Seuraavana päivänä Jorma ei saanut rauhaa ajatukseltaan, että taikakalu
saattaisi jäädä luostariin ennenkuin he lähtisivät matkalle. Hänhän
tiesi jo isiensä kohtalon ja äidin varoitukset ja hän tunsi sen
muutenkin liian rakkaaksi, voidakseen jättää sen luostariin, jossa se
kenties piankin palaisi yhdessä seinien kanssa. Ja ehkäpä se hänen
kaulassaan riippuessa saattaisi tuottaa onnea hänelle ja Marjatalle
heidän matkatessaan Ruotsin rajan toiselle puolen. Nyt oli lähdön
aatto, siis tänään oli viimeinen tilaisuus hakea se. Salaa hän hiipisi
työpirttiin, Stefanin ja munkkien tietämättä, ottaisi omansa ja yhtä
salaa tulisi luostarista takaisinkin. — Niinpä sanoikin Jorma pihalla
mennessään Marjatalle:
»Minä käyn tuolla Lehmon puolella ja viivyn siellä vähän aikaa. Älä ole
levoton, eihän sinua täällä mikään uhkaa.»
»Mutta tulethan pian takaisin? Minä tulen sinua vastaan
Jaamankankaalle. Mihin aikaan joudut?»
»Tule silloin, kun aurinko ehtii tuonne Sikosaaren ja Joutsenisen
välille. Silloin joudun takaisin.»
Marjatta saattoi Jormaa vähän matkaa ylös rinnettä. Koivikossa he
pysähtyivät katselemaan kaunista maisemaa Höytiäiselle. Näytti olevan
viimeinen kesäinen päivä ennen pitkää, pimeätä ja sateista syksyä.
Tuuli oli jo asettunut, ja koivujen oksat liikkuivat vain sen verran,
että viimeiset niissä kiinni olevat keltaiset lehdet varisivat Jorman
ja Marjatan päälle heidän siinä käsi kädessä seisoessaan. Se oli
vanhojen, tuttujen koivujen viimeistä, ystävällistä tervehdystä niille,
jotka olivat monet kesäiset illat istuneet niiden juurella ja ottaneet
monet päivällisunensa niiden varjoissa. Ja nyt nuo kaksi lähtisivät
pois, siksi kai lehdetkin satoivat. Pianko he lähtisivät? — Niin,
pikemmin kuin he aavistivatkaan.
»Tiedäthän, Jorma, että minä pelkään täällä, älä viivy kauan!»
»En viivy. Tulen luoksesi vaikka seinienkin lävitse. Ja kun tulen, niin
silloin meille pian valkenee uusi päivä. Se tuo meille uuden, pitkän
matkan, ja sen takana on taas uusi, suuri työ.»
Vielä viimeinen syleily koko kuumalla rakkaudella, ja Jorma kääntyi
ylös mäkeä, Marjatta takaisin tupaan. Mutta kun he molemmat kääntyivät,
ei kumpainenkaan huomannut niitä mustia varjoja, jotka vilahtivat
puiden lomitse ylhäältä mäeltä ja pakenivat pitkin kangasta. Ja kun
Jorma tuli huohottaen mäelle, olivat nuo varjot silloin jo kaukana
metsien suojassa. Nuorukainen ei tällä kertaa olisi voinutkaan nähdä
muuta kuin kirkkaan silmäparin, joka odotti häntä palaavaksi.
Ja kaukana Jorman edellä meni munkki Stefan kahden parhaimman sutensa
kanssa luostaria kohti, kiristeli hampaitaan ja sanoi:
»Kyllä minä tiedän, mitä hauskaa järjestän sille karkurille! Tule
sinä, Jegor, vain luostarin lähistölle nyt, niin saat nähdä pienen
yllätyksen!»
Ja samaan aikaan ajatteli jäljempänä kulkeva Jorma:
»On ihana sentään olla vapaa! Luostarikaan ei kyennyt taivuttamaan
minua orjaksi. Ja kaksin verroin parempi on vielä elää, kun tietää,
että on olemassa eräs, joka odottaa!»
Matka joutui, vasemmalle taakse jäi jo koski ja Pielisjoen suu, ja
edessä aukeni Pyhäselkä rasvatyynenä. Ei yhtään venettä näkynyt sen
pinnalla. Ja tuolla kuvastui veteen koko Kuhasalon saari ja luostarin
katot. Kaikki oli niin merkillisen hiljaista. Sieltä täältä metsiköstä
kuului vain pikkulinnun lyhyt viserrys. Aina ennen, kun Jorma oli
seisonut tällä samalla paikalla, oli ainakin luostarista kuulunut
hälinää, mutta nyt tuntui kaikki vaikenevan sielläkin. — Mutta siinä
katsellessa puhkesikin sieltä nyt kuulumaan laulua yli veden, se tuli
messusta, jota veljet tuntuivat parhaillaan pitävän. — Veljetkö? — Ei,
veljiä he eivät enää olleet Jormalle, vaan vihollisia! — Mutta vaikka
tuo laulu olikin niiden laulua, joiden elämä oli pelkkää konnuutta,
niin tuntui sentään omituiselta kuulla sitä. Olihan hän, Jorma, ollut
satoja kertoja itsekin mukana siellä, ja kaunistahan se oli ollut
silloinkin. Ja nyt alkoi Jorma kuvitella, millaista olisi kirkossa
parhaillaan:
Veljet siellä seisovat hartaina, tehden joskus ristinmerkkejä kuville.
Kuoro laulaa, ja jokaisen tauon aikana saattaa kuulla raskaan,
huokauksen munkkijoukosta. Aurinko heittää valoaan himmeiden lasien
läpi ja saattaa ikonostaasin kullatut särmät kimallelemaan. Ja
ikonostaasin edessä seisoo koreassa kaapussaan igumeeni Stefan
— — —. Ei, nyt ei ollut aikaa kuvitteluihin! Nyt oli toimittava!
Stefanin muistaminen herätti Jorman nykyisyyteen. — Nyt oli hyvä
tilaisuus mennä luostariin. Sillä kun kaikki olivat kirkossa, olisi
hänen niin hyvä mennä huomaamatta käytävään, työpirttiin ja paeta
taas takaisin. Eikä yksikään munkki tietäisi mitään, että syntinen
veli Jegor oli käynyt saaressa. Ehken hän sentään jättäisi jonkin
merkin käynnistään, jos ei muuta, niin löisi puukkonsa kirkon oveen ja
jättäisi siihen!
Jorma riisui kenkänsä ja päällimmäiset vaatteensa, aikoen uimalla
mennä saareen, sillä veneitä ei ollut. Nyt hän heittäytyi veteen, se
tuntuikin käyneen jo kylmäksi näin loppukesällä. Rajusti hän veti
itseään eteenpäin, vaikka vaatteet tekivätkin suurta haittaa.
»Mitähän, jos nyt kangistus tulisi ja minä hukkuisin?» — ajatteli hän.
Eihän mitä! Olihan hän uinut tämän matkan niin monta kertaa ennenkin.
— Jo viimein koskettivatkin jalat pohjaan. Jorma kahlasi rantaan,
taivutti pajun oksia syrjään ja vetäytyi keskelle pensaikkoa voidakseen
sieltä vielä vakoilla luostaria. Hän koetti levähtää, puristi vettä
pois vaatteistaan ja aikoi lähteä hiipimään mäelle, kun läheisten
kivien ja pensaiden takaa syöksyi esiin munkki, toinen, kolmas ja
neljäs häntä kohden. Jorma ei ehtinyt edes hypähtää syrjään, kun jo
ensimmäinen roikkui hänen niskassaan. Tiukka pyörähdys, isku, ja
niin oli jo yksi maassa, mutta samalla tarttui monta muuta käsiparia
Jormaan kiinni. Väistämään tai lyömään tämä ei kerinnyt, kun jo käsien
ja vartalon ympäri pujotettiin nuora. Munkit rähisivät ympärillä
kuin äkäinen koiralauma, niin että veri tahtoi jo väkistenkin ruveta
virtaamaan, vaikka vesi olikin kylmettänyt jäsenet ja äkillinen
päällekarkaaminen oli vienyt ajatukset.
»Kuka hiipii salaa luostariin?» — virnisteli joku munkeista, »ah, sehän
on vain veli Jegor, karjalaispakana, joka karkasi täältä!»
»Ei mikään veli, vaan lurjus, joka asui täällä, meni sitten
perevaaralle tappelemaan ja löysi sieltä karjalaisorjan ja piian, joka
teki miehestä pakanan», härnäsi se, joka oli ollut Jorman mukana veroja
kantamassa.
Jorma huomasi nyt kaikesta, että hänen oli aivan turhaa rukoilla
armoa, eikä hän sitä olisi tehnytkään. Ainoastaan paha sisu ja nyrkit
saattoivat pelastaa miehen, muttei mikään muu! Nyt kohahti jo veri
päähän, ja hän käsitti, että tuima tappelu oli tulossa, tappelu, jossa
menisi joko hän tai kymmenen muuta.
»Milloin veljet ovat saaneet luvan kantaa aseita?» — kiljaisi Jorma
lähimmälle ja sysäsi tätä olkapäällään kasvoihin niin, että mies
kieri kirveineen nurin kivikolle. — »Ja jos minä olenkin pakana, niin
saivatpa täällä Iljan aikana olla pakanatkin messua kuulemassa, mutta
te tulette silmille kuin ampiaiset. Korjatkaa nyt luunne tai pieksän
teidät jokaisen!»
»Ah, sinut pieksetään, kun karkasit pois ja ammuit isä Stefania!»
»Koeta pieksää, niin näet, kumpi meistä on pehmeämpi! Ja päästäkää
minut irti tai vastatkaa jokainen itsestänne!»
»Hahhahhaa!» — raikui kuoro Jorman ympärillä, »viedään Jegor ylös
luostariin, Stefan tahtoo nähdä hänet!»
Niin tarttuivat miehet Jormaan kiinni aikoen taluttaa hänet ylös,
mutta tällä olikin vielä kaksi nuorista vapaata jalkaa, jotka tekivät
jälkeään munkkiparvessa.
»Kas, kas, veli Jegor potkii vielä, viekäämme hänet kantamalla!»
Ylhäältä tuli munkkeja lisää, Jormaan tartuttiin uudestaan kiinni ja
lähdettiin retuuttamaan kuin ruumista ylös mäelle. Mutta ennenkuin
oltiin luostarin pihassa, oli jo puolet munkeista saanut potkuja
kasvoihinsa.
»Minä potkin teidän päänne entistään pehmeämmiksi niin kauan kuin
jalkani liikkuvat!» — huusi Jorma vielä portaita ylös mentäessä. Nyt
vasta hän oli oma itsensä, kun tiesi saavansa käyttää mielin määrin
luontoaan ja voimiaan. Oikein mieluista tilaisuutta ei ollut vielä tätä
ennen sattunutkaan, mutta nyt oli jo sentään yksi, vieläpä luostarissa
ja sellaisessa mielentilassa — voi peijakkaat! Jorma tunsi aivan riemua
sisällään, vaikka olikin nuorissa. Mutta tuo riemu johtui siitä,
kun hän tiesi, etteivät nuorat kestäisi häntä. Ja mielessä vilahti
karjalaisten aikomus tulla hävittämään luostari.
»Näyttää siltä kuin minun pitäisi se sittenkin tehdä yksin», ajatteli
hän.
Mutta kun ovi oli kapea ja häntä retuutettiin jalat edellä, levitti
hän ne kiinni pihtipieliin ja potkaisi niin, että kantajajoukko meni
polvilleen portaille.
»Et sinä potki enää, kun viemme sinut Stefanin luo», sanoi joku.
»Sinnehän minä juuri tahdonkin!» — vastasi Jorma.
Niin kannettiin Jorma Stefanin eteen, samaan paikkaan, missä hän
edelliselläkin kerralla oli ollut tilinteossa. Jormaa harmitti nyt,
ettei ollut jo silloin tehnyt loppua kaikesta. Silloinhan hän oli ollut
vapaa, mutta nyt kannettiin nuorissa sisälle ja pantiin pitkälleen
lattialle. Mutta kun jalat olivat vapaat, nousi hän omin voimin pystyyn
ja astui pari askelta pyhäinkuvan edessä rukoilevaa Stefania kohti
pilkallinen hymy huulillaan.
Stefan oli nyt laatinut koko näytelmän niin valmiiksi kuin oli osannut,
päättäen uskoon ja Jumalaan vetoamalla saada Jorman taipumaan ja
talttumaan, sillä tiesihän Stefankin sen, että kaikki pakkokeinot
olivat Jormalle vain ärsytyksenä. Sentähden veljet olivatkin parasta
aikaa muka pitämässä messua Jorman kadotetun sielun puolesta. Ja
sentähden hän itsekin oli parhaillaan rukoilemassa pelastusta toiselle.
Stefan nousi ylös polviltaan teeskennellen niin rauhallisen ja hartaan
näköistä kuin vain osasi pahimman vihamiehensä edessä.
»Laskeudu polvillesi ja kadu», sanoi hän hiljaa, mutta varmana Jormalle.
Ja Stefan, se mies parka, oli luullut toisen todellisen miehen sisua
niin heikoksi, että se taipuisi heti hänen ensimmäisten sanojensa
jälkeen. Mutta niinpä ei käynytkään, vaan Jorma vastasi niin, että
kajahti:
»Jos tahdot saada jonkun polvistumaan, niin tee se itse, minä ainakaan
en sitä tee!»
Tämä oli ensimmäinen yhteenotto tällä kertaa. Mutta Jorma tiesi
sen, että viimeinenkin oli tuleva, kun vain asiat oli ensin puhuttu
selviksi. Ei hän ajatellut enää vain niitä omia kärsimyksiään,
ristiriitojaan ja selkäsaunojaan, joita hän oli saanut kokea tuon
miehen takia lapsena ja nuorukaisena, vaan hän tunsi nyt olevansa
velvollinen kostamaan Stefanille koko seudun puolesta.
»Veljet saavat mennä», sanoi Stefan toisille munkeille, jotka seisoivat
oven suussa jännittyneinä näkemään Jorman nöyrtymistä. Nämä poistuivat.
Vankia ihmetytti se makea esiintyminen, joka nyt teki Stefanin niin
hurskaan näköiseksi. Ja oli varmasti ensimmäinen kerta, kun hän puhui
noin lempeästi.
»Veli Jegor», aloitti munkki taas toisten mentyä, »sinä olet tehnyt
paljon syntiä — — —»
»Ja sinä et ollenkaan, niinkö?»
»Olet tehnyt syntiä. Olet karannut luostarista, olet häväissyt kirkkoa
ja meitä kaikkia. Sentähden sinut tullaan julistamaan kiroukseen
ja — — —»
»Ja mitä sitten?»
»— — — ja sinua tullaan rankaisemaan ankarasti.»
»Ei tulla!»
»Älä käyttäydy pakanan tavoin äläkä vastustele, vaan anna minun puhua!»
Tässä Stefan hetkeksi vaikeni. Jorma odotti, ja toinen jatkoikin:
»Olet tehnyt sellaisia rikoksia, joista Jumala tulee rankaisemaan sinua
suurilla kärsimyksillä.»
»Ja sinäkö kuvittelet olevasi se jumala?»
Iva ei näyttänyt pystyvän Stefaniin ollenkaan, tämä jatkoi vain:
»Olet tehnyt Jumalan äidin surulliseksi rikoksillasi: Olet karannut,
olet rikkonut valasi, olet hylännyt Jumalan, olet aikonut surmata omia
veljiäsi täällä, olet mennyt pakanain keskuuteen ja antautunut siellä
maallisen rakkauden valtaan; vieläpä rakkauden, joka ei ole sallittua
kenellekään muullekaan ihmiselle, kaikkein vähimmän luostariveljelle.
Tiedätkö sinä ollenkaan, mitä kaikkea olet tehnyt?»
»Minä en vastaa teoistani sinulle!»
»Älä ole röyhkeä, Jegor, sillä kun minä sanon sinulle vielä erään
asian, niin sinä kyllä taivut ja kadut katkerasti syntejäsi.»
»Sano sitten, mutta pian!»
»Sinä rakastat sen suuren hirtehisen Torkon tyttöä Kontiolahdelta ja
olet asunut hänen luonaan. Älä kielläkään sitä!»
»En kielläkään! Mutta mitä se sinuun kuuluu?»
»Mutta nyt tulee sinun tuhosi, veli parka! Minä saan sinusta sisun
pois!»
»Mutta pane vahvemmat nuorat käsieni ympärille ennenkuin kokeilet
tuhollasi, sillä nämä eivät totisesti minua kestä!»
»Ole hiljaa, Jegor, ja ota isku vastaan! Minä sanon sinulle: Torkon
tyttö, jota sinä rakastat, on sinun oma — sisaresi!»
Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana Stefan odotti uhrinsa
lannistumista. Mutta hetken kuluttua tämä suoristi itsensä ja huusi:
»Se on vale! Olisivathan he tunteneet minut!»
»He eivät tunteneet sinua sen takia, kun jo viisi tai kuusi vuotta
sitten kerroin äidillesi, että sinä olit varastanut kirkon kaikki
hopeat, sitten paennut ja takaa ajaessaan veljet tappoivat sinut, kun
yritit puolustautua.»
»Mistä tiesit, että tyttö oli sisareni?»
»Siitä, kun hän äitisi kanssa kerran kävi täällä sinua kysymässä.
Silloin juuri sanoin tuon, kun tiesin, että he olivat muuttuneet
pakanoiksi jälleen.»
Nyt tuli taas hiljaisuus. Jorma muisti, että Marjatta oli aikoinaan
puhunut veljensä häpeällisestä kuolemasta. Hän muisti vaimonkin
halveksineen poikaansa eikä tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan. Hän
muisti nimen Marjatta — oman sisarensa. Siis sittenkin hänen sisarensa!
Oli kuin salama olisi iskenyt yht'äkkiä Jormaan: vartalo lysähti
kasaan, pää painui alas ja kasvoille tuli mitä suurimman tuskan ilme.
Siinä hän seisoi nyt lyötynä aseella, jota hän ei voinut väistää. Ei
mitään kuulunut huoneesta pitkään aikaan, mutta jos siellä olisi ollut
joku kolmas henkilö, niin hän olisi sillä hetkellä nähnyt Stefanin
kasvoilla mitä pirullisimman hymyn. Silmät hehkuivat kuin hiilet ja
mustan parran alta näkyi kaksi riviä hampaita kuin valmiina puremaan
sen uhrin kurkkua, joka seisoi hänen edessään. Nyt oli Stefan voittaja,
sillä hän oli iskenyt suoraan Jorman arkaan sydämeen.
Jorma seisoi siinä kauan, ja kun hän viimein kohotti päänsä, olivat
kasvot melkein tuhkanharmaat ja vartalo värisi kuin viluisen. Hiljaa,
hyvin hiljaa ja lempeästi sanoi silloin Stefan:
»Laskeudu polvillesi ja kadu!»
Mutta taaskin oli sanoilla toisenlainen vaikutus kuin mitä hän oli
luullut. Stefanin äänen kuuleminen sai Jorman taas heräämään, hän aivan
hätkähti, nosti päänsä pystyyn ja sanoi:
»Olen iloinen, että näin kauan etsittyäni sain vihdoinkin omaiseni
käsiini. Olen iloinen, että juuri omassa kodissani sain turvan silloin,
kun rosvot ja murhamiehet eivät antaneet minun olla rauhassa täällä.
Olen rakastanut sisartani puhtaasti niinkuin hänkin minua. En ole
tehnyt hänen kanssaan mitään luvatonta, vaikken tiennytkään hänen
olevan sisareni. Sen puhtaammin ei voi rakastaa enää veli ja sisarkaan
kuin me Marjatan kanssa.»
Stefan oli liian aikaisin riemuinnut voitostaan, sillä nyt näytti uhri
virkoavan jälleen. Hän ei voinut sanoa enää mitään, siksipä hetkisen
kuluttua jatkoi Jorma:
»Kun minä rakastan, en tee sitä sillä tavoin kuin sinä!»
Tämä oli Jorman ensimmäinen vastaisku Stefanille, saaden aikaan sen,
että munkkipirun koko näytteleminen loppui siihen. Lempeä ja tekopyhä
ilme katosi kasvoilta silmänräpäyksessä ja kädet puristuivat nyrkkiin.
Ja nyt Jorma, huomattuaan satuttaneensa vuorostaan, jatkoi:
»Mitä sinä, musta roikale, olet itse kierrellyt minun äitini ja
sisareni kotona? Luuletko, etten tiedä, että juuri sinä olet himoinnut
Marjattaa omaksesi ja vieläpä sillä tavoin kuin vain sinunlaisesi
konnat osaavat! Vastaa, jos sinulla on vastattavaa, mutta tee se nyt
pian!»
»Minä kuristan sinut!»
»Kurista, senhän olet aikonut ennenkin, mutta mittaa kuitenkin voimasi
ennenkuin teet sen!»
Nyt olivat jo kaikki voiton toiveet kadonneet Stefanilta. Hänen
Jormalle vasten naamaa sinkauttamansa tieto ei ollut kyennytkään
nujertamaan tätä. Ja nyt, tuon uhkauksen kuultuaan, tunsi nuorukainen
vain voimistuvansa. Nyt oli Stefanin häviö varma, siksipä tämä ei
kyennytkään enää hillitsemään itseään, vaan huusi Jormalle:
»Ja jos minä rakastankin sinun Marjattaasi, niin minä myöskin otan
hänet, sitä et estä sinäkään! Ja jos otan hänet omakseni, niin silloin
en kysy mitään keinoja!»
»Minun sisareni — — —!» — parkaisi Jorma.
»Sinun sisaresi minä otan ja sinut itsesi minä tapan!»
Humaus kävi läpi Jorman aivojen ja silmät jo veristyivät. Samalla
hetkellä Stefan näytti aikovan karata hänen päälleen.
»Nyt sinä olet mennyttä!» — huusi Jorma, taivutti vartalonsa koukkuun,
jännitti lihaksensa ja nyhtäisi sitten voimiensa takaa itseään
vapaaksi. Nuorat menivät kuin parahtaen poikki ranteiden ympäriltä.
Siinä hän seisoi nyt nuorankappaleet käsissä ja kasvot melkein mustana
raivosta. Stefan perääntyi pari askelta nurkkaa kohden, yrittäen
huutaa apua, mutta kun hän avasi suunsa, oli Jorma siepannut lattialta
jakkaran ja astunut munkin eteen. Nyt kohosi jo käsi, jossa jakkara
oli, viivähti ylhäällä vain sen lyhyen hetken, että Stefan kerkisi
huomata kuoleman saapuvan, sitten käsi laski huimassa kaaressa alas,
ja ilkeästi parahtaen putosi jakkara ryssän paljaaseen päälakeen.
Voihkaisten vaipui munkki lattialle pyhäinkuvan alle. Jorma seisoi
siinä vieressä katsellen hetkisen, vieläkö Stefan nousisi, mutta
kun toinen ei enää liikahtanutkaan, putosi jakkara hänen kädestään
kolisten lattialle. Ja nuori mies näki nyt kuin sumun lävitse sen
pyhäinkuvan, jonka alla hän oli kerran Iljan kanssa rukoillut. Hän näki
nurkan, jossa kuollut munkki verissään makasi. Kuin tuulena syöksyi
Jorma eteiseen, muisti taikakalunsa, meni työtupaan ja otti sen pois
seinänraosta. Sitten hän juoksi venevalkamalle, työnsi haapioista
parhaimman vesille ja jätti saaren, soutaen kuin oman haamunsa takaa
ajamana.
Ja Jorma ei malttanut enää ruveta kiskomaan venettä koskesta ylös, vaan
meni suvannon lännenpuoleiselle rannalle, nousi maihin ja potkaisi
vielä haapion heikon virran vietäväksi. Koskikin soitti nyt toisella
tavoin kuin ennen. Aikaisemmin hän oli usein pitkät ajat istunut
rannalla kuunnellen sitä ja katsellen veden leikkimistä, ja kohina oli
aina viihdyttänyt häntä. Mutta nyt se tuntui niin pahaa aavistavalta ja
hermoja ärsyttävältä, aivankuin vedelläkin olisi ollut sama kiire kuin
Jorman ajatuksilla. Se syöksyi kuin suuren hädän vallassa alas laajaan
Pyhäselkään.
Niin Jorma pääsi ensimmäiselle mäelle, jolla edessä näkyivät tasaiset
Lehmon maat, oikealla teki joki suuren mutkan itään päin, Lehmon takana
kohosi Jaamankangas korkeine jouhipetäjineen taivasta vasten, ja
jostakin kaukaa kankaan takaa kieri paksu savupatsas ylös ja muodosti
tyynessä ilmassa leveän, harmaan pilvipeitteen koko seudun ylle. Se oli
kuin harso maan ja taivaan välillä ja lähti ensimmäisen tuulenpuuskan
mukana kulkemaan Höytiaiselle päin.
»Mitähän Marjatta ajattelee, kun saa tietää tämän odottamattoman
uutisen?» hoki Jorma noustessaan kukkulan laelle. »Emme aavistaneet
kumpainenkaan tällaista loppua kaikelle! Nyt saa pikku Marjatta
itselleen veljen, mutta menettää samalla entisen Jormansa. Äiti vain
meni hautaan eikä ehtinyt nähdä minua omana poikanaan.»
Vähitellen palasivat ajatukset taas luostariin, saaden miehen synkäksi.
Oliko hän tehnyt murhan? — Oli! — Ja mieleen tuli kuva siitä nurkasta,
josta munkit kenties juuri tällä hetkellä löytäisivät Stefanin ruumiin.
Jorma katseli, olivatko hänen vaatteensa veressä. Eivät olleet eivätkä
olisi saaneetkaan olla Marjatan luo mentäessä.
Näissä ajatuksissa oli Jorma. Syvään huoaten hän lähti laskeutumaan
rinnettä. Eteenpäin piti nyt päästä, vaikka väsymys olikin jo
takertunut jäseniin aikoja sitten ja mielikin oli niin musta kaiken
äskeisen jälkeen. Murha-ajatukset pysyivät vain pakostakin mielessä, ne
alkoivat jo tuntua aivan painajaiselta.
»Olkoon», ajatteli Jorma. »Kun eivät antaneet enää rauhaa minulle ja
muille, niin menköön vaikka sata samanlaista! Menköön vaikka rauha
minultakin, parempi on sekin kuin kärsiä Stefania!»
Ja ajatus, että kaikki Karjalan miehet tulisivat kyllä varmasti
hyväksymään Jorman teon, tuntui nyt tuovan vähitellen rauhaa. Hän
katseli jo ympärillään olevaa tasankoa ja mietti:
»Olisihan tässäkin hyvät pellonpaikat, ei olisi tarpeellista lähteä
enää Ruotsin puolelta sellaisia etsimään. Mutta pajarinhan nämäkin
maat ovat, ja se mies ei kyllä anna rauhaa enemmän kuin luostarikaan.
Tuleekohan koskaan sellaista aikaa, että tämäkin kaikki on yhtenä
viljapeltona, ja ettei pajari ole tästä maasta veroa kantamassa?»
Jorma huomasi auringon kadonneen jo näkymättömiin.
»Nyt on Marjatta istunut jo kauan kankaalla ja odottanut minua. Olen
myöhästynyt paljon.»
Ja yhä nopeammaksi kävi meno. Jorma tuli kankaalle, kulki sitä pitkin
ja odotti Marjatan tulevan vastaan niinkuin tämä oli luvannutkin. Mutta
tyttö oli kai ehtinyt jo väsyä, koskapa häntä ei näkynyt missään eikä
kuulunut vastausta, vaikka Jorma huuteli toisinaan. Kolkosti kajahteli
vain salo, kaikki tuntui niin autiolta, ja hämäräkin alkoi jo tulla.
Sydämessä tuntui tyhjältä, tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut
yhtä samaa kangasta, jota pitkin yksi ainoa ihminen, Jorma, kulki
laidasta laitaan peikkojen ja haltioiden irvistellessä hänelle puiden
ja pökkelöiden takaa. Tuntui melkein kaamealta tuo tyhjyys, ja korvissa
kuului jokaisen askelen ääni samanlaisena rusahduksena kuin sekin, mikä
oli kuulunut jakkaran pudotessa Stefanin päähän.
Jo Jorma tuli mäen päälle, jolta laskeuduttuaan hän astuisi aivan
suoraan kotinsa kynnykselle. Korkea, läpinäkymätön koivikko esti itse
mökkiä näkymästä, ja kipunoita kohosi ylös koivikon takaa.
»Marjatta keittää siellä kuumaa maitoa minua varten, koskapa kipunat
sinkoilevat läheisestä.»
Juoksujalkaa hän kiirehti rinnettä alas, painui koivujen muodostamaan
holviin, pääsi sen läpi. Mutta siinä hän äkkiä pysähtyi. Sillä
paikalla, missä ennen oli seisonut mökki, oli nyt vain savuava kasa
hirrenpätkiä ja niiden keskellä särkynyt kiuas. Jorma seisoi siinä
katsellen paloa eikä käsittänyt mitään.
»Marjatta, Marjatta!» — huusi hän kaikin voimin syöksyen keskelle tulta
ja savua, »Marjatta, missä sinä olet?»
Mutta vastaukseksi tuli vain hänen oman äänensä kaiku, joka kieri
pitkin vaarojen rinteitä yhä kauemmaksi saloille. Vielä kerran kokosi
Jorina voimansa ja huusi pitkään, melkein epätoivoisen avunhuudon,
mutta vastaus oli taaskin se sama hätähuuto, joka kuului kaukaa,
toistaen hänen sanansa:
»Marjatta!»
Kun kaiku taas oli vaiennut ja painostava hiljaisuus tullut, tunsi
nuorukainen kaiken katoavan ajatuksista ja jotakin leijaili hänen
silmiensä eteen. Jokin näkymätön seinä tuli edessä yhä tiiviimmäksi
ja tiiviimmäksi, ja Jorma tunsi vaipuvansa johonkin suloiseen ja
pehmoiseen. Hänen tajuntansa alkoi jo sammua ja silmätkään eivät
tahtoneet nähdä mitään. Mutta silloin tuntui joku lähestyvän häntä.
Jorma ponnistautui takaisin tajuntaansa ja näkikin savuavan raunion
keskeltä mustan haamun nousevan ilkeästi häneen katsoen.
»Stefan», tuli ähkäisy Jorman rinnasta.
Ja Stefan tuli vain lähemmäksi hymyillen pirullisesti, pirullisenimin
kuin koskaan elämässään, ja paljaassa päälaessa oli iso, verinen reikä.
Munkki tuli aivan Jorman viereen, antoi hampaittensa välähtää, kääntyi
sitten savuaviin hirsiin päin, osoitti niitä kädellään, virnistäen koko
ajan voitonriemuisena. Sitten osoittava käsi kääntyi verkalleen, näytti
mäen päälle johtavaa polkua ja siirtyi sen jälkeen Pielisjoen suuntaan.
Ja sitten kuului yössä Stefanin raikuva pilkkanauru, joka tuntui
merkitsevän:
»Minä tein tämän kaiken! Ja minä se olin, joka vein Marjatankin pois!»
»Perkele!» — karjaisi Jorma.
Stefanin haamu katosi samalla, ja kuin hulluna Jorma syöksyi ylös
mäelle. Ja hullu hän kai olikin, koskapa hän meni polvillaan polkua
ylös kuin etsien jotakin. Lieneekö hän löytänyt sieltä mitään vai ei,
mutta äkkiä hän nousi jälleen pystyyn lähtien juoksemaan Pielisjokea
kohti. Hän tuli sen rantaan, mutta ei näyttänyt olevan vieläkään
tyytyväinen, vaan jatkoi kulkuaan rantaa pitkin etelään kohti Kuhasaloa.
Ja kun hän viimein tuli lähelle joensuuta, kuuli hän ääniä rannalta
ja pysähtyi kuuntelemaan. Sitten hän hiipi puulta puulle kuin kylään
tuleva vainolainen, ja näki viimein edessään munkin ahertavan jotakin
rannalla veneensä luona. Jorma syöksyi kaikin voimin munkin päälle,
tarttui kiinni tämän kurkkuun, ja munkki vaipui polvilleen Jorman eteen.
»Missä Marjatta on?»
»En tiedä mitään Marjattaa», koetti munkki änkyttää sillä vähäisellä
hengellään, mikä virtasi hänen kurkustaan.
»Valehtelet, käärme! Missä se tyttö on, jonka munkit toivat luostariin?»
Noiden sanojen aikana kohosi Jorman käsi jo munkin pään päälle, ja se
antoikin toiselle halun puhua:
»Voi, veli Jegor, tyttö annettiin isä Stefanin käskystä hakea
luostariin, mutta kun noutajat tulivat hänen kanssaan veneellä alas
jokea, kaasi tyttö tuossa koskessa veneen ja kaikki muut hukkuivat
paitsi yksi veli!»
»Onko se totta?»
»Totta on! Etsimme täällä juuri hukkuneita, mutta emme pimeässä löydä
mitään», koetti munkki selittää viattomana ja ristinmerkkejä tehden.
»Onko Stefan kuollut?»
»Kyllä, pyhä isä Stefan on kuollut», huokasi munkki.
Ja nyt Jorma kirosi, kirosi hartaammin kuin koskaan ennen ja huusi:
»Pyhäkö? Pyhiä te pirut olette vielä sittenkin, vaikka tapoitte
Marjatan! Mutta nyt ette enää syljeskelekään minun silmilleni, senkin
kyyt!»
Ja Jorma tarttui molemmin käsin kiinni munkkiin, nosti hänet maasta
ylös päänsä päälle, pidellen siellä miestä hetkisen ilmassa suorin
käsin, ja paiskasi sen sitten päälleen alas rantakivikkoon. Hän katseli
hetkisen, liikkuisiko se vielä, mutta kun elonmerkkejä ei näkynyt,
läksi hän eteenpäin.
»Jo toinen mies tänä yönä, ja pian tulee vielä lisää!»,— sanoi Jorma
itselleen, työnsi munkin veneen virran mukaan ja hyppäsi siihen,
lähtien soutamaan Kuhasaloa kohti.
Ja mitä Jorma oli sinä yönä tehnyt Kuhasalossa, siitä nähtiin jäljet
vasta muutamien päivien kuluttua, kun karjalaisetkin menivät sinne
tekemään viimeistä tiliään. Heidän edellään oli jo ehtinyt kuolema
kulkea, sillä luostarin pihalla oli pari ruumista, eteisessä oli neljä,
vieläpä pari itse kirkossakin. Ketään eläviä ei ollut enää näkyvillä,
ja karjalaiset uskoivat jonkun luostarin omista pahoista hengistä
tehneen sen kaiken. Kirkossakin oli kaikki särjetty, ikonostaasi oli
yhtenä lautakasana lattialla ja kaikki kuvat murskana. Mutta kukaan
ei tiennyt sitä, että se sama pahahenki, joka tuon kaiken oli tehnyt,
oli itse aikoinaan toivonut pääsevänsä koko luostarin kohottajaksi ja
suurentamaksi, mutta olikin nyt tullut sen hävittäjäksi. Tämä mies
oli raivonnut luostarissa ja surmannut jokaisen, joka sattui olemaan
silloin sisällä. Ja ne, jotka olivat naaraamassa hukkuneita tovereitaan
koskesta, kiittivät hyvää onneaan, kun pelastuivat Jorman käsistä ja
pääsivät ehyin nahoin pakenemaan Valamoon. Vaikka eiväthän sentään
kaikki päässeet Valamoonkaan, sillä pitkien aikojen kuluttua löysivät
ihmiset vielä kosken läheltä kolme ruumista ja niiden viereltä verisen
seipään, jolla miesten päät oli halkaistu.
Tarina Kuhasalon luostarista oli nyt loppunut, mutta vielä kauan
jälkeenpäinkin tuntui siltä kuin Ontron poika olisi liikkunut sen
autioissa suojissa etsien jotakin.