Vuosi vierähti taas. Ja se oli luonutkin tullessaan paljon uutta: Isä
Teofilus oli saatettu Kalmaniemeen ja kurja Stefan oli päässyt hänen
tilalleen. Muu maailma meni hyvää vauhtia eteenpäin, mutta Kuhasalon
monasteri kulki suoraan pahennusta ja kadotusta kohti. Heti Teofiluksen
kaatumisen jälkeen tapahtui tuo muutos. Kun Stefan pääsi igumeeniksi,
alkoivat karjalaisten luostarissa käymiset vähentyä. Kun Stefan kielsi,
arkkipiispan paimenkirjeeseen nojautuen, karjalaisia palvelemasta
Ontroa pyhimyksenään — niinkuin oli jo tehty — niin lakkasivat kirkossa
käymiset kokonaan. Näihin saakka olivat karjalaisten ja luostarin välit
pysyneet vielä sentään viileinä, mutta kun tapahtuma seurasi toistaan,
niin ne katkesivat lopulta kokonaan, ja kukaan karjalainen ei lopulta
enää, nähtyään kirkon kupooiin kohoavan metsikön yläpuolelle, voinut
jatkaa matkaansa kiroamatta synkästi koko luostaria ja sen kurjia
asukkaita.
— Kurjia —? — Niin. Sillä jo puolisen vuotta senjälkeen, kun Stefan
oli saanut vallan käsiinsä, alkoivat munkkien karkailemiset olla
jokapäiväisiä tapahtumia. Jokainen, joka oli tyytymätön ja tahtoi
säilyttää itsensä synnittömänä ja vähänkään kunnioitti ja ihaili Pyhän
Iljan ja isä Teofiluksen muistoa, hävisi jonakin yönä Kuhasalosta ja
suuntasi matkansa joko Valamoon tai Solovietsiin. Niin veljesten luku
väheni. Jäljelle oli jäänyt vain Stefan kaikkine mieluisine tovereineen
isännöimään edelleen. Ja heidän joukossaan saivat vanha Nikitin ja
Jorma olla kahden.
Joskus — eikä se ollutkaan enää harvinaista — saattoi tapahtua
sellaistakin, että ruokavarat Kuhasalossa loppuivat kesken eikä suuri
munkkilauma tiennyt, mitä olisi syönyt seuraavana päivänä. Tämä johtui
tietysti vain siitä, ettei luostarin suuria viljelyksiä vaivauduttu
käyttämään enää hyväkseen. Olihan sieltä Iljan aikoihin lähetetty
viljaa paljon poiskin, mutta nyt ei enää rukoiltu, että Kaikkivaltias
olisi armossaan antanut tarpeellisen toimeentulon venäläisille
munkkilurjuksillekin, jotka eivät sentään pitäneet itseään liian
laiskoina syömään, vaikka unohtivatkin peltojensa muokkaamisen. Eikä
ollut enää harvinaista sekään, että Stefan, pääpaholainen, huusi
uskotuilleen:
»Veljet, menkää hakemaan meille ruokaa täksi viikoksi!»
»Mutta jos emme sitä enää saa? Kansa ei ole meille enää suosiollista.»
»Ottakaa silloin väkisten!»
Ja niin läksi taas viisi kuusi munkkia lähimpiin kyliin kerjäämään
miesjoukolle syötävää siunauksia vastaan.
Joskus toisella kerralla saattoi Stefan huutaa:
»Minä menen huomenna Kiteen pajarin kesteihin. Hankkikaa minulle hyvä
hevonen!»
»Kylässä ei ole enää hevosia, isä. Ja jos onkin, niin meille ei niitä
enää anneta.»
»Menkää sitten niin pitkälle, että saatte!»
Jos hevoset tuotiin, eivät ne kuitenkaan kelvanneet, vaan tapettiin
syötäväksi. Ja jos joku tuli niitä jälkeenpäin perimään takaisin, ei
kukaan tiennyt mitään; ja itse Stefankin oli silloin kadonnut kuin maan
alle ilmestyen takaisin vasta silloin, kun kaikki oli rauhallista.
Mutta olipa tuohon venäläisten haaskalintujen pesään ilmestynyt sentään
pieni, mutta pahasisuinen käenpoika, joka joskus saattoi nykäistä
toisten suusta parhaimmat makupalat. Yksin se oli siellä toisten
noukittavana, mutta oli saanut jo oman nokkansa niin kovaksi, että
noukkasi itsekin.
Stefan oli saanut Jormasta itselleen pahan painajaisen, josta hän ei
voinut vapautua. Huomattuaan, ettei hän pääsisi Jormasta eroon ainakaan
pakkotoimenpiteillä, toivoi hän pojan karkaamista. Mutta sitäkään ei
tapahtunut. Jorma oli kiukkuinen kaikkeen, mutta pysyi vain luostarissa
kuin Stefanin kiusallakin, toivoen joskus parempiakin päiviä koittavan.
Ja milloin ne tulisivat? — Silloin, kun hänen omat siipensä olisivat
kasvaneet. — Mutta kaukana tuntui vielä olevan sekin aika, hyvin
kaukana. Ei ollut ihmeellistä, jos toivottomuus ahdistelikin joskus.
Eräänä aamuna tuli Jorma Nikitinin luo ja sanoi huoahtaen:
»Viime yönä ovat veljet Mikael ja Sergei karanneet.»
»Hekin jo!»
»Niin, hekin jo, viimeiset karjalaiset, jotka täällä olivat.
Eilen illalla puhelin Mikaelin kanssa, ja hän puhui silloin niin
kummallisesti, että aloin aavistaa hänen karkaamistaan.»
»Mitä hän sanoi?» — kysyi vanhus.
»Hän sanoi vain aikovansa lähiaikoina tehdä joitakin ihmeitä. Kysyin
millaisia, mutta sitä hän ei kertonut. Sen hän vain sanoi, että jos
hänen suunnitelmansa menisivät hukkaan ja jos hänestä ei alkaisi
talveen mennessä kuulua täällä luostarissa mitään erikoista, niin minun
täytyisi jatkaa mitä häneltä on jäänyt tekemättä.
'No, mitä minun pitäisi tehdä?' — kysyin minä Mikaelilta, ja hän
vastasi:
'Jorma, sinä olet Ontron poika, ja sinut on luotu suurempia töitä
varten kuin minut. En sano, mitä sinun on tehtävä, mutta kyllä sinä
huomaat sen vielä itsekin.' — Noin puhui Mikael minulle.»
»Vai meni hänkin, viimeinen kunnollinen mies luostarista ja viimeinen,
joka olisi saattanut horjuttaa Stefa — — —» lopetti ukko äkkiä
puheensa.
»Niin, ajatelkaamme vain, mutta älkäämme puhuko esimiehestämme pahaa!»
— lisäsi Jorma nauraen.
Molemmat olivat varmoja siitä, että Mikael ja Sergei olivat menneet
Valamoon ja kertoisivat siellä igumeenille, millä kannalla Kuhasalon
asiat olivat, ja kehoittaisivat häntä tarttumaan rautaisella
kouralla kiinni tuon sisarluostarin rempalleen menneisiin oloihin.
Ei ollut mahdotonta, että Mikael tulisi jonakin päivänä takaisin
viisikymmenmiehisen munkkijoukon kanssa ja ottaisi itselleen Kuhasalon
igumeenin vallan ja merkit.
Odotettiin kesä, syksy ja talvi. Joka päivä kysyi Nikitinin katse
Jormalta:
»Eikö Mikael tule jo?»
»Ei, ei kuulu mitään Valamosta.»
Kun kevät taas tuli, oli viimeinenkin toivo Kuhasalon luostarin
pelastumisesta jo rauennut. Vanhus uskoi jo, ettei oloja parantaisi
kukaan muu kuin Iljan kasvatti, Jorma itse. Niin ajatteli jo Jormakin.
Niin painautuivat molemmat taas työhönsä ja rupesivat yksissä voimin
ammentamaan niitä tiedonjyväsiä, joita he saattoivat löytää vanhoista
kirjoista. Tosin oli varmaa, ettei niitä jyviä ammennettu kauhalla
silloin, kun Nikitin oli opettajana, vaan etsittiin kauan, yksi
kerrallaan, ja pantiin piiloon sitä mukaa kuin saatiin. Hitaasti kävi
työ, mutta hartaasti; aivankuin koko Karjalan kansan tulevaisuus
ja onni olisivat olleet kirjoissa. Ja niinpä alkoikin Jormalle jo
vähitellen tulla aavistuksia siitä, mitä kaikkea kuului kristinoppiin
ja miten kunnon kreikkalaiskatolisen munkin tuli elää, ollakseen yhtä
hyvä ja nuhteeton Herran edessä kuin vanha ja harmaapartainen Nikitin.
Jorma ei kylläkään osannut asettaa Nikitiniä esikuvakseen, vaan piti
häntä useinkin liiallisen varovaisuutensa takia vanhuudenhöperönä.
Mutta ukko itse kyllä tiesi, ettei vanhuus ollut mikään vika, vielä
vähemmin synti, vaan varovainenkin mies saattoi olla munkeista
parhaimpia ja ihmisistä kelvollisimpia. Ja eiväthän kaikki olleetkaan
luodut niin vahvoiksi kuin Ilja.
»Mikset sinä, Nikitin, tee vanhimpana veljistä loppua tuosta Stefanin
määräilemisestä täällä?» — kysyi Jorma kerran ystävältään.
»Munkkilupauksen yksi tärkein seikka on kuuliaisuus, olipa esimies
millainen tahansa. Sitäpaitsi en elä kauan, vaan pääsen näkemästä
kaikkea tätä jumalattomuutta. Luotan siihen, että sinä pidät kaikesta
huolen.»
Ja ikuiseen lepoon Nikitin paasikin. Hänet, kenties viimeinen, joka
oli täydellisesti noudattanut omasta kohdastaan kaikki säännöt ja
lupaukset, yhtymättä toisten houkutuksiin, saatettiin pois kuolleiden
joukkoon Kalmaniemeen.
Nyt ei Jormallakaan siis ollut enää sitä vanhaa neuvonantajaa, jota
ilman hän aikaisemmin ei olisi voinut tulla toimeen. Mutta nyt oli jo
pojalle itselleen karttunut ikää ja voimia niin paljon, että saattoi
tulla toimeen omin neuvoinkin. Hän oli ottanut kestääkseen noviisiajan
monet koettelemukset ja ristiriidat. Ja kautta elämänsä hän oli
muistava sen tärkeän päivän, jolloin Nikitin oli siirtänyt syrjään
juuri lukemansa kirjan, katsellut. Jormaa kauan ja sanonut:
»Jorma, nyt olet jo niin vanha, että voit päästä noviisiksi. Oletko
päättänyt, mitä teet?»
»Mitä sinä neuvot minua tekemään?»
»Minä en tahdo vaikuttaa sinuun tässä asiassa, sillä sehän koskee
kokonaan sinun omaa elämääsi. Nyt saat kuunnella vain omaa sydäntäsi.
Jos vieläkin tahdot tulla siksi, mitä Pyhä Ilja sinusta toivoi, niin
voit jäädäkin.» Jorma oli punninnut asiaa tarkoin ja tehnyt seuraavat
päätelmät:
»Pyhä Ilja toivoi minusta miestä, joka jatkaisi hänen työtänsä. — Siis
minun olisi jäätävä munkiksi tänne.
Ilja pelasti minun elämäni. — Silloin on minun velvollisuuteni käyttää
se hänen toivomustensa mukaisesti.
Ilja tahtoi nostaa karjalaisten joukosta miehen, joka opettaisi ja
kastaisi kansaa. Kuka se mies on? — Ei ole ketään muita kuin minä.
Ihmiset ovat alkaneet unohtaa Jumalan jälleen, eikä kukaan lähde täältä
luostarista tukemaan heidän uskoaan. — Se siis on minun tehtävä.
Luostarin johto on kelvottomissa käsissä, parannus on saatava aikaan,
rikolliset on saatava rangaistukseen. Ja kuka sen kaiken tekee? — Ei
nähtävästi kukaan! Se siis jää minun huolekseni.
Täältä pitää löytyä mies, yhtä hurskas ja voimakas kuin Ilja, muuten ei
tule mitään parannusta. Kuka se mies on? — Ei kukaan, ellen juuri minä!
— Siis minun on jäätävä luostariin ja taisteltava vaikka yksin. Mutta
voiton täytyy viimein tulla, muutoin ei Pyhä Ilja ole kasvattiinsa
tyytyväinen. Kykenenkö siihen? — Varmasti!»
Näin oli Jormassa syntynyt päätös. Hän oli astunut takaisin Nikitinin
luo ja sanonut:
»Minä jään! Siunaa minut, jotta kestäisin kaiken sen, mitä on tuleva
eteen. Anna minulle omaa uskoasi, jotta minusta tulisi yhtä luja kuin
Ilja ja yhtä hurskas kuin sinä!»
Nikitin oli antanut pojalle siunauksensa, toivoen tällä riittävän
voimia loppumattomiin, sillä loppumatonhan oli se työkin, joka Jormalla
oli edessään. Ja niin oli poika muutamia päiviä myöhemmin päässyt
noviisiksi.
Poikako? — Ei, hän ei ollut enää poika, vaan heti täysi mies, jonka
päälaki jo Nikitinin eläessä ulottui tämän korvien tasalle. Hän jaksoi
jo vetää veneenkin kiukuspäissään rannasta ylös luostarin pihaan, kun
joku oli sattunut sanomaan, että hän oli unohtanut sen tuuliajolle. Ja
olisi hän kyllä voinut nostaa itse igumeeni Stefania niskasta ja pistää
hänet pyhäinjäännöskaapin päälle muistoksi ja jäännökseksi Kuhasalon
luostarin loistoajoilta.
Mutta nyt, kun Jormasta oli tullut noviisi, huomasi esimies olevansa
käenpojasta pääsemättömissä; ei ollut siis muuta keinoa kuin taivuttaa
hänet omalle puolelleen. — Mutta miten? — Se oli arka paikka, joka
olisi saattanut väärästä kosketuksesta pilata kaiken. Kauan Stefan
vaivasi päätään, miten hän saisi sidotuksi karjalaispenikan tiukasti
kiikkiin. Ja kun mies tuli lopulta niin häpeämättömäksi kuin Stefankin,
niin häneltä saattoi odottaa mitä tahansa. Niinpä hän, luottaen liiaksi
itseensä, puhui jo kerran Jormalle:
»Oletko käynyt pitkään aikaan kylässä?»
»En. Mitä sitten?»
»Jegor, etkö menisi vakoilemaan sinne?»
»Jumaliste, nimeni on Jorma eikä Jegor. — Mitä minun pitäisi vakoilla?»
»Sinä tunnet ihmiset hyvin. Mene vakoilemaan, onko karjalaisilla
aikomus tappaa minut, jos sattuvat kohtaamaan jossakin. Olen kuullut
sellaisia uhkauksia.»
»Sitä he eivät sano minulle!»
»Mutta mene kuitenkin, minä kehoitan.»
»En mene, sillä en ole syntynyt vakoilemaan oman heimoni keskuudessa!»
»Vai niin! Milloin ovat noviisit uskaltaneet vastailla tuolla tavalla,
vieläpä olla tottelematta igumeenia?»
Stefan alkoi jo huomata menettäneensä taas kaiken.
»Ainakin nyt, jos ei aikaisemmin!» — vastasi noviisi tyynenä.
»Mutta nyt minä en sinua enää pyydä, vaan käsken!»
»Pyydä tai käske, se on aivan yhdentekevää, sillä minä en mene
kuitenkaan. Nuuskiminen ei tietääkseni kuulu noviisin tehtäviin, ei
vaikka metropoliitta käskisi! Minä tiedän, ettei sinulla ole oikeutta
käskeä tekemään pahaa, vaikka meidän velvollisuutemme onkin totella. Ja
pakolla sinä et saa minua mihinkään, varsinkaan nyt, kun olemme täällä
kahden!»
»Mene koppiisi ja rukoile anteeksi, kun olet vastustanut minua, vieläpä
uhannutkin!»
»En ole uhannut.»
»Mene tiehesi!» — karjaisi Stefan mustien silmien kiiluessa kuin hiilet.
»Sen minä voin kyllä tehdä», sanoi Jorma kääntyen ympäri ja mennen
näennäisesti rauhallisena pois, vaikka sisällä sanoikin jokin: »Nyt
olette kahden täällä. Tartu kurkkuun tuota konnaa ja heitä seinää
vasten, niin että talttuu!»
Jorma läksi varmana siitä, ettei Stefan tulisi enää koskaan pyytämään
häntä asioilleen. Mutta kun noviisi oli mennyt, vääristi munkki
suupielensä pirulliseen hymyyn ja mietti:
»Odotahan, kyllä sinunkin aikasi tulee!»
Jorma oli päättänyt olla taipumatta, ja Stefan oli päättänyt taivuttaa
hänet. Mikä siitä olisi seurauksena? — Yhteenotto, jossa heikomman
olisi annettava perään.
Jorma läksi pois saarelta, muttei Stefanin käskystä, vaan oma halu ajoi
häntä yksinäisyyteen. Sitäpaitsi hän ei ollut pitkään aikaan käynyt
niissä karjalaisissa mökeissä, joissa hän ennen oli ollut harva se
päivä. Niin hän astui sisään ensimmäiseen, joka sattui olemaan tien
varrella.
»Kah, Jorma, sinäkö se olet? Olemme jo odottaneet sinua pitkän aikaa.
Tiedätkös, täällä taitaa tulla tappeluja, ja sinä olisit silloin mainio
mies mukana.»
»Mitä tappeluja?»
»No niin, minä selitän. Etelämpänä ovat kastetut menneet kuin ampiaiset
pakanain päälle ja saaneet pahasti selkäänsä. Muutamia kymmeniä
Ristin Kiesuksen miehiä kuuluu jo tapetunkin. Mutta se on vain alkua.
Toissapäivänä oli ollut rytäkkä jo Kiteelläkin, pari päivää aikaisemmin
Pälkjärvellä. Nyt se näkyy leviävän tänne pohjoiseen päin, ja täälläkin
kuuluvat jo kastetut hiovan puukkojaan ja kirveitään meidän varallemme.
Mutta sen minä vain sanon, että siitä tulee paha löyly tappelun
aloittajille. Sitäpaitsi kaikki vihaavat luostaria. Jos vaino syttyy,
niin silloin menemme kaikkein ensiksi luostariin ja poltamme sen.»
»Mutta voisiko täälläkin sellaista tulla?»
»Kyllä varmasti. Kastetut kuuluvat aikovan tappaa meidät haltioiden
palvelijat, ja me olemme yhtä vahvasti päättäneet puolustautua. —
Kuule, Jorma, sinä olet Ontron poika, ja me olemme jokainen tapelleet
sinun isäsi voittamattomina suksimiehinä. Mitähän, jos sinä johtaisit
meidät niitä Kiesuksen miehiä vastaan!»
»Ei. En voi tuhota luostaria tappaen ja polttaen, sillä olen päättänyt
muuttaa sen asiat rauhallista tietä: Jumalan sanalla. — Sitäpaitsi ei
isäni vienyt teitä tappelemaan oman heimonsa miehiä vastaan, enkä sitä
tee minäkään. Kuinka te saman heimon miehet voitte tosiaankin nousta
toisianne vastaan?»
»Niin, sanos muuta! Onhan meillä ennenkin ollut tappeluja, mutta
eipä ole sentään tarvinnut tällaisia vitsauksia nähdä. Mutta syy on
niiden venäläisten susien: Jos he eivät itse kykene tappelemaan meidän
kanssamme, niin he koettavat silloin villitä karjalaisen heimon,
niinkuin nytkin. Nyt nousevat jo karjalaiset pojat isiänsä ja veljiänsä
vastaan. Mutta se on viimeinen venäläisten hyvätyö. Sen minä takaan
ainakin omasta puolestani, jos kerkiän tarttua kirvesvarteen!»
Jorma näytti melkein surulliselta, sitten hän nousi kiivaasti ja sanoi:
»Venäläisille pitää kyllä maksaa heidän palkkansa, mutta te oman heimon
miehet ette saa tapella toisianne vastaan noiden novgorodilaisten
takia. Jos tahdotte tuhota luostarin, niin minä lupaan olla
puolustamatta sitä, mutta muistakaa, ettette tapa toisianne.»
»Mutta kuka sitten rauhoittaa kastettujen miesten mielet? Ensimmäiset
kahakat voivat syttyä jo tänään tai huomenna. Näetkös, tuolla nurkassa
on minullakin karhukeihäs!»
»Minä menen ja rauhoitan mielet!»
»Sinäkö, Jorma?»
»Niin! Kuten sanoin, luostarille saatte minusta nähden tehdä mitä
haluatte, mutta minä koetan estää karjalaisten keskinäiset riidat.»
»Jospa sinulle itsellesi sattuisi siinä työssäsi jotakin pahaa! Tuo
pukusi on vihattu, muista se!»
»Minä en pelkää ketään.»
»Poikani, sinä olet oikeassa! Sinä olet ainoa, joka voit lauhduttaa
miesten mielet. Koeta tehdä parhaasi, niin haltiatkin ovat sinulle
suosiollisia!»
»En tee sitä haltioiden enkä muiden kummitusten takia, vaan sen vuoksi,
ettei turhaan laskettaisi verta kuiviin.»
»Mene, mene sen Jumalasi nimeen, joka suojelee sinua, mutta ei meitä.
Ja tee niinkuin ennen muinoin Ilja, joka 'sovitti sotaisen kansan'.»
»Anna minulle puku, sukset ja puukko, niin minä lähden heti!»
Jorma heitti päältään noviisin vaatteet, veti niiden sijaan karjalaisen
puvun, löi kättä isänsä aikaiselle uroolle, nousi sitten suksilleen ja
katosi.
Siitä lähtien saapui Jorma aina sinne, missä munkit olivat parhaillaan
ottamassa omavaltaisia veroja, karjalaisten voimatta sitä estää. Hän
ilmestyi sinne sen näköisenä, että munkit, tuntien varsin hyvin nuoren
noviisin tavat, katsoivat parhaaksi kadota mahdollisimman pian ja
suorinta tietä.
Jorma tuli myöskin parahiksi sinne, missä kastetut hioivat puukkojaan
toisten varalle. Siellä hän puhui järkeä miesten aivoihin, puhui
Jeesuksesta, joka ei sallinut toisten tappamista. Silloin tulivat
kiihkoilijat ajatelleeksi asiaa ja huomasivat aikeensa vääräksi, sillä
kastetta ei pitänyt kirveillä levittää.
Jorma joutui aikanaan myöskin sinne, mistä asukkaat olivat juuri
lähdössä pakoon pajarin asemiehiä, joita oli nähty liikkuvan
lähistöillä. Siellä taas Jorma rauhoitti kaikki ja antoi oman sanansa
takuuksi, ettei vaaraa ollut uhkaamassa. — Tulipa Jorma lopulta itse
pajarien hoveihinkin, joissa nuo venäläiset läänitysherrat olivat
panemassa toimeen pieksäjäisiä; Jorman saapuessa ne kuitenkin aina
loppuivat alkuunsa.
Jorma itsekin ihmetteli, mistä hän oli saanut sen voiman, joka teki
tyhjiksi niin monien ihmisten aikomukset. Nuo voimat tuntuivat vain
kasvavan ja antoivat niiden omistajalle uutta intoa toimimaan. Lopulta
hän ei suonut lepoakaan itselleen, vaan kiersi kaikkialla kuin haamu.
Ja näytti jo siltä, että hän oli joka paikassa yhtä aikaa.
Ja niin syntyi taikauskoisen kansan keskuudessa se huhu, että Pyhä Ilja
oli lähettänyt jonkun enkeleistään taivaasta Karjalaan. Se uutinen
kulki paikasta toiseen Ilomantsin perukoilta Liperiin ja Pyhäselän
ränneiltä Nurmekseen saakka. Heikoimmat alkoivat jo katua, että olivat
pesseet itsestään Iljan kasteveden vaikutuksen pois. Ja pelossa, että
tuo Iljan lähetti tulisi heitä siitä rankaisemaan, tuli kiire muuttaa
uskontoa jälleen. — Muutamin paikoin kerrottiin taas, että Ilja itse
oli tullut takaisin maan päälle. Se tekikin suurimman vaikutuksensa.
Todistihan jo sekin, että kuollut mies tuli takaisin elämään, tarpeeksi
selvästi, että Jumala taisi sittenkin olla olemassa.
Niinpä kaikkein herkkäuskoisimmat naiset jo lausuivatkin Jorman
tervetulleeksi Iljana takaisin. Mutta miehet, jotka olivat kyllästyneet
ihmeisiin ja epäilivät kaikkea sellaista, sanoivat:
»Eihän tuo ole Ilja. Pentuhan tuo on!»
Kohotettiinpa jossakin jo käsi lyöntiä varten, mutta silloin putosi
Jormankin nyrkki, ja vahvakin koura hervahti alas.
»Ei tuo ole mikään Ilja, eihän Ilja lyönyt ketään.»
Mutta asianomainen iskun saanut vastasi siihen:
»Onhan se varmasti! Tunnenhan minä Iljankin kourat ja tiedän, ettei
tuollaista täräystä anna muut kuin hän. Tunnenhan minä omassa
päälaessani, kuka sitä on silitellyt.»
»Jos lie hyvinkin Ilja!» Ja sitten saattoi sama mies sanoa vaimolleen:
»Menepäs etsimään se vanha kotijumalainen ja pane paikoilleen pirttiin
ennenkuin se pentu-Ilja tulee meille.»
Jorma otti mielihyvin vastaan herkkäuskoisten eukkojen antaman kunnian
ja käytti sitä hyväkseen. Ankarana, vielä Iljaakin ankarampana hän
tuomitsi kaikki riidat siellä, missä ankaruus vaikutti, ja sovittavana
järjesti asiat siellä, missä kovuus ei auttanut. Mutta itse kastamiseen
ja luostarin ylistämiseen hän ei puuttunut, sillä ne eivät kuuluneet
nyt hänelle.
Kun munkkien näpisteiyhankkeet raukesivat tyhjiin, saivat he sydämensä
pohjasta kiroten palata takaisin saarelleen.
»Missä teidän saaliinne ovat?» — tervehti heitä Stefan.
»Iljan ottopoika on ruvennut heimonsa suojelusenkeliksi ja vartioipi
nyt ihmisten ruoka-aittoja», vastattiin.
Silloin julmistui Stefan taas:
»Olemme tuota lurjusta täällä elättäneet ja koettaneet tehdä hänestä
kunnollisen ihmisen, ja nyt hän kiitokseksi siitä tappaa meidät
nälkään. Veljet, menkää ja vääntäkää häneltä niskat nurin!»
»Menköön se, joka uskaltaa!»
Niin sai Jorma kulkea edelleen vapaana ja pelkäämättä, että luostarissa
olisi ollut ketään, joka olisi vapisematta uskaltanut tarrata häneen
kiinni. Ja kun hän kevään tullessa huomasi tehneensä kaiken sen mitä
voi, meni hän itseensä hyvin tyytyväisenä takaisin luostariin, astui
suoraan »isä» Stefanin eteen ja sanoi:
»Pyysit minua kuljeskelemaan ympäri ja nuuskimaan, mitä kansa ajattelee
sinusta. Nyt olen tehnyt sen, kun minulla oli muutakin tekemistä, ja
annankin sinulle ja muille veljille sen neuvon, että pysytte kauniisti
tällä saarella, muutoin voitte pian joutua riippumaan ensimmäisessä
oksassa, kun manterelle ilmestytte.»
Tämä oli se kylmä totuus, jonka Jorma saattoi sanoa esimiehelleen.
Mutta tämäpä olikin valmis syytämään omia syytöksiään:
»Sinä itse olet kiihoittanut kansaa meidän päällemme! Sano, missä olet
ollut koko tämän talven?»
»Johan sen sanoin. Ja sanon vielä lisäksi senkin, että jos en olisi
rauhoittanut heimoni miehiä, niin ei koko luostarista olisi tällä
hetkellä jäljellä muuta kuin tuhkaläjä. Ja jokainen täällä asuvista
rosvoista olisi saanut roikkua omassa vyössään, muuta nuoraa heille ei
olisi annettu.»
»Mistä olet oppinut tuollaisen puhetavan?»
»Sieltä, mistä tulen. Siellä osataan sanoa suoraankin, jos tarvitaan.»
»Saat mennä.»
»Niin teenkin!»
Ja Jorma meni. Kiertäessään karjalaiskyliä oli hän saanut sellaisen
varmuuden, jonka nähtyään ei Stefaninkaan mieli tehnyt kääntää hänen
niskojaan nurin. Mutta jos Jorman puvun sisällä olisi ollutkin nyt
toinen mies, ei hänen olonsa olisi luostarissa ollut kovinkaan
turvallista, jos hän olisi sinne asti koskaan päässytkään.
Ja Stefan ei myöskään olisi ollut viisas, ellei olisi osannut käyttää
Jormaa hyväkseenkin. — Luostarin ja pajarin piti nimittäin kantaa
yhdessä maavero torppareilta, ja se veronkanto tilaisuus ei Stefanista
näyttänyt lupaavalta, varsinkaan niiden tietojen jälkeen, joita Jorma
oli tuonut. Sentähden pitikin hän parhaimpana lähettää sinne puolestaan
Jorman mukanaan pari munkkia. Niinpä kutsuikin Stefan tuon sisukkaan
noviisin puheilleen ja selitti tälle lipevin sanoin, kuinka hän antaisi
Jormalle kaikki oikeudet ja vallan kantaa luostarin verot ja kysyi,
oliko noviisi halukas lähtemään.
Jorma hymyili ivallisesti miettien hetkisen. Kyllä, kyllä hän oli
valmis lähtemään, sillä verot olivat aivan lailliset. Mutta hän lähtisi
vain siinä tapauksessa, että määräämisvalta kaikessa annettaisiin siksi
aikaa hänelle. Esimies Stefanilla ei ollut mitään sitäkään vastaan.
Nyt Jorma huomasi kohtalon ivan, että igumeenin valta oli siirtynyt
hetkiseksi hänen käsiinsä, ja hän tiesi myöskin, kuinka hän sitä nyt
käyttäisi.
Asia oli siis molemmin puolin selvä. Jorma meni valitsemaan apulaisensa
ja otti kaksi pahinta lurjusta. Toiset munkit levittivät siitä
silmänsä suuriksi, asianomaiset itse olivat yhtä hämmästyneitä ja
säikähtyneitäkin, mutta Jorma ajatteli vain:
»Antaapa roikaleiden kulkea minunkin käskystäni, niin oppivathan
kulkemaan ihmisiksi!»
Mutta lähtiessään noviisi häpesi kuitenkin omaa seuruettaan niin, että
meni itse jalkaisin maita myöten Mönniin ja antoi munkkien kiskoa
raskasta venettä ylös Pielisjokea.
Perevaaraan oli kokoontunut ihmisiä laajalta alalta, ei yksin Monnin
ympäristöstä, vaan Juuasta, jopa Pankajärveltäkin. Oliko tuolla
suurella mieslaumalla joitakin erikoisia aikeita, sitä ei Jorma osannut
vielä heti päätellä. Mutta jos sellaisia oli, niin hänen asiansa oli
estää ne.
»Kukas se Kuhasalon tavarat ottaa?» — kysyttiin Jormalta.
»Minä ja pari munkkia, jotka tulevat jäljestä.»
Miesjoukossa vaihdettiin silmäyksiä, jotka Jorma kyllä huomasi ja sanoi:
»Vaikka onhan se luostari tainnut verottaa joskus silloinkin, kun
veronkantoa ei ole ollutkaan.»
»On. On verottanut pahan kerran! Ja siitähän me kaikki tulimme tänne
puhumaankin. — Vai ovat ne venäläiset jo saaneet sinutkin verojaan
kantamaan? Taitaa niitä jo peloittaa yksin tullessa?»
»Läksinpähän minäkin järjestelemään asioita», vastasi Jorma yhtä
rauhallisesti kuin oli kysyttykin.
Eihän siinä sen suurempaa puhetta syntynyt, mutta Jorma kuitenkin
huomasi joutuneensa monien kuiskailemisten ja silmäysten esineeksi. Ja
näytti siltä, että jos hänen paikallaan siinä kivellä olisi istunut
joku muu Kuhasalon mies, niin silloin olisi karjalaisjoukko kyllä
tiennyt, mitä varten se oli kokoontunut.
Pajarin miehet ja toiset munkit saapuivat vasta pitkän ajan kuluttua,
ja veronkantamisen piti alkaa. Kun kaikki oli tätä varten valmista,
nousi Jorma kivelle ja sanoi, että kaikki veronkanto-oikeudet ja
valta oli tällä kerralla annettu hänelle, mikäli oli kysymyksessä
luostarin saatavat. Siksi hän, tuon valtansa nojalla, ilmoitti kaikille
maksajille, että luostari ei nyt ottaisi veroja, koskapa munkit olivat
jo liiankin paljon varastelleet ihmisten viljoja.
Väkijoukossa syntyi kuhinaa, mutta Jorma käski kaikkien olla hiljaa ja
jatkoi:
»Samoin kehoitan myöskin pajarin miehiä jättämään verot tällä kertaa
kantamatta!»
»Niitä ei jätetä, vaan otetaan tarkempaan kuin koskaan ennen», tuli
lyhyt vastaus Jorman sanoihin. Mutta tämä lisäsi harmista punastuen
takaisin pajarin miehelle:
»Ka, vastatkaa sitten seurauksistakin!»
Toimitus alkoi. Veronkantajat huusivat vuorotellen nimiä, asianomainen
tuli, jätti tavaransa ja meni.
»Gondiolahden gula!» — huusi pajarin venäläinen vouti.
»Moskovassako noin pehmeästi puhutaan?» — naljaili siihen joku
karjalainen toisten virnistellessä. Vouti heitti vihaisen silmäyksen
naurajiin. Hän oli yksi pajarin innokkaimpia verikoiria, siksipä
karjalaiset tahtoivatkin hiukan koetella miestä.
»Flauri Dorgo!» — huusi pehmeäkielinen Ivan tai Vasili edelleen.
»Ei meillä ole sellaista!» — vastasi joku.
»Lauri Torkko!» — oikaisi toinen pajarin mies.
»Torkko ei ole täällä.»
»Missä hän on?»
»Kuollut!»
»No kuka sitten maksaa veron?»
Samassa astui väkijoukosta säkkiä kantava nuori tyttö ja meni miesten
luo avaten pussinsa. Mutta kun veronkantaja näki sen sisällön,
purskahti hän nauruun:
»Vanhoja, tyttö tuo meille vanhoja ja karvattomia oravannahkoja! Eivät
nämä kelpaa! Katsohan, nämä ovat jo homehtuneita!
Tyttö seisoi miesten edessä kotvasen, katsoen neuvottomana maahan.
Katsekin oli niin surullinen, että Jorma ajatteli vain hyvin raa'an
miehen voivan nauraa tytön köyhyydelle. Ja Jorma yritti jo sekaantua
puheeseen, mutta toinen kerkisikin sanomaan ennen häntä voudille:
»On sikamaista, että Torkon vaimon täytyy maksaa veroa noille
venäläisille porhoille, vaikka juuri nehän tappoivat hänen miehensä.
Vaimo itse on jo niin vanha, ettei kykene enää mihinkään, ja tuo
tyttökään ei enempää jaksa!»
Se oli joku kontiolahtelainen, joka noin puhui.
»Niin on», myönsi tanakka Lehmon mies, seisten hajalla säärin ja
ärsyttävän näköisenä voudin edessä.
Tyttö poistui punoittavana miesjoukkoon, jättäen säkkinsä paikoilleen.
»Eivät nämä kelpaa!» — huusi vouti vielä kerran pöydän takaa.
»Kyllä ne saavat kelvata, kun parempia ei ole!» sanoi lähimpänä seisova
kontiolahtelainen.
»Pitäkää suunne kiinni!»
»Omallani puhun, jos puhunkin!»
Silloin suuttui pajarin mies, nousi uhkaavan näköisenä ja katsoi
riidanhaastajaan. Jorma katseli silloin tyttöön, joka parhaillaan
kihersi itkua, ja nuorukaisessa heräsi sääli tuota raukkaa kohtaan,
joka oli koettanut maksaa parhaansa mukaan, minkä oli voinut.
»Istu alas vain!» — sanoi äskeinen tytön puolustaja voudille, »ethän
sinä uskalla päälle kuitenkaan!»
Mutta mies ei istunutkaan, vaan koppasi maasta nahkasäkin, kiljaisi ja
heitti sen tyttöä kohti:
»Viekää roskanne takaisin!»
Mutta säkki ei sattunutkaan tyttöön, vaan putosi suoraan ja täydellä
vauhdilla sivuttain istuvan Jorman päähän, lennättäen hänet nurin.
Suuri naurunrähäkkä nousi miesjoukosta; toiset viisastelivat
heittäjälle, muutamat jo Jormallekin.
»Jo minä antaisin takaisin!»—huusi Lehmon mies Jormalle.
Silloin Jorma nousi ylös punaisena kiukusta, tietämättä, mistä isku oli
tullut. Joku osoitti pöydän takana julmistelevaa moskovalaista ja sanoi:
»Jos olet nyt mies, niin anna mennä!»
Jorma tunsi jo veren kohisevan päässään, kun häntäkin oli uskallettu
lyödä pitkästä aikaa. Mutta vieläkin enemmän kiukutti karjalaisten
miesten nauru ja pilkkasanat. Kaikki tuntui sumenevan aivoissa.
Hän koppasi säkin vierestään, astui pöydän luo ja humautti sillä
heittäjäänsä korville oikein olan takaa. Ja siinä olikin jo tarpeeksi,
mitä yhden tappelun aloittajaisiksi tarvittiin.
»Sepä vasta mainio tälli!» — kuului jonkun huuto joukosta.
Samassa roikkui jo pari pajarin miestä kiinni Jorman ranteissa, mutta
tämä tunsi siitä voimiensa vain kasvavan ja järkensä sammuvan. Raju
nykäys edestakaisin käsillä ja vartalolla, ja kiinni pitäjät irtosivat
kumpikin taholleen vieden pöydänkin nurin.
Tämä kaikki tapahtui aholla, jonka alla parinkymmenen sylen päässä oli
puro. Joku huusi Jormalle:
»Uita purossa!»
Silloin tulivat jo loput asemiehistä hyppimään huutajan eteen. Mutta
sen enempää miettimättä tämä kahmaisi lähintä vyötäisiltä, kantoi
tuon rimpuilevan miehen puron korkealle rantapenkerelle, pyörähti
siinä kerran saadakseen vauhtia ja paiskasi miehen puroon. Joku toinen
seurasi hänen hyvää esimerkkiään, ja pian ei viidestä veronkantajasta
ollut yksikään kuivalla maalla.
»Uikaa nyt, venäläiset, jos osaatte!» — huudettiin vielä maalta.
»Työnnetään verotavarat jäljestä!»
»Ei, ei viskata hyvää viljaa ja nahkoja puroon! Emme ole moskovalaisia
rosvojakaan, siis olkoot paikoillaan!»
»Mutta sen minä sanon, että pajari piru maksaa tämän huvin vielä koron
kanssa takaisin!»
Siinä huudeltiin kaikenlaista ryssien pulikoidessa purossa. Ja niin
kauan kuin miesjoukko seisoi rannalla, eivät ne uskaltaneet nousta
kuivalle, vaan värjöttivät vedessä. Mutta eihän siinä joudettu
katselemaan veronkantajia, vaan siirryttiin ylemmäksi pohtimaan kahakan
kulkua.
»Kuuluvathan ne etelämpänäkin antaneen kyytiä pajareille ja uuden uskon
saarnaajille, miksei täälläkin olisi heitä ryvetetty hiukan! Mutta se
on vain varmaa, että nyt vasta tositappelut tulevatkin.»
»Tulkoon vain pajarikin Kontiolahdelle! Höytiäinen on paikka paikoin
niin syvä, että sopii siinä hänenkin pulikoida.»
Kun kaikki toiset jäivät siihen neuvottelemaan puolustustoimenpiteistä
pajarin koston varalle, oli Jorma jo omantunnon tuskissaan kadonnut ja
lähtenyt jalkaisin patikoimaan takaisin Kuhasaloon muistamatta toisia
munkkeja ollenkaan.
»Nyt olen tehnyt elämäni suurimman tyhmyyden. Olen aloittanut
julkisodan pajarin ja karjalaisten välillä. Olen antanut ensimmäisen
lyönnin, josta on seurauksena se, että toiset jatkavat noita lyöntejä
loppumattomiin. Olen nostanut karjalaisten niskoille pajarin verisen
koston, ja olen siis velvoitettu jollakin tavoin kärsimään minäkin.
Olisinhan voinut antaa voudille anteeksi sen heiton, mutta kun toiset
virnistelivät, niin kiukutti jo liiaksi. Ja sitäpaitsi se häijy kiusasi
tyttöä aivan tarpeettomasti. Vouti ansaitsi kylpynsä, mutta minunkin
on saatava sellainen rangaistus, jotta opin hillitsemään itseni.
Merkillistä vain, miten se tytön katse kiusaa minua vieläkin.»
Ja katsomatta eteensä Jorma kulki syyttäen koko ajan itseään kuin
suuremmastakin rikoksesta.
»Mihin minä nyt menen?»
»Kotiin, kotiin», takoi aivoissa vastaus joka askelella.
»Kotiin», hymähti hän, »missähän tällaisenkin koti lienee?» Ja Jorma
olikin nyt todella kuin talosta ulos ajettu kerjäläispoika.
»Kotiin, kotiin», vaikuttivat askelet, ärsyttäen häntä. Se oli kuin
rääkkäämistä, sillä milläpäs kodilla hän olisi lohduttanut itseään. Ei
muulla kuin sillä, että luostariin mentyä odotti häntä ainakin puolen
vuoden olo rangaistuskopissa. Ehkenpä maailma olisi sieltä vapautumisen
jälkeen niin hyvä, ettei hänkään kaipaisi muuta kotia.
Jo jäi taakse Pielisjoki. Sen uoma välähteli kaukaa puiden lomitse.
Jäivät Jakokosken ahot ja Pyytivaara, ja edessä näkyi jo peilikirkkaana
Höytiäinen, jonka pintaan kuvastuivat Kontioniemen ja satojen saarten
vanhat puut. Tuolla kaukana oli Joutseninenkin, jonka valkoinen
rantahietikko piirsi kuin hopeavyön vihreiden koivujen reunustaksi!
Jorma pysähtyi. Hän seisoi Pyytivaaran viimeisellä kukkulalla, jonka
alla lepäsi tummana Pitkälampi. Sen pinta oli samanlainen kuin nuoren
miehen mielikin, musta, josta kuvastuivat kaikki jyrkät kalliorannat,
hänen epätoivonsa. — Tuolla toisaalla kulki se tie, jolta Ilja-munkki
oli löytänyt hänet kerran äidin ja siskon kanssa pakkastalvella
paleltuneina. Jospa Ilja olisi antanutkin heidän olla siinä tiellä
siksi, kunnes ensimmäinen lumituisku olisi luonut umpeen heidän
yhteisen hautansa!
Mutta ei! Eläähän ihmisen piti, vaikka rauhaa ei löytyisikään! —
Jorma nosti päänsä ylös ja katsoi sinne, missä valkoinen vyö hohti
Joutsenisen ympärillä.
»Tuonne tahtoisin vielä kerran päästä!» — huusi hän ääneen.
Niin, sinne! Siellähän keinuivat nuo rantakoivut huolettomina tuulten
tahdissa, siellä vaaralla pysyivät pystyssä ikivanhat hongat, ei
maailma kyennyt niitä repimään.
»Tuolla ehken minäkin saisin rauhan! Siellä saisin elää omine päineni
ja töineni!»
Jorma heräsi sen alakuloisuuden vallasta, johon luonto oli hänet taas
saattanut. Hän heräsi kuin vahvistavasta unesta, katkeruuskin oli pian
poissa ja sijalla suloinen hartaudentunne, sama, jonka ihminen tuntee
herättyään aurinkoisen sunnuntaipäivän rauhaan, — Pitkiin aikoihin
hän ei ollut ainaisessa jokapäiväisyydessä joutunut luonnon valtaan
niinkuin nyt. Nyt oli hänet pakottanut siihen joku, mutta mikä, sitä
hän ei tiennyt itsekään. Nyt virkistyttyään hän saattoi mennä jo
horjumatta tilinteollekin. Niin läksi Jorma luostariin, ja tuntien
syyllisyytensä meni kepein mielin kärsimään rangaistustansa, sillä hän
tiesi nyt kestävänsä sen.
Jo veljien ensimmäisistä katseista Jorma saattoi ymmärtää, että Stefan
oli aikonut järjestää jonkin huvin Jorman kustannuksella. Eikä hän
siinä erehtynytkään, sillä heti tuli yksi munkeista ilmoittamaan, että
igumeeni tahtoi puhutella Jormaa. Mutta mitään iloa ei Jorma aikonut
nyt suoda Stefanille, vaan repäisi itse auki rangaistuskopin oven ja
vastasi:
»Ei minulla ole hänelle mitään asiaa!»
Ja nähtyään vielä käytävässä ne kaksi apulaisinaan ollutta munkkia,
jotka palattuaan olivat tietysti kertoneet koko veronkantamisen tarinan
omalla tavallaan Stefanille, karjaisi hän niille:
»Olipas teilläkin kerran kiire pois veronkannosta, vaikka olettekin
ennen rosvoilleet! Mutta minkäs sille voi, kun miehet ovat pelkureita!»
Nuo sanat sanottuaan meni Jorma rangaistuskoppiin, paukautti oven
kiinni, salpasi sen sisäpuolelta ja sanoi itsekseen:
»Nyt olen täällä ensi kevääseen, vaikka itse Stefan ajaisi ulos!»
Pitkän kesän, syksyn ja vielä pitemmän talven Jorma sai viettää
ahtaassa komerossaan keskustellen vain itsensä kanssa. Ei kukaan
olisi saanut häntä sinne pakolla, mutta nytpä hän olikin mennyt
vapaaehtoisesti vankeuteensa oppiakseen pitämään verensä kurissa. Sillä
olihan hänkin jo huomannut sen, että oman luontonsa voitettuaan hän
olisi voinut mennä koko maailmaa vastaan. — Hyvin pitkä oli aika, kun
hän ei voinut nyt kunnolla liikahtaakaan, ja ainoa merkittävä hetki oli
se, kun joku veljistä toi ruokaa luukusta. Muulla tavoin hän ei ollut
tekemisissä kenenkään kanssa. Mutta tulipa sentään joskus Stefan oven
taakse ja kysyi äänellä, joka Jormasta tuntui hyvin pilkalliselta:
»Kuinka kauan aiot vielä olla kopissa?»
»Siksi kunnes tulen täältä pois.»
»Mutta minä en laske sinua vielä sittenkään, vaan pidän niin kauan kuin
itseäni huvittaa!»
»Sitä ennen saat laittaa lujemmat seinät. Minä tulen kyllä silloin, kun
haluan.»
Siihen loppui miesten härnäily. Mutta vaikka se olikin käynyt
tavalliseksi, suututti se Jormaa, ja hän tunsi vihansa kasvavan.
Ja vaikka hän nyt rangaistuskopissa olollaan tavoitteli itsensä
voittamista, ei hän kuitenkaan itse määräämänsä rangaistusajan
lähetessä loppuaan huomannut saaneensa siitä mitään muuta kuin
entistään pahemman sisun.
Kun talvi alkoi siirtyä pois kevään tieltä, luuli Jorma jo
luonteensa kasvaneen ja otti työkseen ankarat hartaudenharjoitukset
ja itsetutkistelun, ollakseen täysin kelvollinen vihkiytymään
yksinäisyydelle ja hylätäkseen maailman, sillä pian oli edessä
munkiksi vihkiminen. Ei hän olisi tahtonut jättää tuota vielä, sillä
hän olisi tahtonut elää nuoruutensa aivan toisella tavalla, mutta kun
perääntymistietä ei ollut, piti hänen pakottaa itsensä tunnustamaan,
että hän hennoi jo jättää maailmankin, tuntematta mitään tuskaa.
Ja kun kevät tuli, läksi Jorma pois kopistaan vapaaehtoisesti, niinkuin
oli sinne mennytkin, eikä kukaan estänytkään häntä siitä. Ja sitten,
kun keväästä taas tuli mitä kaunein kesä, vihittiin luostarin kasvatti,
noviisi Jorma Valamon luostarissa Johannes Kastajan syntymäpäivänä
munkki Jegoriksi.
Suuri askel oli otettu, matka Valamosta Kuhasaloon takaisin oli
kestetty, elämän juhlallisin hetki oli ainiaaksi ohi, edessä olivat
vain harmaat työn ja kieltäytymisen päivät, jotta Iljan ja omat suuret
suunnitelmat voisivat kerran toteutua; katuminen oli myöhäistä, sillä
vapautta ei ollut tuleva enää mistään.