Ja Jorma läksi taas. Vasta hetki sitten hän oli tullut luostariin
pitkältä ja voimia kysyvältä matkaltaan, ja nyt hänen täytyi jo
lähteä takaisin kuin kulkurin. Mutta mieluummin yksi yö nälkäisenä ja
väsyneenä taivasalla kuin armosta luostarin kattojen suojissa!
Kun noissa ajatuksissaan kulkeva munkki sattui katsomaan ympärilleen,
huomasi hän päässeensä jo matkojen päähän Kuhasalosta. Hiki virtasi ja
jalkoja väsytti.
»Mihin minulla on tällainen kiire?» — kysyi hän itseltään. —
»Menenpähän rauhaan, kuljen vaikka elämäni loppuun saakka; sitä
pikemminhän pääsen perille, kun kiirehdin!»
Suutuksissaan hän heitti märän ja painavan kaapunsa metsään ja jatkoi
kulkuaan. Ja miten matka lie huomaamatta joutunutkaan, mutta hän
huomasi tulleensa Kontiolahden pohjukkaan samalle paikalle, missä hän
jokin aika sitten oli eksyneenä istunut kivellä lepäämässä. Ja pian hän
astui yli tutun pihamaan ja mietti:
»Tännekös minä taas tulinkin. Mikähän minut tuo aina tänne silloin, kun
olen väsynyt?»
Hän meni pimeään pirttiin ja sanoi siellä:
»Kun kerran olin väsynyt, niin täällä annettiin minun levätä. Mutta nyt
minä olen vieläkin voimattomampi ja pyydän, ettette ajaisi minua ulos,
vaikka olenkin kastettu.»
»Ei, meiltä ei nälkäistä ja väsynyttä ajeta, jos hän on oikea mies!
Mutta mistä tulet?»
»Olen kierrellyt tuolla Pyhäselän tienoilla, mutta siellä ei minua
näytty tarvittavan.»
»Vai ei. No, jää tänne sitten! Marjatta on hankkinut ruokaa; saat siis
syötävääkin, vaikkei sitä viime kerralla ollutkaan.»
»En voi syödä teidän vähiä ruokianne, jos en itse kykene mitään
hankkimaan.»
»Syö nyt kuitenkin rauhassa, voithan sitten tehdä jotakin, kun olet
levännyt.»
»Jos teillä on työtä, niin antakaa sitä minulle.»
»Työtäkin saat, jos sitä tahdot. Mene huomenna Marjatan kanssa heinää
tekemään.»
Marjatta? — Niin, Jorma luuli hämärästi muistavansa, että hän oli
joskus toivonut juuri sitä, että he Marjatan kanssa yhdessä saisivat
tehdä heinää. Hän niittäisi ja tyttö kulkisi haravoineen jäljessä ja
levittäisi luokopäät kuivumaan auringonpaisteeseen. Tuntui siltä kuin
hän olisi odottanut noita vaimon sanoja jo kauan, mutta ehken se oli
vain unta. Joka tapauksessa viikate tulisi heilumaan huomenna kevyesti!
Nyt vaimo huomasi taas Jorman kaulassa ristin ja sanoi:
»Etkö sinä vieläkään ole nakannut järveen tuota ristiäsi?»
»En. Olen vieläkin kastettu.»
»Mutta miksi sitten olet? Sinä taidat olla viimeinen, joka kannatat
tässä maassa vielä novgorodilaisten jumalaista.»
»Mutta samat novgorodilaiset pelastivat aikoinaan minun henkeni, ja
siksi minä vielä kiitollisuudesta kuulun heidän kastamiinsa», koetti
Jorma keksiä jonkinlaiseksi puolustukseksi.
»Kiitollisuudesta! Mies hylkää oman heimonsa kiitollisuudesta!
Tosiaankin suurenmoista! — Ole kiitollinen vain sille, joka sinut on
pelastanut, mutta älä myy itseäsi heidän uskolleen. Älä teeskentele
kiitollisuuttasi venäläisille, vaan heitä se ristisi menemään, sillä
itsekin tiedät olevasi liian hyvä sellaisia kantamaan!»
Tämä oli jo toinen ihminen, joka sanoi samaa. Mutta Jorman voimat
olivat jo niin lopussa, ettei hän syötyään jaksanut ajatella enää
mitään eikä tahtonutkaan, vaan puolitylsänä heittäytyi penkille
pitkälleen ja nukahti.
Ja Jorma näki unta, että joku suuri mies, joka oli mahtavampi kuin
Ilja-munkki ja Valamon igumeeni, korkeampi kuin Moskovan metropoliitta,
suuriruhtinas ja kaikki maailman hallitsijat yhteensä, oli noussut
Kolin korkeimmalle kukkulalle jakamaan apuaan, neuvojaan ja tuomioitaan
Pohjois-Karjalan asujaimille. Sadat ja tuhannet ihmiset olivat
kokoontuneet Kolin juurelle, rohkeimmat olivat uskaltaneet nousta sen
rinteillekin pyytämään mikä mitäkin. Ja jokainen, joka oli saanut
asiansa puhutuksi, palasi takaisin tyytyväisin kasvoin.
Tuossa suuressa odottavien joukossa seisoi Jormakin, vaikkei
tiennytkään, mitä asiaa hänen piti Jumalalta kysyä. — Silloin hän näki
Stefanin tunkeutuvan, toisia ihmisiä tyrkkien, aivan Kaikkivaltiaan
kasvojen eteen, tekevän ristinmerkin ja sanovan:
»Isä, karjalaiset ovat vihaisia meille munkeille, jotka levitämme Sinun
sanaasi, koetamme elää hurskaina kaikki käskysi täyttäen ja kastamme
ihmisiä Sinun uskoosi. Lähetä rutto karjalaisten keskuuteen ja tapa ne,
jotka vainoovat meitä. Sinun uskollisia palvelijoitasi!»
Silloin tuo mahtavimpienkin isien Isä kysyi kansalta:
»Onko totta, että vainootte tätä miestä?»
Ja sadat, tuhannet suut jyräyttivät Herralle vastauksensa:
»Totta, totta on!»
Ja Jumala kysyi:
»Tahdotteko, että minä lähetän ruton teidän keskuuteenne?»
Nyt ei Stefan voinut hillitä enää julmaa hymyään Korkeimman kasvojen
edessäkään, sillä hän luuli jo voittaneensa. Ja kansa vastasi Jumalalle:
»Anna oikeamielinen tuomiosi! Jos olemme tehneet väärin, kun emme
ole noudattaneet niiden mieltä, jotka ovat Sinun lähettejäsi täällä,
niin anna tuomiosi langeta! Mutta nuo Sinunkaan miehesi eivät ole
synnittömiä!»
»Minä tiedän kaiken. Minä tiedän karjalaisten ja munkkien synnit. Mutta
teidän uskonne ei ole oleva se, mitä nämä munkit tahtovat, vaan se
tulee teidän omienne luota ja valloittaa teidät vastarinnatta. Minä
lähetän toisia kastajia teidän luoksenne. Mutta mitä te teette silloin
tälle miehelle?»
Jorma näki, kuinka Stefan alkoi väristä pelosta, että karjalaiset
kostaisivat hänelle, ja koetti pujahtaa pakoon, mutta silloin Jumala
pidätti hänet.
Kansa vastasi:
»Jos tahdot, isä, niin me tapamme tai ajamme hänet pois täältä.»
»Karjalan kansa, te ette aja häntä pois, vaan Minä se olen, joka
langetan hänen tuomionsa. Minä tulen lähettämään teille toiset kastajat
lännestä, siirrän rajan kauaksi itään ja erotan teidät ainiaaksi näistä
miehistä.»
Ja noin sanottuaan Jumala otti mahtavan miekkansa, piirsi sillä viivan
metsien ja järvien halki merestä mereen. Ja siellä, missä miekka kulki,
menivät kaikki metsät lakoon kuin ruispelto rankkasateessa. Ja Hän
sanoi:
»Tässä kulkee se veriviiva, joka erottaa teidät, vihamiehet,
toisistanne. Kun ette ole eläneet sovussa, niin minä asetan teidän
välillenne ikuisen vainon. Tämän viivan molemmin puolin liikkuu
kuolema, ja se, joka pyrkii menemään toiselle puolelle, joutuu armotta
hänen käsiinsä. Nyt olette siis kuulleet tuomioni ja muistakaa nämä
sanani! — Ja te, karjalaiset, menkää nyt rauhassa kotiinne ja tehkää
töitä pelloillanne, mutta katsokaa samalla, ettei tämä viiva enää
koskaan siirry takaisin sinne, missä se on tähän saakka ollut!»
Ja kansa läksi tyytyväisenä pois. Mutta Jorma jäi vielä neuvottomana
paikoilleen seisomaan, sillä hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt
jäädä karjalaisten puolelle vai mennäkö Stefanin mukana viivan yli ja
jäädä sinne. Silloin Jumala huomasi Jorman ja sanoi:
»Nuori mies, ratkaise pian!»
Mutta Jorma ei voinut sitä ratkaista itse. Hän näki Iljan katseen, joka
pyysi häntä viivan toiselle puolelle. Hän näki myöskin kotitalonsa
isännän synkän ja odottavan katseen. Ja toisaalla seisoi vanha vaimo
tyttärensä Marjatan kanssa, ja vaimo huusi Jormalle uhaten nyrkillään:
»Kastettu, lurjus! Heitä ristisi järveen ja mene huomenna niittämään!»
Ja Marjatta katsoi Jormaa niin rukoilevasti kuin vain lempeillä ja
kauneilla silmillään voi ja kuiskasi sitten hiljaa:
»Älä mene, jää tänne!»
Ja silloin Jorma kääntyi Jumalan puoleen, suoristi vahvan vartalonsa
täyteen pituuteensa, nosti päänsä pystyyn niinkuin Ontron pojan pitikin
ja sanoi:
»Isä, minä jään! Jos se on väärin, niin rankaise minua!»
Mutta Jumala hymyilikin lempeästi ja sanoi:
»Kas niin, joko tiedät viisikannan paremmaksi kuin venäläisen
ristinmerkin!»
Silloin Jorma koetteli kaulaansa aikoen heittää ristinsä menemään,
mutta kumpainenkin merkki oli sieltä kadonnut. Jumala heitti hänen oman
viisikantansa takaisin hänen käteensä, ja samalla kuului Ilja-munkin
ääni jostakin hyvin kaukaa:
»Ole aina uskollinen itsellesi ja uskollinen kaikille niille, joita
sinä rakastat!»
Jumala hymyili, kansa hymyili, ja kaukaa lännestä alkoi tulla outoja
miehiä miekkoineen ja risteineen kastamaan ihmisiä. Mutta heidän
ristinsä eivät olleet samanlaisia kuin ne, jotka riippuivat venäläisten
munkkien kaulassa. — Jumala laskeutui alas istuimeltaan ja meni
pois, ja Pielisen laineet läikkyivät Kolin juurella kirkkaampina ja
puhtaampina kuin koskaan pyhä vihkivesi Stefanin astiassa.
Aamulla herättyään Jorma ei tuntenut enää ollenkaan sitä ahdistusta,
jonka vallassa hän oli edellisenä iltana ollut. Ja vaikkeivät asiat
olleet muuttuneetkaan entisestään, tuntui nyt kuitenkin maailman
luonnollisimmalta seikalta, että hän meni aittaan, otti sieltä
viikatteen, nitoi sen varteensa ja alkoi niittää mökin seinivieriä.
Pian oli pihan ympärys niitetty, ja niittäjä sai mennä alemmaksi rannan
puolelle. Ja hänestä tuntui niin hyvältä, kun myöhemmin Marjattakin
joutui mukaan alkaen levitellä heiniä. Ja Jorma puhui jo tälle kuin
parhaimmalle ystävällensä:
»Marjatta, oletko miettinyt, millä tavoin tulette äitisi kanssa toimeen
ensi talven yli?»
»En tiedä sitä ollenkaan», vastasi tyttö huoaten. »Viljaa on kylvetty
liian vähän ja heinätkin loppuvat varmasti kesken. Jos olisin yksin,
niin hankkisin toimeentuloni, menisin vaikka pajarille orjaksi. Mutta
kun ei ole ketään toista, joka hoitaisi sairasta äitiä, niin en voi
jättää häntä yksin.»
»Minä koetan auttaa sinua kaikissa kotitöissäsi ja hoitaa äitiäsikin
niin paljon kuin kerkiän — jos vain sallit sen.»
»Kiitos lupauksestasi! Tiedäthän, että saat sen tehdä, jos tahdot.
Äiti ei ole pitkiin aikoihin kyennyt mihinkään — siis minulla on liian
paljon työtä.»
»Marjatta parka! Olet varmaankin raatanut paljon, kun kasvosikin ovat
käyneet noin kalpeiksi.»
Ja Jorma katseli tyttöä niin rehellisesti silmiin, että tämä punastui
ja painoi päänsä alas aivankuin häveten kalpeuttaan.
»Sen jälkeen, kun isä kuoli», jatkoi tyttö, »tuntui aivan mahdottomalta
elää, vaikka äitikin oli silloin vielä terve. Mutta nyt emme monesti
tiedä, miten päästä edes kuluvan päivän iltaan saakka.»
»Kuule, minä autan sinua kaikessa! Minulla ei ole kotia ja tahtoisin
olla hetkisen edes toisten luona. Tosin pistäydyn joskus täältä poissa,
mutta kerkiänkän tehdä työtä täälläkin.»
»Minne aiot mennä?»
Ja nyt tyttö parka tuli niin murheellisen näköiseksi, että Jorma
muisti viimeöistä untaan, jossa Marjatta oli sanonut hänelle, niin
rukoilevana: »Älä mene, jää tänne!» Nytkin oli tuo katse samanlainen,
ja Jorman piti sanoa lohdutukseksi:
»Käyn melkein joka päivä täällä ja tuon tullessani jotakin hyvää teille
molemmille.»
»Sinä olet niin hyvä! — Mutta sano, mikä mies sinä olet? Sinussa on
jotakin salaperäistä!»
»Minä olen eräs rauhaton sielu, jota kaikkialla vihataan ja joka on
niin paha, että ajetaan joka paikasta pois. Toisaalta ajetaan sen
vuoksi, että olen karjalainen ja toisaalta taas sen takia, että olen
kastettu.»
»Ethän sinä paha ole, vaikka oletkin kastettu! Äiti vain tahtoo epäillä
kaikkia, joilla hän näkee ristin kuvan; eikä syyttä, sillä isäni kaatui
novgorodilaisten kirveestä, ja veljeni sortui häpeälliseen kuolemaan
tuon saman uskon vuoksi.»
»Millä tavoin?»
»En voi kertoa sitä. Äitikin tahtoo unohtaa hänet ja toivoo, ettei
veljestäni puhuttaisi koskaan mitään.»
Niin kului aika. — Ja kun Jorma sen mennessä oli saanut päähänsä
palata takaisin luostariin, tuntui hänestä ihmeelliseltä se, kun
hän ei ollenkaan pelännyt mennä sinne eikä tuntenut jälkeäkään
siitä ahdistuksesta, jonka vallassa hän oli ollut viimeksi sieltä
lähtiessään. Tämä lyhyt aika Kontiolahden pohjukassa oli muuttanut koko
miehen aivan uudeksi. Ja kaikkein merkillisintä munkista oli, kun ei
minkäänlaista yhteenottoa sattunut nyt Stefanin ja hänen välillään,
kun hän eräänä päivänä ilmestyi kuin vanhat vihat unohtaneena takaisin
luostariin. Niin alkoi Jorma jo kuvitella, että kaikki syy oli
edellisellä kerralla ollutkin hänessä itsessään.
Mutta vaikkei hän silti nähnyt pyhimyskehää Stefanin pään ympärillä, ei
hän tuntenut erikoista tappelunhaluakaan. Jorma oli vain enimmäkseen
yksin, mietti ja katseli ympäristöänsä, joka viime näkemästä näytti
muuttuneen paljon kauniimmaksi ja paremmaksi. Itse luostarirakennuskaan
ei tuntunut enää vankilalta, tie rantaan näytti paljon sileämmältä,
kaikki puut humisivat aivan eri äänellä ja veneet rannassa olivat
kuin sorsanpoikue. Sisälläkin oli nyt paljon tilaa, kun suurin osa
veljiä oli mennyt kaukaisille ulkotiloille heinättämään ja jäljelle
olivat jääneet vain vanhukset. Ja itse Stefankin saattoi kulkea Jorman
sivuitse niin toisten ihmisten tavoin, ettei tämän mieli tehnyt yhtään
härnäillä esimiestään.
»Mikähän tämän kaiken on muuttanut niin toisenlaiseksi?» — mietti
Jorma. »Tai kenties se onkin vain tyyntä myrskyn edellä!»
Mutta jos joku syrjäinen olisi katsonut Jormaa itseään, olisi hän
saattanut sanoa vuorostaan:
»Veli Jegor on niin erilainen kuin ennen. Mitähän hyvää hänelle lienee
tapahtunut?»
Ja kenties itse Stefan saattoikin salaa katsella Jorman touhuamista ja
ajatella:
»Kas, kun nuorin veljistä, Jegor, on tullut katumukseen ja koettaa
mielistellä minua töillään! Niin, niin! Kyllä sinä olet jo saanut
nähdä ja näet vielä vastakin, että sinun täytyy taipua Kuhasalon
oikeaksi mieheksi eivätkä sinun laisesi kukkopojat saa leikitellä minun
kanssani!»
Mutta Jorma ei huomannut mitään muutosta omassa itsessään, vaan
ajatteli:
»Jos täällä olisi aina näin hyvä olla, niin mieleni ei tekisi koskaan
pois!»
Niin, mutta Marjatan kotona hänen oli käytävä, sillä niittäminen oli
vielä kesken. Ja sitten, kun heinät kuivuisivat, piti hänen pistää
ne pielekselle, leikata syksyllä vähäinen ohrapelto ja korjata
nauriit kuoppaan. Ja olihan hänen käytävä hyvän tavan vuoksi heinässä
luostarinkin niityillä, vaikkei siellä yhtä miestä kaivattukaan.
Ja käytyään vanhan vaimon ja hänen tyttärensä luona ja tehtyään vuoroin
siellä pari päivää töitä, vuoroin taas saman ajan luostarissa kuin
parahin orja, luuli Jorma jo löytäneensä itsellensä tehtävän, joka
ilman ristiriitoja antaisi tyydytystä hänelle itselleen, näkyvämpiä
tuloksia aherruksesta ja hyötyä muille.
Ja mikä merkillisintä: Nykyjään hän ei joutanut ajattelemaan uskoa enää
ollenkaan eikä muistanut vaivata päätään sillä, pitikö hänen kantaa
ristiä vai viisikantaa. Nyt oli vain yksi ainoa ajatus: Työ! — ja se
sai tekemään kaiken, mihin vain voimat riittivät. Ja paljonhan niitä
riittikin.
Joka aamu, kun aurinko päästi valoaan tiheän metsän läpi luostarin
pihaan, alkoi silloin jo munkin mielikin mennä yhtä matkaa katseen
kanssa yli selän manteren puolelle. Ja kun päivä oli ehtinyt
pidemmälle, latoi Jorma säkkinsä täyteen kaikenlaista tavaraa,
etupäässä ruokaa, heitti pussin selkäänsä, astui alas rantaan, ja pian
läksi sieltä liikkeelle vene suunnaten kokkansa joensuuta kohti. Ja
silloin Jorma matkasi aina joko luostarin niityille tai vanhan vaimon
mökille, palatakseen vasta illalla takaisin.
Ja usein öisin, kun uni ei tahtonut tulla kovalla vuoteella, nousi hän
ylös ja meni rantaan, missä hänen tapansa oli seisoa silloin, kun liiat
ajatukset alkoivat painaa. Siellä hän seisoi vanhaan, tuttavaan koivuun
nojaten ja antoi katseensa harhailla jonnekin kauas kuin hakien sieltä
hyvin pientä pistettä, jossa oli hänen elämänsä pää. Sitäkö hän lie
etsinyt vai muutako ajatellut seisoessaan siinä, mutta kun hän jälleen
heräsi, loistivat hänen kasvonsa tyytyväisyydestä, melkeinpä ilosta.
Vasta silloin hän saattoi palata takaisin vuoteelleen ja nukahtaa kuin
mies, joka on tehnyt kunnollisen päivätyön. Mutta vielä nukkuessakin
saattoivat ajatukset harhailla yli laajan kankaan sinne, missä suuren
joen ja kaunisrantaisen järven välillä on korkea harju, harjun juurella
pieni lampi ja sen rannalla mökkipahanen, jonka lakeisesta kierii
savu ylös korkeiden koivujen latvoihin ja sitten hajoaa tuulen mukana
avaruuteen.
Ja joka kerran, kun Jorma aamulla ilmestyi sinne samaan mökkiin ja
tyhjensi säkkinsä sen pöydälle, kysyi vaimo:
»Mistä sinä tuot nuo kaikki ruuat?»
Siihen Jorma, kun ei voinut sanoa tuovansa niitä luostarista, vastasi
epämääräisesti:
»Käyn tekemässä töitä eräässä talossa kaukana täältä ja raadan siellä
pitkät päivät, ettei minun tarvitse näitä varastaa, vaan otan ne
palkkana töistäni.»
Väliin keveni säkki hyvin paljon jo matkan varrella muissa mökeissä,
mutta aivan tyhjä se ei ollut koskaan tänne tullessa. Ja Jorma sanoikin:
»Antakaa minun kulkea täällä säkkineni, sillä se on parhain huvini. Jo
lapsena opin auttamaan ihmisiä ja olen aivan onneton, ellen saa tehdä
sitä vielä nytkin. Ja jos en saa tehdä työtä, jää minulle liian paljon
aikaa ajattelemiseen ja silloin olen tulemaisillani hulluksi.»
Ja eihän kukaan tahtonut estääkään häntä, sillä jokainen muukin
huomasi, että saadessaan kulkea ja ahertaa mielin määrin Jorma oli
tyytyväinen eikä antanut liian raskaiden ajatusten painaa itseään.
Ja kaiken tuon vaivan suurimpana palkkana oli se, kun aamulla hänen
tullessaan Torkon mökkiin oli pihalla vastassa hymyilevä neito ja huusi:
»Johan sinä tulit viimeinkin, Jorma!»
»Olenkos sitten myöhästynyt?»
»Et, mutta olen odottanut sinua.»
Ja viimeinen, joka illalla näki Jorman poistuvan, oli sama tyttö, joka
portailla seisten heilautti kättään rinnettä ylös kiipeävälle Jormalle:
»Jorma, koska sinä tulet takaisin?»
»Parin päivän kuluttua taas!»
Viimeiset jäähyväiset vielä huudettiin, ja sitten katosi nuorukainen
koivujen sekaan.
Mutta lopulta, kun pitkät päivätkään eivät olleet tarpeeksi pitkiä
yhdessä ololle, lähti Marjatta vielä saattamaankin Jormaa, varsinkin,
kun tämä aikoi viipyä poissa useampia päiviä. Joka kerta piteni
saattomatka yhä kauemmaksi Jaamankankaalle ja ulottui lopulta sinne
saakka, missä Jorma oli kerran ajanut takaa metsänpiikoja ja eksynyt.
»Muistatkos tätä paikkaa, Jorma. Täällä sinä ajoit minua takaa.»
»Sinäkö se olit? Sinuako minä ajoin?»
»Niin, karkaankos nytkin?»
»Et!»
»Menenpäs, ota kiinni, jos saat!»
Ja niin lähti tyttö puikkelehtimaan puiden lomitse kotiansa kohti ja
poika nuolena perässä niinkuin edelliselläkin kerralla. Mutta nyt
Jormakin tiesi, kuka pakenija oli ja mihin hän meni. Siksipä hän
saavuttikin vähitellen muutamia syliä edempänä juoksevaa Marjattaa, ja
kun eteen tuli se ryteikkö myötämäessä, missä tyttö oli edellisellä
kerralla eksyttänyt takaa-ajajansa, saavutti Jorma tämän, koppasi
vyötäisiltä kiinni ja piteli aivankuin olisi pelännyt tytön karkaavan
vieläkin.
»Päästähän nyt sentään, en karkaa enää», koetti Marjatta vakuuttaa,
kooten samalla hajalle mennyttä tukkaansa. Mutta Jorma ei päästänyt,
sillä nyt hän tiesi, mitä varten maailma oli tuntunut niin hyvältä. Nyt
vasta vaikeni hänelle itselleenkin, miksi kaikki tämä pitkäaikainen
työ ja monien kymmenien virstojen pituiset taipalet olivat tuntuneet
niin helpoilta ja hauskoilta. Vasta nyt hän tiesi senkin, miksi he
Marjatan kanssa olivat ikävöineet toisiaan ollessaan erossa ja miksi
he olivat viihtyneet niin hyvin pitkät päivät työn ääressä. Ja tiesipä
Jorma jo senkin, miksi hän oli aloittanut tappelun perevaaralla pajarin
veronkantajia vastaan.
Ja kun he vasta pitkän ajan kuluttua erosivat, läksi tyttö posket
punaisena kirmaisemaan koivikon halki kotiansa kohti. Ja hän, Jorma,
nousi mäelle, pysähtyi siellä ja jäi katsomaan Marjatan jälkeen. Kun
askelten ääni viimein katosi, läksi Jormakin harppimaan luostaria kohti
kuin päästään sekaisin. Nyt ei mikään tuntunut häntä painavan. Kun
matkakaan ei joutunut tarpeeksi pian, pisti hän välillä juoksuksi ja
väliin taas levähti, päästäen kuuluville sellaisen laulunhoilotuksen,
että metsät raikuivat.
Ja kaikki olisi taas ollut hyvin, elleivät aavistamattomat
velvollisuudet olisi toisin määränneet. Sillä kun hän kiipesi mäkeä
ylös luostarin pihaan, kuuli hän laulua ja ihmetteli, mitä se merkitsi
tähän aikaan, jolloin mitään hartaudenharjoituksia ei pitänyt olla.
Nopeasti hän juoksi sisään, veti kirkkokaavun työvaatteittensa päälle,
sitoi sen kiinni ja hiljaa hiipien koetti huomaamatta päästä messuun.
Oli Neitsyt Marian kuolinpäivä, sen Jorma muisti vasta nyt ja tiesi
tehneensä anteeksi antamattoman rikoksen, kun ei ollut muistanut koko
juhlapäivää, vaan oli viettänyt sen työssä ja kaiken lisäksi myöhästyi
messusta.
»Sisälle kirkkoon ehdolla millä tahansa, ennenkuin Stefan huomaa poissa
oloni!» — käski hän itseään. — Kun Jorma avasi hiljaa oven, olivat
kaikki veljet vaipuneet rukoukseen. Jotkut siellä täällä kohottivat
kasvonsa Jumalan äidin kuvaan päin, tekivät ristinmerkin ja painuivat
jälleen alas. Hymy karehti Jorman huulilla, sillä hän tiesi tulleensa
nyt parhaimpaan aikaan. Hän katsoi ovenraosta, huomasi Stefanin olevan
poispäin itsestään, pujahti nopeasti sisään ja oli silmänräpäyksessä
polvillaan lattialla rukoilemassa hartaamman näköisenä kuin kukaan
muu. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut vilkuilla minnekään, mutta
kun kohotti viimein kasvonsa tehdäkseen ristinmerkin tai oikeammin
vain katsoakseen, oliko kukaan huomannut hänen tuloaan, leimusivat
ikonostaasin edestä jo vastaan Stefanin sysimustat silmät. Vain tuokion
kohtasivat nämä kaksi silmäparia toisensa, mutta siinäkin ajassa ehti
Jorma jo lukea vihamiehensä katseesta:
»Odotahan, Jegor, jumaliste!»
Stefan oli siis sittenkin huomannut! Yht'aikaa molemmat käänsivät
poispäin päänsä ja ainoastaan nämä kaksi tiesivät, että tässä messussa
oli tapahtunut jotakin erikoista. Vielä tehtiin viimeiset ristinmerkit,
viimeinen kerta suudeltiin pyhäinkuvaa ja hitaasti alkoi munkkijono
solua kirkosta ulos. Kun Jorma tuli surkeaan koppiinsa, avasi hän
vyöltään nyörit, heitti kaavun pois päältään ja viskasi sen nurkkaan
sellaisella liikkeellä, että ainakin siitä oli poissa liika hurskaus.
»Menköön tuokin, tässä taitaakin tulla jo tappelu», ajatteli hän,
heittäytyen lavitsalleen niin rentona, että se parahti huonouttaan
kuin aikoen särkyä. Mutta vaikka Jorma odotti, ei Stefanin kutsua vain
kuulunut, ja ilta alkoi jo muuttua yöksi. Siksi hän saikin rauhansa
ja pääsi ajatuksissaan taas Marjattaan ja siihen, mitä hän Marjatasta
erotessa oli äsken tuntenut. Hän oli juuri uneen vaipumassa, kun joku
veljistä katsoi ovesta sisään ja sanoi:
»Igumeeni odottaa sinua!»
Jorma ei vastannut mitään, nousi vain ja ajatteli itsekseen:
»Minä olen odottanut häntä jo kauan. Mutta tulkoonpa mitä tahansa,
kaikki kestetään, onhan minulla nyt Marjatta!»
Jorma astui sisään siihen pyhimpään, mistä Stefan hallitsi koko taloa.
Se oli sama, jossa Ilja oli aikoinaan sairastanut, ja nurkassa oli
vielä sama pyhäinkuvakin, jonka alle Ilja ja Jorma olivat toisistaan
erotessaan polvistuneet. Paljon olivat ajat siitä lähtien Kuhasalossa
muuttuneet.
»Missä olet ollut?» — olivat Stefanin ensimmäiset sanat.
»Kontiolahdella», vastasi toinen yhtä varmana.
»Mitä varten?»
»Olen tehnyt siellä heinäpieleksen.»
»Olet siis ollut työssä Pyhän Neitsyen kuolinpäivänä. Etkö tiennyt,
ettei tänään saa tehdä mitään?»
»Tiesin sen, mutta en muistanut päivää eikä niistä näy täällä kukaan
etukäteen ilmoittavan. Ja läksin aamulla jo niin varhain, että koko
luostari vielä nukkui.»
»Olet siis tehnyt suuren rikoksen.»
»Niin olen.»
Tuli lyhyt hiljaisuus, sen aikana huoneessa ei kuulunut muuta kuin
Jorman tukahdutettu, raskas huokaus.
»Ja sitten toinen asia», jatkoi Stefan, »sinä olet kantanut
makuulavitsallesi sammalia pehmikkeeksi, vaikka se on kielletty.
Silloin, kun kerran olet meidän luostariveljiämme, täytyy sinun totella
määräyksiä, jos ei muuten, niin pakolla.»
»Niin, mutta minä teen päivisin työtä enemmän kuin muut. Siis levonkin
täytyy olla sitä parempi.»
»Se ei kuulu siihen. Sinä olet veljistä kaikkein nuorin, mutta myöskin
pahin. Säännöistä sinä et välitä mitään. Mutta jos et ala oppia niitä
muuten, niin tulee pakko opettamaan nekin vielä sinulle.»
Sana »pakko» nosti jo verta Jorman päähän, mutta kuitenkin hän hillitsi
itsensä koettaen kestää kaiken. Ja kun hän ei sanonut mitään, jatkoi
Stefan:
»Viime syksynä osasit itse valita rangaistuksen synnistäsi.
Toivottavasti teet sen nytkin, kun olet loukannut Pyhää Neitsyttä.
Mutta tästä vuodeasiasta määrään minä rangaistuksen.»
Nyt selvisi Jormalle, että häneltä aiottiin riistää pitkiksi ajoiksi
vapaus nähdä Marjattaa, mahdollisesti puoleksi vuodeksi, kenties
vuodeksikin. Ei, siihen hän ei alistuisi millään!
»Onko sitten varmaa, että minä olen ainoa, joka olen rikkonut
määräyksiä siinä, etten ole nukkunut kovalla lavitsalla?»
»On, sillä minä olen tarkastanut ne kaikki.»
Mutta nyt nousi Jorman huulille pilkallinen hymy, ja hänen kätensä
kohosi osoittaen seinävierellä olevaa vuodetta, joka oli itsensä
igumeenin oma. Stefanin pää kääntyi Jorman osoittamaan suuntaan ja
kasvoille ilmestyivät kaikki raivon merkit, silmät kiiluivat, hampaat
välähtivät, otsa tuli punaiseksi ja kaikki suonet kohosivat siinä
näkyville.
»Sikiö!» — sähähti hän Jormalle. »Mitä se sinuun kuuluu!»
»Ei kuulukaan. En minä aio rangaista isää, vaikkei hänen vuoteensa
olekaan sellainen kuin pitäisi olla», vastasi Jorma.
Jorma näki, kuinka toisen sormet jo puristuivat nyrkkiin, ja luuli jo
Stefanin karkaavan päällensä. — Ja juuri tällä hetkellä hän tunsi taas
sen kaiken hyvyyden ja kauneuden olevan poissa, mitä hän oli vähän
aikaa nähnyt kaikkialla. Nyt Jorma näki tässä huoneessa novgorodilaisen
pirun ja kuuluisan miehen sisukkaan pojan vastakkain. — Ja tuolta
edessään seisovalta mieheltä hän oli saanut niin paljon moitetta ja
saanut tuntea hänen raippaansa, että tunsi halua maksaa nyt kaikki
kaksinverroin takaisin. Niin avasi jo Jorma rehellisen suunsa ja sanoi:
»Koko roska näytte olevan samanlaisia syntisiä kuin minäkin!»
»Sanoitko minua roskaksi?»
»Samanlaisia tekopyhiä roistoja olette kuin veli Jegorkin. Eikä teissä
ole hurskautta ollutkaan, vaan kun huonon elämänne takia olette
menettäneet mahdollisuutenne muualla, niin olette tulleet luostariin
pakoon ihmisten kostoa. Ja täällä te nyt palvelette kiiltäviä kuvia,
yltäkylläisyyttä ja laiskuutta. Täällä te vetelehditte niin kauan kuin
ruokaa riittää. Kun se on lopussa, menette sitä varastelemaan köyhiltä
ihmisiltä — — —»
»Ole hiljaa taikka —» kerkisi Stefan sanoa väliin.
»En ole. Sillä kun kerran olen aloittanut, niin en jätä kesken! —
Muutamat kyllä ovat tulleet tänne lujana uskossaan, mutta te toiset
konnat olette tehneet heistäkin itsenne kaltaisia. Ja sellainen kai
minustakin olisi tullut, jos olisin juossut sinun palkkalaisenasi kyliä
pitkin vakoilemassa ja rosvoilemassa. Luuletko sinä, Stefan, etten minä
tiedä, kuinka monta karjalaista sinä olet tapattanut tässäkin saaressa!
Ja uskotko sinä oman pääsi vastaavan todella heidän elämänsä? Minä
varoitin sinua jo kerran, että anna ihmisten olla rauhassa, muutoin
riiput ensimmäisessä oksassa, joka sinut kantaa — — —»
»Minä kuristan sinut!» — sihisi Stefan.
»Kurista, jos kyntesi kestävät kurkussani! Mutta voi sinua viheliäistä,
jos ne eivät siinä kestäkään! — Sanoin äsken, etten ole ruvennut sinun
vainukoiraksesi niinkuin toiset veljet. Juuri sentähden vainoot sinä
minua, jotta saisit minut kiinni edes jostakin pahasta, vaikka kaikki
muut saavatkin olla rauhassa. Mutta nyt minä kerta kaikkiaan sanon
sinulle, »isä» Stefan: Jos vielä kerran etsit syytöksiä minua kohtaan
etkä kuitenkaan rankaise toisia, niin muista, että minä olen sen miehen
poika, joka aikoinaan tappoi niputtain teikäläisiä! Ja sinullekin voi
käydä huonosti, vaikka oletkin nyt sattumalta esimieheni!»
Lopetettuaan Jorma pyörähti ympäri, läksi pois ja löi oven kiinni,
jotta seinät tärisivät. Silloin huusi Stefan toisille munkeille:
»Veljet, veljet, tulkaa tänne pian! Veli Jegor on häväissyt luostaria
ja uhkaillut meitä kaikkia! Se pakanallinen kansa on hänet riivannut!»
Ja kuin raatoa vainuava korppiparvi lehahti joka suunnalta päämiehensä
ympärille joukko niitä mustia otuksia, joita Jorma tähän saakka oli
luullut ihmisiksi. Jorma itse meni suureen tupaan koettaen rauhoittua,
jottei palaisi enää takaisin panemaan sanojaan täytäntöön. Hän veti
esille ne kaksi kaulassaan riippuvaa taikakalua, tuntien, että ratkaisu
niiden välillä oli tehtävä juuri tällä hetkellä. Kauan aikaa hän
katseli niitä molempia, punniten taas kädessään, kumpi niistä olisi
kelvollisempi riippumaan hänen kaulassaan. Hän nojasi päätään seinään
ja sulki silmänsä, koettaen olla ajattelematta, mutta siitä havahdutti
hänet Stefanin huuto pihalta:
»Ottakaa kiinni! Ottakaa Jegor kiinni ennenkuin ehtii karkaamaan
saaresta! Piru on riivannut Jegorin, ottakaa kiinni!»
Jorma säpsähti, kuunteli hetkisen, ja kun huudot tarkoittivat todella
häntä, pisti hän kiireissään viisikannan ja ristin seinänrakoon,
koppasi seinältä parhaimman jousen käsiinsä, samoin viinen ja kirosi:
»Juuri te itse olette niitä piruja, jotka olette minut riivanneet!
Mutta ottakaa vain kiinni, jos voimanne siihen riittävät!»
Hän karkasi ulos samalla hetkellä, kun toiset olivat tulossa sisälle,
painoi parilla iskulla munkkien joukon kahtia, juoksi alas valkamaan,
työnsi veneensä vesille ja alkoi kaikin voimin soutaa ulos rannasta.
»Ampukaa», huusi Stefan takaa-ajajille, »ampukaa ennenkuin ehtii
karkaamaan!»
Samassa kerkisi munkkilauma alas rantaan ja veneen sivuitse suhahti
pari, kolme vihaista nuolta pärskäyttäen kauempana vettä korkealle.
Jormakin otti oman jousensa, viritti ja laukaisi, mutta nuoli
hurahtikin juuri Stefanin pään ylitse lepikkoon. Toista kertaa
hän ei joutanut ampumaan, vaan katsoi terveellisemmäksi soutaa
nuolenkantomatkan ulkopuolelle. Munkeille hän huusi vielä:
»Tulkaa vielä tännekin, mutta tulkaa yksitellen! Ja näkemiin, Stefan!
Jos me kaksi vielä kerran tapaamme toisemme, niin minä lyön pääsi
halki!»
Stefan huitoi vielä rannalla, koettaen saada laumaansa ajamaan Jormaa
veneillä takaa, mutta kellään ei näyttänyt olevan siihen enää halua.
Samaa tietä, mitä hän vasta äskettäin oli kulkenut iloisin mielin kohti
Kuhasaloa, meni hän nyt takaisin Kontiolahdelle. Mutta väsyneesti
ja verkkaan liikkuivat jalat nyt. Ja yö oli jo sivu puolesta, kun
hän viimein jyskytti lahoavaa ovea. Marjatta avasi sen hätääntyneenä
tiedustellen syytä, miksi Jorma palasi jo työhönsä näin aikaisin.
»En voinut viipyä enää», vastasi toinen vältellen.
Ja kun hän huoaten lysähti penkille, kysyi vaimo: »Mikä sinua vaivaa?
Oletko sairas?»
Ja Jorma murisi vastaukseksi sanat, joita toiset eivät käsittäneet;
»Se ratkaisu tuli nyt, itsestään.»
»Mitä sinä puhut? Oletko riivattu vai oletko tehnyt murhan?»
»Riivatuksi ne kyllä äskenkin sanoivat. Mutta murhaa en ole tehnyt,
vaikkei se kaukana ollutkaan. Tapasin vain tuolla metsässä muutaman
munkin ja jouduin selvittämään asioita hänen kanssaan. Ihmettelen,
etten tappanut häntä.»
»Kuka munkki se oli?»
»En tiedä, hän — hän kai oli se Stefan, se munkki.»
»Stefan! Olisit tappanut sen epäkelvon!»
»Äiti, mitä sinä — — —» koetti Marjatta rauhoittaa äitiään puristaen
salaa Jormaa kädestä.
»Niin, niin, olisit vain tappanut, sillä se juuri vainoo ihmisiä
kaikkialla. Sittenpähän hän ei kiertelisi täälläkään.»
»Nyt hän ei kyllä tule niin kauan kuin minä olen täällä», vakuutti
Jorma.
»Sanopa minulle», kysyi vaimo, »pelkäätkö sinä?»
»Minäkö? Ja ketä?»
»Arvelin vain, että jos sinä pelkäät, niin silloin sinun on mentävä
parempaan piiloon, mutta jos et pelkää, niin mene ja polta koko se
venäläisten pesä, jotta käärmeet siellä tukehtuvat savuun.»
Ja nyt Jorma muisti, että hänen viisikantansa oli jäänyt luostarin
työpirtin seinänrakoon.
»Äiti», sanoi Marjatta, »miksi kehoitat Jormaa menemään sinne, vaikka
hän on juuri pelastunut heidän käsistään. Ja miksi sinä usutat Jormaa
heitä vastaan? Tulevat pian tänne ja kostavat sitten!»
»Tyttö, sinä et tiedä asioita niin paljon kuin minä, vaikken ole niistä
puhunutkaan sinulle.»
»Sano, maamo, mitä tiedät!»
»Olen aikonut olla sinulle siitä puhumatta. Mutta voisihan sattua, että
minä kuolisin ja silloin et sinä saisi varoitusta ja tuho saattaisi
tulla.»
»Eihän se vain ole pahaa?»
»Sinä, Marjatta, et siis ole huomannut, mitä varten Stefan kuljeskelee
täällä?»
»En.»
»Mutta tiedätkös nyt, jos sanon, että hän katselee sinua hyvin
luihuilla silmillä.»
»Samalla tavoinhan hän katselee kaikkia.»
»Ei katsele. Sinua hän katselee aivan eri tavalla.»
Jorma hyppäsi pystyyn kuin salamaniskusta ja huusi:
»Onko se totta?»
»Totta on! Ja pidä sinä, Jorma, huoli siitä, ettei Stefan tule tänne.
Jos minä olisin mies, niin kuristaisin sen lurjuksen heti!»
»Jos tuo on totta, niin sen voin minäkin tehdä! Ja pahoittelen, etten
jo kuristanutkin! Mutta enhän tiennyt, että hän vainoo Marjattaa sillä
tavoin. Mutta ensi kerralla teen sen kyllä!»
Marjatta nyyhkytti:
»Miksi sanoit Jorman kuullen tuollaista, äiti? Nyt hän raivostuu ja
menee surmauttamaan itsensä!»
»Se on huono mies, joka antaa venäläisten tappaa itsensä», sanoi vaimo
kylmästi.
Ja Jorma itse vakuutti:
»Minkäs minä raivostumiselleni voin, kun ihmiselle on annettu näin
kuuma veri? Ja kuka voisi olla raivostumatta sinun puolestasi nyt? Minä
olen varma, ettei koko Novgorodissa ole sellaista miestä, joka kykenisi
minut tappamaan silloin, kun puolustan sinua, uskotko?»
Tyttö katsoi rakastettuunsa eikä voinut muuta kuin sanoa:
»Uskon.»
Tästä päivästä lähtien Jorma vietti kaiket päivät työssä kuin tahtoen
näyttää, että hän olikin omien sanojensa veroinen. Hän leikkasi
Marjatan kylvämän ohran eikä huolinut toista avukseen, vaan sanoi:
»Kun sinä olet tämän kerran kylvänyt, niin pitäähän minun saada se
leikatuksi.»
Kun se työ oli lopussa, alkoi hän kutoa verkkoa valittaen, että hänen
veneensä oli jäänyt Pielisjoen suuhun.
»Sen minä käyn soutamassa virtaa ylös ja vetämässä kankaan poikki
Höytiäiseen, sillä täytyyhän talossa olla venekin, jotta saamme
kalastella.»
Mutta Marjatta aavisteli, että tuo kaikki oli vain tekosyy, jolla Jorma
tahtoi pujahtaa uudelle tilinteolle Stefanin kanssa. Sentähden hän
käänsi tämän ajatuksia toisaalle. Ja Marjatta oli hyvillään, kun sai
lykätyksi noita aikeita päivästä päivään. Mutta samaan aikaan koetti
taas äiti tehdä venäläisvihansa takia kaikkensa saadakseen Jorman
surmaamaan Stefanin ja polttamaan koko luostarin. Ja aina silloin, kun
äiti otti puheeksi sen, luuli Marjatta menettävänsä oman asiansa.
»Joko viimeinkin olet viisastunut niin paljon, että alat jättää
kasteesi?» — kysyi vaimo. »Joko nyt, kun tapasit sen suurimman roiston,
alat uskoa, että jumalaiset ovat hulluja houreita?»
»Kuka on sanonut, että olen jättänyt kasteeni?» kysäisi Jorma nopeasti.
»Näenhän sen sinusta itsestäsi.»
»No niin, olkoonpa kuinka tahansa, mutta uskoa en ole vielä muuttanut.
Enkä luule, että usko, vaan sen miehet ovat täällä vääriä.» Ja
itsekseen hän ajatteli: »Taikakalun haen luostarista pois, vaikka koko
Novgorod ja Moskova olisivat minua vastassa!»
Ajan oloon alkoi Jorma kotiutua mökkiin. Hän raatoi päivät päästään
näyttäen, ettei vaimo turhaan pitänyt vierasta miestä kattonsa
alla. Munkinvelvollisuudet näyttivät jo unohtuneen, ja tilalle oli
tullut vanhojen raivaajien työhalu. Marjatta oli epäilemättä tuosta
muutoksesta hyvin mielissään. Hän katsoi, kuinka Jorma laittoi uudet
ovet, korjasi lattiaa, kantoi uusia turpeita ja tuohia katolle ja
touhusi kuin omassa kodissaan.
Mutta vaikka Jorma olikin aina reipas, puhelias ja avomielinen
kaikessa, huomasi tarkkasilmäinen Marjatta jonkin seikan painavan
häntä. Ja kerran, noiden kahden laskiessa verkkoja Kontioniemen
kupeelle, katseli Marjatta ensin ääneti Jorman puuhailemista veneen
perässä ja kysyi sitten:
»Sanopa, mikä asia sinusta ei ole niinkuin pitäisi olla? Oletko
kyllästynyt äitiin?»
»Minäkö kyllästynyt? Ja miksi juuri häneen, joka on antanut suojan
pääni päälle?»
»Luulin, että olisit, kun äiti on niin kummallisen ankara siinä
kasteasiassa. Mutta syy on siinä, että hän on niin vanha ja sairas. Hän
vihaa venäläisiä aivan sydämensä pohjasta.»
»Äitisi on kunnon ihminen.»
»No, sano sitten, mikä sinua painaa!»
»Minä olen vain levoton itseni tähden, sillä olenhan liikaa teidän
luonanne. Mutta en tiedä muutakaan paikkaa, minne voisin mennä.»
»Jorma!»
»Niin, katsos, minähän asun teillä kuin kotonani.»
»Niinhän sinun pitääkin tehdä!»
»Mutta minusta tuntuu kuin en osaisi olla tarpeeksi paljon avuksi
teille. Sen takia olen koettanut tehdä paljon uutta ja hyödyllistä. —
Sano, Marjatta, eikö ole parhainta, että minä menen?»
»Ei, sinä et saa mennä, eihän äitikään sitä tarkoita!»
»Mutta sitten on eräs toinenkin asia, jota sinä kenties et ole tullut
ajatelleeksi», alkoi Jorma vähitellen lähestyä sitä oikeata seikkaa,
mikä häntä painoi.
»Ja se on?»
»Se, että me kaksi rakastamme toisiamme, teemme yhdessä kaikki työt,
asumme yhdessä ja olemme aikoneet mennä yhteenkin. — Mutta kuitenkin
siinä on vielä hyvin paha este.»
»Etkö sinä tahdokaan minua sitten?»
»Voi, Marjatta, sinähän tiedät, kuinka mielelläni sen tekisin. Mutta
etkö ole huomannut, ettemme voi mennä yhteen, kun sinä olet kastamaton
ja minä kastettu.» Ja mielessään Jorma lisäsi: »Kun minä olen munkki!»
»Jorma, vieläkö sinä ajattelet sitä? Minä jo luulin, että sinä jätit
sen asian ainiaaksi mielestäsi. Hylkää koko se kirottu uskosi! Me
asumme sitten yhdessä täällä ja rakennamme vaikka hovin. Äiti kuolee
pian, ja silloin minä jäisin aivan yksin tänne metsään, jos sinäkin
menisit pois.»
Tässä Marjatta hyrähti itkuun, mutta kyynelensä kuivuttuaan jatkoi:
»Etkö todellakaan rakasta minua niin paljon, että voisit jäädä
luokseni?»
»Marjatta, minä lupaan, etten koskaan jätä sinua yksin! Minä koetan
etsiä tietäjän, joka pesee minusta pois kasteveden, ja sitten otan minä
sinut omakseni.»
»Tee se! Tee se minun tähteni, muutoin tulisin liian onnettomaksi!»
Niin jäi Jorman huoleksi järjestää parhaimpansa mukaan kahden ihmisen
tulevaisuus. Hän sai vastuuntunnotta kahden ihmisen onnesta, mutta
sepäs antoikin voimia kahta vertaa enemmän toimia niin, ettei Marjatan
tarvitsisi pettyä toiveissaan. Helppohan Jorman olisi ollut kadota
maailmasta vaikka minne, jos hän olisi ollut yksin, mutta nythän heitä
olikin jo kaksi kulkemassa samaa tietä.
Ja päivät päästään hän koetti miettiä, miten päästä irti
munkkivalastaan ja saada Marjatta omakseen. Ja vaikkei ollut vielä
mitään ratkaisua ilmaantunutkaan, oli hän kuitenkin varma, ettei hän
koskaan jättäisi tyttöä. Ja kaikki tuntui siltä kuin jokin hyvä keino
olisi ollut tulossa. Mutta jos sellaista ei olisi tullut, olisi hänen
täytynyt tehdä itselleen se häpeä, että rikkoisi rohkeasti valansa,
ottaisi Marjatan vaimokseen ja olisi puhumatta sanaakaan siitä, että
hän oli munkki.
Äiti oli viime aikoina tullut entistään huonommaksi, muttei silti
antanut toisten hoitaa itseään.
Kun Marjatta tiedusteli, tahtoiko hän jotakin, saattoi vaimo vain
vastata:
»En tahdo mitään. Tee sinä vain omia töitäsi. Minä joutaisinkin
kuolemaan jo, sillä johan te Jorman kanssa näytte osaavan tulla toimeen
ja pitää huolta itsestänne. Olen iloinen, että olet löytänyt hänet
itsellesi. Jorma on hyvä mies, vaikken vielä tiedäkään, kuka ja mistä
hän on. Luulen, että hänellä on takanaan jotakin surullisia tarinoita,
joita hän ei tahdo meillekään kertoa. Mutta hän kyllä pitää sinustakin
huolen. Koeta sinä vain saada kitketyksi viimeisetkin kasteen
vaikutukset hänestä, niin silloin on kaikki hyvin!»
Ja iltaisin taas, kun kaikki kolme olivat yhdessä, puhui äiti nuorille
aivan kuin tahtoen jättää heille viimeiset neuvonsa ennen pois
lähtöään. Ja viimeiset sanat olivat joka kerta:
»Älkää luottako koskaan liian paljon muihin kuin toisiinne ja itseenne,
sillä ihmiset pettävät teitä helposti, mutta toisillenne ja itsellenne
olette te kumpainenkin uskollisia.»
Ja eräänä syksyisenä päivänä, kun Jorma oli aamusta iltaan saakka
ollut metsässä, ei tyttö malttanut enää odottaa, vaan meni hakemaan
häntä kotiin. Etsitty löytyi kaukana kankaalla istumassa kaatamansa
hirsikasan päällä pää käsien varaan vaipuneena. Pitkän matkan päästä
toinen heilutti kättään ja huusi Jormalle:
»Hei, poika!»
»Oletpas sinä lähtenyt tänään kauas liikkeelle.»
Marjatta tuli Jorman vierelle silittäen tämän päätä ja sanoi:
»En voinut olla enää sisällä, kun aloin jo olla levoton sinusta. Eihän
luostari ole kaukana täältä ja sieltä saattaa tulla kaikenlaista
pahaa. En tiedä, mutta minusta tuntuu kuin jokin olisi alituiseen ja
kaikkialla vainoomassa sinua.»
»Jos sinä pelkäät sitä, niin en jätä sinua yksin koskaan.»
»Silloin sinä olet hyvä.»
»Mutta minullapa on sinulle uutinen, Marjatta!»
»No?»
»Tänä aamuna tapasin matka miehiä, jotka olivat menossa jonnekin
hyvin kauas etelään. Kysyin heidän matkansa määrää, ja he kertoivat
menevänsä jonkin linnan lähistölle, mistä ruotsit kuuluvat antavan
maata viljeltäväksi kaikille niille, jotka sitä haluavat. He kuuluvat
tahtovan asuttaa sen linnansa aution ympäristön. Miehet kertoivat
minulle, että paljon ihmisiä on jo mennyt Karjalastakin sinne. Myöskin
itäänpäin kuuluu muuttaneen paljon kastamattomia, mutta siellä Ruotsin
puolella kuuluu olevan paljon paremmat olot. Ei siellä ole pajareita,
ja verotkin ovat pienet. Ja kuuluu siellä olevan uusi ja hyvä uskokin,
johon kaikki ihmiset ovat antaneet kastaa itsensä. Ajattelin,
että mekin menisimme sinne, ottaisimme maata, kääntyisimme heidän
kasteeseensa, ja silloin minäkin pääsisin tästä kirotusta uskostasi
irti ja me kaksi saisimme toisemme.»
Marjatta innostui heti:
»Menemmekö sinne?»
»Mennään vain! Mutta kuitenkaan emme voi lähteä täältä vielä aivan
heti, sillä matka kysyy paljon valmistuksia. Ja sitäpaitsi siinä on
vielä yksi paha este, nimittäin sinun äitisi.»
»Se on totta! Häntä emme voi nyt sairaana ollessa lähteä kuljettamaan
minnekään. Mikä neuvoksi?»
»Odottakaamme, se on parhain keino. Ehkenpä äitisi paranee ja sitten
voimme saada houkutelluksi hänet mukaamme.»
»Jorma, sinne me lähdemme, mutta koska?»
»Heti, kun vain saamme kaiken valmiiksi. Minä otan tarkan selon
kaikista asioista, jottei pettymyksiä tulisi.»
»Jorma, meille tulee ihana elämä!» — huusi tyttö, lentäen toisen
kaulaan ja jääden riippumaan ilmassa. »Mennään nyt kertomaan äidille
uudesta suunnitelmastamme!»
»Kumpi meistä puhuu siitä ensiksi?»
»Puhu sinä, Jorma.»
Näin kuiskutellen seisoivat he jo portailla, ja vasta kun Marjatta
suostui puhumaan asiasta äidilleen, astuivat he sisään. Mutta kun he
tulivat vuoteen viereen, ei äiti enää kuullutkaan heitä, vaan nukkui
liikkumattomana lavitsalla, silmät suljettuina ja huulilla hymy, joka
kertoi, että äiti oli jo lähtenyt ennen nuoria pois vanhasta kodistaan
etsimään onnellisempia oloja. Nyt hän oli lähtenyt aivankuin tahtoen
siirtyä pois tieltä, ettei olisi ollut estämässä nuorten onnea ja
heidän matkaansa uusiin maihin.
Kun nämä huomasivat vanhuksen kuolleen, seisoivat he hetkisen
hämmästyneinä, sillä kaikki oli tullut niin odottamatta ja
aavistamatta. Ja sitten, kun Marjatta alkoi tajuta, mitä oli
tapahtunut, voihkaisi hän: »Äiti!» — ja itkuun hyrskähtäen vaipui
lavitsan viereen polvilleen. Siinä nyyhkytti tuo onneton eikä kuullut
Jorman lohdutusta.
»Marjatta, älä itke, näethän, kuinka äitisi hymyilee. Hän varmaan
aavisti meidän puheemme ja mielessään suostui meidän suunnitelmiimme.»
»Jorma», sanoi tyttö, »nyt minä olen yhtä yksin kuin sinäkin silloin,
kun tulit ensimmäisen kerran meille. Nyt minulla ei ole minkäänlaista
turvaa, — pidä siis sinä huoli minusta!»
»Älä ole levoton! Tiedäthän, että olen luonasi.»
Orpo suojeli toista orpoa ja koditon auttoi sitä, jolla ei
itselläänkään ollut kattoa päänsä päällä. Koko yön he istuivat ruumiin
ääressä, sillä Marjatta ei tahtonut mennä lepäämään ja Jorma ei
jättänyt häntä. Väliin katkaisi hiljaisuuden tytön rinnasta lähtevä
nyyhkytys tai huokaus. Jorma istuutui rahille, antaen päänsä vaipua
käsien varaan. Oliko hän siinä hetkisen nukahtanut tai eikö, mutta
kun hän nosti päänsä jälleen ylös, pilkisti aurinko jo ikkunaluukusta
sisälle, tehden lattialle kirkkaan valojuovan. Marjatta oli nukahtanut,
päätään lavitsan reunaan nojaten. Mutta kauan hän ei ollut nukkunut,
koskapa silmäripsissä loisti vielä pieni, kirkas kyynel.
Jorma nousi ja hiipi hiljaa ulos, missä kaste loisti samanlaisina
pieninä kyynelinä. Mutta pianhan oli aurinko haihduttava kastehelmet
kukkien lehdiltä ja pian oli kuivuva kyynel Marjalankin silmästä. Ja
juuri silloin, kun kastehelmet alkoivat kieriä maahan, heräsi nukkuja
ensimmäiseen orpoutensa päivään.
Ja kun paria päivää myöhemmin pidettiin hautajaiset, ei saattajina
ollut muita kuin Marjatta, Jorma ja pari kolme lähintä naapuria,
samat Lehmon ja Kontiolahden miehet, jotka olivat aikoinaan olleet
veronkantopaikalla yht'aikaa Jorman kanssa. Munkkia he eivät kuitenkaan
enää tunteneet.
Kun ilta saapui, niin Marjatta ja Jorma istuivat vieretysten
pirtin porras kivellä. Aurinko oli jo painumassa Höytiäisen taa,
Kontioniemessä kuului hovin lehmäkarjan kellokas helisyttävän kelloaan
ja lahdella souti vene täynnä nuorta, ilakoivaa väkeä.
»Nythän, Jorma, me voisimme lähteä matkalle sinne Ruotsin puolelle.»
»Niin, me kaksi voisimme lähteä vaikka heti. Etsisimme itsellemme työtä
talveksi, ehkäpä minä pääsisin linnan varusväkeen. Ja siinä sivussa
voisimme katsella talonpaikkaa ja keväällä aloittaa kovat työt.»
»Tämä mökki jääköön tänne, sehän on pajarin ja hän saa sen vaikka
polttaa, jos huvittaa. — Mutta mikä se paikka on, jonne meidän pitää
mennä?»
»En muista varmaan, mutta taisivat sanoa sitä Olavinlinnaksi. Itse
raja kuuluu menneen niin peittoon, etteivät suuret herratkaan kuulu
tietävän, mistä se kulkee, joten sen yli karkaaminen on helppoa. Ja
ruotsalaiset kuuluvat olevan hyvin mielissään siitä, että täältä
Novgorodin Karjalasta muuttaa sinne ihmisiä.»
»Ja milloin lähdemme?»
»Vaikka heti, kun vain saamme asiat kuntoon!»
»Joko ylihuomenna, Jorma?»
»Jo!»
Mutta enempää he eivät joutaneet keskustelemaan, sillä pirtissä istui
vieraita odottaen, että Marjatta hyvänä emäntänä laittaisi heille eteen
talon antimia. Ja pöydän ääressä istuessa ja oluttuoppia kierrätellessä
miehet alkoivat kertoa kuulleensa, että lähiaikoina saattaisi jo
luostarikin hävitä maan tasalle. Oli jo koottu partiojoukkokin
hävittämään viimeinkin koko sen hirmupaikan, jota oli niin kauan
kärsitty alituisena vaarana ja jonne niin moni karjalaismies oli nyt
Stefanin aikana kadonnut, tulematta koskaan takaisin.
Ja Jorma jo kysyikin:
»Milloin on aikomus mennä sinne tappamaan?»
»Eihän aikaa ole vielä niin tarkoin määrätty, mutta joka tapauksessa
menemme heti, kun vain saamme tarpeeksi paljon miehiä kokoon.»
Ja toinen sanoi Jormalle:
»Olen kuullut, että sinulla on jotakin pahaa kaunaa luostaria vastaan.
Etköhän lähtisi mukaan?»
Jorma ei kerinnyt vielä vastata, kun Marjatta jo sanoi:
»Jorma, älä mene sinne! Muista meidän yhteistä matkaamme!»
Hän tunsi, että oli raukkamaista kieltäytyä lähtemästä. Ja sisällä
taisteli hetkisen voitosta kolme tekijää: Ontron poika, Kuhasalon
munkki ja rakkaus Marjattaan. Mutta viimeinen taisi sittenkin voittaa,
koskapa Jorma ei vastannut myöntävästi, jos ei kieltävästikään:
»En luule siinä talossa löytyvän niin suurta vastusta, että siihen
tarvittaisiin suuria joukkoja.»
Eihän Jorma erikoisemmin tahtonutkaan olla siinä yrityksessä mukana,
sillä olihan luostari kaikesta huonoudestaan huolimatta ollut hänen
kotinsa yli kymmenen vuotta.
Ja nyt, kun Jorma muisti luostarin ja matkan Olavinlinnaan, muistui
mieleen taikakalukin.
»Sen minä haen sieltä ennenkuin lähdemme täältä Marjatan kanssa pois!»—
ajatteli hän itsekseen, mutta jatkoi ääneen vierailleen: »Eihän
sellaisten kuin Stefanin ja muidenkin nujertaminen tuota kovin paljon
vaivaa yhdellekään miehelle.»
»Ei, mutta kun on mukana useampia miehiä, niin siinähän menee samalla
koko luostarikin yhdellä kerralla. Kun kerran aikoo mennä sinne, niin
tekeepähän siitä niin puhtaan, ettei tarvitse enää uudelleen lähteä!
Millainen mies se pääpeto Stefan muuten on?»
»Onpahan mies musta ja ilkeä kuin piru, röyhkeämpi kuin pahinkaan
pajari, pelkurimpi kuin yksikään muu munkki ja kavalampi kuin veljensä
paholainen itse.»
Ja eräs nainen, jonka puheesta saattoi vielä huomata Pyhän Iljan
kasteveden vaikutusta, sanoi:
»Älkää hyvät miehet tappako ketään, se on synti taivasta vastaan!» Ja
hänen oma miehensä vastasi siihen:
»Kunhan ensin saisimme järjestykseen kaiken tämän maan päällä olevan,
niin voisimme sitten ajatella taivaallisiakin asioita.»
Mutta Jormaa vain ei saatu mukaan. Hän istui mietiskelevänä, ja
Marjatta oli tyytyväinen.