Ja Joutseninen lumoo armotta jokaisen vieraansa. Sinäkin tunnet
siirtyväsi ajassa taaksepäin kokonaista kolme neljä vuosisataa ja
alat kuvitella: Kuhasalossa on kiiltäväkupoolinen monasteri, josta
parhaillaan verihurtta Stefanin hengenheimolaiset lähtevät ryöstö- ja
murha matkoilleen ympäristöön. Sinä saatat kuulla vaikerrusta, kun
tautien, nälän ja sotien ottamat karjalaiset huutavat kuolintuskissaan.
Tuolta jostakin metsän takaa näkyvät suuren hovin seinät, ja kuuluu
vihellys, aivan kuin pajarin ruoska heilahtaisi ilmassa. Ja jossakin
kallion takana aivan sinun vierelläsi seuraa Rikkeitäsi erakko Jorma,
sillä hän tahtoo nähdä, oletko tullut saareen hyvissä vai pahoissa
aikomuksissa.
Mutta tuo kaikki on kuitenkin päättynyt jo kauan sitten, ja kadonnut
on jo erakon hautakin, samoin kuin sekin, minkä hän loi umpeen
Jaamankankaalla. Samoinkuin aika on kadottava ja särkevä kaiken menneen
suuren ja luova entisen sijaan uuden maailman, samoin ihmiset leikkivät
Luojaa ja tahtovat tehdä uuden luonnon. Katoamaan heti tulevat
viimeisetkin luonnon luomat pyhäköt, joissa arkiset askaret unohtaen
voi hetkiseksi siirtyä rauhaan ja menneisyydestä koota itselleen voimaa
ja neuvoja tulevaisuuden varalle. Sinä aavistat sen nyt liikkuessasi
erakon asumasijoilla, ja kun illalla uudelleen seisot mantereita ja
katselet sieltä yli kauniin Höytiäisen tätä samaa saarta, niin se
houkuttelee sinuakin puoleensa niin, että tahdot vielä uudelleen soutaa
yli selän ja viettää saaressa yhden kesäisen yön erakkona, rauhassa
muusta maailmasta, sillä juuri yksinäisyyshän meistä kaikista tekee
ihmisiä eikä maailma.