IX.

Murhayön jälkeisenä aamuna Jorma heräsi lopen uupuneena ja masentuneena

lähellä Jaamankangasta. Hän ei nähtävästi ollut jaksanut kulkea

takaisin palopaikalle, vaan oli kaatunut kesken matkan. Kun hän nyt

katseli ympärilleen, huomasi hän nukkuessaan nojanneensa päätään

korkeaan hiekkakasaan, minkä hän tunsi umpeenluoduksi haudaksi. Se oli

hänen äitinsä hauta, jonka he yhdessä Marjatan kanssa olivat vasta

toissapäivänä peittäneet.

»Tännekös minä tulinkin!» sanoi Jorma silittäen multaa kädellään.

Mennyt oli jo äiti, mennyt oli Marjatta ja menneet olivat kaikki

kultaiset toiveetkin. Äidin hauta oli tässä hänen päänsä alla, Marjatan

hauta oli siellä, missä levoton koski kuohutti Pielisjoen vesiä

Pyhäselkään, ja menneitten toiveitten vielä avonaista hautaa osoitti

jokainen puu, paloraunio ja — luostari.

Mutta se oli luotava umpeen!

»Ei, en aio tulla vielä luoksenne, äiti ja Marjatta! Kuolen kyllä

maailmasta, mutta itselleni minä elän!» — huusi Jorma, hyppäsi pystyyn

ja läksi menemään kohti palopaikkaa.

»Nyt olen täyttänyt sen, mitä ihmiset tahtoivat ja toivoivat. Mutta

vaikka olenkin täyttänyt velvollisuuteni heitä kohtaan, en ole

vielä päässyt siihen, mihin minä itse olen tahtonut. Mikä on minun

päämääräni? — Rauha. — Ja miten tuon rauhani saavutan? — Voittamalla

vereni!»

Ja aivankuin etsien menneen onnensa rippeitä hän meni vielä heikosti

savuavien kekäleiden keskelle penkoen siellä tuhkaa. Kun hän löysi

jonkin raudankappaleen tai muun esineen, vei hän sen pois ikäänkuin se

olisi ollut suunnattoman suuri omaisuus. Sitten hän meni rinteeseen,

missä koivujen lehdet olivat polulla menneet kasaan kuin jotakin

raskasta esinettä maata pitkin vedettäessä. Sieltä Jorma löysi Marjatan

liinan ja hopeisen ristin katkenneine ketjuineen. Ristin hän heitti

koivikon yli lampeen, mutta liinan vei toisten tavaroittensa joukkoon.

Nyt hän meni palosta säästyneeseen aittaan, kantoi sieltä ulos kaikki

jäljelle jääneet tavarat ja latoi ne nurmikolle.

»Mihin minä nyt lähden? Koitereelle vai Olavinlinnaanko? — Ei, en tahdo

nähdä enää ihmisiä, vaan menen jonnekin, missä saan olla aivan yksin.»

Jorma antoi katseensa kulkea yli Höytiäisen laajan selän ja näki sen

keskellä valkorantaisen Joutsenisen yhtä houkuttelevana ja kutsuvana

kuin ennenkin.

»Tuonne minä menen!»

Ladottuaan kaiken tavaransa veneeseensä silmäili hän kaikkea mennyttä

viimeisen kerran ja ajatteli:

»Jos Marjatta vielä eläisi, niin juuri tällä hetkellä ottaisimme hänen

kanssaan hyvästit tältä samalta paikalta lähtiessämme yhteiselle

matkallemme. Mutta nyt minä saankin mennä yksin! — Te vääräuskoiset,

jotka tuhositte elämän Marjatalta, minulta ja itseltännekin, olette

kaikki nyt yhtä mykkiä kuin päämiehenne ja liian myöhään etsitte nyt

sitä rauhaa, jota teille ei tulla koskaan antamaan! — Mutta minä saan

kenties senkin vielä!»

Nyt työnsi Jorma haapionsa vesille, hyppäsi siihen ja aloitti matkansa

uutta elämää kohti.

Hän meni Joutsenisen saareen, yksinäisyyteen, eikä aikonut palata

maailmaan enää koskaan takaisin. — Ja sinne mäen päälle, kuusien

suojaan kohosi maja pieni kuin karhun pesä. Se oli niin matala, että

seisoessa kosketti pää kattoon ja niin pieni, että nukkuessa ei

tahtonut sopia suoraksi sen sisään. Seinistä tuli niin vahvat, ettei

pahinkaan pakkanen olisi voinut tunkeutua niiden läpi, sillä ne oli

tehty paksuista hirsistä kaksinkertaisiksi ja tilkitty tiukkaan savella

ja sammalilla. Yhdessä nurkassa oli liedentapainen, joka lämmitti

majan. Ja pieni läheinen ei kyennyt kovallakaan pakkasella laskemaan

kylmää sisälle. Lopuksi Jorma kantoi vielä liuskakiviä vuoteen pohjaksi

ja päällysti sen paksulla kuusenhavu- ja sammalkerroksella.

Kun se kaikki oli valmista, otti Jorma kirveensä ja meni raivaamaan

itselleen polkua majasta järvenrantaan ja asetti rinteen jyrkimpiin

paikkoihin kiviä portaiksi. Vähän matkan päässä siitä löytyi sopiva

valkama haapiolle, jossa se saattoi olla pensaiden sisällä piilossa

järvellä soutelevien ihmisten katseilta. Ja saaren keskellä oli

pieni, kirkasvesinen lammikko, jonka rannalla Jorma liuvitteli usein

päiväkaudet viskelemällä pieniä kiviä tai käpyjä sen veteen ja

katsellen, kuinka laineet, suurina renkaina tulivat rantaan.

Ihmiset eivät erakkoa häirinneet. — Kaikkein lähimpänä oli maa

muutamien virstojen päässä idässä. Sieltä näkyivätkin Pyytivaaran

koivikkorinteet ja Kontiolahden ensimmäiset talot. — Pohjoisessa oli

aava selkä. — Lännessä siintivät sinisinä korkeat Kunnasniemen rannat,

ja sieltäkin näkyi metsän keskeltä jokin vaaleampi peltotilkku. —

Etelässä oli Jaamankangas ja Kontioniemi, jonka petäjikön takaa nousi

savu suuresta hovista. Korkeat Höytiäisen laineet tulivat jostakin

Kinahmosta päin ja kierivät valkeana nauhana toisiaan ajaen pitkin

rantahietikkoa. Ja jokainen niistä piirsi hiekkaan omituisia koukerolta

ja viivoja, jotakin käsittämätöntä kirjoitusta, jota erakko ei oppinut

lukemaan. Oman elämänsä tarinoita kai nekin sinne kertoilivat. Mutta

kun yksi oli tuskin saanut viivansa valmiiksi, tuli jo toinen laine

ja kolmaskin, ja niin olivat ensimmäisen merkitsemät viivat kadonneet

näkymättömiin ja tilalle olivat tulleet uudet, entistä kauniimmat. Ja

ne kaikki olivat uusia särkyviä elämäntarinoita, jotka päättyivät sinne

rantahietikolle.

Ja tämä kaikki oli erakon pientä ja pyhää valtakuntaa, jota kaikkea

hallitsi erakko Jorma, kuunnellen jokaisen alamaisensa, puun,

pensaan ja laineen puhetta, ymmärtäen sen hyvin, vaikkei ollutkaan

kieltä oppinut. Ja nuo kaikki eivät olleet enää hänelle kuolleita ja

tunnottomia, vaan eläviä olentoja, joista jokainen oli paljon parempi

kuin yksikään ihminen, sillä eiväthän ne tehneet pahaa kenellekään. Ne

olivat hyviä haltioita, joiden kaltaiseksi Jormakin tahtoi päästä.

»Kunpa voisin tulla yhtä hyväksi kuin tuo suuri kuusi tuossa», ajatteli

hän, »kunpa voisin seisoa sen tavoin kesät ja talvet, nähdä ympärilläni

kaiken kauneuden, tuntematta ikävää mihinkään. Ja kun aikani olisi

täysi, kuivuisin sitten ja kaatuisin tuohon rinteelle, tuntematta

mitään tuskaa jättäessäni elämän!»

Jormasta tuli nyt ympäristönsä hyvä ystävä ja suojelija, tahtoessaan

säilyttää saarensa mahdollisimman koskemattomana. Mitäpä häneen kuului,

jos manteren puolella kaatuikin jokin kaunis koivikko ja sen sijalle

ilmestyi seuraavana kesänä vihreä pelto, kunhan vain ihmiset eivät

tunkeutuneet repimään hänen saartaan. Siellä manterella he saivat

tehdä Jorman puolesta pahaa mielin määrin luonnolle ja toisilleen, kun

Joutseninen vain säilyi rauhassa hyvine haltioineen.

Kun ihminen keskustelee vuosikausia vain oman itsensä ja luonnon kanssa

niinkuin Jorma oli tehnyt, ei ole ihme, jos hän näkee jo jokaisessa

kivessä ja puussa elämän ja hengen. Olihan hänkin munkkina ollessaan

pitänyt haltioitakin vain kastamattomain kuviteltuina jumalina, mutta

nyt hän näki niitä jo itsekin kaikkialla, varsinkin lammikon rannalta.

Hän oppi käsittämään, miksi yksinäisillä saloilta ja metsien sydämessä

asuvat karjalaiset eivät voineet uskoa novgorodilaisten jumalaiseen,

vaan pitivät omaa luontoaan paljon sitäkin parempana. Ei hänestä

enää sekään ollut mikään ihme ja mahdottomuus, että ihminen saattoi

kuunnella haltioiden puheita ja ottaa vaarin heidän neuvoistaan.

Niiden suosioon Jormakin tahtoi nyt päästä. Hän hiipi puulta puulle,

voidakseen edes jollakin tavoin nähdä ne omin silmin ja päästä perille

niiden monista pitämyksistä. Mutta aina ehtivät haltiat huomata hänet

ajoissa ja paeta piiloon. Se hiukan harmitti Jormaa, hän yritti

uudelleen, mutta yhtä valppaita ne olivat joka kerta eivätkä laskeneet

kastettua miestä lähelleen.

»Ne pelkäävät minua, mutta minäpä koetan ne houkutella majani

lähettyville.»

Hän vei kalakeittoa majan takana olevan suuren kuusen juurelle. Alussa

haltiat eivät huolineet sitäkään, mutta kun erakko ampui riistaa ja

uhrasi kaikkein verisimmät palat, alkoi hän päästä jo tuloksiinkin

vaivoistaan. Kun Jorma joka aamu meni katsomaan uhrikuuselle, oli

parhaat palat lihasta syöty pois.

Siitä hetkestä lähtien tuli Jorman tärkeimmäksi tehtäväksi ja

suurimmaksi huviksi haltioiden pidätteleminen majan lähettyvillä.

Lopulta hän jo loikoessaan iltaisin kivivuoteellaan saattoi selvään

kuulla joko uhrikuusen juurelta tai majan sisältökin lieden takaa

selvää haltioiden liikkumista. Silloin erakko hykerteli käsiään suu

leveässä hymyssä, kun hänen entinen kasteensa oli jo annettu anteeksi.

Varmaa oli sekin, että haltiat toivat ahkeralle palvelijalleen vain

onnea ja hyötyä, jos olivat suosiollisia. Sillä muutamien vuosien

kuluttua huomasi Jormakin elämänsä paljon entistä paremmaksi.

Riistaa oli liiaksikin. Sitä varten piti tehdä jo pieni aittakin,

missä hän voi säilyttää talven suuret varastot. Nyt jo uskoi entinen

munkki täydellisesti sen, ettei haltioiden palveleminen ollut mitään

pakanuutta, koskapa ne muistivat häntäkin, jota maailmassa ei ollut

kukaan muu ajatellut. Ne muistivat häntä jo paljon enemmän kuin

novgorodilaisten Jumala milloinkaan.

Näin oli luostarin kasvatista, erakko Jormasta, tullut metsässä

asuessaan haltioiden ja vanhan suomalaisen uskonnon vakava kannattaja!

Ja mikä ihmeellisintä: Kun Jorma vain aina muisti haltioitaan, meni

niiden suosio jo niin pitkälle, että hän eräältä kalastusmatkalta

palattuaan löysi majansa pöydältä kaksi aivan oikeata leipää, pienen

säkillisen jauhoja, vakan voita ja pussillisen suoloja. Sellaisia

antimia hän ei ollut nähnyt kokonaiseen vuosikymmeneen saaressaan. Ja

mistäpäs muualta erakko parka olisi voinut toivoa sellaisia lahjoja

kuin saaren omilta haltioilta, sillä eiväthän ihmiset joutaneet niin

paljon ajattelemaan toisiaan, eivätkä sitä tahtoneetkaan! Hetkistä

myöhemmin tuli vielä toinenkin samanlainen lahja, ja kun hän syksyllä

oli usein kalamatkoillaan, oli se kaikki jo niin tavallista, että pieni

aitta tuli aivan kukkuroilleen syötävää talven varalle.

»Tällaista on elämäni nyt, ja olen tyytyväisempi ja onnellisempi kuin

koskaan ennen. Alussa pidin kaikkea tätä raskaana, mutta nyt uskon,

ettei tuolla manteren puolella ole yhtään niin tyytyväistä ihmistä

kuin minä. Miksei jokainen muukin mene yksinäisyyteen ja koeta löytää

onneaan sieltä!»

Jorma meni ja leikkasi oman viisikantansa kuvan uhrikuusen kylkeen,

uskoen onnensa tulevan siitä vain kaksinkertaiseksi.

»Toivoin kerran pääseväni samanlaiseksi kuin tämä kuusi. En ole

vielä päässyt niin pitkälle, mutta luulen voivani oppia elämään yhtä

huolettomana, vahvana ja hyvänä. Joutuisinhan kyllä jo kuolemaankin,

mutta kun kärsimykseni ovat vielä kesken, niin odotanpahan. Sitten,

kun tuo puu joskus vanhuuttaan kaatuu, on se oleva merkki siitä, että

Ontron poika on sovittanut kaikki entiset erehdyksensä ja on silloin

tullut elämänsä määrään. Silloin, samalla kertaa tahdon mennä tuon

kuusen mukana. Juuri silloin, muttei ennen!»

Jorma näki, että kuusi oli hiukan kallellaan majaan päin. Kun tuo

korkea ja paksu puu kaatuisi, menisi se suoraan majan päälle ja särkisi

sen varmasti. Silloinhan hänkin, Jorma, ollessaan sisällä majassa,

hautautuisi ainiaaksi puun alle.

»Nyt siis tiedän, milloin minun aikani tulee täyteen!»

Kerran, eräänä talviyönä, huomasi Jorma sieltä, missä Kontioniemen

suuren hovin piti olla, korkeiden tulenliekkien nousevan ylös, saaden

kuin revontulen kajastuksen taivaalle. Se oli tulipalo, jonka syytä

Jorma koetti arvailla. Ja sinä samana yönä kuuli hän saareensa ensi

kerran ihmisääniäkin, jotka tulivat kuin hätähuutoina, ja sellaisiahan

ne olivatkin. Mutta erakko, joka tahtoi olla välinpitämätön kaikesta

ulkomaailmasta, pidättyi lähtemästä avuksi, sillä mitäs ihmiset

häneen kuuluivat. Nyt katseli hän vain kylmänä tuota paloa ja huomasi

hetken kuluttua vaarojen takaa syttyvän toisen samanlaisen ja heti

kolmannenkin. Siis vainolainen, niinkuin Jorma oli ajatellutkin!

Sellaisia juuri ihmiset olivat! Sen, mitä toiset olivat saaneet pystyyn

vuosikausia kestävällä raskaalla työllä, hävittivät toiset ryöstön- ja

kostonhalussaan muutamassa hetkessä.

»Polttakoot ja tappakoot niin paljon kuin kerkiävät, kunhan vain

sovittavat kaiken lopuksi!» — ajatteli erakko ja astui majaansa. »Minä

olen saanut itselleni tällaisen enkä tarvitse kenenkään toisen omaa.

Jokaisella toisellakin on samat mahdollisuudet, tarvitsematta ryöstää

ketään.»

Hän heittäytyi sammalilleen, veti nahkaiset päälleen ja nukahti

niinkuin se, joka ei pyydä eikä toivo keneltäkään muulta mitään, jos ei

kenellekään annakaan, vaan vaatii kaiken itseltään. Sillä tavoin nukkuu

vain se, joka tietää, että huominen päivä tuo tullessaan yhtä paljon

kuin eilinenkin.

Vähitellen alkoi erakkoon tarttua se usko, että ihmiset, joiden talot

ja pellot hän näki Kontiolahden puolelta, olivat sentään siedettäviä.

Hän uskoi heistä tuota vain sen takia, kun he eivät koskaan

hätyytelleet Jormaa saarellaan eivätkä pyrkineet valloittelemaan hänen

kalavesiään ja lintupaikkojaan, vaan antoivat hänen elää huolettomana

kuin parhain itsevaltias. Senvuoksi hän alkoi jännityksellä seurata

peltotilkkujen laajenemista ja toivoi niistä syksyllä lähtevän runsaan

sadon, vaikka se tulisikin ihmisille.

Oliko hän alkanut kaivata maailmaan, kun oli jo oppinut pitämään

ihmisiä hyvinä?

Ei, sitä hän ei tehnyt! Sillä jos yksikään ihminen olisi tullut

valloittelemaan saareen tai häiritsemään rauhaa, olisi hän heti pitänyt

niitä vihollisinaan.

»Olen tehnyt heidän elämänsä paljon entistään väljemmäksi, kun vapautin

heidät oman rauhani hinnalla luostarin painajaisesta. Eipä ennen

saanut täälläkään olla kellään karjalaisella tuollaisia peltoja; mutta

nyt, kun luostari meni ja munkit sen mukana, on tuo maa nyt heidän

omaansa eikä heidän tarvitse maksaa veroja. Koko Pohjois-Karjala

vaurastuu. Mutta kenen kustannuksella? — Minun, sillä minähän sen

tein, vaikka maksoinkin siitä kalliisti. Aikoinaan pidettiin Ontron

poikaa oman isänsä työn tuhoojana, mutta huomaanpa nyt, että hänkin

on tehnyt jotakin heimolleen. Ja parempihan on, että minä, jolla on

paljon enemmän velvollisuuksia kuin muilla ihmisillä, kannan murhaajan

nimeä. Noilla ihmisillä tuolla Kontiolahdella on niin paljon muutakin

ajateltavaa ja kärsimistä, etteivät he enää kaiken sen lisäksi tarvitse

omantunnon tuskia kestettäväkseen. Olen siis parantanut toisten elämää

sillä, että olen huonontanut omaani. Mutta silloinhan ei ainakaan

Ontron poika ole enää velkaa ihmisille, vaan ihmiset hänelle.»

Kului taas muutamia vuosia. Niiden mennessä erakko oppi kärsimään

hiukan ihmisiäkin. — Saarihan ei ollut kovin kaukana manteresta, joten

silloin tällöin saattoi sinne eksyä joku kalamies. Joka kerta Jorma

pakeni johonkin koloon tarkkaamaan, mitä nuo maailmasta tulleet,

kutsumattomat vieraat tahtoisivat hänen valtakunnastaan. Mutta vieraat

saattoivat kyllä löytää majan, katsella ja ihmetellä sitä hetkisen

ulkoa ja sisältä ja palata viimein omalle puolelleen järvenselkää,

ottamatta lähtiessään edes tulusrautojakaan majan pankolta. Silloin

palasi Jorma piilostaan ja ajatteli:

»Rehellisiä he ainakin ovat, siis he saavat käydä täällä. Mutta kun

ensimmäinen rauhanrikkominen tapahtuu, silloin minä ammun nuolen heidän

kurkkuunsa tai houkuttelen haltiani heidän kimppuunsa!»

Ja joka kerta, kun selälle ilmestyi vene, tarkkasi Jorma, menisikö

se saaren ohi vai tulisiko rantaan. Ja muutamia kertoja näytti jo

siltä kuin erakkoa olisi saaresta etsittykin, mutta tämä varoi kyllä

tulemasta löydetyksi.

»Minua ei heidän tarvitse nähdä, sillä minulla ei ole enää mitään

maksettavaa heille. Ja jos näyttäytyisinkin heille, niin silloin en

olisikaan enää erakko, vaan olisin velvollinen tekemään jotakin heidän

hyväkseen tai he minun. Ja heiltä ei minulle ole kuitenkaan tulossa

mitään parannusta elämääni.»

Mahdollisesti manteren puolella jo tiedettiin jonkun asuvan saaressa,

koskapa vierailut viimein lakkasivat Jorman suureksi iloksi.

Epäilivätkö ihmiset saaressa asuvan jonkin hyvän haltian tai suuren

roiston, sitä ei erakko osannut arvata. Mutta joka tapauksessa alettiin

saarta karttaa, kenties pelätäkin.

Ja silloin olivat haltiatkin taas entistään suosiollisempia. Entistään

useammin ilmestyivät suola- ja jauhosäkit majan pöydälle erakon poissa

ollessa.

»Hyvä on, etteivät ihmiset käy. Haltiatkin ovat siitä mielissään ja

minä itse saan olla rauhassa.»

Mutta miksi sitten hänen haltiansa oikein vihasivat noita karjalaisia,

jotka itsekin olivat haltioiden palvelijoita? Vai olivatko

novgorodilaisten opit saaneet sittenkin voiton kaikesta? Jos niin

oli, niin silloin olivat asiat huonosti Ilomantsin pokostalla!

No, olipa kuinka tahansa, hän itse ei kuitenkaan uskonut enää

olemattomaan Jumalaan, joka oli tuottanut vain onnettomuutta kaikille

ristinpalvelijoille. Jos tuo Jumala olisi ollut olemassa, niin miksei

hän mennyt omiensa puolelle ja suojellut heitä aina. Jos Jormakin vain

olisi ollut uskomatta sellaisiin jumaliin ja kantanut aina kaulassaan

viisikantaa, niin hänelle ja Marjatalle ei olisi koskaan tapahtunut

mitään pahaa.

Sillä tavoin, mäen rinteellä istuessaan ja Kontiolahdelle katsellessaan

erakko koetti ratkaista elämänsä tarkoitusta, odotti toivomaansa rauhaa

ja muisteli menneitä aikoja. Ja hän luuli vielä nytkin elävänsä yksin

ja salassa maailmalta eikä huomannut enää elämää ympärillään. Mutta

ihmiset, jotka ajoivat talvitietä myöten jään poikki, saattoivat nähdä

hänet joko kantamassa vettä polkua ylös rannasta tai kompuroimassa

suksineen paksussa lumessa. Manteren puolelle näkyi aivan selvästi,

milloin savua nousi erakon majan lakeisesta. Kesälläkin saattoi

kalamiehiä liikkua saaressa aivan Jorman lähettyvillä, tämän tietämättä

siitä mitään.

Kun vuosikymmenien ajan odottaa rauhaa niin hartaasti kuin Jorma

eikä näe elämässään enää mitään muuta kuin yhtä ja samaa tasaista,

väsyy siihen ja uskoo itsekin jo siihen, mihin on pyrkinyt. Niinpä jo

Jormakin ajatteli:

»Kun ihmiset eivät käy enää saaressa, uskon heidän jo tyytyvän

kaikkeen, mitä olen tehnyt heidän hyväkseen. He eivät vaadi minulta

enää mitään, siksipä he jo pysyvätkin poissa. — Haltiat ovat minulle

suosiollisia, siis he ovat antaneet jo kasteeni ja muut erehdykseni

anteeksi. — Mistään uskonnoista ja jumalista en enää välitä, sillä nyt

olen jo löytänyt itselleni sen oikean. — Maailmaan en enää kaipaa,

vaikka näenkin sen tuolla edessäni. — Enkö ole jo saavuttanutkin

rauhaani? Olen, uskon saaneeni!»

Erakko iloitsi käsiään hykerrellcn, että hän oli jo tullut

täydellisesti välinpitämättömäksi kaikkeen, omaan itseensäkin nähden.

Ja sekö juuri oli merkki siitä, että ihminen oli saanut rauhansa ja oli

kypsä kuolemaan? — Niin luuli nyt Jorma.

Mutta yht'äkkiä oli erakko kuulevinaan metsiköstä selkänsä takaa

ilkeätä, selkäpiitä karmivaa pilkkanaurua. Hän kääntyi katsomaan, kuka

hänen sanoilleen nauroi, muttei nähnyt ketään. Nyt alkoi Jorma muistaa

kuulleensa saman äänen ennenkin, — se oli tapahtunut silloin, kun hän

oli turhaan etsinyt Marjattaa palopaikalta. Juuri silloin oli kuin

jokin seinä tullut hänen ja muun maailman väliin. Silloin oli Stefanin

haamu halkaistuin päin noussut tuhkasta ja nauranut tuon saman naurun

kuin nytkin! — Siis juuri Stefan! Stefan nauroi hänelle vieläkin,

vaikka olikin ollut kuolleena jo kymmeniä vuosia. — Mitähän se vielä

tuo kaikki saattoi merkitä? — Tulisiko hän vielä kuolemastaankin

piinaamaan Jormaa samalla tavoin kuin oli tehnyt eläessään? — Eikö

Stefan ollut vieläkään saanut kyllikseen?

Nyt, tuon naurun jälkeen, alkoi Jorman silmien edestä kohota jotakin

pois. Tuntui kuin usva olisi haihtunut, ja se läpinäkyvä seinä, joka

oli hänet aina erottanut kaikesta muusta, olisi lähtenyt loittonemaan.

Ja hän näki nyt kaiken aivan toisenlaisena kuin tähän saakka, juuri

sellaisena kuin munkkina ollessaankin.

Oliko hän ollut hullu ja saanut nyt järkensä takaisin?

Ehken oli, ehken ei. Joka tapauksessa hän oli nyt kuin uudestaan

maailmaan palannut ja vapautunut jostakin kuoresta, joka oli tähän

saakka ympäröinyt häntä.

Ja nyt Jorma katseli ihmeissään muuttunutta luontoa ympärillään ja

katseli itseäänkin. Tai oikeastaan ei mitään ollut muuttunut, vaan

hän itse katsoi eri silmillä. Kun hän näki kätensä, olivat ne laihat

ja vapisevat. Hän hypisteli pitkää partaansa ja tukkaansa — ne olivat

aivan lumivalkoiset. Hän siveli kasvojaan — ja tunsi niiden olevan

ryppyiset.

Nyt Jorma tunsi taas itsensä ja huomasi olevansa hyvin vanha.