat murheelliset, on se sydämelle
hyväksi.' Ja anteeksiantamuksesta sanoo Hän: 'Katso, Minä olen
anteeksiantamus.'»
»Mutta minähän olen tappanut ihmisiä, ja sen suomalaistenkin Jumala
kieltää varmasti!» — sanoi Jorma toivottomana.
»Täällä kirjassa sanotaan: 'Nouse, Herra, pelasta minut, Jumalani,
sillä Sinä olet kaikkia vihollisiasi lyönyt poskelle, Sinä olet
murskannut hampaat jumalattomilta. — Herrassa on pelastus, se
siunaukseksi tulkoon kansallesi.' — Kerroit tappaneesi novgorodilaisia,
sinä vanhus. Siitä sinä kuulet täältä: 'Pakanat ovat vajonneet
kaivamaansa hautaan, heidän jalkansa ovat takertuneet verkkoon, jonka
he itse toisille virittivät. Herra on pannut tuomionsa toimeen, kietoen
jumalattomat heidän omien kättensä tekoihin. — Herra on sorretun linna
ja turva ahdinkojen aikoina, Hän, verenkostaja, on muistanut heitä,
jotka Häneen turvaavat eikä unohtanut kurjain huutoa.' — Kas niin,
vanhus, sinä olet varmasti saava anteeksi sen, että olet antanut
langeta tuomion pakanain ja pahantekijäin päälle, sillä sellaisiahan
ovat kaikki novgorodilaiset. He ovat meidän vihollisiamme, he ovat
Jumalankin vihollisia. Ja sinä, tietäjän poika, olet ollut vain luja
ase Jumalan kädessä pelastamassa tätä kansaa heidän vallaltaan ja
väärältä uskoltaan. Sinä olet vapauttanut maatasi, et ole kylläkään
taistellut Jumalaa vastaan niinkuin isäsi, mutta olet silti taistellut
yhtä hyvin kuin hänkin, paljon paremminkin. Ja jokaisen on kiitettävä
nyt sinuakin, että he ovat vapaita ja kuuluvat omaan Suomen kansaan.
Herra suokoon, ettei koskaan tulisi toisin käymään!»
Mutta Jorma vain ei voinut vieläkään käsittää, kuinka hän oli niin
helposti saava anteeksi, vieläpä ihmisten kiitostakin. Pappi selitti
sitä hänelle kauan, kuinka Jumala oli määrännyt juuri hänet tekemään
suuria töitä vainottujen puolesta ja kostamaan vainoojille ja
väärintekijöille itselleen, sillä Herra oli mieltynyt Karjalan maahan
ja sen kansaan ja oli ottanut sen omakseen. — Niin sanoi pappi.
Ja viimein erakko tyytyi arvellen, että enemmänhän pappi tiesi
niistä asioista kuin hän. Niin kastettiin Jorma toisten suomalaisten
ja toisten karjalaisten tavoin siihen uskoon, joka lopulta tuli
pysyväiseksi, yhdisti kaikki heimot, Karjalankin Suomeen, ja teki ne
samaksi kansaksi.
Saatuaan Pyhän Ehtoollisen läksivät Joutsenisen erakko ja hänen
sisarensa takaisin saareen, jossa oli nyt heidän yhteinen kotinsa.
Pappi kyllä pyysi heitä molempia jäämään vielä luokseen, sillä juuri
Jormahan olisi hänen mielestään ollut sopiva mies puhumaan ihmisille
kärsimyksistä ja niiden jälkeisestä pelastuksesta. Mutta Jorma ei
tahtonut ryhtyä enää mihinkään, sillä hän oli jo omasta puolestaan
tehnyt kaikkensa ja saanut oman rauhansa. Ja sitä hän ei tahtonut enää
kadottaa maailman huminaan.
Nyt oli Jorma onnellisempi kuin koskaan ennen, sen huomasi
kasvoistakin. Stefanin viimeisen iskun jäljetkin lakkasivat
kirvelemästä ajatellessa, että hänellä oli sittenkin vielä sisar
elossa. Ja kaikki muutkin tuskat loppuivat, kun hän rukoili hartaasti,
että Hän veisi Jorman sielun sinne, niissä Marjatta häntä varmaankin
vielä odotti. Uskontoa ja ihmisiä oli Jorma paennut, mutta kun oli nyt
jälleen tullut kastetuksi, tunsi hän nyt tuon viimeisen rukouksensa
tulevan kuulluksi.
Ja seuraavana päivänä, kun ihmiset olivat jo kuulleet, että Joutsenisen
erakko oli antanut kastaa itsensä, tahtoivat he kaikki nähdä sen
merkillisen miehen. He tahtoivat puhutella häntä, kysellä hänen
elämänsä monia vaiheita, tietää, kuinka hän yksinään oli hävittänyt
Kuhasalon luostarin ja tappanut sen munkit, ja tietää vielä senkin,
kuinka vanha erakko oli. Kun pappi ja toiset ihmiset luulivat,
ettei Jorma enää pakenisi ihmisiä, menivät he suurella joukolla
katsomaan kuuluisien tietäjien viimeistä poikaa ja Kuhasalon ryssien
tappajaa. Mutta kun he tulivat saareen, tapasivat he siellä vain
kaksi kylmentynyttä ruumista, Jorman ja hänen sisarensa. Erakko itse
oli nukahtanut kaatuneen uhri kuusen viereen. Näytti siltä kuin hän
kasteeseen tultuaan olisi tahtonut siirtää syrjään sen pakanallisen
puun rungon ja siinä raskaassa työssään uupunut ainiaaksi. Sisar oli
kuollut aivan rauhallisesti kivivuoteelle majan sisälle. Arvailtiin,
kumpi heistä kahdesta oli ensin muuttanut pois, ja tultiin siihen
tulokseen, että molemmat olivat kuolleet samalla hetkellä, koskapa
kumpainenkaan ei ollut koskenut toistensa ruumiiseen tahtoessaan auttaa
kuolevaa. Pohdittiin, pitikö vanhukset haudata saareen, sillä olihan
Joutseninen ollut erakon koko maailma ja koti. Mutta pappi kuitenkin
sanoi, että molemmat vietäisiin manteren puolelle siunattuun maahan.
Ihminen, kun sinä matkallasi joudut joskus sinne, missä Pielisjoen
vedet valuvat kohisten Pyhäselkään, ovat kuvat edessäsi toisenlaiset
kuin Ontron, Iljan ja Jorman aikoihin. Silloin siellä rantamilla oli
vain jokunen mökki, pieni ja köyhä, tai kalasauna veden äyräällä.
Nyt on virran molemmilla reunoilla kasvava kaupunki. Vähän matkaa
joen suusta olevasta saaresta ei kohoa enää metsikön yläpuolelle
kreikkalaiskatolisen luostarin pieni kupooli risteilleen eikä järvellä
näy enää kalastelevien munkkien veneitä. Koko saarikin — Kuhasalo —
on jo muuttanut tuon entisen, sekavia muistoja nostattavan nimensä
Kukkosensaareksi. Ja sen rannalla, missä Jorma ennen koivuun nojaten
katseli yli selän, kuuluvat nyt tukkilaisten repäisevät laulut.
Huonosti ne sopivat yhteen saaren entisten muistojen kanssa, mutta
eiväthän nuo muistot ole kaikki niin hyviä, että niitä kannattaisi
säilytellä. — Niin, antaa nykyisten laulujen vain häätää pois kaikki
saaren entiset pahat henget! Ja parempi kai lienee sekin, että annamme
vuosisataisen unohduksen sovittaa kaikki viattomat veret.
Katsellessasi leikkivää vettä koskessa ei sinun tarvitse pelätä
kuuleväsi enää hukkuvien ryöstäjämunkkien ja nuoren karjalaisneidon
avunhuutoja. Moskovalaiset ja novgorodilaiset eivät huuda näillä main
enää kuolleinakaan, heidän aikansa on ollut ja mennyt. Eikä tuolla
ajalla olekaan muuta merkitystä kuin se, minkä se saa karjalaisten
suuressa kärsimysten historiassa, jos sen nojalla joskus ruvettaisiin
maksamaan vanhoja velkoja satojen ja tuhansien puolesta takaisin. —
Ei kuulu koskesta enää Marjatankaan ääni, sillä tyttö sai takaisin
Ontron pojan, vaikka saikin odottaa häntä kauan, auringon siirtyessä
lukemattomat kerrat verkalleen yli Höytiäisen selän Joutsenisen taakse.
Mutta jos sinä menet Kontiolahdelle, niin siellä ei nykyisyys
häiritse niin paljon vanhoja muistoja. Siellä saattaa vielä jokunen
vanhus kertoa sinulle tämän saman tarinan Ontron pojasta, luostarin
kasvatista. Tuo kertoja osoittaa sinulle vihreätä, valkorantaista
saarta ja sanoo:
»Tuolla hän eli ja kuoli!»
Sinä menet hänen kanssaan Joutseniseen. Siellä näytetään sinulle jo
melkein puiden peittämää polkua, joka johtaa rannasta ylös mäelle:
»Tuossa on se polku, jota myöten Jorma kantoi vettä rannasta ylös
mäelle!»