Siitä hetkestä lähtien, kun Stefanin nauru oli sytyttänyt uudelleen
Jorman sammuneen järjen, oli tämä tuntenut jotakin samaa, mitä jokainen
ihminen tuntee silloin, kun takatalvi tulee. Jorma oli iloinnut
saavuttamastaan keväästä, mutta tunsikin nyt valkean kääreliinan
laskeutuneen kaiken päälle. Olivatko hänen koko erakkoaikansa
kärsimykset olleet turhat ja niillekö Stefan oli nauranut?
Kun Jorma-vanhus istui kerran tavallisella paikallaan rinteellä ja
katsoi nyt taas manteren puolelle, huomasi hän sinne rakennettavan
uutta taloa. Se tuli paljon suuremmaksi kaikkia muita ja ylemmäksi mäen
päälle, jossa se seisoi kuin hovi monien mökkien keskellä.
»Tuollaisen minäkin olisin rakentanut, jos olisin mennyt Ruotsin
puolelle», ajatteli hän.
Jorma katsoi vielä tarkemmin taloa ja kirosi äkkiä ääneen
hämmästyksissään:
»Voi, hyvät haltiat, luostariako sinne rakennetaankin!»
Se rakennus, jota hän katseli, oli jo nostanut kurkihirtensä, mutta se
ei ollutkaan tavallisen hovin näköinen, vaan sinne rakennettiin kuin
jotakin kupoolin tapaistakin.
»Varmasti se ei ole hovi. Ja kaikki maahiset saavat repiä silmät
päästäni, ellei se ole luostari!»
Kauan aikaa hän seisoi siinä katsellen, tietämättä oikein, mitä olisi
pitänyt ajatella. Jorma oli luullut pelastaneensa Pohjois-Karjalan
novgorodilaisista, mutta niitä oli tietysti tullutkin sata jokaisen
hänen tappamansa tilalle, koskapa niille ei ollut tilaa enää
Kuhasalossa, vaan piti jo tänne, keskelle karjalaiskylää, rakentaa
toinen samanlainen. Olipa ollut onni, että hän oli tullut Joutseniseen
ja säästynyt siten näkemästä niitä ristinpalvelijoita eikä tarvinnut
ruveta enää uusiin veritöihin päästäkseen heistä eroon. Mutta hiipipä
jo erakkoon pelkokin:
»Jos ne koirat tulevat tänne saareen, niin mitä minä silloin teen?»
Lieköhän ollut taas entinen Jorma, joka oli noussut samalla kertaa
järjen kanssa ja pani vastaamaan:
»Jos yksikään munkki tulee tänne, niin minä tapan sen armotta!»
Nyt erakko meni hakemaan vanhan jousensa, koetellen sen kaaren voimaa
ja omia jänteitään. Kaari oli yhtä luja kuin ennenkin, mutta miehen
käsivarret vain olivat jo niin paljon huonontuneet, ettei hän tahtonut
jaksaa vetää asetta enää vireeseen.
»Enkö saa olla rauhassa täälläkään, kun jo rakentavat tsasouniaan
kuin minun kiusallani? Ja aikovatkohan ne kastaa vielä kaikki
ihmiset, minutkin? Pitääkö minunkin majani nurkassa olla pyhäinkuva
ja talikynttilä sen edessä? Kyllä ainakin karjalaiset näkyvät aikovan
taipua kasteeseen, koskapa antavat rakentaa luostareita keskelle
kyläänsä. Tai kenties heidät onkin kastettu uudelleen jo aikoja sitten,
minun tietämättäni?»
Pitäisikö hänenkin siis taipua kasteeseen, koskapa hän oli viimeinen?
»Ei, sitä ei tule tapahtumaan, vaikka minun pitäisi tehdä kymmenen
uutta murhaa ja elää sitten viisikymmentä uutta katumuksen vuotta
erakkona!»
Mutta nyt! Nyt kuului kuin suuri kello olisi soinut! Sen ääni kuului
aivan selvästi yli veden. — Siis sittenkin luostari! — Jorma tunsi kuin
jotakin olisi revitty rikki hänen sisällään, aivan kuin vahva käsi
olisi tarttunut sydämeen, koettaen vetää sitä ulos ruumiista. Kyllä,
varmasti siellä soi kello, vaikka erakko toivoikin vain erehtyneensä.
Ja niittyjen poikki näytti kulkevan ihmisparvia tuota uutta rakennusta
kohti. Kaikki oli aivankuin Iljan ja Teofiluksen aikoihin; silloinhan
karjalaisetkin olivat saaneet käydä kuulemassa messua luostarissa,
muttei koskaan sen jälkeen. Kenties nytkin oli tullut joku uusi Ilja
karjalaisia kastamaan?
Jorma muisti, että juuri hänestähän oli pitänyt tulla Iljan seuraaja
ja työn jatkaja. Ja olihan Ilja itsekin toivonut samaa. Mutta nyt
hän olikin täällä vain erakkona ja sai tyytyä katselemaan veden yli,
kuinka ihmiset suurissa parvissa menivät sen toisen miehen luo, joka
oli saanut hänen työnsä käsiinsä. Ja pari kolme kyyneltäkin taisi jo
tipahtaa harmaalle parralle sitä ajatellessa. Mutta hän kavahti pystyyn
ja huusi:
»Houkkio, sitäkö minä itken, kun en ole tuolla luostarin ikonostaasin
edessä parhaillaan laskettelemassa valheita, joihin en luottaisi itse
eikä kukaan muukaan. Sielläkö minun pitäisi seisoa, toivoen, että oman
heimoni miehet ja pogumoltsit kumartaisivat edessäni ja pyytäisivät
tuhoa levittävää siunaustani? Ei, kyllä sittenkin on parempi, etten
ole siellä houkuttelemassa ketään valheisiin ja pahuuteen! — Mutta sen
ne saivat nyt tehdyksi tuollakin, että kellonsoitollaan ajoivat minun
haltiani piiloon, ja sitten minä en saa niitä tulemaan enää takaisin
uhrikuuselle ja majalle.»
Jorma otti jousensa ja painui metsän sisään kuin luostarin uhallakin
hakemaan jotakin riistaa haltioilleen uhrattavaksi. Häntä hävetti, että
oli joutunut surun valtaan ajatellessaan sitä, että toinen mies seisoi
hänen paikallaan tuolla luostarissa. Niin, mutta olihan se ajatus ollut
kuitenkin hänen koko lapsuuden ja nuoruuden unelmansa ja saadakseen sen
toteutumaan hän oli niin kauan luostarissa viipynyt ja siellä kärsinyt.
Jorma kiersi metsän löytämättä mitään ja meni sitten rannalle etsimään
vesilintuja. Mutta kun hän tuli manteren puoleiseen kärkeen, näki hän
vedenrajan lähellä käärmeen uivan rantaan.
»Tuo on enne! Enpä ole vielä nähnyt käärmeitä täällä, mutta nyt tuli jo
ensimmäinen luostarin mukana!»
Jorma arveli, olisiko uskaliasta tappaa otusta, mutta koppasi sitten
seipään maasta, ja juuri, kun käärme pääsi kivelle, paiskasi hän sen
kahtia.
»Jos oletkin enne, niin muut eivät lähetä sinua sanansaattajakseen kuin
venäläiset. Ja silloin sinulla ei ole tulemista tänne!»
Käärme sai kuitenkin erakon ajatukset kuohuksiin. Ja lisäksi kaikki
riistakin näytti kadonneen. Niin, haltiat tietysti olivat paenneet ja
samalla panneet kaiken riistan metsänpeittoon!
Kun Jorma palasi tyhjin käsin takaisin majalleen ja yritti mennä sivu
kallionkielekkeen, jonka takana maja oli, seisahtui hän äkkiä ja
painautui matalaksi kallion suojaan, sillä hänen ovensa edessä seisoi
taas ihmisiä. He katselivat kuin erakkoa etsien, mutta tämä oli hyvässä
suojassa ja mietti:
»Kunpa tietäisin, tulevatko nuo hyvässä tai pahassa tarkoituksessa! Ja
jos heidän aikomuksensa eivät ole oikeita, niin mielelläni uhraisin
heistä jonkun haltioilleni.»
Mutta mitäs niillä vierailla oli käsissä? Nyt ne menivät sisään ja
viipyivät kauan. — Erakko ajatteli, että jos ne vain pistäisivät hänen
majansa tuleen, niin hänen olisi niin mainio ampua jokainen niistä
siihen majan ovelle ennenkuin ehtisivät karkaamaan. — Mutta ihmiset
tulivat ulos eivätkä näkyneet aikovan mitään pahaa. Silmäiltyään vielä
joka suunnalle menivät he rantaan ja soutivat pois.
Ja kun Jorma meni majaansa, löysi hän sen pöydältä taas leipää, voita
ja lihaa. Ja aivoissa selvisi, etteivät haltiat olleet noita hyvyyksiä
koskaan tuoneetkaan, vaan ihmiset, ne tihulaiset! Vanhus koppasi leivät
pöydältä, aikoen heittää menemään, mutta tuli kuitenkin ajatelleeksi,
ettei hyviä antimia sillä tavoin saanut viskellä, vaikka ne olivatkin
ihmisten tuomia.
Jopa alkoi Jorma miettiä, että olivatkohan haltiat hänestä erikoisemmin
välittäneetkään. Ja lienevätkö välittäneet uhrikuusestakaan? Ja liekö
olleet koko saaressakaan?
Illalla Jorma tahtoi tulla siitä vakuutetuksi, vei lihaa uhrikuuselle
ja asettui itse piiloon tarkkaamaan. Pitkät ajat hän tähysteli, mutta
mitään ei tullut. Lisäksi alkoi tuulla niin kovasti, että häntä rupesi
puistattamaan. Ja vaikka hän makasikin siinä aamuun asti, ei näkynyt
mitään muuta kuin se luostari Kontiolahdelta. Se pyrkikin mieleen
ja silmiin alituiseen. Ja sen kello tuntui soivan vielä keskellä
yötäkin. — Mutta silloin liikkui jotakin kuusen juurella! Muuan
karvainen otus repi siellä lihapalasta minkä kerkisi, mutta sehän
olikin vain näätä. Tuuli vinkui niin, että otus säikähti sitä, sieppasi
viimein lihapalan kokonaan mukaansa ja katosi. Puut näyttivät kuin
katkeavan, ja aivan varmasti soi luostarissa kello! Kukahan sitäkin
lie lämpyttänyt keskellä yötä? Kenties itse Jumala? — Erakosta tuntui
kaamealta kuunnella sen ääntä tuollaisessa kohinassa. Tuli vielä
entistään pahempi puuska, uhrikuusi ratisi ja heilui kuin tasapainonsa
menettämäisillään. Vielä toinen samanlainen henkäys, ja nyt jo kuusen
juuret irtosivat toiselta puolen maasta, sen latvapuoli heilahti
valtavassa kaaressa ilmassa, kuului korvia särkevä räiskäys ja kuusi
oli pitkällään maassa juurten törröttäessä kalliolta ylöspäin kuin
luurangon kädet.
»Niinpäs se kävi kuin sanoin, että ne kirotut munkit tulevat tänne
saareenkin jumalineen ja mahtineen! Nyt on tuo kellonläilätys kaatanut
minun uhrikuuseni!» — kiroili Jorma.
Erakosta tuntui kaikki jo niin hirveällä, että häntä peloitti olla
näkemässä enää muita ihmeitä, joita kellonsoitto mahdollisesti saisi
aikaan. Hän pujahti majaansa ja mietti, että taisivat sentään kuusenkin
voimat olla pieniä sen kellonsoittajan rinnalla! Ei ollut sellaisia
ihmeitä ennen Kuhasalossa tapahtunut. Tai jos oli tapahtunutkin, niin
tuskinpa munkki Jorma olisi niihin uskonut. Hän ei uskonut muuhun
kuin itseensä. Mutta nyt, vanhana miehenä, alkoi sama mies huomata
suurempien voimien mahdin, ja oli tainnut tehdä siinä väärin, kun oli
pitänyt Jumalaa valheena ja munkkien metkuina.
Nyt oli siis kuusi mennyt. Pitiköhän hänen itsensäkin kuolla jo tänä
samana yönä? — Ei, hänestä tuntui siltä, ettei hänen lähtönsä aika
ollut vielä tullut. Sillä olihan majan säästyminen selvä merkki siitä,
ettei hänen tarvitsisi kuolla. Kuusen kaatuminen tarkoitti kai vain,
että haltioiden palvelemisen oli väistyttävä tieltä, kun Jumala-haltia
tulla jyristäisi uudella voimalla Karjalaan.
Senkin tuhannet ajatukset alkoivat vaivata Jormaa. Hän oli kuulevinaan
haltioiden ja pirujen tanssit ulkoa seinän takaa, joskus harakoiden
pilkkanaurua kaatuneen uhripuun oksilta, vuoroin taas näätien ja metsän
kaikkien karvaturkkien tappelua hänen lihapalasensa päältä. Ja aina
vähän ajan kuluttua erakko nousi vuoteellaan istualleen, koettaen
kuunnella, valehtelivatko korvat, vai oliko siellä tosiaan sellainen
elämä. Mutta silloin, kuunnellessa, oli kaikki taas hiljaista, ja niin
Jorma luuli erehtyneensä tai uneksineensa.
»Kunpa tuolla uunin takana olisi edes sirkka, joka pitäisi sirinällään
minut sen verran valveilla, etten tarvitsisi kuulla tuota helvetillistä
elämää! Mutta eivätpä näy sirkatkaan kotiutuneen murhamiehen majaan.»
Jorma kuunteli vielä hetkisen, mutta kun ulkoa kuului vain tuulen
kohina, vaipui hän takaisin kivivuoteelleen. Mutta heti, kun hän oli
vain ummistanut silmänsä ja saanut ajatukset pois nykyisyydestä, alkoi
sama melu uudestaan. Ulkoa kuului, kuinka uhrikuusi kaatui rymisten.
Se tuntui tulevan suoraan majan päälle, mutta mätkähtikin sitten
sivuun. Itse Jumala tuntui kulkevan kuin kova tuuli sivuitse, seinätkin
ratisivat ilmavirrasta ja kaukaa kuului vaskikellon kalkatus. Siihen
liittyi toinen samanlainen, kolmas, ja niiden mukana kuului puiden
hakkaaminen mäeltä. Ja kun nuo äänet katosivat, kuului Marjatan ääni
hyvin kaukaa:
»Mikset tulekaan luokseni, Jorma? Aurinko on ehtinyt jo Joutsenisen
taakse!»
Kuului kosken kohina Pielisjoen suusta, ja majan oven takaa rusahdus
kuin olisi siellä lyöty toisen pää halki. Jakkara tuntui putoavan
kolisten lattialle, ja Stefan sähähti oven raosta:
»Minä tapan sinut, koira!»
Ei, tätä ei erakko jaksanut enää kestää! Hän nousi taas istualleen, ja
samalla hetkellä hävisivät äänetkin ulkoa.
»Joko minulle tulee kuolema?» — kysyi Jorma itseltään. »Ja tällä
tavoinko pitääkin minun kuolla? Ennen kärsisin vaikka millaiset tuskat
ruumiissani, kunhan vain voisin sulkea korvani nyt! — Mutta kaipa
jokaisen murhaajan onkin kuoltava näin.»
Hän vaipui voimattomana vuoteelleen hikipisaroiden valuessa poskelta
parralle ja siitä vuodesammalille.
»Älkää antako minun kuolla tällä tavoin! Älkää lähettäkö minulle
sellaista kuolemaa kuin Stefanille! Jos minun on kuoltava, niin antakaa
sen tapahtua hiljaa ja rauhassa, olenhan jo kärsinyt tarpeeksi paljon!»
Mutta ääni vastasi hänelle:
»Ei ole tullut vielä aikasi, Ontron poika, kärsi vain ja odota!»
»Miksi minun sitten pitää kärsiä enemmän kuin muiden ihmisten? Miksen
saa kuolla rauhassa minäkin? Päästäkää minut, vanha mies, menemään jo
rauhaani! Jumalat, haltiat, ketkä meitä ihmisiä seurannettekin, älkää
antako minun kuolla niinkuin murhaajan, enhän teoillani ole tahtonut
muuta kuin vapauttaa toiset ihmiset orjuudesta!»
»Oman sielusi hinnallako?»
»Jos olen tehnyt väärin, niin minä kadun. Mutta sanokaa, mistä minä
löydän rauhani? Sanokaa, mikä se on, jota minun pitää palvella!»
Nyt ei kuulunut enää vastausta. — Sielujen kansaako hän oli siis
puhunut? — Kaikki oli hyvin hiljaista, mutta vähitellen alkoi kuulua
kellonsoitto yhä selvemmin vastauksena hänen viimeiseen kysymykseensä.
Erakko kavahti pystyyn, soitto taukosi taas samalla tavoin kuin melukin
äsken.
»Tuollako, mistä tuo soitto tulee, on se, johon minun pitää uskoa?» —
voihki Jorma. »Eivätkö haltiat olekaan oikeita jumalia, vaan se yksi
ainoa, jota siellä kirkossa palvellaan? Jos niin on, niin sinne minäkin
tahdon mennä. En ole paha, vaikka olenkin murhaaja, vaan tahdon uskoa
niinkuin kaikki muutkin, kun vain tiedän, kehen minun pitää uskoa.»
Erakko kaatui takaisin vuoteelleen. Ei hän ollut vielä kuollut,
hänenhän oli käsketty odottaa vieläkin. Mutta nuo merkilliset
kokemukset, houreitako vai pahan omantunnon tuskiako lienevät
olleet, olivat ottaneet voimat vanhalta mieheltä. Ja jos nuo olivat
houreitakin, niin olivat ne sen lähettämät, joka oli päättänyt, että
tietäjien viimeisen jälkeläisen oli kärsittävä, taivuttava ja vasta
sitten saatava anteeksiantamus.
Jorma tunsi nyt olevansa uhri, joka karjalaisten täytyi antaa,
saadakseen sillä oma elämänsä paremmaksi. Ja hän mielessään kiittikin
jo korkeinta siitä, että juuri hänet, viimeisten heimoruhtinaitten
poika, oli valittu tuoksi uhrieläimeksi. — Ja kuinkahan monta uhria
oli vielä tuleva hänen jälkeensä, ennenkuin tässä maassa olisi kaikki
hyvin? Vai oliko hän viimeisin?
Silloin tuntui kuin mahdottoman pitkä rivi miehiä olisi kulkenut
majan sivuitse. Tuntui olevan talvi ja pakkanen. Yhtaikaa kirahti
jokaisen astujan kantapää lumessa. Rivi oli pitkä, koskapa aina vain
kuului uusia askelia tulevan loppumattomiin. Ja tuon askelten äänen
lomasta kuului joskus pitkä jyrinä kuin paksu jää olisi haljennut
Kunnasniemestä Kontiolahden rantaan yli koko laajan Höytiäisen,
ja sitä täydensi merkillinen hakkaaminen jostakin kaukaa, kenties
Jaamankankaalta saakka. Ja lopuksi, kun viimeisen askelen ääni oli
hangelta kadonnut, tiesi Jorma vastauksen kysymykseensä. — Silloin
sanoikin joku:
»Näin paljon vaaditaan uhreja jälkeesi!»
Ja erakko puoleksi tajussaan, puoleksi houreissaan nosti molemmat kädet
ylös, risti ne ja sanoi huokaisten:
»Nyt, vasta nyt minä ymmärrän!»
Kun Jorma aamulla heräsi, kuuli hän kaikkein ensiksi majansa läheltä
rinteeltä puunhakkuuta. Hän luuli senkin kuuluvan vielä viimeöisiin
ihmeisiin, mutta kun hän meni katsomaan, oli siellä kaksi miestä
kaatamassa kaskea. Siis maailma oli sittenkin löytänyt tiensä saareen
ja otti sen haltuunsa. Ja vaikka erakosta tuntuikin siltä kuin jokainen
puuhun tarkoitettu kirveenisku olisi sattunut häneen itseensä, ei hän
ollut enää vihainen eikä pahoillaan siitä, että hänen valtakuntansa
hajoitettiin. Hän tiesi, että siellä maailma valmisti jo erakon lähtöä.
Kun Jorma katsoi nyt majansa ovelta ulos, olivat kärsineet kasvot
käyneet yhden ainoan yön kuluessa paljon entistään uurteisemmiksi.
Palo silmistä oli kadonnut kokonaan ja tilalle oli tullut jokin kaiken
läpi katsova ilme. Nyt eivät kummitelleet mielessä enää haltiat ja
kellonsoitot, vaan ajatukset kulkivat katseen mukana järvenselälle,
sinisille vaaroille, jokaiseen puuhun, pensaaseen ja laineeseen. Ja
nyt ne kaikki näyttivät taas aivan yhtä kauniilta kuin joskus, kauan
sitten seisoessa Kuhasalon rannalla katselemassa sen ympäristöä.
Silloin oli kaikki näyttänyt niin erikoiselta vain sentähden, kun
hän oli munkiksi vihkimisensä jälkeen tahtonut sanoa kaikelle sille
hyvästit siirtyessään yksinäisyyteen. Ja tällä kertaa se näytti
aivan samanlaiselta, — olihan nytkin otettava hyvästit, mutta ei
siirtyessä vapaaehtoiseen vankeuteen, vaan vapauteen, jota hän ei enää
koskaan tulisi menettämään. Jorma tiesi nyt jo kärsineensä tarpeeksi
ja pääsevänsä jonnekin sinne, mistä hän saisi paremman palkan kuin
ihmisten ihailun, kiitokset ja kyynelet.
Illalla saaren valloittajat menivät pois, ja Jormakin uskalsi,
nähtyään veneen menevän, palata takaisin majalleen, pelkäämättä
tulevansa häirityksi. Mutta samaan aikaan, kun puunkaatajain vene
meni puolivälissä selkää, tuli toinen samanlainen suoraan saarta
kohti. Jorman hopeatukkainen, tutiseva pää kääntyi taas metsään päin,
sieltä taas etsimään piilopaikkaa uusien tulijain varalle. Hän meni
rinteeseen, työntyen siellä kahden jyrkän kallion väliseen koloon,
jossa hän tiesi olevansa varmassa suojassa.
Kauan kesti, ennenkuin kuului mitään merkkejä, että ihmiset olivat
tulleet saareen. Jorma jo pahoittelu menneensä niin pahaan koloon,
ettei itsekään voinut nähdä, milloin vieraat lähtisivät. Siksipä hän
kiipesikin ylemmäksi kivien päälle nähdäkseen ja kuullakseen. Siellä
hänen majansa ovella istui hyvin vanha nainen ja hänen vierellään
nuori mies. Molemmat olivat kai käyneet sisällä, koskapa ovi oli
jätetty auki. He keskustelivat ja silmäilivät, eikö erakko jo joutuisi
majalleen, mutta tämäpä ei tahtonut tullakaan, vaan hiipi vain hiukan
lähemmäksi kuullakseen heidän puheensa.
Siiloin sanoi vanha vaimo:
»Kenties hän ei olekaan enää täällä, vaan on kuollut tai mennyt pois.»
»Vasta eilen hänet oli nähty viimeksi piirtelemässä kepillä jotakin
tuonne rantahiekkaan. Kun hänen mentyään oli käyty samalla paikalla,
oli hän kirjoittanut hiekkaan: 'Marjatta'.»
»Se on varmasti Jorma, kenties hän elääkin vielä!» sanoi nainen hyvin
iloisena, kohottaen sitten pitkän huudon: »Jorma!»
Ja sydänparka oli erakolla pysähtyä aivan työssään, kun hän nyt monien
kymmenien vuosien jälkeen kuuli ensimmäisen kerran huudettavan nimeään.
Hän ei ollut kuullut tuota sanaa sen jälkeen, kun Marjatta oli lausunut
sen viimeksi. — Ja ketä sitten mahtoivat nuo vieraat olla, jotka
tiesivät hänen nimensä?
»Jorma, missä sinä olet?» — huudettiin majalta niin, että metsikkö
raikui. »Jorma, oletko täällä vielä?»
Kun erakko ei vastannut, sanoi vaimo miehelle: »Minä tunnen, että
monien vuosien etsimisen jälkeen olen jo päässyt lähelle häntä. Mutta
en jaksa huutaa enää, — mene sinä tuonne metsään ja kutsu häntä!»
Mies läksi, kulki aivan Jorman piilopaikan sivuitse ja kierteli ympäri
saarta. Sillä aikaa erakko koetti arvata, ketä vieraat olivat, koskapa
vaimo sanoi etsineensä häntä jo vuosikausia. Kun mies palasi metsästä
tyhjin toimin takaisin, alkoi Jorma jo uskoa, ettei noilla ihmisillä
ollut mitään pahaa mielessä, nousi piilosta ja käveli majalleen. Ja
nähtyään Jorman nousi nainen seisomaan, tuli vanhusta vastaan ja sanoi:
»Jorma, vihdoinkin löysin sinut!»
»Ihminen, mitä tahdot täältä saareltani?»
Vaimo hämmästyi erakon kylmiä sanoja ja ääntä, mutta kysyi kuitenkin
vuorostaan:
»Sano, oletko sinä Jorma, joka kauan sitten oli munkkina Kuhasalossa?»
»Mitä sitten, jos olisin?»
»Sano, oletko sinä se munkki, jonka Pyhä Ilja korjasi äitisi ja
sisaresi kanssa maantieltä paleltumasta ja otti sitten luostariin
kasvatiksi? Sano, oletko sinä Ontron poika, joka tappoi igumeeni
Stefanin ja monta muuta munkkia?»
»Kuka sinä olet, joka kyselet murhaajaa?»
»Minä olen Marjatta, Ontron tytär, ja tahdon löytää oman veljeni.»
»Marjatta — — —!» — tuli parahdus erakon suusta. Mutta hän ei mennyt
sisarensa syliin, vaan tuijotti naista kuin järjetön.
»Jorma, siis se olet sinä sittenkin!» — huusi nainen vuorostaan,
puristaen erakon syliinsä kyynelten valuessa poskipäille. Jormasta
tuntui koko saari kaikkine puineen keinuvan ilmassa ja lähtevän
vajoamaan alaspäin. Hänen huulensa liikkuivat, värähtelivät, mutta
mitään ei kuulunut ennenkuin monien ponnistusten jälkeen:
»Oletko sinä Marjatta?»
Jorman ääni kuului siltä kuin hän olisi puhunut kuolleelle ja kuullut
vainajan kyselevän itseään.
»Voi, Jorma, kyllä minä olen Marjatta, sinun sisaresi!»
Kauan molemmat seisoivat toistensa syleilyssä, ja sydämet tykyttivät
niin, että olivat pakahtua.
Ja Jorma sanoi:
»Marjatta, sinä et siis olekaan kuollut, vaikka minulle niin
kerrottiin!»
»En ole kuollut, vaan sinua olen etsinyt. Sentähden juuri olen tahtonut
elääkin, löytääkseni sinut tai sinun hautasi. Ja nyt on siis pitkä
matkani viimeinkin loppunut, ja minä pääsen lepäämään!»
»Minäkin olen tahtonut kuolla, mutta sitä ei ole minulle sallittu, vaan
on käsketty odottamaan ja kärsimään.»
»Monta vuotta olen jo etsinyt sinua, Jorma. Olen käynyt Kuhasalossa,
mutta se oli autio. Menin sitten Valamoon, Käkisalmeen, Viipuriin,
Olavinlinnaan ja sieltä taas takaisin Ilomantsiin ja Lieksaan. Vasta
eilen illalla tulin Kontiolahdelle ja kuulin siellä kerrottavan,
että täällä saaressa oli erakko, joka pakeni aina ihmisiä. Olin jo
luopumaisillani kaikesta toivosta löytää sinut, mutta läksin kuitenkin
tänne. — Ja täälläkö sinä olet ollut siitä lähtien, kun karkasit
luostarista? Mitähän kaikkea olet saanutkaan kärsiä?»
»Paljon, hyvin paljon! Enimmin kuitenkin siitä, kun luulin sinut
kuolleeksi.»
»Kuolleeksi? Miten sellaista luulit?»
»Munkit kertoivat silloin murhayönä, että sinä hukuttauduit koskeen
ja kaataessasi veneen veit ryöstäjäsikin mukanasi. Ja juuri sinun
kuolemasi kostaakseni minä menin luostariin ja tapoin kaikki, jotka
siellä tapasin.»
»Mutta mitä sinä puhut? Miten minä olen hukuttautunut koskeen ja olen
vienyt mennessäni munkkeja? Enhän ole ollut täällä sen jälkeen, kun
läksimme äidin kanssa Viipuriin!»
»Viipuriin? Äidin kanssa?»
»Niin, sen jälkeen, kun sinä jäit luostariin, menimme äidin kanssa
ensin Koitereelle, myimme siellä talon, menimme sitten Käkisalmeen ja
Viipuriin. Kun äiti kuoli, läksin minä etsimään sinua, Jorma.»
»Mutta — mutta asuittehan te tuolla Jaamankankaan vierellä — katsos,
tuolla lahden pohjukassa, joka näkyy tuolta!»
»Emme ole asuneet siellä koskaan! Mitä sinä nyt puhut? Eikö muistisi
ole enää hyvä?»
»Muistanhan toki sinut, Marjatta, kun olin luonasi niin usein. Mutta
sinä itse et muista enää minua!»
»Emmehän ole nähneet toisiamme kertaakaan sen jälkeen, kun sinä
kymmenvuotiaana jäit Iljan luo luostariin! Minähän olin silloin vielä
pieni tyttö.»
»Mutta eivätkö Stefanin munkit ole ryöstäneet sinua koskaan? Etkö
asunut tuolla Kontiolahden pohjukassa? Emmekö yhdessä aikoneet mennä
Olavinlinnaan? Ja etkö aikonut hukuttautua Pielisjokeen?»
»Ei koskaan ole tapahtunut tuollaista!»
Yhä sekavammaksi kävi kaikki vanhan erakon aivoissa. Hän luuli
näkevänsä taas samanlaisia houreita kuin yöllä. Viimein hän sai
kysytyksi:
»Etkö sinä olekaan se sama Marjatta, jota minä rakastin Kontiolahdella?»
»En, Jorma. En ole koskaan asunut siellä.»
Nyt tuli viimeinen isku, jonka Stefan ja kova kohtalo antoivat
erakolle. Jorma ei pysynyt enää pystyssä, vaan retkahti alas koristen:
»Stefan, Stefan siis valehteli!»
»Jorma, mikä sinulle tuli? Kuoletko juuri nyt, kun minä viimeinkin
löysin sinut. Nouse, sinä et saa kuolla!»
Veli nosti päätään.
»En minä vielä kuole, mutta en enää kestänyt sitä viimeistä lyöntiä,
jonka Stefan antoi minulle, oman luostarinsa kasvatille. Toivottavasti
tämä sentään oli jo viimeinen hänelläkin! Toivottavasti hän ei vainoo
minua enää pitemmälle kuolemansa jälkeen!»
Marjatta toi vettä ja kaatoi sitä Jorman suuhun. Tämä nousi istualleen,
katsoi Marjattaa kauan silmiin ja sanoi:
»Se on hyvin surullinen tarina!»
»Mikä?»
»Se, kun minulla oli rakas, kelpo tyttö! Mutta munkit veivät hänet
ainiaaksi luotani pois, kertoen, että hän oli minun oma sisareni.»
Ja niin Jorma kertoi todelliselle sisarelleen kaiken ja lopetti pitkän
tarinansa sanoilla:
»Tuosta valheestaan Stefan on saanut kuitenkin tuomionsa, mutta
morsiameni on siitä huolimatta kuollut. Näihin päiviin saakka on
Stefanin haamu väijynyt minua, vasta eilen viimeksi. Mutta tämä oli kai
jo hänen viimeinen pistonsa!»
»Jorma, sinä olet saanut kärsiä aivan liian paljon, ja kaiken vain
luostarin takia!»
Kauan kesti hiljaisuus, jonka kestäessä sisar koetti arvioida veljensä
kokemia tuskia. Jorma itse oli sellaisen lapsellisen ilon vallassa kuin
olisi ollut jo varma pääsystään morsiamensa luo.
»Paljon sinä olet kärsinyt, mutta Jumala kyllä auttaa kestämään kaiken
viimeisenkin. Ja ethän ole enää yksin, kun sisaresi on jo luonasi.»
Jorma katsoi pitkään ja vihaisena sisareensa, sanoen:
»Jumala? — Uskotko sinä Jumalaan?»
»Tietysti! Hänhän pitää huolen meistä kaikista.»
»Minä olen saanut kärsiä niin paljon Jumalani takia, eikä Hän
kuitenkaan ole tuonut minulle koskaan lohdutusta, vaikka rukoilinkin
sitä. Minä uskoin kyllä Häneen, mutta en saanut palkakseni muuta kuin
onnettomuuksia.»
»Se jumala, jota Kuhasalossa muinoin palveltiin, oli paholainen itse.
Ja kaikki hänen venäläiset palvelijansa olivat piruja myöskin. Niin on
minulle kerrottu täällä, kun olen kysellyt kaikkea. Mutta sinun pitää
uskoa siihen toiseen, oikeaan Jumalaan, josta meidän oma kirkkomme
meille puhuu. Sillä kun Häneen luotat, niin huomaat Hänen olevan hyvän.»
»Eikö se ole sitten sama kuin Kuhasalossa?»
»Ei ole. Se Jumala on tullut meille kaukaa Suomen puolelta. Hän
on tehnyt paljon hyvää koko Karjalalle siitä lähtien, kun Karjala
liitettiin Suomeen. Ja niin ihmiset alkoivatkin uskoa tuohon Suomen
Jumalaan. Mutta etkö ole kuullut Hänestä mitään?»
»En, sillä en ole puhutellut ketään ihmistä sen jälkeen, kun tulin
tänne saareen.»
»Ja kuinka kauan olet ollut täällä saaressasi?»
»Nuoresta miehestä horjuvaksi ukoksi, en varmaan muista», vastasi
Jorma, mutta kysyi sitten vuorostaan äkkiä:
»Sitäkö samaa Jumalaa ihmiset palvelevat tuolla Kontiolahdellakin?»
»Niin.»
»Tuo heidän Jumalansa näytti minulle merkkejä itsestään viime yönä.»
»Häntä palvellaan nyt Kontiolahdella ja melkein kaikkialla Karjalassa
ja koko Suomessa. Vain pahimmat novgorodilaisten kannattajat ovat
paenneet rajan taa. Kaikki sen entisen novgorodilaisen jumalan munkit
ja saamamiehet on nyt julistettu lainsuojattomiksi ja heidät saa
tappaa, missä vain tavataan. Uusi Jumala on paljon parempi, vaikka
ihmiset Häntä vielä pelkäävätkin. Kontiolahdellakin on nyt pieni
rukoushuone, tuo tuolla, mikä näkyy. Siellä käy pappi muutamia kertoja
vuodessa pitämässä menoja ihmisille. Nyt hän on juuri parasta aikaa
Kontiolahdella. — Ja juuri tuo sama Jumala ottaa varmaankin sinutkin
luokseen, sillä 'Hän päättää meidän sielustamme ja lunastaa meidän
henkemme', niinkuin Hän itse sanoo.»
Marjatta kertoi Jormalle kaiken, mitä tiesi suomalaisten uskonnosta, ja
Jorma kuunteli innokkaana kuin pieni lapsi. Lopulta Marjatta ehdotti,
että he molemmat menisivät Kontiolahdelle. Jorma ensin kieltäytyi.
Mutta ajatellessaan, että tämä kai oli juuri se merkki, jota hänen oli
pitänyt odottaa, hän myöntyi.
»Minä taidan olla viimeinen pakana», hän ajatteli. »Siksipä taivun,
sillä en tahdo kuolla koiran tavoin.»