Ja niin kertoi hopeahapsinen munkki Ilja sinä yönä Jormalle tarinan
omasta elämästään, kuinka hän oli pienenä, inkeriläisenä poikana
joutunut kerjuumatkallaan luostariin, tullut sinne noviisiksi,
myöhemmin munkiksi ja saanut kärsiä kaikki mahdolliset ristiriidat.
Vuosikymmeniä kestäneiden kieltäytymisten jälkeen hän oli joutunut
viimein itsensä metropoliitan eteen, joka oli antanut hänelle vapauden,
lähettämällä hänet kastamaan jotakin sukulaiskansaa, karjalaisia,
kaukana pohjoisessa keskellä saloja ja erämaita. Se työ oli suuri,
mutta tahto oli hyvä saada kokonaiset heimot menemään paljon eteenpäin,
tuhota pakanallisten heimopäälliköiden ja poppamiesten valta ja poistaa
raakuus sieltä, missä ihmiset jo palvelivat oikeata Jumalaa.
Ja pitkän kertomuksensa lopetti Ilja sanoilla:
»Jumala suokoon voimaa, etteivät ne loppuisi kesken ennenkuin kaikki
on tehty! Senjälkeen vasta voin jättää kaiken toisiin käsiin luottaen
karjalaisten valoisampiin päiviin. — Tässä kuulet nyt, Jorma, ilottoman
tarinani, ja varmasti tulee sinunkin elämäsi olemaan paljon parempi.
Toivottavasti sinä vältyt suurista kärsimyksistä, sillä kaikki eivät
jaksaisi niitä kestää! Jumala meitä kahta varjelkoon!»
Siihen loppuivat vanhan miehen sanat. Jos elämä olikin ollut pimeätä
hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan, oli se vanhuuden tultua
kirkastunut sitäkin enemmän. — Ja vaikka varjot olivatkin synkkiä
ympärillä juuri nyt, kun oli yö, koitti seuraava päivä sitäkin
kauniimpana ja keväisempänä.
Jorma, pakkasen kourissa värisevä miehenalku, oli ensimmäisenä
päivänään ulkona maailmalla oppinut sen, että ihmisen täytyy ensin
kärsiä, ennenkuin hänellä on oikeutta vaatia itselleen onnea ja
sielunrauhaa vanhuuden varalle. Ja munkki neuvoi häntä:
»Ellemme löydä kärsimyksiä muuten, niin meidän tulee etsiä niitä.»
Kun Ilja aamulla, matkalla hiukan levättyään ja hevosia syötettyään,
saapui kylään, jossa oli vain muutamia matalia mökkejä, näytti kaikki
siellä olevan kuollutta. Jokaisessa mökissä käytiin ja jokaiselle
ovelle jyskytettiin, mutta tyhjin toimin saatiin palata rekien luo.
Kuin ihmeen kautta oli taaskin aavistettu munkkien tulo. Tai oikeammin
se ei ollut mikään ihme, vaan karjalaisten valppaus, joka muutamassa
silmänräpäyksessä sai tyhjiksi kokonaiset kylät, aivan kuin vainolainen
olisi ollut tulossa. Mutta vaikka karjalaiset joka paikassa näyttivät
varustautuneen puolustamaan itseään, ei silti koskaan sattunut vakavia
yhteenottoja, vaikka pieniä kahakoita tulikin. Ainoa, mikä lienee
herättänyt pelkoa, oli kastajamunkin pelätty nimi. Sillä kuinkahan koko
Iljan suuren seurueen olisi käynytkään, jos pakanalliset karjalaiset
olisivat tienneet, kuinka vähän se oli luotu taisteluita varten! Mutta
tuo kastajamunkkihan olikin oikeastaan samaa sisukasta kansaa kuin
kastettavat itsekin, ja muut kaikki venäläisiä.
Tultiin erään syrjäisen talon lähelle, jonne kymmenet suksenjäljet
johtivat, näyttäen, minne asukkaat olivat menneet kastevettä pakoon.
Ja kuin kotiinsa astui sinne Ilja: epäröimättä hän avasi oven, lausui
ystävällisen tervehdyksensä ja alkoi riisua pois turkkejaan; teko, joka
ei kylläkään herättänyt oikein yhteisymmärrystä isännän ja vieraan
välillä, mutta osoitti sitäkin enemmän Iljan siekailemattomuutta
käydessä suureen toimitukseen käsiksi.
»Tuolla pihalla on verta», sanoi munkki. »Mistä on hurme hangelle
valunut?»
Tuvan perältä tuli Iljaa kohti nainen.
»Minun miestäni löivät, isä. Me olemme kastettuja, siksi nuo
toiset toivat meidät tänne mukanaan, ettemme antaisi ilmi heidän
piilopirttiään.»
»Ole vaiti, akka!» — karjaisi talon isäntä pöydän takaa. »Valehtelet
noille monasterin hurtille!»
»Puhu pois vain!» — sanoi Ilja naiselle. Ja tämä jatkoi:
»Väkisten meidät tänne toivat, ja kun mieheni tuolla pihalla yritti
karata ja alkoi puolustaa itseään, niin silloin löivät toiset häntä.
Isä, ei ole helppoa kastettujen elää täällä. Paljon meitä vainotaan.»
Ja siellä makasi nurkassa mies pää puhki lyötynä. Naisia istui
karsinassa, ja kastamattomat miehet ovensuupuolella kyyröttivät
uhkaavannäköisinä. Ja kun munkki alkoi puhua järkeä siihen
ihmisjoukkoon, ei hän päässyt alkua pitemmälle, kun jo isäntä nousi ja
sanoi:
»Ei ole teitä kutsuttu tänne! Menkää Kuhasaloon ja pysykää siellä!»
Mutta mistään välittämättä munkki puhui edelleen. Silloin nousi hänen
takaansa mies, koppasi penkin alta kirveen, tullen Iljaa kohti, Mutta
samassa kuului toisten munkkien joukosta varoitus- tai paremminkin
hätähuuto. Puhuja kääntyi, ja samassa kirveskin kohosi. Mutta kohosi
Iljan käsikin, hän viittasi vain rauhallisesti miehelle, sanoen
vieläkin rauhallisemmin, melkeinpä ivan viiva suupielessään:
»Pane vain pois kirves, minä en pelkää sitä kuitenkaan!»
Nuo sanat tulivat niin rauhoittavina, että käsi laskeutui vähitellen,
ja viimein mies lähätti kirveen kiroten nurkkaan, niin että kolisi.
Ilja kääntyi rauhallisena ja alkoi puhua. Hän vakuutti, että jos kaikki
kääntyisivät oikeaan uskoon, unohtaisivat pakanalliset haltiansa
ja keskinäiset riitansa, niin koko Karjala tulisi silloin paljon
paremmaksi. Ei Ilja houkutellut ketään nöyrään novgorodilaiseen
orjuuteen ja vieraan vallan alaisuuteen, vaan hän rehellisesti tahtoi
saada jokaisen ymmärtämään, mikä merkitys oli kristinuskolla, sitä
seuranneella sivistyksellä ja vaurastumisella. Ja kun Jorma tarkasti
katseli kaikkien kasvoja, huomasi hän niistä ensin epäilyä, mutta
myöhemmin jo jännittynyttä Iljan sanojen seuraamista.
»Tuokaa vettä, veljet», sanoi Ilja munkeilleen.
Kaikki oli kypsää, kastettavia tuli, tuli rauha kylään taas.
Ja kun Ilja vasta illalla läksi pois, heitti isäntä hänen
rekeensä suuren karhunnahkan, ainoan ylellisyystavaransa merkiksi
luottamuksestaan.
Jorma, joka oli ollut toisen päivänsä suojelijansa mukana, oli oppinut
sen, ettei tässä maassa tulisi kukaan menestymään ja tulemaan suureksi
kansan keskuudessa, ellei itsekin ollut samaa kansaa ja elänyt samalla
tavoin kuin sekin. Jorma näki ja tiesi sen jo isänsä ajoiltakin, että
vain sovinnollinen työ saattoi menestyä tällä pokostalla, muttei
koskaan pakonalainen. Vaikka tässäkin kylässä oltiin aluksi valmiit
halkaisemaan sivistyksen ensimmäisen sanantuojan pää, niin kuitenkin
samat kädet, jotka olivat heilauttaneet kirvestä suuren munkin elämän
ja työn tuhoamiseksi, olivat valmiit nostamaan kylään uuden tsasounan,
jossa jumalaiselta anottiin pelastusta itselle ja sille miehelle, joka
kenties piankin jo oli menevä Karjalasta pois ja jättävä jälkeensä
hyvän nimensä ja työnsä, sivistyksen ensimmäisen idun.
Kevätkin saapui. Samoinkuin se antoi pitkien talviöiden jälkeen
valonsa, sulatti kinokset ja paksut jäät, antoi Pielisen ja Pyhäselän
laineille vapaan kulun ja nostatti pärskeet koskessa entistään
korkeammalle, toi se uutta iloa ihmisille, missä huolet, aherrus ja
puute olivat puristelleet mieliä niin omituisesti, ja uutta toivoa
entisten, sammuneiden tilalle. Mutta vaikka se toikin elämää yhtäälle,
saattoi toisaalla liikkua kuolema, niinkuin Kuhasalossakin. Karjalan
kastaja, munkki Ilja makasi siellä huonona sairaana ja oli jättänyt
jo kaiken toivon paranemisestaan. Ja kuitenkin hän olisi tahtonut
vielä kauan kulkea saloja ja kastaa sitä kansaa, jonka lähelle hän
vasta oli päässyt ja jota hän oli alkanut pitää omanaan. Mutta Ilja
tiesi, ettei hänen toiveensa saanut toteutua, vaan hänen oli mentävä
Pohjois-Karjalasta ainiaaksi pois.
Mutta vaikka munkki olikin kuolemastaan varma, parani hän kuitenkin
sen verran, että saattoi ajatella matkaa Käkisalmeen, linnaläänin
pääkaupunkiin, saamaan parempaa hoitoa, sillä Kuhasalossa ei ollut
ketään parantamistaitoista miestä lähellä; ainoastaan vanha veli
Nikitin koetti tehdä parhaansa sairaan hyväksi.
Iljan huoneessa ei käynyt juuri ketään muita kuin veljet Teofilus ja
Nikitin sekä pikku Jorma. Mutta he istuivatkin siellä pitkät päivät,
sillä nyt oli pojan tärkeimmäksi tehtäväksi tullut lukeminen vanhan
Nikitinin opastamana. Ja kun tuo vanhus väsyi, silloin sai sairas itse
jatkaa kirjainten opettamista pienelle, mutta innostuneelle oppilaalle.
Ennen lähtöä kului Iljalta monta päivää yksistään neuvojen jakamiseen
jälkeen jääville. Jokainen erikseen sai käydä sairaan luona noutamassa
kiitokset tai moitteet entisistä töistä, ohjeita tulevaisuutta varten
ja pyhän miehen siunauksen.
»Jos paranen», sanoi Ilja jokaiselle, »niin tulen heti luoksenne
takaisin.»
Ja veli Stefan, venäläinen pappismunkki, Valamosta Kuhasaloon
tullut, määrättiin siksi ajaksi, kun veljesten vanhin, Teofilus, oli
matkoilla Käkisalmeen ja Novgorodiin, pitämään varajohtajana huolta
sielunhoidosta erakkolassa. Teofilus oli nyt Iljan kanssa yhtä matkaa
lähtemässä etelään arkkipiispan ja mahdollisesti itse metropoliitankin
luo anomaan, että Kuhasalon skiitasta tehtäisiin oikea monasteri,
sellainen kuin Valamo ja Soloviets olivat. Noilla matkoillaan oli
Teofilus viipyvä kauan, kenties syksyyn saakka.
Uudesta varavanhimmasta Stefanista kerrottiin, että hän oli aikoinaan
ollut sielunpaimenena jossakin Sisä-Venäjällä ja tehnyt siellä niin
paljon pahaa, että oli ollut pakotettu eräällä pyhiinvaellusmatkallaan
jäämään munkiksi Solovietsin luostariin. Sillä jos hän olisi palannut
takaisin entisille paikoille, olisi hänet lähetetty sieltä toiselle
ja ikuiselle pyhiinvaellusmatkalle suoraan helvettiin. Solovietsistä
Stefan oli tullut Valamoon, jonka igumeeni oli, havaittuaan hänet
rohkeaksi ja oppineeksi mieheksi, äskettäin lähettänyt Kuhasalon
erakkolaan kastamattomain karjalaisten ja päälle karkailevien
savolaisten maanvalloittajain keskuuteen. Ja nyt tuli siis munkki
Stefanista mahtava mies: koko Kuhasalon ja kaikkien Ilomantsin
pokostalla olevien oikeauskoisten päämies, mies, joka veti vallassa
vertoja suurimmillekin pajareille.
Viimeisenä iltanaan nousi Ilja vuoteestaan ylös ja istuutui Jorman
viereen.
»Jorma, sanopa suoraan, tahdotko tulla kunnon pojaksi ja suureksi
tultuasi kastaa karjalaisia niinkuin olet nähnyt minun tekevän?»
»Tahdon, jos vain opin sen tekemään.»
»Sen sinä kyllä opit. Ei sinun tarvitse opettaa heille muuta kuin
Jumalan sanaa ja kaskenkaatamista. Lopusta he pitävät huolen.
Ja sen kaiken sinä saat tehdä säikkymättä, vaikka sinua joskus
vainottaisiinkin, sillä eiväthän vihamiehesikään ole muita kuin
tavallisia ihmisiä.»
»Yhtä minä kuitenkin pelkään täällä monasterissa.»
»Ja se on?»
»Stefan.»
»Poikaseni, älä välitä Stefanista. Hän on aivan vasta tullut ja siis
vieras täällä, joten hän on joskus liiankin ankara karjalaisille. Mutta
en tiedä, voisiko hän silti olla paha, ei ainakaan sinulle. Ja jos
sattuisikin jotakin, niin tee silloin niinkuin minun luulisit tekevän.
Jos syy on Stefanissa, niin puolusta sinä oikeutta. Kasva ja voimistu
ja mene sitten jatkamaan minun työtäni ja tee kaikista hyviä ihmisiä.
Ja kun ihmisellä sitten vanhoilla päivillään on hyvä omatunto, niin
silloin ei edes kuolemakaan peloita.
Pojan mielikuvitus alkoi harhailla ympäri koko sillä alueella, minkä
hän tiesi suureksi maailmaksi: Ilomantsista Käkisalmeen, vieläpä
Novgorodiin asti. Mutta munkki otti poikaa kädestä ja talutti hänet
nurkkaan pyhäinkuvan alle. Hän polvistui, ja samoin teki Jorma. Munkki
rukoili kauan jollakin vieraalla kielellä, ja poika katseli kuvan
edessä lepattavaa talikynttilää, josta tuli hyvää tuoksua huoneeseen.
Hän katseli Neitsyen pään ympärillä olevaa kultaista kehää. Se
kimmelsi niin omituisesti kynttilän valossa, ja Neitsyt itse hymyili.
Kaikki tuntui niin juhlalliselta, niin rauhalliselta ja hyvältä, että
kyynelet kihosivat väkistenkin silmiin. Jorma ajatteli, että hänen oma
maamonsakin hymyilisi varmaan yhtä kauniisti, jos hänellä ei olisi
leipähuolia, vaan saisi kantaa samanlaista kultaista kehää päänsä
päällä. Tuo ajatus tuntui niin kauniilta, ettei Jorma jaksanut hillitä
enää itseään, vaan pani kätensä nyrkkiin lattialle, nojasi otsansa
niihin ja hyrskähti itkuun. Eikä hän huomannut, kuinka Ilja-munkki
nousi seisomaan, kääntyi poikaan päin, asetti kätensä tämän pään päälle
ja siunasi hänet.
Se oli viimeinen kerta, kun Jorma näki Pyhän Iljan. Tämä ei jättänyt
pojalle perinnöksi ja muistoksi sen vähempää kuin selvän esikuvan,
jonka mukaiseksi Jorma tahtoi omassa elämässään päästä.