Vuodet vaihtuivat. Jo puolenkymmentä kertaa sen jälkeen, kun
Kuhasalosta oli tehty Valamon syrjäluostari, olivat lehdet saaren
rantakoivuista varisseet, oksat viipyneet paljaina varpuina talven
yli ja seuraavana keväänä alkaneet jälleen viheriöidä, ollen kesällä
taas täydessä puvussaan. Yhtä monta kertaa oli Pyhäselkä tanssittanut
noina lehtien varisemisaikoina laineitaan viimeisiä kertoja vapaana
ennen talven kahleita. Yhtä monta kertaa kuin hiirenkorvalla olevat
koivunoksat heiluivat tuulessa, pakkautuivat jäätkin saman tuulen
mukana jonnekin kauas, sulaen ja antaen laineille vallan läiskyä
rantoja vasten mielinmäärin.
Yhtä rintaa noiden muutosten kanssa huomattiin muutakin uutta. Ja
sellaisia olivat alati kasvavat pellot ja niityt Pyhäselän, Pielisjoen
ja Höytiäisen rantamilla. Kaikkialla vesien varsilla alkoivat silloin
vanhat metsät kaatuilla kirveiden iskuista, niiden paikalle ilmestyi
joka vuosi uudet kasket, joiden savut kierivät kauas korpien keskuksiin
ilmoittaen siellä valloittajan, ihmisen, lähestyvän salojen sydäntä.
Alkuaikoina oli asuttu vain kalarikkaiden järvien ja jokien rannoilla,
vietetty toiset puolet elämästä kalasaunoissa ja pyydetty Ahtia ja
Tapiota antamaan jokapäiväiset syömätarpeet. Mutta kun ulkomaailman
viisaudet ja ihmeet olivat päässeet tunkeutumaan tännekin pohjoisten
salojen liepeille ja sivistys alkoi saada pois tieltään vanhan
uskonnon, niin ihmiset alkoivat melkein huomaamattaan siirtyä
pakanuudenaikaisista elinkeinoistaan maanviljelykseen.
Niin alkoi silloin raivata uusia peltojaan se heimo, jonka lauluista
vieläkin kuulemme ne surulliset, tummat soinnut, jotka kertovat tuon
kansan taisteluista korpien vihaisia haltioita ja vainojoukkoja vastaan.
Karjalainen asutus levisi nopeasti muuallekin kuin uuden luostarin
ympäristöön. Jos sattui olemaan kuulas alkukesäinen päivä ja silloin
kiipesi Kolin korkeimmalle kalliolle, näkyi uusia kaskisavuja joka
suunnalta. Etelän puolelta niitä kohosi Kaltimosta ja Kontiolahdelta,
toisaalta taas Polvijärveltä ja Juuasta. Ja jos katsoi yli Pielisen,
näkyi samanlaisia Vuonislahdesta — ja jos silmää olisi riittänyt — aina
Lieksasta, Vie'in vaaroilta ja kenties jo Nurmeksestakin.
Elettiin parhaillaan elonleikkuun aikoja. Kuhasalon pellolla olivat
ohranleikkuussa melkein kaikki veljet, vain pari vanhinta ja seppä
olivat jääneet luostariin. Kiirettä piti, sillä vilja oli leikattava
tänään, koska huomenna oli jo loppuvuoden ensimmäinen messupyhä. Isä
Teofilus ja Stefan kulkivat pitkin peltoa ja metsänreunaa, katsellen
toisten työtä ja suunnitellen uuden kasken kaatoalueita. Vähän väliä
Teofilus katseli läheisiä karjalaisten peltotilkkuja, joilla näyttiin
olevan samassa työssä kuin täälläkin; sama kiire oli siellä, ja samasta
syystä. Leikata piti vilja juhlapyhäksi ja joutua messuun Kuhasaloon
karjalaistenkin. Ja saattoivathan pyhien jälkeen jo sateetkin tulla
keskeyttämään viimeisillään olevia töitä.
»Liehukaa, veljet!» — muisti Stefan liiankin usein huutaa
sirppimiehille.
Mutta jokainen liehui tarpeeksi ilmankin, sillä leikattava ala oli
jaettu pieniin palasiin ja jokaiselle niistä määrättiin omansa
urakaksi. Ensimmäisenä kuului kauimpana olleen Jorman huuto:
»He-heijaa!» ja hän juoksi Teofilusta kohti sirppi kourassa kuhilaiden
yli hyppien. Hän oli saanut jo osansa leikatuksi.
»Hyvin tehty», sanoi Teofilus, kun Jorma alkoi jo auttaa erästä
toveriaan, jonka työ oli vasta puolivälissä.
Hyvään aikaan saatiin kasvava ohra jo kuhilaille, aikaisemmin kuin oli
luultukaan. Mutta joen toisella rannalla ei karjalaisten peltotilkuilla
oltu niin pitkällä.
»Työ loppui kesken, minä ja Stefan emme saaneet tarpeeksemme»,
hämmästeli Jorma vilkaisten Stefaniin.
»Mene tuonne karjalaisten pellolle; siellä on työtä vielä, jos sitä
kaipaat», vastasi siihen Stefan.
»Niin, veljet», innostui Teofiluskin, »emmekö tosiaan tee sitä?»
»Kyllä minä, jos kaikki muutkin!» — sanoi Jorma. Ja jokainen munkki
myöntyi samaan.
Mentiin joen ylitse, ja pian siellä oli sama touhu ja samat nopeat
tulokset kuin luostarinkin pelloilla. Pikku peltojen viljat olivat
kuhilailla valmiina juuri silloin, kun Kuhasalosta kajahti ensimmäinen
iltakellon ääni, kutsuen veljiä työstä rauhaan. Silloin karjalainen,
niinkuin luostarivelikin, keskeytti juuri sanomansa sanan, kääntyi
saaresta metsän yli näkyvää kirkonristiä kohden, asetti sirppinsä
syrjään ja teki ristinmerkin, pari ja kolmekin. Tuo soitto tuli nyt
todella parhaaseen aikaan, silloin, kun köyhällä eläjällä oli yhtä
huolta vähemmän, kun vähäinen vilja oli jo kuhilailla.
Vielä viimeinen kaiku kuului, kieri pitkin vaarojen rinteitä, soi
metsissä ja katosi sitten. Ja silloin, hetken hiljaisuuden jälkeen
sanoi isä Teofilus:
»Mikä ilta! Vietetään se tänään yhdessä luostarin kirkossa, silloin se
on vielä parempi. Kuulitteko, miten iltakello soi? Sehän soi vain lepoa
meille ja rauhaa maalle.»
Kukaan muu ei sanonut mitään, he tunsivat vain sitä samaa. Ja joukko
hajaantui hiljalleen, veljet veneilleen ja karjalaismiehet pirtteihinsä.
Mutta ennen iltamessua tulikin luostariin ja läheiseen karjalaiskylään
kaksi tietoa, joista toinen sai tyytymättömiksi munkit, toinen taas
karjalaiset. Arkkipiispa Makarij oli antanut munkeille sellaisen
määräyksen, etteivät he saaneet asua kukin omassa kopissaan, vaan
kaikki yhteisessä, suuressa pirtissä, jossa jokaisen tuli pitää
yksityiset hartaudenharjoituksensa, tehdä päivätyönsä ja yhdessä
nukkua. Arkkipiispa kai oli aavistanut munkkien vähitellen tulevan
mukavuuksiin taipuvaisiksi, sentähden hän rajoitti heidän olonsa ja
asetti siten heidät kaikki toistensa silmälläpidon alaisiksi, jolloin
jokainen oli pakotettu noudattamaan pienimpiäkin määräyksiä.
Karjalaisille tuli pahempaa; arkkipiispa oli kieltänyt kaikissa
kirkoissa ja sen menoissa sekä luostareissa palvelemasta pyhimyksinä
keitään karjalaisia heimopäälliköitä ja sankareita, niinkuin tähän
saakka oli monin paikoin tapahtunut, ei kuitenkaan Kuhasalossa.
Kuhasalossa ei oltu palveltu pyhinä ketään muita kuin Pyhää Iljaa,
ei oltu kirkossa sellaista muistettukaan. Vasta nyt, kun kielto
tuli korkealta arkkipiispalta alas kansan keskuuteen, muistivat
pohjoiskarjalaiset, että heilläkin oli heimopäälliköitä ja
sankareita. Kielto vaikutti vastaanjyräämistä miesten puheissa, ja
tuo vastustaminen herätti jo pienen pientä heimotunnon nousemista,
vaikkei sitä kukaan huomannut itsessä eikä toisessa. Kielto vaikutti
vielä senkin, että Pohjois-Karjala huomasi ruveta palvelemaan omia,
kansallisia pyhimyksiään. Ja mitä nuo pyhimysten palvelemiset taas
vaikuttivat? — Se tultiin myöhemmin näkemään.
Saman illan messu oli kutsunut koko ympäristön ristirahvaan Kuhasaloon.
Siellä nähtiin nyt luostarin porstuassa karjalaisten kala- ja
metsämiesten tyhjentelevän konttejaan ja naisväen aukovan nyyttiensä
solmuja. Jokainen tahtoi kantaa pienen almunsa luostarille. Ja ne,
joilla ei ollut mitään tuomisia, tungeskelivat oven seutuvilla ja
ostivat tuohuksia; hekin auttoivat yhteistä asiaa.
Pian avattiin kirkon ovet ja niistä tulvasi kymmenien palavien
tuohusten valo hämärään porstuaan. Oudosta salon asukkaasta kirkko
näytti nyt kaikessa kirkkaudessaan siltä taivaalta, josta he olivat
kuulleet opetettavan. Ei kukaan uskaltanut ensiksi astua yli
kynnyksen. Jokainen teki siinä paikoillaan ristinmerkin. Samassa
astui ikonostaasin eteen isä Teofilus messukaavussaan, ja veljeskuoro
viritti: »Davai tšarstvo niebiesnoje ...» — Teofiluksen viittauksesta
vasta uskallettiin mennä tuon taivaallisen valon keskelle, mutta
varsinkaan naiset eivät kestäneet nähdä ympärillään olevaa ihanuutta,
vaan vaipuivat ristinmerkkejä tehden polvilleen. Messu oli alkanut,
kansa seisoi paimenensa edessä ja kuunteli, vaikkei ymmärtänytkään
mitään. Mutta säveliähän ymmärsivät karjalaisetkin, ja ne kuuluivatkin
niin ihmeen kauniilta ja juhlallisilta, ettei koskaan ennen oltu
sellaista kuultukaan.
Mutta nuori Jorma oli yksin seisonut eteisessä ja katsellut sieltä. Hän
ei ajatellut mitään, seurasi vain sitä, kuinka munkit kirkon sisällä
kuin yhteisestä käskystä kumarsivat syvään ja heilauttivat kaikki
samanlaisella liikkeellä viittansa lievettä kumartaessaan, kun Teofilus
vastasi kuorolle: »hospodi pamilui-ii». Mutta nyt hän kuuli äkkiä
liikettä pihalta, heräsi ajatuksiinsa takaisin ja astui portaille.
Siellä näkyi uusia kirkkovieraita arastellen tulevan ovesta tulvivan
valon kohdalle. Hän sanoi miehille:
»Messu on alkanut, joutukaa pian kirkkoon!»
Miesjoukko painui supisten syrjempään, vain yksi astui rohkeasti
portaita kohden ja tuli Jorman eteen. Mitään aavistamatta ojensi Jonna
hänelle tuohuksen käteen ja sanoi uudelleen:
»Tuossa on tuohus, mene kirkkoon.»
Mutta mies viskasi nauraen tuohuksen maahan, tarttui toisella kädellään
äkkiä Jormaa kurkkuun, kohotti toisella kirveen ja säliisi:
»Kuole, ryssä, ruotsit ovat nyt täällä!»
Jorma säpsähti, mutta vain niin lyhyeksi ajaksi, että tunsi kuuman
laineen kulkevan kautta ruumiinsa. Lyöjän ennenaikainen ilo sammui
hyvin pian; hän lensi kirveineen nurin portailta, ja Jorma oli hänen
kimpussaan. Muutaman silmänräpäyksen painivat nuo kaksi miestä pihan
pimeässä. Ja se, joka yksin nousi maasta ylös, Jorma, juoksi portaita
ylös, käytävästä kirkkoon ja huusi siellä niin, että se kuului
kuoronkin ylitse:
»Aseihin miehet! Ruotsit ovat täällä!»
Silloin jo astui metsästä kymmeninen savolaisjoukko pihalle, missä jo
yksi heidän miehistään makasi. Samalla he näkivät, kuinka valaistusta
kirkosta tuli porstuaan vanha, mahtavan näköinen mies kirjailtuine
kaapuineen ja hänen jäljessään kymmeniä karjalaisuroita täysissä
aseissa. Ja kuka ei ollut vielä ehtinyt saada niitä kirkon seinältä,
se otti jousen tai kirveen eteisen naulasta. Teofilus meni portaille
ja aikoi puhua Jumalan rauhasta, mutta ensimmäinen nuolituisku teki
jo reiät hänen kaapuunsa ja ovenpieliin. Samalla syöksyivät ulos jo
miehetkin, ja miesten työ oli alkava. Saatuaan pahaa vastustusta
perääntyivät savolaiset puiden suojassa rantaa kohden karjalaisten
seuraamana. Siellä hakulin molemmin puolin syntyi ilkeä kahakka elokuun
yön pimeässä. Sen verran vain nähtiin, ettei lyöty omaa miestä, jos
viholliseenkaan ei osuttu. Yli huudon ja melskeen kuului Teofiluksen
ääni:
»Katsokaa, etteivät polta monasteria!»
Jorma yritti lähteä, mutta huomasi samassa, miten Teofilus horjahti,
äännähti jotakin ja vaipui sitten maahan. Nuorukainen kumartui
alas ja näki, miten nuoli oli sattunut igumeenia kaulaan. Jorma
nosti haavoittuneen, muttei jaksanut kantaa. Apua saatuaan hän sai
isän viedyksi kirkkoon, josta näkyi muutamassa hetkessä tulleen
haavoittuneiden hoitopaikka. Muutama siellä oli jo ennestään,
ja Nikitin hääräsi siellä parin naisen kanssa. — Sattuipa Jorma
kurkistamaan myöskin ikonostaasin taakse. Siellä kyyrötti piilossa veli
Stefan muutamien muiden kaltaistensa kanssa. Jorma huusi heille:
»Mitä te täällä teette silloin, kun toiset tappelevat?»
Kun vastausta ei tullut, huusi hän uudestaan:
»Kuuletko, ruotsit ovat niskassasi, veli!»
Ja sen jälkeen putosi Jorman nyrkki Stefanin kasvoille: »Tuoss'
on sinulle, raukka!» Stefan yritti puolustautua, mutta Jorma sai
ikonostaasin seinästä kopatuksi jonkin aseen ja löi sen palasiksi
Stefanin päähän. Nyt vasta hän huomasi, että se oli jokin
jumalankuvalla koristettu sauva, arvonmerkki, jota Teofilus sai käyttää
jumalanpalveluksissa. Kun Stefan alkoi voihkien hieroskella saamaansa
kuhmua, meni Jorma ulos lopettamaan tappelua siellä.
Mutta savolaiset olivat olleet jo pakotettuja turvautumaan veneisiinsä.
Nyt heitä ammuttiin niihin rantakivikolta. Nuo ympäristöjen loiset
olivat kai luulleet, että luostari oli helppo polttaa ja sen asukkaat
yhtä helppo murhata, mutta olivat tulleetkin väärään aikaan, kun siellä
sattui olemaan karjalaistakin vastusta. Nyt siellä täällä vaipui joku
savolainen veneen pohjalle tai molskahti laidan yli järveen. Mutta
välimatka ja pimeys pelasti loput, ja karjalaiset kääntyivät takaisin
metsään katsomaan, oliko sinne vielä joku eksynyt.
Rauha palasi vähitellen saareen. Viimeiset savolaisveneet olivat
päässeet jo karkuun ja viimeiset metsään eksyneet saatiin kuin
elättijänikset kiinni. Suuren juhlapäivän rauha vain oli häiriytynyt.
Mutta ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun messun
keskeyttivät savolaiset, eikä myöskään viimeinen, kun luostarissa,
tuossa rauhan ja rakkauden tyyssijassa valtimot pulppusivat verta
kuiviin.
Kun uroot kokoontuivat myöhemmin kirkkoon, huomasivat he kuusi miestä
siellä makaavan huonona. Teofilus kuiskasi hiljaa:
»Rukoilkaa, miehet!»
Mutta näytti siltä, ettei kukaan osannut sitä tehdä tällaisena yönä.
Eräs vanhus vain teki ristinmerkin Jumalan Äidin ikoonille ja sanoi
hartaana:
»Varjele Karjalaa, siunaa Ontroa, Iljaa ja meitä kaikkia!»
Sanoista kuuli jo, mikä hän oli miehiään: vanhoja Ontron uroita.
Teofilus kohotti silloin kätensä, osoitti sillä Jorma:» ja kuiskasi
taas:
»Tuossa on Ontron poika!»
Niin, siinä seisoi Ontron juuri mieheksi varttuva poika venäläisen
luostarin kasvattina. Hän näkyi hehkuvan tappeluinnosta eikä huomannut,
kuinka kaikki katsoivat häneen kuin uuteen ilmestykseen: »Ontron
poika!» Hän itse vain hymyillen tarkasteli, kuinka Stefan näkyi
parhaillaan tulevan esiin ikonostaasin takaa ja sitovan käärettä
kuhmuisen päänsä ympäri.