Rannalla, missä mäki laskeutui kaikkein jyrkimpänä alas ja missä
riippakoivut seisoivat korkeimpina, oli nuori munkki puuhun nojaten
muistelemassa menneitä aikoja. Kesäinen päivä oli jo ehtinyt kallistua
ikäpuolelle, kun Jorma oli vihdoin päässyt siihen kohtaan, missä
menneisyys loppui ja nykyisyys alkoi. Vuodet varhaisesta lapsuudesta
miehuuteen olivat kulkeneet silmien ohi kuin parvi muuttolintuja:
olivat näkyneet kaukana ensin, tulleet kohdalle ja kadonneet sitten
kaukaisten vaarojen taa.
Sisällä tahtoi vieläkin raivota jokin munkkilupauksen kolmelle
tärkeälle sanalle: Köyhyydelle, Puhtaudelle ja Kuuliaisuudelle. Mutta
nythän oli valat jo vannottu ja edessä oli vain niiden toteuttaminen
ja tinkimättömän tarkka munkkilupauksen noudattaminen, vaikka se
joskus saattaisi tulla liiankin raskaaksi! Kun Ilja oli kerran antanut
Jormalle elämän takaisin, niin saakoot toki tuon aikoja sitten kuolleen
miehen toivomukset voiton hänen omista ajatuksistaan!
Munkki painoi polttavan päänsä koivunkylkeä vasten, ja kuin itsestään
tulivat ajatukset:
»Olenko tyytyväinen kohtalooni nyt? — En! —
Jätin heimoni ja omaiseni enkä tiedä heistä enää mitään. Paljon parempi
olisi ollut kuolla silloin toisten kanssa kuin elää yksin. Nyt on
elämäni ainoa, minkä voin tarjota pelastajilleni, muuta minulla ei ole
antaa. Menköön siis sekin, mutta velkaa en tahdo jäädä kenellekään!»
Yksinäisyys ja kaipaus maailmaan olivat johtaneet nuoren munkin askelet
luostarista ulos metsään ja rannalle, missä hän hetkiseksi koetti
unohtaa ikävän ympäristönsä. Vapaa luonto, koskemattomat Karjalan
vaarat metsineen, kirkkaan sinisenä läikkyvä Pyhäselkä, Pielisjoen
suu koskineen ja monet saaret olivat hänelle paljon mieluisemmat
ja houkuttelivat luokseen enemmän kuin messut ja homeiset seinät,
pyhäinkuvat ja ristinmerkit luostarikirkossa.
Jorma meni aivan rantaan, missä tuuli toi valkoisia laineita yli aukean
selän. Ne olivat kuin myrskyn lennättämiä höyheniä matkalla johonkin,
mutta minne? — Olikohan hän itsekin samanlainen, jota tapahtumat
kuljettivat minne tahtoivat?
Täysin siemauksin ja laajentuvin rinnoin hän veti puhdasta ilmaa
sisäänsä, tuntien itsensä voimakkaaksi voimakkaan luonnon keskellä,
vaikkapa edessä olikin yhden elämän pituinen vankeus.
Munkki kuunteli ja katsoi, kuinka aalto toisensa jälkeen loiskahti
rantakiviä vasten ja heitti vesihelmiä hänen päälleen. Nuorukaisen
kasvojen ilme puhui tukahdutetusta vapaudenkaipuusta, halusta päästä
riehtomaan ulos maailmaan, saadakseen siitä edes pienen palan itselleen.
Vielä kerran hän veti rintansa täyteen ilmaa, tunsi itsensä ikäänkuin
kasvavan, hyppäsi vesikivelle, sieltä takaisin rannalle, heitti
munkkikaapunsa pensaan oksalle ja lähti sitten tavallisen karjalaisen
miehen vaatteissa harppimaan kohti venevalkamaa.
»Käyn vielä kerran katsomassa entisiä tuttuja seutuja, sillä tämän
päivän jälkeen en kai pääse sinne enää pitkiin aikoihin», ajatteli hän.
Pian oli vene vesillä, keikkui aalloilla ja nytkähti jokaisella
aironvedolla. Jorma soutikin kuin henkensä edestä saadakseen jotakin
työtä liioille voimilleen. Tuuli puhalsi takaa, auttaen vielä vauhtia,
ja airot notkuivat soutajan käsissä. Niin tuli vene suvantoon kosken
alle.
»Tuosta koskesta ei kukaan liene vielä soutanut ylös, mutta minä sen
nyt teen!»
Hän meni saaren erottamaa oikeanpuoleista haaraa kohti ja koetti pitkin
rantoja soutaen päästä ylös. Kova ponnistus ja pahin paikka oli ohi,
kosken ryöpyt alkoivat jo jäädä taakse vasemmalle. Matka jatkui sitten
vastavirtaan ilman määrää ohi petäjikön, jota karjalaiset olivat
pitäneet karsikkonaan vainajiaan haudatessa. Pian tuli vene jo ylös
Jaamankankaan kohdalle, missä vasemmalla puolen kohosi rantatörmä
kuin korkea seinä ylös, ja törmän päällä sadat jouhipetäjät huojuivat
tuulessa. Siellä vasta Jorma veti veneensä piiloon rantapajukkoon
ja kiipesi itse ylös mäelle. Ja nyt vierivät alhaalla ohi ne vedet,
jotka tulivat jostakin kaukaa pohjoisesta, asumattomilta seuduilta, ja
menivät kohti etelää. Jorma katseli kauan veden menoa ja tunsi suurta
halua lähteä joko sen mukana etelään tai sitä pitkin pohjoista kohti.
Ja tapansa mukaan hän olisi taas unohtunut miettimään siihen siksi,
kunnes yö olisi tullut, ellei hän olisi kuullut risahdusta vierestään
metsästä. Hän kääntyi katsomaan, muttei nähnyt muuta kuin näreen
oksien heilumisen ja kuuli kauempaa risujen katkeilemisen ja askelet
kanervikossa jonkun juostessa häntä pakoon metsän sisään. Nopeasti
pujahti Jormakin pensaikon läpi ja puhaltui karkurin jälkeen. Kangas
tömisi kaksista askelista, ja kun edelliset katosivat mäen alle
notkoon, ei Jorma tiennyt, minne hänen ajettavansa oli hävinnyt. Hän
juoksi yhä, mutta eksyi jäljiltä ja joutui harhailemaan metsässä
tietämättä enää, mihin suuntaan hänen olisi pitänyt kulkea. Lopulta
hän uskoi jo, ettei hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään, vaan oli
erehtynyt.
»Tai kenties se olikin metsänpiika, joka säikäytti minua», lohdutti
hän itseään hymyillen aaveilleen ja läksi takaisin veneensä luo. Mutta
sinnekään hän ei enää osannut, vaan eksyi Kontioniemeen.
»Minut on nyt noiduttu metsään. Tapio on pimittänyt minut tänne, kun
käännyin uuteen uskoon. — Mutta olkoonpa vene missä tahansa, minä menen
jalkaisin luostariin takaisin!»
Mutta väsyttävän tuntui jo. Mäen päälle päästyään hän istahti kivelle,
antaen pään painua käsien varaan. Ajatuksetkin kulkivat kuin unessa.
»Missähän äiti ja sisar Marjatta ovat nyt? — Kuolleet kenties!»
Niin muisti munkki sen ikävänsä, jonka vallassa hän oli ollut jäätyään
maamostaan yksin. Miksi hän oli ollut niin muistamaton, ettei ollut
käynyt Koitereella katsomassa entistä kotiaan? — Ja nyt sai kärsineen
äidin kuva kuin pyhimyskehän päänsä ympärille, niinkuin Neitsyelläkin
oli. Kasvoista tuntui vähän vähältä katoavan raskaan työn jättämät
juovat ja koko kasvot saivat iloisemman hohteen. Kenties olikin äiti
jo päässyt kärsimyksistään ainiaaksi? Ja kenties ne silmät katselivat
parasta aikaa taivaasta alas omaa poikaa, joka istui siinä kivellä
väsyneenä ja yksin, lähellä sitä paikkaa, jolta heidät kolmisin oli
kerran korjattu pois. Kenties hän katseli poikaansa, tuota vierasta
nuorukaista, eikä tuntenutkaan häntä enää.
»Suo, Jumala, että löytäisin kerran vielä heidätkin, äidin ja
Marjatta-siskon!»
Jorma nousi kuin aikoen lähteä ja silmäili kiveä, jolla oli istunut.
Se oli vain tavallinen kivi jyrkän harjanteen päällä, josta oli laaja
näköala yli aukean Höytiäisen ja mäen alla olevan lammen. Mutta siitä
kiven vierestä läksi kuin poluntapainen alas lammenrantaan. Siis
jossakin lähistöllä täytyi olla asumus ja siinä ihmisiä.
Kuin virkistyneenä tuosta huomiostaan laskeutui hän polkua pitkin
lammen rantaan, ja siellä juuri olikin pieni, aution näköinen mökki,
jota hän oli lähtenyt etsimään. Jorma seisoi sen porraskivellä
hetkisen, mutta kun mitään ei kuulunut, uskoi hän sen olevan yhden
niitä monia, joista taudit ja nälkä olivat tappaneet asukkaat. Nyt hän
muisti taas oman kotinsa, joka oli ollut melkein samanlainen kuin tämä.
Ja tuo kodin muistaminen kadotti mielestä kaiken kammon tätä autiota
majaa kohtaan, ja hän päätti astua sisään ja nukkua siellä yönsä. Mutta
kun hän yritti avata ovea, putosi se pois saranoiltaan, niin oli raukka
lahonnut.
»Olkoonpa kuinka huono tahansa», ajatteli Jorma, »parempi se on
sittenkin kuin luostari!»
Ja niin astui karjalaispukuinen munkki sisään. Kesäyön hämärä muuttui
siellä melkein pimeydeksi, ja vieras hätkähti, kun kuuli äänen sanovan
pirtin peränurkasta:
»Pianpa jouduitkin, Marjatta.»
Jorma seisoi pimeässä kuin paikalleen naulittuna eikä hämmästykseltään
voinut edes avata suutaan vastaukseksi, sillä hän oli ollut niin varma
siitä, että mökki oli autio.
»Onko se Marjatta vai kuka siellä liikkuu?» — kysyi sama ääni taas. Ja
Jorma vastasi vihdoinkin hiukan epäröivällä äänellä:
»En ole Marjatta, vaan vieras mies. Eksyin Jaamankankaalle ja olen
nyt täällä. En pyydä mitään muuta kuin lupaa saada levähtää hetkisen.
Luulin, että tämä pirtti oli autio, sentähden tulin sisään. Olisinhan
voinut nukkua jossakin tuolla kanervikollakin.»
»Jos olet kunnon ihminen ja kuljet oikeilla asioilla, niin saat kyllä
olla meillä. Mutta auta myöskin meitä onnettomia, sillä minä itse olen
kuolemansairas ja tyttäreni meni hakemaan naapurista syötävää.»
»Millä voin auttaa?»
»Aitassa on pari kalaa, mene ja hae ne tänne. — Mutta mitäs minä
sinulle itsellesi annan, kun muuta ei ole? Mutta ehken Marjatta tulee
pian ja tuo jotakin tullessaan.»
Jorma aikoi mennä ja astui kynnykselle. Ulkoa tulevaa vähäistä valoa
vasten hän seisoi siinä oviaukossa.
»Kastettu, lurjus!» huusi — vaimo yht'äkkiä, huomattuaan hopeisen
ristin Jorman kaulassa. »Mitä sinä täältä haet?»
Ja vaimo nosti nyrkkinsä kuin lyödäkseen sillä vähintäin paholaista.
Jorma kääntyi takaisin sisään ja selitti, että hän oli kyllä kastettu,
mutta oli tullut kuitenkin vain rehellisessä tarkoituksessa. — Ja hän
kiitti taivasta siitä, että oli heittänyt munkkiviittansa Kuhasaloon
ja tullut tänne vain tavallisessa puvussa, sillä munkkina hänet olisi
ajettu täältä armotta ulos.
»Ellet sinäkin vain ole noita venäläisten käännyttämiä roikaleita,
jotka kulkevat täällä kaakattamassa uutta oppiaan? Ja jos et ole niin
kunnollinen kuin sanot, niin saat kyllä tehdä vanhalle akalle mitä
tahdot, mutta jumalaasi minä en palvele sittenkään!»
Tähän lopetti vaimo, mutta jatkoi sitten kuin lepyttääkseen Jormaa:
»No, haehan nyt ne kalat ja katso, joko Marjattaa näkyy tulevaksi.»
Jorma nouti kalat, sytytti tulen lieteen ja paistoi ne teroitetun
puutikun nenässä. Molemmat kalat olivat niin pieniä, ettei paistaja
saattanut ottaa niistä toista vaimon kehoituksestakaan, vaikka mieli
tekikin.
Tämä oli ensimmäinen ilta kokonaiseen vuoteen, kun hän oli
karjalaisessa pirtissä. Ja nyt hän unohti kaiken ympärillään, valansa
yksinäisyydelle, menneisyyden ja tulevaisuuden. Jorma oli tyytyväinen
uuteen löytöönsä ja sai sinä iltana kaksi oikeata ystävää, vanhan
vaimon ja hänen tyttärensä. Ja tuo tytär oli se sama, jonka takia Jorma
oli oikeastaan aloittanut tappelun veronkantajia vastaan Mönnissä.
Sillä heti Marjatan tultua kotiin munkki tunsi hänet samaksi vaaleaksi,
uneksivakatseiseksi ja punaposkiseksi neidoksi, jonka verosäkki oli
tehnyt tuhoisaa jälkeä munkin kädessä. Ja Jorma oli tyytyväinen myöskin
siihen, ettei tyttö tuntenut häntä Kuhasalon munkiksi, muuten hänen
vierailunsa olisi loppunut lyhyeen.
Ja tästä lahomökistä, jonka liesi oli hajoamassa, ovi poissa
paikoiltaan ja kaikki seinänraot irvisteleviä, sai Jorma ensimmäisen
kodintunteen, ainoan, minkä hän voi saada. Olihan sielläkin oma
kotisirkkansa, joka mustan lieden takaa viritti virtensä. Ja ne, jotka
olivat sisällä, ymmärsivät sen nyt paremmin kuin muut, ymmärsivät
niin hyvin, ettei kuulunut mitään ääntä pimeästä pirtistä. Ainoastaan
kerran kohosi ja laski munkin käsi, liekö onneton pyyhkäissyt kyyneltä
pois silmästään, — Ja kun soitto viimein lakkasi, ei vielä sen
jälkeenkään kuulunut mitään, sillä kaikki nuo huolten painamat ihmiset
olivat nukahtaneet, voidakseen taas seuraavana päivänä kestää elämän
runottomimmankin puolen.
Herättyään Jorma kysyi vaimolta;
»Milläs minä palkitsen teille tämän kaiken?»
»Millä sinä voit palkita, liekö mitään itselläsikään! Mutta yhtä pyydän
sinulta: älä ainakaan puhu mitään uskostasi, sillä minua et käännytä
siihen. Aikoinaan se Ilja kastoi meidätkin, mutta silloin tuli tuho
ja sentähden olemmekin nyt köyhiä. Kun haltioita muistamme, niin
nekin muistavat meitä, mutta ne uudet jumalat tuovat tullessaan vain
onnettomuutta. Miehen ja pojan ne ovat jo minultakin vieneet. — Munkit
ovat käyneet joskus täällä kurkuilemassa ja puhumassa kauniisti, mutta
vieläkin pahempi tarkoitus heillä näkyy olevan kuin opettaminen.»
»Mikä sitten?»
»En sano. Roistoja näkyvät olevan kaikki ne venäläiset, varsinkin se
mustapartainen ja kiiluvasilmäinen pääpiru.»
Jorma ei udellut enempää, sillä se olisi ollut turhaa ja pelkäsi
samalla paljastavan vielä itsensä. Häntä ihmetytti kuitenkin, mitä
munkit olivat käyneet täällä köyhässä mökissä, jossa ei ollut mitään
ryöstettävääkään, ja varsinkin Stefan, johon vaimo viittasi.
Jorma hyvästeli ja läksi. Matkalla hän tunsi entistä suurempaa
koti-ikävää. Se vaivasi häntä jo enemmän kuin mitkään muut kärsimykset
tähän saakka. Nyt kuluneena yönä hän oli sen tuntenut kaikessa
kovuudessaan. Ja koko levoton mieli oli nyt entistä levottomampi. Mutta
kun mies oli päättäväinen, meni hän suoraan Kuhasaloon, astui Stefanin
eteen ja sanoi tälle:
»Minä aion mennä vielä tänään Ilomantsiin.»
»Mitä sinne?»
»Menen etsimään äitiäni ja sisartani, jotka kenties vielä elävät
Koitereen rannoilla.»
»No mitäpä sinä heistä?»
»Toivon voivani jollakin tavoin auttaa heitä. On jo kulunut
toistakymmentä vuotta siitä, kun näin heidät viimeksi, en ole siis
liian usein juossut siellä.»
»Mutta jos sinä rupeat asumaan kotonasi, niin ethän silloin ole mikään
munkki.»
»Niin, mutta kun minua ei voida pakottaa eristäytymään tänne
luostariin, niin minä menen. Kun kaikki muutkin veljet näkyvät olevan
täällä aivan vapaina, niin miksen minäkin? Jos tahdon lähteä kastamaan
kansaa tai mennä erakoksi, niin mitkään säännöt eivät minua estä!»
»Aiotko siirtyä erakkomajaan?»
»En, mutta sanoin tuon vain sentähden, ettet sinä voi vangita minua
luostariin, jos tahdon mennä muualle. Kun sinä ja muut veljet kuljette
kastamassa ja opettamassa ihmisiä Kontiolahdella leskien mökeissä,
niin saan kai minäkin käydä Ilomantsissa?» Jorma sanoi nuo viimeiset
sanansa jo selvästi suuttuen, mutta hän tahtoi myöskin nähdä Stefanin
naaman niiden jälkeen. Tämän kasvot synkkenivätkin huomattavasti ja hän
kivahti:
»Mistä sen tiedät?»
»Olen vain kuullut!»
»Mene sitten ja rakenna skiittojasi vaikka joka vaaralle, koskapa olet
noin viisas, varsinkin vakoilemaan!»
Jorma oli taas ajanut esimiehensä umpikujaan ja pääsi menemään.
Olisihan hän kyllä mennyt muutenkin, mutta hän tahtoi näin vihkimisensä
jälkeen olla edes hiukkasen kuuliainen, vaikkei se kuuliaisuus ollut
taaskaan voittanut.
Matka oli pitkä, mutta saadakseen kymmenenkin vuoden kuluttua nähdä
oman pirtin, ei mikään matka tunnu voittamattomalta. Kenties käyminen
vanhan vaimon mökissä oli nostanut hänessä vastustamattoman halun käydä
omassakin kodissa?
Ja vihdoin, kun Jorman jalkojen alla olivat Lapiovaaran kalliot ja
kaukana siinsi Koitereen selkä, tuntui siltä kuin takana olisi ollut
vain pitkä ja ikävä pyhiinvaellusmatka ja edessä se luvattu maa, jossa
hän kaikkien vaivojen jälkeen löytäisi vihdoinkin rauhan siitä, että
oli jaksanut ponnistella näin pitkälle eikä ollut uupunut kesken.
Mutta missä oli se paikka, jota Jorma etsi? Munkki muisti vielä
hämärästi vanhan pihamaan, mökin ja aittarakennukset, ja jos hän olisi
nähnyt ne edessään, olisi hän tuntenut ne heti. Mutta nyt hän ei voinut
sanoa, mistä hän ne löytäisi, sillä silloin, kun hän poikasena oli
lähtenyt sieltä pois, ei hänen maailmantuntemuksensa ulottunut sen
pitemmälle kuin lähimpään metsään ja rantaan saakka.
Jorma meni nyt lähimpään kylään ja koetti siellä kysellä entistä
kotiaan ja äitiään, mutta kukaan ei voinut neuvoa häntä. Oli siis
mentävä eteenpäin. Toisessa kylässä sanoi joku:
»Ei täällä ole sellaisia, mutta mene eteenpäin, niin ehken löydät.»
Jorma meni kolmanteen, ja siellä kertoi taas muuan:
»Kyllä he ovat aikoinaan asuneet jossakin täällä, mutta ovat muuttaneet
pois.»
Ja toinen tiesi kertoa:
»Paljon he kärsivät puutetta ja menivät sitten jonnekin etelään, mutta
en tiedä minne.»
Ja kolmas, vanha haltioiden palvelija pakisi:
»Se nainen oli uhrannut oman poikansakin Ristin Kiesukselle. Tappaneen
kuului, ja ruumiin oli vienyt Kuhasaloon munkkien nähtäväksi. Ja tuho
tuli siitä, haltiat hylkäsivät akan, ja pois piti hänen, kehnon, mennä!»
Nyt raivostui taas Jorma;
»Pidä suusi kiinni, senkin noita! Tässä on sen akan poika ja hengittää
vielä yhtä varmasti kuin sinäkin!»
— Kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut, hän päätti äidin todella
menneen jonnekin etelään. Hän koetti kuitenkin etsiä kotinsa ja
löysikin sen. Mutta eipä ollutkaan piha enää sellainen, miksi hän sen
muisti. Ei ollut enää aittaa pirtin nurkan takana, ja itse pirttikin
oli jo uusi ja paljon suurempi. Huonohan se oli aikoinaan ollutkin.
Eipä ollut uusille ihmisille kelvannut se entinen, vaan pois oli
pitänyt purkaa ja saada uusi. Ja nyt, kun hän meni sisälle, eivät
häntä ottaneetkaan vastaan äiti ja Marjatta, niinkuin hän oli koko
tulomatkansa kuvitellut. Vieraita olivat ihmiset ja karsaasti katsoivat
munkkiin.
»Kuhasalostako tullaan ja kastamaanko vai kerjäämäänkö lähdettiin?» —
kysyttiin heti.
Jorma ei nähnyt pyhäinkuvaa nurkassa, jossa se varmasti olisi ollut,
jos äiti olisi asunut talossa.
»En ole kastamaan tullut, vielä vähemmän keneltäkään kerjäämään. Vanhaa
kotitaloani vain katsomaan läksin.»
»Missä on sinun kotisi?»
»Tällä samalla paikalla se aikoinaan seisoi.»
»Vai niin. Kukas olet?»
»Jorma on nimeni täällä. Kuhasalossa se on Jegor.»
»Ja oletko Ontro-vainaan poika?»
»Se olen.»
»Vai sinä se olet!» — ihmetteli isäntä. »Olen kyllä kuullut puhuttavan,
että sinusta on tullut mies mainio siellä, missä venäläiset rosvot
asustelevat. — Mitähän Ontro sanoisi, kun tietäisi poikansa venäläisiä
hännystelevän? Mutta mitenkäs tänne tulit?»
Tuossa oli jo sanottu sen verran, että se sai Jorman veret liikkeelle.
Mutta hän hillitsi itsensä vielä ja vastasi vain rauhallisesti:
»Jalkaisin tulin.»
»Niin, niin, mutta tarkoitin, että kuinka sinä uskalsit tulla tänne?»
»Ketäs minä pelkäisin?»
»Täällä on tavallisesti annettu selkäsauna niille, jotka leikkivät
liian paljon novgorodilaista tai saarnaavat heidän oppejaan. Sukkela
lähtö on niille annettu, ja ovatpa taitaneet muutamia jo tappaakin.
Eipä vain ole munkkeja täällä ennen kuljeskellut.»
»No, nythän ainakin näette yhden!
Jorman sisällä kaiveli, kaivelipa niin, että vesi yritti kiukusta
kihota silmiin. Olihan hän luullut tapaavansa entisen kodin rakkaille
asujaimineen, mutta nyt vihjailtiin samassa paikassa ulosajamisesta ja
selkäsaunasta. Kaikkea muuta hän kyllä saattoi vielä kärsiä, muttei
yhtään lyöntiä! Sisäisen surunsa hän saattoi vielä kestää ja peittää,
muttei häväistystä! Jorma koetti hillitä vielä itseään ja omasta
puolestaan kiertää kaikki pahat sanat, mutta puhe joutui sittenkin
takaisin uskontoon. Ja hänelle kerrottiin:
»Viime talvena täällä oli paha yhteenotto. Kun Ristin Kiesuksen uskoon
kastetut eivät antaneet meille toisille rauhaa enää missään, annettiin
heille selkään miesjoukolla ja ajettiin pois koko näiltä seuduilta.
Muutamia niistä taisi mennä itään, toisia Lieksaan ja Juukaankin
pakoon. — Ja lopuksi ne kaikkein pahimmat, joiden sisu ei antanut
myöten mennä pakoon, pääsivät hengestään.»
»Ikävää on sellainen.»
»Niin on, mutta kun alkoivat isännöidä joka paikassa kuin kotonaan!
Mikäs siinä, uskokoot ihmiset mitä tahansa, mutta älkööt tulko toisten
tupiin myökämään. Mitä lienevät pahaa henkeä palvelleet jumalanaan.
Oletkos sinäkin sellainen, munkki?»
Jorma ei virkkanut enää mitään, sillä hän tiesi, ettei hän olisi
osannut vastata tuohon enää muuten kuin härnäävästi.
»Huonoille teille olet sinäkin joutunut», jatkoi isäntä,
»novgorodilaisten joukkoon olet ruvennut ja heidän oppejaan kannatat.
Eikö meillä karjalaisilla ollut hyvä elää ja palvella omia haltioitamme
ennenkuin pajarit, munkit ja muut koirat tulivat? Nyt ne säikyttelevät
meidän haltiamme niin, etteivät kalatkaan elä vesissämme, riista
metsissä, ja pellotkin menettävät kasvunsa. Eikä siinäkään ole vielä
kylliksi, vaan omien kylien miehet alkavat jo vainota toisiaan kuin
karhut lehmäkarjoja. — Heitä sinäkin ajoissa pois tuo kaapu ja rupea
oikeaksi karjalaiseksi ennenkuin kaikki on myöhäistä! Olet niin
hyvännäköinen mies, jotta on aivan sääli, kun olet joutunut väärälle
puolelle.»
»En minä ole sen vääremmällä kuin— — —», yritti Jorma pistää väliin,
mutta toinen keskeytti hänet:
»Olet, varmasti olet, sillä sinä olet juuri pajarien ja munkkien
joukkoa! Mutta täytyyhän sinun itsekin ajatella niin paljon, että olet
kavaltaja, jos menet vihollisen valtaherrain puolelle.»
Nyt ei Jorma enää sietänyt enempää, vaan hyppäsi pystyyn ja kivahti:
»Se on vale! Olihan Iljakin yhtä hyvä mies kuin muutkin,
vaikka — — —»
»Älä suutu, nuorimies, vaan pysy rauhallisena tämän pirtin sisällä!
Tuolla tavoinhan ne toisetkin alkoivat riehua täällä. -— Ilja oli kyllä
hyvä mies, mutta hänkin palveli vääriä isäntiä. Ilja luuli tekevänsä
hyvää tälle maalle, kun kastoi ihmiset novgorodilaisten oppiin. Mutta
hän ei osannut aavistaa, mitä pahaa hänen uskontonsa oli jälkeenpäin
saava aikaan. Ja sinusta tulee aivan samanlainen. Sinä olet vielä sokea
etkä huomaa, että entiset rauhalliset ja onnelliset ajat ovat olleet
ja menneet. Ja kuten jo sanoin, eivät ne ajat tule takaisin, ennenkuin
meillä on taas Ontron kaltainen mies ja viimeinenkin novgorodilainen
ajettu täältä pois. Usko pois minua, sillä minä olen vanhempi ja
viisaampi! — Ja koskapa nuoresta polvesta ei näy olevan enää mihinkään,
olen minä ajatellut koota itselleni joukkoja niin paljon, että voin
tapella taas yhtä vahvasti kuin isäsi aikoihin.»
Jorma oli löytänyt tähänastisista vastustajistaan kaikkein pahimman.
Tuo oli yksi niitä ruhtinaita, joita joskus tapaa perään antamattomana,
säikkymättömänä ja varmaryhtisenä istumassa suomalaispirttien pöydän
päässä. Tuollainen kai oli Jorman isäkin ollut tällä samalla paikalla?
Miksei poika ollut pitänyt isän paikkaa omanaan ja hallinnut sitä?
Suuren tietäjän ja päällikön poika oli nyt jo löytänyt parempansa,
ja tuntui kuin raskas käsi olisi laskeutunut hänen olkapäälleen ja
painanut hänet takaisin istualleen, kun isäntä oli lausunut viimeiset
sanansa.
Sitten sanoi isäntä jo ystävällisemmin:
»Meidän talossamme saa kyllä itsekukin ajatella, mitä tahtoo, mutta
riehumista ei sallita. Ja jos vieras on oikea mies, käsketään hänet
vielä pöytäänkin, olipa hän kuka tahansa. — Siis tulehan tänne ja syö
hyvänä vieraana entisen kotitalosi pöydässä!»
Jorma totteli käskyä, tuntien samaa kuin silloinkin, kun munkit olivat
hänet kerran vieneet rannasta ylös luostariin piiskattavaksi sen
öisen venematkan jälkeen. Hän koetti antaa nimen tuolle tunteelle,
mutta ei löytänyt mitään sopivaa. Vasta kun hänet illalla pyydettiin
saunaan sanoilla: »Sauna on sama kuin silloinkin, kun kylvit siellä
karjalaispoikana; haluttaako lähteä sinne mukaan vielä venäläisenä
munkkinakin?» — alkoi Jorma jo ymmärtää ja tunnustaa itselleenkin, että
sen tunteen nimi oli — häpeä! Noissa sanoissa vedottiin jo johonkin,
mutta hän ei ollut tietävinään mitään, vaan kiitti ainoastaan ja läksi
mukaan.
»Mikä on tuo viisikanta, jota kannat kaulassasi?» kysyi saunassa isäntä
Jormalta.
»Se on isieni vanha taikakalu.»
»Mistä tuo taikakalu sinua suojelee?»
»Se suojelee kantajaansa kaikista onnettomuuksista.»
»Ja mikä on tuo toinen, tuo hopeinen?»
»Se on tavallinen risti, joka riippuu melkein jokaisen kastetun ja
munkin kaulassa.»
»No suojeleeko tuo vanha, pakanallinen viisikanta sinua silloinkin, kun
sen vierellä riippuu kastetun miehen ristinmerkki?»
Jorma ei enää kyennyt vastaamaan. Nyt oli tullut sellainen isku,
jota hän ei ollut itsekään aavistanut. Hän näki jo oman uskonsa ja
itsensäkin sellaisessa asemassa, joka ei lisännyt enää voitonvarmuutta.
Vielä tähän saakka hän oli toivonut löytävänsä jonkin puolustuskeinon
tuota miestä vastaan, mutta nyt oli jo taivuttava lopullisesti.
Hänen oman uskonsa horjuvaisuus oli näytetty toteen noilla kahdella
pienellä kapineella. Olisihan jo risti yksinään suojellut kantajaansa,
jos hän todella olisi luottanut ristiinsä. Mutta Jormapa ei ollut
luottanutkaan siihen, vaan oli kantanut vielä pakanallista taikakalua,
jonka voimaa hän ei ollut huomannut epäillä. Jorma oli siis heikompi
kuin muut ihmiset, sillä hän oli uskonut yht'aikaa molempiin niihin.
Hän oli samanlainen haltioiden palvelija kuin muutkin karjalaiset,
mutta rukoili novgorodilaistenkin Jumalaa. Hän oli puhunut yhdestä
ainoasta Jumalasta, muttei luottanut Häneen itsekään. Hän oli puhunut
ja raivonnut pakanuutta ja haltioita vastaan, mutta siitä huolimatta
kantoi kaulassaan noitien ja poppamiesten synnillistä taikakapinetta,
jonka hän olisi ollut valmis repimään irti muiden kaulasta, omastaan
ei. Niin, mistä tiesi, mitä pakanallisia menoja ja loihtuja liittyi
tuohonkin rakkaaksi käyneeseen viisikantaan! — Nyt alkoi Jormalle
selvitä, mitä oli oikea usko. Hän ajatteli:
»Mutta onko sitten ketään, joka uskoo eikä tee syntiä? Olikohan Ilja
uskonut? — Ei. Iljassakin oli yksi vika: Hän oli opettanut, ettei saa
tappaa lähimmäistään, ja Iljan joukot kuitenkin olivat tappaneet hänen
isänsäkin. Senkin hän oli kuullut ensi kerran vasta tänä iltana. — Ja
se, joka levittää Jumalan sanaa, levittäköön sitä ilman puukkoja ja
kirveitä, muutoin hän on yhtä suuri syntinen kuin pakanatkin.»
Lopulta Jorma ei näyttänyt löytävän enää ketään, jossa ei olisi ollut
jotakin vikaa.
»Onkohan ketään», ajatteli munkki taas, »joka uskoo aivan täydellisesti
ja elää itsekin sen mukaan kuin opettaa ja arvostelee toisia?
Ja lopulta tuli vastaus tähänkin:
»Ei ole. Ihmisillä näkyy olevan halu edistää hyvää, mutta kuitenkin
jokainen ottaa itselleen kaikenlaisia vapauksia enemmän kuin he
sallivat niitä lähimmäisilleen.»
Ja nyt, kun Jorma huomasi, ettei hän ollutkaan ainoa, joka oli rikkonut
omaa oppiaan vastaan, meni hän vanhan miehen luo ja kysyi:
»Miksi sitten ihmiset opettavat tuota uutta uskoa, miksi he kastavat
ihmisiä ja miksi he puhuvat Jumalasta toisille, vaikkeivät usko
Jumalaan itsekään? Miksi he saarnaavat, ettei pidä tappaa, vaikka
ovat itse valmiit tekemään sen koska tahansa? Miksi he kieltävät
varastamasta, vaikka heillä itsellään on vaikka kuinka paljon
luvattomalla tavalla hankittua tavaraa?»
Ja tuo toinen vastasi hänelle silloin:
»Siksi, että he sokeasti pitävät kaikkea uutta parempana kuin vanhaa.
He kastavat ihmisiä vain sen takia, että saisivat näyttää jollakin
tavoin valtaansa ja voimaansa, tullakseen edes hiukkasen kuuluisiksi
ja saadakseen nimensä kaikkien huulille. He puhuvat meille pakanoille
Jumalasta vain näyttääkseen olevansa tiedoiltaan suurempia kuin me,
vaikkeivät mitään tietäjiä olekaan. Huutamalla olevansa Jumalan
sanansaattajia tahtovat he asettua meidän muiden ihmisten yläpuolelle,
ja kuitenkaan ei Jumala ole lähettänyt heitä. He saarnaavat tappamista
vastaan vain sentähden, ettemme ajatuksissammekaan tulisi loukanneiksi
heitä itseään, sillä he ovat suuria pelkureita. He kieltävät
varastamasta vain sentähden, ettemme osaisi epäillä, kuinka paljon
he itse tekevät sitä, ja ettemme varastaisi heiltä enää takaisin. —
Tuossa ovat syyt heidän suureen huutoonsa! Ja kastajat ja mahtajat
huutavatkin äänensä käheiksi vain sentähden, että saisivat: huutaa
enemmän kuin muut ihmiset. Helppoahan on jokaisen huutaa kansajoukoille
uskoaan, mutta ei ole yhtä helppoa näyttää sitä toteen. — Vain se, joka
hiljaisuudessa palvelee haltioitaan tai rukoilee Jumalaansa kerskumatta
siitä toisille, saattaa uskoa todella itsekin siihen, mitä palvelee. —
Ymmärrätkö nyt minua, poikani?»
»Nyt, vasta nyt minä ymmärrän!»
»No niin, vastaa nyt minulle, oletko elänyt niinkuin sinun olisi
pitänyt elää ollaksesi kelvollinen opettamaan toisia?»
»En.»
»Se on rehellisen miehen puhetta! — Ja sano, luuletko koskaan tulevasi
niin hyväksi, että voit kerskua uskovasi täydellisesti jumalaasi ja
luottavasi hänen voimiinsa yksin etkä mihinkään muuhun maailmassa, et
omaan itseesikään?»
»En.»
»Ja sano, kykeneekö kukaan elämässään täyttämään sen, mitä sinun oppisi
neuvoo?»
»Ei.»
»Kerro, mihin saakka olet nyt päässyt Kiesuksen uskollasi vai etkö
mihinkään?»
Vastausta ei kuulunut. Vasta pitkän ajan kuluttua Jorma avasi suunsa ja
sanoi:
»Olin kerjäläinen silloin, kun läksin tästä talosta. Olen kärsinyt
toistakymmentä vuotta uskoni takia. Ja kerjäläinen olen vielä nytkin,
kun tulin takaisin.»
»Olisitkos kerjäläinen, jos et olisi jäänyt Kuhasaloon intoilemaan,
vaan olisit pysynyt tässä talossa?»
»Tuskin!»
Ja siinä seisoi nyt kaksi rehellistä miestä, joista toinen oli jo vanha
ja harmaantunut. Hän oli pysynyt uskollisena vanhoille tavoille ja
tyytynyt siihen turpeeseen, minkä oli saanut revittäväkseen. Häntä ei
ollut hurmannut uusi maailma eivätkä uudet opit. Ja tuo toinen taas
oli hänen mittaisensa nuori mies, jonka kohtalo oli ajanut maailmalle.
Hän oli kärsinyt ja taistellut itsensä ja muiden kanssa ja oli luullut
saaneensa valloitetuksi uusia, laajoja alueita. Mutta nyt, kun hän
sattumalta oli tullut tänne lähtöpaikkaansa takaisin, huomasi, ettei
hän ollut saanutkaan aikaan vielä mitään muuta kuin lyöntejä omille
sormilleen.
Sinä iltana Jorma kiipesi sille suurelle, pihaveräjän takana
olevalle kivelle, jolla hän muisti muinoin leikkineensä. Siellä
hän istui pidellen toisessa kädessään hopeista ristiä ja toisessa
vanhaa viisikantaa kuin punniten, kumpi niistä enemmän painaisi.
Jos Jorma olisi heittänyt metsään viisikannan, olisi se ollut
loukkaus esi-isiä kohtaan ja samaa kuin sukunsa hylkääminen, mikä
tavallisesti rangaistaan kuolemalla. Olisihan tosiaankin saattanut
käydä niinkuin isoisälle ja isällekin. Ja vaikkei viisikanta olisi
turmiosta suojellutkaan, oli se kuitenkin rakas muisto ja vanhempien
ainoa perintö. — Mutta ristiäkään hän ei voinut heittää pois, olihan
hän vannonut sille valansa, ja valan rikkominen rangaistaan myöskin
kuolemalla. Ja mihinkäpäs hän olisi voinut ristittä mennä, sillä
silloinhan hänen olisi pitänyt jättää luostari, ainoa koti, jonka Ilja
oli hänelle antanut. Täälläkään, entisessä kodissa, ei ollut enää tilaa
valojensa rikkojalle.
Siinä kivellä Jorma koetti saada vastausta itselleen. Hän odotti sitä
koko kesäisen yön, mutta kun aamu koitti, ei selvyyttä ollut vielä
tullut. Ja vielä paluumatkallaankin, kulkiessaan metsien halki ja
kahlatessaan purojen poikki, kysyi munkki itseltään:
»Mitä minun pitää tehdä?»
»Mene Kuhasaloon!» — oli hän joka kerta kuulevinaan vastauksen
korvissaan.
»Kun minä tahdoin tulla munkiksi», ajatteli Jorma, »tein sen vain sen
takia, että saisin kastaa koko Pohjois-Karjalan. Mutta nyt minulle on
sanottu, että kaste ei ole tuonut tänne mitään muuta kuin pahaa. Olen
siis viettänyt tämän ajan turhaan luostarissa. Nyt on minulla sanottu
olevan monta jumalaa, joihin en usko yhteenkään. Minä tahdoin tulla
suureksi, Iljan kaltaiseksi, mutta nyt sanotaan, että se on vain halua
päästä muita mahtavammaksi, toisten polkijaksi ja sortajaksi. Ja sitä
minä en todellakaan tahtoisi tehdä tämän maan miehille!»
Epätoivo ja raivo alkoivat jo pyrkiä mielessä valtaan, niin pahaan
umpikujaan näytti nuori mies ajaneen itsensä. Mutta siitä oli mentävä
läpi keinolla millä tahansa!
»Ja mistä minä saan nyt tyydytystä itselleni? Uskonnostako? Se
vanha mies sanoi, että tosiuskovaisia ovat vain ne, jotka uskovat
hiljaisuudessa ja pitävät kaikkein pienintä ääntä itsestään. Pitäisikö
minunkin jättää kastaminen ja vaipua hiljaisuuteen niinkuin Nikitin
aikoinaan teki? Ja voinko minä pysyä yksinäisyydessä, kun vereni on
luotu näin levottomaksi? Ja jos voisinkin sen tehdä, niin mitä apua
sellaisesta uskostani olisi karjalaisille? — Eihän heidän elämänsä
kostu sillä, jos minä katoan vaikka kokonaan maailmasta pois ja käytän
kaiken aikani rukoilemiseen!»
Selvyyttä vain ei tullut. Tai oikeastaan talon isäntä sen oli jo
sanonut Jormalle, mutta tämä ei tahtonut itsekkyydessään tunnustaa sitä
oikeaksi, vaikka hänen mielensä olisi tehnytkin noudattaa sitä jo heti
paikalla. Hän oli jo nähnyt ympärillään niin paljon vapaata elämää,
että se alkoi houkutella. Mutta yksi esti vielä, ja se oli munkkivala.
Jos joku olisi nyt vapauttanut Jorman valoistaan, olisi tämä jo
ensimmäisenä hetkenä ollut valmis jättämään kaiken entisen ja
aloittanut uuden elämän vapaana miehenä. Niin voimakkaan vaikutuksen
olivat häneen tehneet vanhan miehen puheet Koitereellä. Mutta kun nuo
munkinvelvollisuudet painoivat vielä hänen omallatunnollaan, ei hän
totisesti voinut muuta kuin mennä Kuhasaloon ja odottaa siellä sokeasti
aikaa, että jotakin tulisi tapahtumaan, joka toisi ratkaisun itsestään.
»Niin, mihinkäpäs minä munallekaan kuin Kuhasaloon?» — huokasi hän ja
suuntasi sitten askelensa suoraan etelää kohti.
Matkan varrella teki mieli poiketa sinne vanhan vaimon ja hänen
tyttärensä mökkiin, mutta peloitti, että siellä saattaisi tulla niin
kova vapauden kaipuu, joka voittaisi vielä hänetkin, Jorman, ja hän
raukkamaisesti luopuisi rististään.
»Mitähän, jos koettaisin etsiä äidin vielä käsiini ja kysellä häneltä
neuvoa?»
Mutta mistäs sen tiesi, löytyisikö äiti enää koskaan.
»Tai jos kysyisin neuvoa siltä Kontiolahden vanhalta vaimolta, hän on
kyllä niin viisas, että osaa sanoa kaiken. Mutta hän vihaa luostaria ja
neuvoo tietysti aivan samaa kuin Koitereen mieskin: minun on heitettävä
tämä novgorodilainen kaapu nurkkaan, mentävä raivaamaan itselleni omaa
peltoa ja unohdettava ainiaaksi kaikki opit ja autuudet.»
Jorman teki mieli saada tuo neuvo kaikilta ihmisiltä, mutta toiselta
puolen hän sitä taas pelkäsi.
»Ei, minun täytyy vain karistaa heidän sanansa pois ajatuksistani!
Siinä on kaikki, mitä minun tarvitsee tehdä päästäkseni entiselleni»,
arveli munkki.
Mutta kun hän matkalla tapasi ihmisiä tai itse poikkesi taloihin,
huomasi hän, etteivät nuo kaksi ihmistä olleetkaan enää ainoat toisin
ajattelevat. Sillä kaikkialla, missä Jorma kävi sisällä, puuttui
pyhäinkuva nurkasta, ja häntä itseään katseltiin ja puhuteltiin hyvin
karsaasti. Ja vielä vuosi sitten, kun hän oli liikkunut samoissa
taloissa, oli siellä palveltu samaa Jumalaa kuin hänkin. Siis menneen
talven aikana, jonka Jorma oli istunut, rangaistuskopissa eikä ollut
tiennyt ulkomaailman tapahtumista mitään, oli tämä suuri muutos
kaikkialla tapahtunut.
»Kyllä minun täytyy jotakin tehdä, jottei karjalaisten tarvitse
katsella Ontron poikaa noin julmasti; minä näytän heille vielä, että
poika on samaa verta kuin isäkin», ajatteli munkki jo silloin, kun
lähestyi luostaria.
Niin Jorma palasi monestakin syystä hyvin pahantuulisena Kuhasaloon.
Mutta suurin suru johtui kuitenkin siitä, ettei hän ollut löytänyt
äitiään. Sitä lisäsivät vielä ne monet kokemukset ja ristiriidat,
joihin hän oli matkalla sotkeutunut.
»Miksen minä lähtenyt Koitereelle jo silloin, kun en ollut sitoutunut
vielä mihinkään ja olisin voinut peräytyä? Tai miksen jättänyt koko
tätä matkaa tekemättä, silloin olisin säästynyt näkemästä ja kuulemasta
nöyryytyksiä? Vai kuuluneekohan sekin asiaan, että minun täytyy joutua
oman heimon miesten pilkattavaksi kuin pahantekijä!»
Ja nyt Jorma puristi kätensä nyrkkiin, pudotti sen pöytään ja laski
tulemaan toisten munkkien kuullen synnilliset sanansa:
»Vaikka kaikki kiroukset ja paholaiset tulisivat päälleni, niin minun
täytyy päästä tästä kadotuksesta elämään, ja elämään vain sillä tavoin
kuin minun arvoiselleni miehelle sopii! — Mutta te, jotka olette
syntyneet koiriksi, voitte kyllä ottaa vastaan kaikki ne potkut, jotka
koirille annetaan!»
Ja kiukkua lisäsivät vielä Stefanin sanat, kun tämä näki Jorman
palanneen:
»No, eikö erakkoelämä miellyttänytkään, kun jo näin pian tulit
takaisin?»
»Koska minä olen erakoksi aikonut? Ja jos en saa tulla tänne, niin
menen jonnekin sinne, missä minulla on parempi vastaanotto kuin täällä!»
»Ja minne aiot mennä, veli Jegor? Pakanainko keskuuteen?»
»Vaikka sinne! En olekaan tehnyt heille vielä niin paljon pahaa, että
minun tarvitsisi kulkea henkipattona niinkuin sinun!»