III.

Seuraavana aamuna, ennenkuin Jorma oli vielä ylhäälläkään, oli Ilja jo

ennen päivänkoittoa lähtenyt matkalle etelää kohti. Nytkin toistui sama

kuin silloinkin, kun Jorman äiti oli lähtenyt: Poika seisoi pihalla

katsellen järven jäälle kyynelten kihotessa silmiin ponnistuksista

huolimatta. Nyt vasta hän oli yksin maailmassa, yksinäisempi jokaista

siinä pihalla seisovaa puutakin. Eikä hän aavistanut vielä, mitä

taisteluita ja ristiriitoja olisi koettava vielä kerran, kun ei ollut,

kenelle olisi voinut purkaa huoliaan ja keitä odottaa neuvoja. Ja

kaukana eivät olleet nekään pienet tapahtumat, joiden mukaiseksi oli

koko hänen elämänsä tuleva.

Kun Jorma astui portaille mennäkseen sisään, tuli vastaan Stefan, joka

jo näytti ehtineen sulautua uuteen asemaansa erakkolan varavanhimpana,

ja kysyi:

»Etkö sinä, poika, osaa tehdä mitään työtä? Tule tänne, niin opit

sellaista!»

Ja kun Jorma pyyhkäisi poskeltaan pois kyyneliä, jotka olivat tulleet

järvelle katsellessa, ei tuo mies näyttänyt ymmärtävän niitä, vaan

sanoi äänellä, joka muistutti vihaisen koiran murinaa:

»Vetisteletkö sinä, pakanapoika, sitä, että maailmassa täytyy tehdä

työtä? Ja luuletko, että täällä vielä nytkin kärsitään yhtä paljon

laiskoja kuin eilen ja sitä ennen!»

Hän vei Jorman suureen pirtintapaiseen, osoitti sen lieden päällä

olevia pärepuita ja sanoi:

»Kisko päreitä, ne ovat lopussa. Mutta kiskokin paljon!»

Poika tarttui puukkoon ja teki työtä koko sen päivän saaden kätensä

niin täyteen haavoja, ettei voinut tehdä mitään ilman ettei veri olisi

tihkunut joka sormesta. Päreitä oli päivän kuluessa karttunut iso

pino, niitä olisi riittänyt polttaa vaikka ympäri vuorokauden. Mutta

kun Stefan tuli tarkastuskierrolleen, elämänsä ensimmäiselle, tuli hän

Jormankin luo ja sanoi kaikkea muuta kuin lohduttavan arvostelun:

»Nuo eivät kelpaa. Toiset niistä ovat liian paksuja, toiset taas liian

ohuita. Saatkin tehdä tätä niin kauan, kun opit sen tekemään hyvin.

Metsässä kyllä riittää pärepuita, vaikka lieden päältä loppuisikin.»

Sitä seuraavana päivänä ei pojan työstä kipeillä käsillä tahtonut

tulla enää mitään. Ja ne työmunkit, jotka olivat pirtissä omissa

askareissaan, kiskoivat silloin tällöin jonkin päreen, jottei Jorman

päivätyö olisi näyttänyt liian vähäiseltä. Poika oli huomannut seinällä

nauloissa jousipyssyjä, ja ne häntä vetivät koko ajan puoleensa,

joten työ ei luistanut senkään takia. Eikä hän lopulta enää malttanut

pidättää haluaan, vaan otti niistä jokaisen käsiinsä vuorotellen,

katseli ja koetti virittää. Ja tietysti juuri silloin sattui myöskin

Stefan tulemaan sinne.

»Mikset pysy työssäsi?» — karjaisi hän Jormalle.

»En voi kiskoa päreitä, kun käteni ovat puukonhaavoja täynnä», koetti

poika selittää arkana ja anteeksi pyytävänä.

»Ja kyllä voit, kun minä tahdon! Tässä talossa ei puristakaan vastaan,

kun käsketään. Ymmärrätkö?»

Jorma ei vastannut mitään.

»Ymmärrätkö, ja mikset vastaa, kun kysytään?» tiukkasi Stefan puristaen

poikaa olkapäästä.

Jokin pala kohosi Jorman kurkkuun, ja vapisevin huulin koetti hän sanoa:

»Ymmärrän.»

»Mene työhösi sitten», sanoi Stefan, pyöräyttäen poikaa ja viskaten

hänet liettä kohden, »en ymmärrä, mitä varten tuokin suuren ruotsin ja

roiston poika on otettu tänne vetelehtimään.»

»Ei isäni ollut ruotsi eikä roisto, vaan karjalainen.»

»Äläkä räkytä siellä», kivahti hän itkevälle Jormalle. »Täällä pitääkin

kurin muuttua nyt, kun se laupias Ilja on mennyt!»

Esimiehen puhe näytti kaikista munkeista olevan raakaa, koskapa he

Stefanin mentyä haukkuivat tätä niin paljon, että Jormakin alkoi

tuntea kuin lohdutusta ja unohti sen häpeän, jota oli kokenut Stefanin

kohdellessa häntä kuin koiraa. Ja poika oli ollut jo siksi kauan

talossa, että oli päässyt perehtymään sen tapoihin perinpohjin eikä

tuntenut enää missään liikaa ujoutta. Ja Iljan aikana hän oli saanut

liikkua kaikkialla niin vapaasti, että Stefanin isännöiminen tuntui

nyt orjuudelta. Mutta Stefan ei vielä tietänyt maan tapoja, vaan oli

laskenut väärin: entisten heimoruhtinaitten pienessä jälkeläisessä ei

tuo orjuus voinut herättää pelkoa eikä kunnioitusta, vaan vihaa. Ja

Jorma tunsi suurta iloa, kun vanha Nikitin, nähtyään hänen veriset

kätensä, sanoi:

»Et sinä saa leikellä käsiäsi enää, vaan mene lukemaan siksi, kunnes ne

paranevat. Etkä sinä saakaan jättää lukemista, kun Ilja on sen kerran

määrännyt päätehtäväksesi.»

Jorma tunsi enemmän kuin iloa, hän tunsi suorastaan riemua siitä, että

erakkolassa saattoi olla sentään yksi oikeudenmukainen ihminen, josta

oli varmasti tuleva hänen ystävänsä monien kymmenien vuosien ikäerosta

huolimatta. Olihan Nikitin ollut Iljankin ystävä, ja häneenhän pojan

oli käsketty kaikessa luottaa.

»Katso», sanoi Jorma tuolle vanhalle munkille, otti käteensä puukon ja

heitti sen menemään seinää kohti niin, että terä upposi hirteen ja jäi

siihen.

»Da, da, kyllä sinä voit vaikka ampua lintuja tuolla puukollasi. Mutta

ammupas jousella, se on vasta miehen työtä, se!» — sanoi joku munkeista

vilkuttaen silmää toisille.

»Osaan minä sitäkin», sanoi Jorma itsetietoisena.

»Ethän sinä jaksa edes virittää tuota suurinta jousta», ivasi taas sama

mies kuiskaten jotakin toisten korvaan.

Poikaa ei tarvinnut usuttaa enemmän. Heti meni hän peräseinälle ja

otti sieltä suurimman aseen alas puunaulastaan. Munkit nauroivat, he

olivat houkutelleet taas pojan käsittelemään jousta saadakseen edes

jonkun härnäämään liian mahtavaa Stefania, kun itse eivät voineet sitä

kuuliaisina luostariveljinä tehdä. Niin veti Jorma viinestä ulos suuren

pinon nuolia ja valitsi niistä rautakärkisen. Tottuneesti otti hän

käteensä jousen ja nuolen ja alkoi hymyillen vetää asetta vireeseen.

Suu tosin vääristyi hymyssään vähän ja kädet värisivät, kun kaikista

sormien haavoista purskahti verta. Mutta hitaasti ja varmasti virittyi

ase.

»Katsos tuota mukulaa! Sillähän on miesten kynnet!» — ihmetteli vanha

Nikitin. »Saatkin tästä lähtien mennä metsiin ja pitää huolen kaikista

otuksista, jotka kelpaavat syötäviksi.»

»Koetapas ampua tuohon!» — sanoi toinen näyttäen pihkaista oksaa

seinässä.

Jorma tähtäsi, vaikkei käsi oikein jaksanutkaan pysyä paikoillaan,

laukaisi, ja vihaisesti suhahtaen meni nuoli pirtin halki rautaisen

kärjen upotessa tuumaa syvälle seinään juuri maalina olleen oksan

viereen. Poika tunsi ylpeyttä astellessaan yli lattian irroittamaan

nuolta seinästä. Sitten hän meni entiselle paikalleen, viritti

uudestaan ja aikoi näyttää vieläkin parempaa taitoa, kun ovi aukeni

ja Stefan astui taas sisään. Jorma ei touhultaan huomannut, kuinka

munkit silmänräpäyksessä painautuivat työhönsä ja Stefan astui keskelle

lattiaa katsellen ympärilleen.

»Lupaan tuoda huomenna kaksikymmentä oravaa, ellen saa nyt tuota oksaa

halki!» — huusi Jorma innoissaan munkeille näkemättä miestä edessään.

»Mitä?» — ärähti Stefan vastaan. »Noinko kauan uskoitkin minun

sanojani?»

Poika säikähti ja katsoi ällistyneenä munkkiin.

»Kuulitko, pentu?»

Kun Jorma kuuli viimeisen sanan, hyökkäsi veri hänen kasvoihinsa ja

silmät leimahtivat.

»Osaan minä Taataakin, jos sitä tarvitaan, vaikkapa näillä verisillä

kynsillänikin. Mutta Ilja on sanonut, ettei minun ole siihen pakko,

vaan saan lukea!»

»Onko tuo sitten lukemista?» — kiljui Stefan ottaen lattialta

sormenpaksuisen, reen saverikoksi aiotun koivuvitsan ja astui poikaa

kohti. Jorma näki, että häntä uhkasi selkäsauna, hätääntyi ja peräytyi

nurkkaan pöydän taa. Mutta kun Stefan tuli yhä jäljestä, välähtivät

pojan silmät uudestaan ja vieläkin vihaisemmin, ja nyt niistä ainakin

oli pelko ja nöyryys poissa! Nyt hän ei enää tahtonutkaan pyytää

anteeksi, vaan kohotti viritetyn jousen ylös ja tähtäsi keskelle

Stefanin rintaa. Stefan pysähtyi, mutta luullen, ettei poika ampuisi,

astui sitten kuitenkin edelleen.

»Varo, tämä saattaa laueta!» — huusi Jorma.

Ääni oli siksi vakava, että toisen täytyi pysähtyä pojan käskystä.

Ainoastaan pöytä oli välillä, ja Jorma alkoi jo luulla, ettei munkki

uskaltaisi tulla enää lähemmäksi. Mutta silloin pyörähtikin raippa

yht'äkkiä ilmassa ja putosi läsähtäen pojan käsille. Jousi putosi

käsistä, ja Jorma parahti tuskasta.

»Nyt minä pieksän sinut!» — säliisi Stefan, tarttuen poikaan kiinni

ja lyöden häntä vitsalla vasten kasvoja. Poika parahti tuskissaan

vielä toisen kerran, mutta sitten ei kuulunut enää mitään, vaikka mies

löikin kaikin voimin. Jokaisella iskulla ruumis tosin nytkähti, mutta

suu pysyi sisukkaasti suljettuna eikä munkki näyttänyt sitä saavan

lyönneillä enää aukeamaankaan. Kun kaikki muut näkivät pojan tappelun

itkua vastaan, ei vanha Nikitin voinut hillitä enää itseään, vaan

astui esimiehensä eteen, tarttui koholla olevaan ranteeseen ja sanoi

tutisevin päin:

»Älä lyö sitä poikaa enää!»

Stefan kääntyi ympäri kuin aikoen antaa sivalluksen vanhuksellekin,

mutta pidättyi siitä kuitenkin viime hetkessä, tietäen sen hyvin

itsekin, että se olisi ollut hänen viimeinen sivalluksensa Kuhasalossa

ennenkuin itse olisi tullut heitetyksi ovesta ulos. Hän tyrkkäsi

toisella kädellään pojan menemään, lyöden toisella vielä kerran. Jorma

lysähti kasaan lattialle ja jäi siihen kiemurtelemaan. Pitkä, verinen

viiva kulki yli molempien kädenselkien ja samanlainen vasemmasta

korvasta nenän yli oikeaan suupieleen. Siinä hän vääntelehti, ja

vasta nyt alkoi henkeä salpaava nyyhkytys tunkeutua ulos rinnasta.

Jorma koetti vielä urhoollisesti vastustaa sen tulemista, ja vartalo

nytkähteli aivan kuin lyönnit olisivat vieläkin jatkuneet. Stefan

karjaisi jotakin munkeille ja meni ulos. Nikitin tuli pojan luo,

pyyhkien hänen kasvojaan ja saattaen hänet sitten tuvasta ulos. Toiset

munkit istuivat kaikki hiljaa, ihmetellen itsekseen pojan suurenmoista

sisua, ja heissä kaikissa aikoi kasvaa hitunen kunnioitusta onnetonta

kohtaan. Viimein huokasi heistä joku raskaasti ja sanoi:

»Näkee kaikesta, että isä Ilja on mennyt. Täällä oli kyllä monta

sellaista, jotka toivoivat hänen lähtöään, mutta odottakoothan nekin

vielä, niin näkevät, ovatko tulevat ajat sen parempia kuin entisetkään.»

Se oli veli Mikael, nuori karjalaissyntyinen munkki, joka näin sanoi.

Lyönnit ja ruumiillinen tuska eivät olleet kyenneet nostamaan kyyneliä

Jorman silmiin, vaikka sisäiset kärsimykset saattoivat sen tehdäkin. Se

oli parhain todistus siitä, mikä mies hänestä oli kerran tuleva. Häntä

ei tultaisi taivuttamaan lyöntien kovuudella, mutta jos osattaisiin

taitavasti pistää suoraan sydämeen, voitaisiin hänet saada näyttämään

tuskiensa suuruus. Ruumis ja sisu olivat lujia, ne kyllä kestäisivät

raaimmatkin kokeet, mutta sydän oli hellempi, se saattoi joutua

kärsimään pienimmästäkin kosketuksesta.

Ja ensimmäisiä ajatuksia sen jälkeen, kun Nikitin saattoi Jorman pois,

oli pojalla:

»Miten pääsen karkaamaan luostarista?»

Mutta sitä ajatusta hän ei uskonut kenellekään, vaan hautoi sitä

yksinään, istuessaan kirjansa ääressä. Ensimmäisen tilaisuuden

sattuessa hän oli varmasti yrittävä Ilomantsiin, sitä ei voinut estää

matkan pituuskaan. Sillä pois oli päästävä, tulipa eteen mitä tahansa.

Vaikkei kotona ollutkaan niin paljon ruokaa kuin erakkolassa, niin

olihan siellä kuitenkin maamo ja hyvää kohtelua.

Riidat eivät olleet vielä siitäkään päivältä loppuneet. Kun munkkien

syödessä illallista Jormakin aikoi tehdä samoin, otti Stefan pöydältä

leivänpalasen ja heitti sen poikaa kohti sanoen:

»Tuossa on, syö. Ja opi vasta olemaan niskoittelematta!»

Palanen putosi lattialle Jorman jalkojen juureen, jääden siihen. Poika

seisoi kuin aikoen kääntyä ympäri ja mennä pois, sillä sitä palasta

häntä ei olisi saatu syömään koskaan.

»Syö, Iljan elätti, olet syönyt huonompaakin!» — lisäsi vielä Stefan.

»Jorma», sanoi silloin Nikitin, »istu tähän minun viereeni ja syö aivan

rauhassa. Tule pois vain, äläkä pelkää!»

»Sitäpaitsi», sanoi veli Mikael, »sitäpaitsi huomautan minä veli

Stefanille, ettei tästä pöydästä ole vielä koskaan ennen heitetty

ruokaa lattialle. Eikä täällä muutenkaan ole opittu elämään koiran

tavoin. Pitäisihän miehen, joka itse on pöytään astuessaan siunannut

leivän, ymmärtää, ettei sitä pilkata tuolla tavoin, kun Jumala on

antanut sen meille ja pelastanut meidät samasta nälästä, mikä on

Kuhasalon ulkopuolella kaikkialla. Tämän teon johdosta katson parhaaksi

pyytää itselleni vapautusta iltamessusta, sillä en luule sen kuitenkaan

tulevan otolliseksi ennenkuin tuo rikos on rukoiltu anteeksi.»

Tämä oli jo selvää puhetta Stefanille. Mutta tämä vain ei näyttänyt

ymmärtävän sitä, koskapa ei virkkanut mitään, murahti vain. Mutta

kun messun aika tuli, alkoi kai jo hänkin arvata seuraukset, sillä

vain puolet munkeista oli siellä mukana. Kaikki toiset olivat omissa

komeroissaan pyhäinkuvan alla ja rukoilivat Jumalaa olemaan erakkolalle

yhtä suosiollinen kuin tähänkin asti. Kaikki nämä messusta pois jääneet

olivat niitä, jotka tavalla tai toisella olivat joutuneet olemaan

paljon Ilja-munkin seurassa. Mutta kirkossa piti Stefan messua niiden

kanssa, jotka olivat samalla kannalla kuin uusi esimiehen sijainen

itsekin, ja joiden tahdon mukaan kreikkalaiskatolisen kirkon valta

pääsi yhden vuosikymmenen kuluttua menemään ei yksin Kuhasalossa, vaan

koko Ilomantsin pokostalla.

Jorma valvoi sinä iltana lavitsallaan. Hänen alleen oli pehmikkeiksi

heitetty muutamia vanhoja, repaleita vaatteita ja peitteeksi jokin

kulunut, likainen munkkikaapu. Siinä mietiskeli Jorma, nosti silloin

tällöin lattialle valuvaa peitettään ylemmäksi ja katseli sitä rakasta,

kaulassaan riippuvaa muistoa, jonka äiti oli hänelle jättänyt.

Se oli vain halpa, nauhassa riippuva pieni taikakalu, uhrikuusen

oksasta vuoltu viisikanta, johon oli piirretty pari pientä onnelle ja

menestymiselle välttämätöntä merkkiä. Äiti oli lähtiessä antanut sen

pojalle ja varoittanut kadottamasta sitä. Oikeastaan se oli aikaisemmin

kuulunut Jorman isälle, ja kerrottiin, että juuri sentähden oli isä

saanut surmansa tappelussa Iljan munkkeja vastaan, kun taikakalu oli

lähtiessä unohtunut kotiin. Samoin Jorman isoisäkin, suuri tietäjä ja

karhuntappaja, oli tavattu metsästä pää murskattuna, kun oli ilman

viisikantaa mennyt ajamaan karhua ulos pesästä. Nyt katseli Jorma tuota

tietäjien taikakalua kädessään ja vannoi itsekseen, ettei hän koskaan

jättäisi sitä pois kaulastaan. Olihan äiti sanonut vielä senkin, että

jos unohtaa tai kadottaa viisikannan, ei sama henkilö saa sitä enää

takaisin, sillä turma kerkiäisi kohdata miehen jo piankin. Poika pisti

viisikannan kaulaansa, peläten sen pimeässä putoavan lattialle, sieltä

palkin rakoon ja sillan alle.

Jorman katse siirtyi pimeässä toisaalle. Hän muisti päivällä saamansa

kurituksen, ja haavat kirvelivät vieläkin selässä. Lattialla taisi

virua sama raippakin, joka oli tehnyt ne. Pimeässä uuninkolossa näytti

jotakin liikkuvan. Poikaa alkoi jo peloittaa nukkuessa yksin isossa

pirtissä, kun hänet oli Iljan huoneestakin jo ajettu pois. Mutta

siinähän lähellä näkyivät riippuvan kaikki aseet, kunpa hän olisi vain

yltänyt kurkoittamaan niistä jonkin käsiinsä. Vaikka mistäs sen tiesi,

vaikka noita samoja jousia olisi aikaisemmin käytetty ihmisten surmaksi

silloin, kun karjalaiset ennen Iljan tuloa olivat tehneet sisukkaita

hyökkäyksiään munkkien päälle. Ja kenties juuri noilla samoilla aseilla

oli surmattu hänen oman heimonsa miehiä, joiden henget nyt pimeässä

pirtissä saattoivat tulla Jormalta vaatimaan verikostoa seinän takana

nukkuville muukalaisille munkeille, varsinkin Stefanille.

»Minulla on taikakalu kaulassani. Nyt minulle ei tapahdu mitään pahaa»,

ajatteli poika itsekseen.

Mutta sittenkin näytti jotakin mustaa liikkuvan sopessa. Se liikkui

varmasti ja tuli lähemmäksi. Mutta sehän olikin Stefan! Jorma ei

uskaltanut enää katsoa sinne, vaan veti kaavun kasvojensa ylitse.

Mutta sittenkin hän tiesi Stefanin tulevan hitaasti ja äänettömästi

kohti, sen mustapartaisen ja kiiluvasilmäisen paholaisen, joka kutsui

itseään Kuhasalon varavanhimmaksi. Nyt se oli varmasti lähtenyt

surmaamaan Jorman, orpolapsen, pimeässä pirtissä keskellä yötä. Nyt

oli Stefan jo lähellä. Tuskanhiki tunkeutui ulos pojan vapisevasta

ruumiista, kun tiesi miehen jo nostavan kätensä iskuun. Käsi laskeutui

alemmaksi, ja pian oli puukko uppoava pojan kylkeen. Mutta merkillistä,

ettei hän vielä lyönytkään! Se pelätty käsi laskeutuikin vain hänen

päänsä päälle ja silitti sitä. Eikö se ollutkaan Stefan? Ja kuka mahtoi

olla, joka silitti häntä ja hyväili aivankuin äiti aikoinaan? Ja ääni

sanoi Jormalle:

»Ole aina uskollinen, poikaseni! Ole uskollinen itsellesi ja kaikille

niille, joita sinä rakastat!»

Iljahan se oli! Jorma kuuli nuo Iljan sanat nyt yhtä selvään kuin

jossakin aikaisemminkin. Hän näki munkin kasvotkin vakavina edessään.

Ilja oli siis tullut jo näin pian takaisin! Jorma koetti sanoa jotakin

suojelijalleen, mutta tämä ei kuullut häntä, katsoi vain ja alkoi

sitten hiljaa, kuulumattomin askelin mennä kauemmaksi eikä kuullut

pojan huutojakaan, vaikka tämä olisi kuinka pyytänyt häntä jäämään.

Jorma huusi Iljalle niin, että kolkko kaiku vastasi joka nurkasta,

heitti sitten kaavun pois päältään, koettaen nousta ylös, muttei

jaksanut seurata munkkia, vaan vaipui kovalle lattialle.

Jorma ei ollut nähnyt Iljaa eikä ketään muutakaan, sillä eihän ketään

ollut tuvassa käynytkään, vaan hän oli teutaroinut ja huutanut vain

kuumehoureissaan. Kun veljet, kuultuaan pojan avunhuudot, tulivat

katsomaan, löysivät he Jorman haparoiden etsimässä lieden takaa Iljaa.

Herätettiin Nikitin ja poika jätettiin hänen huostaansa.

Päiviä, kenties kokonainen viikkokin oli jo kulunut, kun Jorma alkoi

viimein saada muistinsa takaisin. Ja luultavasti siihen oli kulunut

pitkä aika, koskapa ulkona oli jo kesä tulossa. Mutta ikävää vain

oli, kun poika sai auringon paistaessa virua vuoteessaan Nikitinin

pitäessä silmällä, ettei hän pääsisi karkaamaan pystyyn ja ulos. Mutta

vähitellen elämä alkoi mennä entiselle uralleen, koskapa mieleen jo

loppuajalta jäi paljon pieniä muistojakin. Ja vihdoinkin, tuomien

kukkimisaikana, meni Jorma ensimmäisen kerran ulos vapaan taivaan alle.

Kun hän oli nyt joutunut makaamaan vuoteessaan koko kevään ajan,

tuntenut kuoleman hiiviskelevän ympärillään ja pääsi ulos nyt juuri,

kun nurmikot olivat vihreimmillään, järvien selät sinisinä ja tuomet

kukassaan, tuntui elämä suorastaan ihmeelliseltä ja paljon entistään

paremmalta. Eikä hän voinut enää olla kaikkea tuota katsellessaan

ajattelematta kyynelsilmin:

»Olenkohan minä jo kuollut ja tullut taivaaseen, vai onko tämä kaikki

Karjalaa!»

Nyt alkoi taas kokonaan uusi, mutta lyhyt ajanjakso. Hän sai kaikkien

veljien puolelta kokea paljon sydämellisyyttä, varsinkin Nikitinin. Ja

itse Stefankin näytti olevan aivan välinpitämätön pojasta, häpesi kai

entistä kohteluaan. Tai olivatkohan toiset veljet ojentaneet Stefania

pojan puolesta? Poika ymmärsi hyvin, että jos sellaista oli tapahtunut,

niin hän saisi vielä kerran odottaa Stefanilta kaikessa hiljaisuudessa

varmaa kostoa, sillä sellainen mies ei koskaan jättäisi maksamatta

mitään nöyryytyksiä moninverroin takaisin.

Päivät pitkät Jorma kuljeskeli ympäri saarta ja joskus manterenkin

puolella eikä kukaan kieltänytkään hänen menoaan. Siitä oli

seurauksena, että poika tervehdyttyäänkin kierteli yhä kalastellen

tai harrastaen oman mielensä mukaista huvia. Ja olihan selvää, että

kun kukaan ei pidättänyt häntä erakkolassa, koetti hän unohtaa sen ja

samoili metsissä, ulottaen matkansa yhä kauemmaksi saloille. Ja lopulta

hän oppi tuntemaan jokaisen mökin, melkeinpä kaikki kivetkin Kuhasalon

ympäristössä.

Ja eräs tapaus, joka pysyväisesti vaikutti häneen, oli se, kun hän

palattuaan metsästä keskellä päivää huomasi koko luostarin olevan

hartaudenharjoituksissa. Hän kysyi lähimmältä:

»Minkä vuoksi messu on tänään keskellä päivää?»

»Tuli sanoma Käkisalmesta, että Pyhä Ilja on kuollut ja on viimeisinä

hetkinään pyytänyt kaikkia Karjalan luostareita toimittamaan

esirukouksia sielunsa pelastukseksi.»

Jorma seisoi hetkisen liikkumattomana paikoillaan, katse suunnattuna

jonnekin taivaanrannan yläpuolelle, poskilihakset värähdellen ja

nähtävästi suuria, sisäisiä tuskia kärsien. Sitten hän läksi pois, meni

yksin metsiin ja viipyi siellä päiväkausia.

»Palaanko monasteriin enää koskaan?» — kysyi hän siellä itseltään.

Mutta muistettuaan Iljaa hän ei voinut ajatella karkaamista, sillä se

olisi ollut rikos pyhän miehen muistoa kohtaan.

»Mitä tulisi minun sitten tehdä, että Ilja olisi minuun tyytyväinen

katsellessaan taivaasta alas?»

Ja hän oli kuulevinaan kuin kuiskauksen korvassaan:

»Hyviä töitä!»

Poika tuli apeaksi ja luuli jo Iljan vihastuneen. Senvuoksi hän lähti

kiireimmän kaupalla Kuhasaloon takaisin ja ryhtyi töihin. Muutamia

päiviä hän kakkasi puita, kiskoi päreitä, kantoi rannasta vettä ja

koetti lukeakin. Mutta silloin Nikitin huomasi, että ruumiillisesta

raadannasta väsynyt poika ei jaksanut tehdä enää henkistä työtä. Hän

kysyi syytä pojan intoon.

»Minua kaduttaa», vastasi Jorma, »etten ole tehnyt tarpeeksi työtä.»

»Onko Stefan sulle huomauttanut siitä?» — ärähti ukko vihaisena.

»Ei, mutta minä kysyin kerran Iljalta, mitä minun pitäisi tehdä, ja hän

käski minun tehdä hyviä töitä.»

Nikitin huomasi, että poika kyllä tuollaisessa itsetutkistelussa

näkyisi kasvattavan vaikka itsekin itsensä paljon paremmin kuin

erakkoia ankarine sääntöineen. Eihän siellä juuri kukaan kiinnittänyt

huomiotaan poikaan, joten se tietysti tuntuikin hänestä paljon enemmän

vankilalta kuin kodilta. Ja Nikitin tiesi senkin, ettei autioissa

metsissä ollut sitä asuttujen seutujen huonoa seuraa, mikä olisi

saattanut houkutella poikaa pahaan. Siksipä taivuttikin hän Jorman

entisiin mieleisiinsä harrastuksiin:

»Eihän hyvillä töillä tarkoiteta sitä, että sinä raadat täällä kuin

orja, vaan että autat lähimmäisiäsi ja teet heille hyvää.»

Niin unohtui pojalta katkeruus erakkolaa kohtaan, kun Nikitin vähensi

hänen velvollisuuksiaan, siksipä hän ei muistanutkaan enää karkaamista,

jota hän oli suunnitellut Stefanin kurituksen jälkeen.

Eteen aukenivat vapaat päivät. Korven huoleton elämä houkutteli

Jormaa yhä syvemmälle metsiin, joiden suuri hiljaisuus toi aina uusia

ajatuksia hänen aivoihinsa. Sieltä virtasi hänen vereensä uutta

voimaa, joka alkoi tulena kiertää ruumiissa. Joskus Jorma pysähtyi

pitkiksi ajoiksi kuuntelemaan hiljaista kohinaa, eikä hän lopulta enää

tiennyt, oliko tuon kohinan aiheuttaja metsä vaiko hänen oma verensä.

Ja niin tuo ainainen vaeltaminen nostatti hänen mieleensä vapaan

miehen ajatuksia: Pitkät ja voimia kysyvät matkat kasvattivat pienestä

pojasta miestä, ampuminen kehitti silmää ja kättä, ja alituinen

mietiskeleminen osoitti tulevaa vakavaa ja varmaa luonnetta. Karjalan

luonto kasvatti poikaa mieleisekseen ja kaltaisekseen, ja sen vaikutus

olikin paljon suurempi kuin sen, minkä vieraat, novgorodilaiset munkit,

isänmurhaajat, saattoivat orvolle pojalle antaa.

Ja vaikkapa Jormalla olisi huolia ollutkin, niin mikäs olisi ollut sen

hauskempaa ja turvallisempaa kuin omien voimien kasvaminen yhtä rintaa

vastuksien kanssa, kiipeillessä rinteitä ylös, kun tuuli puhalsi kuin

suoraan läpi sydämen, huuhtoen sieltä pois kaiken tomun ja saastan,

ja kun järvet kimaltelivat tuhansin pienin tähdin ja koristein kuin

kaunein messukaapu.

Hän oli ensimmäinen valloittaja näillä monilla asumattomilla seuduilla

ja samalla myöskin viimeinen, joka näki vielä koskemattomina ne monet

salot, joita ihmiset vähäistä myöhemmin alkoivat muokata mieleisikseen.

Ja missä asumuksia oli, sinne Jorma toi ensimmäiset tiedot Iljan

kuolemasta.

»Hän meni liian aikaisin pois», sanottiin tavallisesti.

Jorma tiesi sen itsekin hyvin. Mutta kun hän kuuli sanottavan:

»Onnellisia ovat ne, jotka ovat kuollessaan niin rakastettuja kuin

Ilja», niin hän tunsi, ettei onnen ehtona ole yksistään se, että

ihminen on tyytyväinen omiin saavutuksiinsa, vaan kaikkeen täytyy

liittyä vielä toistenkin ihmisten kiitos ja ihailu. Ja nyt vasta hän

alkoi käsittää, mitä merkitsivät ne hyvät työt, joiksi hän ensin oli

luullut orjamaista raatamista. Ja nyt hän tiesi senkin, miksi Iljaa

kaivattiin melkein kaikissa mökeissä.

Siellä syrjäseuduilla taas, missä ihmiset olivat pysyneet kiinni

entisessä vainajain ja haltiain palvelemisessa, ei vuodatettu

kyyneleitä, vaan sanottiin ainoastaan:

»No, nyt ainakaan ei kukaan pakota meitä kasteeseen, kun Ilja on

kuollut.»

Siinäkin oli tarpeeksi vihamiehen tunnustukseksi. Mutta noiden sanojen

jälkeen Jorma tunsi kuitenkin vihaa lausujaa kohtaan Iljan puolesta.

Hänen aivoissaan kypsyikin silloin uhkaus: »Odottakaahan, kyllä te

vielä kerran teette ristinmerkkejäkin!»

Iljan muisto pakotti hänet ajattelemaan noin. Se kasvoi hiljaisuudessa

ja tuli päätökseksi.

Erakkola oli näihin aikoihin laajentanut saaren sisällä olevia pieniä

viljelyksiään jo manterenkin puolelle. Oli valloitettu suuret alat

hyviä maita ja kaadettu ne kaskeksi. Oltiin varmoja siitä, että

Teofilus olisi takaisin palattuaan hyvin tyytyväinen tuohon tekoon.

Sillä nythän ei munkkien enää tarvinnut luottaa niin paljon köyhien

karjalaiskalastajien almuihin kuin ennen, vaan he voivat jo itsekin

hankkia syömätarpeensa, vieläpä vuorostaan auttaa karjalaisiakin, jos

niin tarvittiin.

Kun Jorma oli joskus sattunut näkemään viljan jakamista, muisti hän

sen nyt, meni varastoon, otti sieltä vähän väliä suuret kantamukset

ruokaa ja jakoi sitä tarvitseville. Mutta Nikitin huomasi pian suuret

vajaukset viljasäkeissä ja arvasi erakkolan toimeentulon olevan

tulevana talvena vaarassa, jos vain poika saisi sillä tavoin jatkaa

hyväntekeväisyyttään. Toiselta puolen hän oli kyllä iloinen siitä

perinpohjaisuudesta, jolla Jorma toimitti yksinpä munkkien ainoan

ravinnon jakamisenkin. Mutta salaa hän kuitenkin koetti kääntää pojan

harrastukset erakkolan rajain sisäpuolelle takaisin, ennenkuin nälkä

ja siitä johtuvat Stefanin riehumiset uhkaisivat heitä jokaista. Jos

lempeä Teofilus vain olisi tullut takaisin, niin silloinhan kyllä olisi

voitu nähdä nälkääkin ilomielin, jos vain olisi voitu auttaa muita.

Mutta nyt hän viipyi yhä, ja hänen sijaisensa muuttui päivä päivältä

ankarammaksi.

Nikitin oli jo niin vanha, ettei hänen tarvinnut tehdä enää työtä,

vaan hän kuului hartaudenharjoittajiin. Mutta nyt hän sai kuitenkin

yht'äkkiä verrattoman työinnon ja seurasi Jormaa kaikkialle. Toiset

munkit jo ihmettelivät Nikitinissä puhjennutta uutta elämää, sillä

tämä oli koko erakkolassaoloaikansa ollut vaipuneena niin ankaraan

mietiskelyyn, että hänen oli jo epäilty hautovan ajatusta siirtyä pois

Kuhasalosta ja mennä johonkin yksinäiseen saareen erakoksi.

Nyt, istuessaan työpirtin kolpitsalla tai soudellessaan kalamatkoilla

pitkin Pyhäselkää, antoi hän pojalle lisäoppia. Hän kertoi hämäläisten

vainoretkistä, savolaisten tunkeutumisista karjalaisten alueille,

Ruotsin rajasta ja monesta muusta. Mutta kuultuaan kaikesta poika kysyi

heti:

»Miksi sitten Viipuri on Ruotsin puolella, vaikka sielläkin asuu

karjalaisia? Miksei sekin kuulu Vatjan viidennekseen?»

Ja pitkiä kiertoteitä myöten piti Nikitinin selittää asia, vaikka se

ukolle täisikin käydä ylivoimaiseksi. Ja lopputulos siitä oli, että

Jorma nousi innostuneena veneen teljolle pystyyn ja huusi:

»Jospa minäkin saisin kerran tapella karjalaisten mukana!»

»Älä puhu syntiä, Jorma. Sinustahan tulee vielä kerran munkki.»

»Niin, niin, sepä se juuri surkeata onkin. Miksen minä saisi tapella

muiden mukana, kun yhdeltä puolen tunkevat päälle venäläiset pajarit ja

toiselta ruotsit? Ja karjalaisten täytyy olla siinä heidän keskessään

ja kärsiä heitä.»

»Ruotsit aikovat vielä valloittaa haltuunsa koko Karjalan. Sen tähden

rajantakaiset savolaiset muuttavat tänne asumaan, heitä kehoitetaan

siihen.»

»Mutta miksi sitten pajarit tulevat? Eiväthän hekään ole karjalaisia.»

»Kaipa myöskin Novgorod ja suuri Venäjä aikovat samaa kuin Ruotsikin.»

»Siis nekään eivät ole sen parempia. Nyt minä vasta ymmärrän,

minkätähden isäni tappeli samalla kertaa ruotseja ja novgorodilaisia

vastaan. Ne molemmat olivat isäni vihollisia.»

Nikitin koetti kääntää pojan ajatukset toisaalle sanomalla:

»Katsos, tuonne rannalle on taas joku savolainen rakentanut talonsa!»

»Mennään katsomaan. Ehkäpä he tarvitsevat jotakin apua.»

»Ei meidän tarvitse auttaa savolaisia, ne ovat meidän vihollisiamme.»

»Mutta Iljahan sanoi, että meidän tulee auttaa kaikkia ihmisiä, niin

vihollisia kuin ystäviäkin», väitti poika vastaan.

Ja nyt luiskahtivat ukon suusta ne varomattomat sanat, joita hän sai

katua kauan:

»Ilja oli inkeriläinen ja puhui samaa kieltä kuin karjalaiset ja

savolaisetkin. Sentähden hän kiintyi heihin ja koetti heitä auttaa,

vaikka he olivatkin hänen vihollisiaan.»

»No mikäs sinä sitten olet? Ettekö te kaikki ole samaa väkeä kuin

karjalaiset ja Ilja?»

»Ei. Melkein kaikki meistä veljistä ovat venäläisiä.»

»Eikö venäläisten velvollisuus olekaan auttaa vihollisiaan samalla

tavoin kuin ruotsien?»

Ukko jäi miettimään sopivaa vastausta, mutta ei kerinnyt vielä keksiä

sitä ennenkuin poika kysyi jo lisää:

»Eivätkö karjalaiset tee sitten oikein, kun tappelevat venäläisiäkin

vastaan samalla tavoin kuin ruotsejakin. Molemmathan ovat vihollisia.»

Vastausta ei tullut. Tuli vain pitkä hiljaisuus. Jorma antoi airojen

olla liikkumatta, katsoi ensin Kuhasaloon päin, mistä matalat katot

näkyivät mäeltä ja kello soi parhaillaan iltahartauteen. Sitten hän

käänsi päänsä sinne, missä oli savolainen uudispirtti. Hän näytti

miettivän jotakin, kenties vastausta siihen, mistä johtui, että vieraat

pyrkivät tunkeutumaan tuohon rakkaaseen Karjalaan, toiselta puolen

novgorodilainen valta uskonnon varjolla ja toiselta puolen ruotsit, nuo

savolaiset kaskimaiden ja kalavesien perkaajat. Sitten sanoi Jorma kuin

itsekseen:

»Mutta minä olen Ontron poika!»

Tuo oli enemmän kuin tunnustus kansallisuudesta. Se oli sodanjulistus,

jonka pieni poika antoi tietämättään Kuhasalon erakkolalle. Ja juuri

nuo Jorman sanat tulivat vielä kerran myöhemmin määräämään sekä

Kuhasalon että pojan omankin kohtalon.

Munkki istui veneen perässä ja Jorma teljolla. Silloin vanhus tunsi

kuin jotakin laskeutuvan hänen ja pojan välille; se oli jokin näkymätön

hursti, joka tuli erottamaan tästä lähtien Jorman erakkolan kalliista

venäläisistä veljistä. Nikitin katsoi lapsen jääkylmiä silmiä ja —

häpesi, ei oman itsensä takia, vaan maansa vuoksi, joka tahtoi ostaa

karjalaiset orjikseen kasteella ja leivänmuruilla.

Kun Nikitin ja Jorma palasivat saaren rantaan, ei poika noussutkaan

veneestä, vaan jäi siihen kuin aikoen takaisin järvelle.

»Mihin sinä vielä aiot mennä?» — kysyi ukko.

»Soutelemaan.»

»Minne tähän aikaan?» — murahti Stefan, joka myöskin sattui olemaan

valkamalla. »Iltahartaus on jo ohi, mene ylös ja sillä hyvä!»

»En mene, vaan lähden sinne uuteen ruotsin taloon, johon te muut ette

uskalla mennä, kun olette venäläisiä!»

»Mihin?»

»Ruotsin taloon; eiväthän ruotsit ole sen pahempia vihollisia kuin

tekään.»

»Kenen luvalla sinä räkytät meille ja kuljeskelet pitkin kyliä?»

— huusi Stefan, joka suuttuessaan ei osannut puhua muuten kuin

härnäävästi. Mutta tällä kertaa hän ärsyttikin ilveksen pentua, joka ei

ollut vielä ehtinyt kasvattaa kaikkia kynsiään.

»Iljan luvalla», kuului pojan rauhallinen vastaus.

»Mutta nyt et kiertelekään hänen luvallaan, vaan menet kerrankin

työhösi ja pian!»

»Minähän lähden, minne haluan!»

Stefan astui kivelle, tarttui kiinni veneenkokkaan juuri, kun Jorma

aikoi työntää sitä airolla irti rannasta, ja vetäisi venettä, jotta

poika horjahti ja kaatui nurin teljolle.

»Heitä irti!» — huusi Jorma kiukkuisena, hyppäsi pystyyn, kohotti airon

ja löi sillä Stefania kynsille niin, että kolahti. Silmänräpäyksessä

irtosivat munkin sormet kokasta, hän kirosi ja aikoi käydä pojan

kimppuun, mutta silloin oli jo venekin irti rannasta ja lipui pois

hänen ulottuvillaan.

»Nyt et pieksäkään minua!»— ilkkui Jorma soutaen täysin vedoin takaisin

järvelle. Vanha Nikitin seisoi kauan rannalla, niin kauan kuin näki

yhä etenevän veneen, pudisti sitten päätänsä aivan kuin olisi tehnyt

elämänsä suurimman harha-askelen ja sanoi itsekseen:

»Tuo kaikki oli minun syytäni! Miksi minä rupesinkin puhumaan pojalle

kaikesta? Mutta enhän voinut uskoa häntä niin teräväksi, kuin hän on.»

Ja Stefan oli saanut pahan iskun, ei niinkään pahaa sormilleen kuin

ylpeydelleen, kun oli antanut pienen pojan kolhia kynsille itseään,

voimatta tälle mitään, vieläpä toisten nähden. Nolona hän oli hieronut

rannalla käsiään, murissut itsekseen kostonuhkauksia ja lähtenyt sitten

synkkänä kiipeämään ylös mäkeä.

Jorma souti järvellä kuin tilanteen herra konsanaan. Äskeisen

suuttumuksen nostama puna poltteli vielä poskilla. Mutta alkoipa

vähitellen aavistuksen tavoin tulla varmuus siitäkin, että äskeisen

pahanteon seuraukset tulisivat vielä kerran näkymään punaisina

veriviivoina hänen selässään.

»Mitäs minä teen, kun Stefan tulee antamaan minulle selkään?»— kysyi

hän itseltään. »Minä raavin häntä ja sanon: 'Mene matkaasi, senkin

venäläinen!' Tyytyväisenä keksimäänsä lauseeseen souti poika edelleen.

Hämärä alkoi muuttua vähitellen pimeydeksi, rannat katosivat näkyvistä

ja laineet kohosivat laajalla selällä entistään korkeampina, heiluttaen

venettä mielin määrin, pojan saamatta sitä enää tuumaakaan eteenpäin.

Henkeä salpaava tulppa alkoi kohota Jorman kurkkuun, sillä nyt hän

uskoi jo eksyneensä järvelle.

»En minä ainakaan itke!» — vakuutti hän itselleen ja koetti rukoilla.

Mutta kun hänen erakkolassa oppimansa rukoukset eivät auttaneet,

alkoi hän lukea loihtuja. Mutta yhtä tuloksetonta oli haltioidenkin

maanitteleminen.

»Kyllähän Ilja auttaa, jos ei muut», ajatteli poika, puristaen molemmin

käsin teljosta kiinni. Nytkin, niinkuin ennenkin vaikeina hetkinä, hän

oli rukoillut Iljaa, ja tämä oli kuullut poikaa. Se auttoi nytkin.

Tuntui niin turvalliselta ja helpolta. Ei hän itse tullut ajatelleeksi,

että hän luostarista lähtiessään oli soutanut suoraan vastatuuleen.

Mutta nyt se ei varmasti ollut mikään muu kuin Ilja, joka vei poikaa

takaisin rantaan. Hän kuvitteli veneen menevän jonnekin uuteen maahan,

jossa aurinko paistaisi lämpimästi, punaisin purjein soluisi vene

sen koivikkorantaan, ja hän itse astuisi pian omaan valtakuntaansa,

jossa ei ollut huolia eikä suruja. — Kuinka kauan tuollaista menoa lie

kestänyt, sitä ei poika tiennyt, sillä vaikka vilu tahtoihin takertua

jäseniin, oli väsymys sitäkin voimakkaampi, ja hän nukahti.

Kun aamu koitti ja Jorma heräsi, eivät unelmien maat tarjonneet hänelle

kovinkaan paljon; Kahden munkin välissä hän sai tallustella mäkeä ylös

erakkolaan, jossa edellisen illan töiden seuraukset tulivat vastaan

kirvelevinä ja haihduttivat viimeisenkin uskon uniin. Siitä hän oli

kuitenkin iloinen, että muisti Stefanin häntä pieksäessä potkia ja

huutaa niin, että seinät raikuivat:

»Älä koske minuun tai revin silmät päästäsi, senkin venäläinen susi!»

Jorma oli oppinut maailmalta jo paljon ja edistynyt elämässään niin

pitkälle, että osasi tarvittaessa lyödä takaisin.

Samalla hetkellä, kun Stefan luuli jo antaneensa pojalle raippaa

tarpeeksi ja aikoi jättää tämän rauhaan, syöksyi joku uksesta tuulena

sisään ja huusi:

»Isä Teofilus on tullut!»

Ei tarvinnut kehoittaa ketään lähtemään pihalle, jotta Jorma olisi

saanut edes rauhassa itkeä selkäsaunaansa; jokainen oli siinä

silmänräpäyksessä ovella. Ristinmerkit tehtiin puolella ja toisella.

Ja ennenkuin Teofilus oli ehtinyt nousta ylös portaillekaan, sanoi hän

munkeille:

»Suuren Venäjän oikeauskoisen kirkon ja Pihkovan arkkipiispan tervehdys

Jeesuksessa Kristuksessa teille, veljet! Kuhasalon skiitasta on nyt

tehty oikea monasteri ja Ilja on julistettu sen suojeluspyhimykseksi!»