Ei kestänyt kauan, ennenkuin joukko luostariveljiä oli taas matkalla
pakkasessa, kinosten peittämiä teitä myöten saloille, joilla haltioiden
palveleminen, uhrit, köyhyys ja taudit rehoittivat enemmän kuin
kristinusko, sivistys ja hyvinvointi. Ja ennenkuin ilta saapui,
pysähtyi seurue erään matkan varrella olevan mökin eteen, jotta
siellä sisällä olisi saatu lämmitellä reessä kangistuneita jäseniä.
Mutta mökkiin ei päästy, vaikka portaiden edessä olikin jälkiä, jotka
ilmaisivat, että sisällä täytyi olla ihmisiä, joko eläviä tai kuolleita.
»Miksi hän nyt ottaa meidät näin huonosti vastaan?» sanoi joku.
»Jotakin on täytynyt tapahtua», vastasi toinen, »ehkä hän on ruvennut
jälleen palvelemaan haltioita eikä laske meitä luokseen.»
Silloin jyskytti vanha munkki ovelle ja huusi:
»Avaa ovi ja laske meidät lämmittelemään! Vai etkö ota vastaan enää
meitä luostariveljiä?»
Sisältä kuuluivat askelet, pian aukeni uksi; sen raossa näkyi vanhan
vaimon pää, ja vapiseva ääni kuului:
»En tarkoittanut pahaa, isä, mutta luulin tulevan pajarin väkeä ja
siksi pidin oven kiinni.»
Joukko meni sisälle ja kuuli siellä vaimon surkean uutisen:
Vaimon poika oli ollut työssä pajari Jakovin hovissa. Muutama päivä
sitten oli joku ampunut metsästä salaa pajaria itseään, mutta nuoli
oli kaatanutkin vain hevosen miehen alta. Koko renkijoukko oli
käsketty ajamaan murhaajaa takaa, mutta tuloksetta. Vaimon poika oli
silloin juuri ollut käymässä kotonaan, ja siitä oli pajari alkanut
epäillä poikaa tihutyön tekijäksi. Poika, joka oli viaton, ei tietysti
tunnustanut aikoneensa murhata pajaria. Mutta tämä oli rääkkäämällä
pakottanut poikaa puhumaan.
»Kyllä tunnustat!» — oli pajari kiljunut ja käskenyt sitten kiduttaa
ja pieksää poikaa. Hänet oli muun muassa sidottu nuoriin ja laskettu
kaivon suusta riippumaan ilmassa pää alaspäin. Siinä asennossa
oli poika saanut olla puolen rupeamaa kovassa pakkasessa nuorien
puristaessa vyötäistä ja jalkoja.
Vaimo ei voinut nyyhkytykseltään jatkaa kertomustaan, vaan lopetti
sanoen:
»Kyllä ne ovat jo varmasti tappaneet hänet. En tiedä, miten tässä nyt
käy, kun itseltänikin on ruoka jo lopussa.»
Esimies nyökkäsi päätään eräälle nuorelle munkille. Tämä meni ulos, toi
reestä ison kantamuksen ruokaa ja antoi sen vaimolle. Vanha johtajaveli
nousi silloin rahilta pystyyn, suoristi itsensä ja sanoi tiukasti:
»Nyt mennään pajarin hoviin!»
Ei oltu ehditty vielä kunnolla lämmitelläkään, kun piti joutua matkalle
uudestaan. Ja kun se vanha munkki astui viimeisenä ovesta ulos, tuli
vaimo hänen luokseen arkana ja pyysi:
»Isä, anna minulle siunauksesi!»
Munkki laski kätensä naisen pään päälle ja puhui jotakin hiljaa. Pian
olivat kaikki jälleen reessä, matkalla kuulun pajarin kartanoon. Jorma
ihmetteli siinä itsekseen, minkä vuoksi vaimo oli kutsunut munkkia
isäkseen. Jokainen muu seurueen mies tunsi pelonsekaista aavistusta
ja kuvitteli, mitä kaikkea lähimpinä hetkinä tulisi tapahtumaan.
Sillä nyt seurue oli matkalla sellaiseen paikkaan, jossa saattoi niin
helposti saada kuolemansakin. Ainoastaan Jorma oli yhtä rauhallinen
kuin ennenkin, hän vain työnsi syrjään kasvojensa edessä olevan
turkinkauluksen, katseli vieressään istuvaa suojelijaansa ja kysyi:
»Miten sinä uskallat mennä pajarin hoviin?»
»Ketä minä pelkäisin?» — vastasi munkki.
»Niin, mutta tällaisia matkoja ei varmaankaan ole aikaisemmin
uskaltaneet tehdä muut kuin itse Pyhä Ilja. Hän kuuluu menevän vaikka
karhunpesään.»
»Mutta jospa minä en pelkäisi pajaria enemmän kuin Iljakaan?»
Poika katsoi vielä tutkivasta mieheen ja sanoi viimein terhakasti:
»Kuule, sanopa, kuka sinä olet? Oletko sinä Ilja itse?»
Vanhus ei vastannut, vaan kysyi vuorostaan:
»Mitäs, jos olisinkin?»
»Silloin näkisin sen suuren Karjalan kastajan.»
»Kyllä, kyllä minä olen Ilja, mutta en mikään Pyhä Ilja, vaan
ainoastaan tavallinen ihminen.»
»Pyhä Ilja», lausui Jorma kuin itsekseen, ihmetellen katsellessaan
vanhuksen kasvoja. Ja hymy nousi pojan huulille. Lieneekö se tullut
sentähden, että Jorma tiesi nyt olevansa suuren miehen seurassa vai
siitä turvallisuudentunteestako, jota hän tunsi nyt varmasti istuessaan
itsensä Pyhän Iljan rinnalla.
Lumi narskui kuuraisten hevosten jalkojen alla, ja ilkeästi vinkuivat
taas rekien jalakset, niin muiden kuin senkin, missä istui koko
Novgorodin Karjalan kreikkalaiskatolisen kirkon itsevaltias valmiina
uhmaamaan toista suurta itsevaltiasta, Liperin pajaria, ja hänen
vieressään istui pieni karjalaispoika. — Hänen seuraajansako? — Niin
oli ainakin Ilja itse päättänyt, miten sitten tulisi käymäänkään.
Lumi narskui ja reki vinkui. Kukaan ei puhunut. Hevoset vain
huohottivat ja puhalsivat vastamäessä sieraimistaan kuin savua edessä
istuvien kasvoille tai pyyhkäisivät jäätyvää vaahtoa suupielistään
turkinselkämykseen. Jostakin pohjoisen puoleiselta vaaralta alkoi
kuulua suden surullinen ja kaihoava ulvonta. Se kieri pitkin metsiä
tähtien syttyessä ja revontulten ensimmäisen kajastuksen noustessa
pohjoisessa. Ulvontaan vastasi jostakin kaukaa toinen susi, ja niiden
molempien kaiku kieri vaaroja vastaan selvänä. Se nosti väkistenkin
kylmän väristyksen matkamiesten selkään, vaikkei tämä ollutkaan
ensimmäinen kerta, kun he kuulivat nuo surulliset äänet. Ja kun
hetkisen kuluttua tie nousi korkean vaaran laelle, ja edessä aukenivat
laajat, tasaiset lumikentät ja niiden takana näkyi tumma metsä,
täydensi kolkon seudun kuvaa vielä metsän takaa kajastava tulipalon
punainen loimu.
»Tuon parempaa tienviittaa emme tarvitse löytääksemme pajarin»,
ajatteli itsekseen Ilja-munkki.
Ja molemmin puolin tietä olevista peltotilkuista saattoi jo huomata
asutumpien seutujen olevan tulossa vastaan. Eikä kestänytkään kauan,
ennenkuin kolme täyttä hevoskuormaa kutsumattomia vieraita ajoi suuren
hovin pihaan.
Pajarilla oli juomingit parhaimmillaan. Rekien narina ja hevosten
pärskyminen pihamaalla toi jokaisen valaistun ikkunan täyteen uteliaita
kasvoja. Tuskin reet olivat pysähtyneet, kun sisältä purkautui ulos
meluava orjalauma. Mutta nämä tuskin ehtivät hevosten luo, kun jo
huomasivat, keitä tulijat oikeastaan olivat. Pian alkoi kuiskiminen
miesjoukossa; huomasi selvästi, että taloon oli odotettu joitakin
toisenlaisia vieraita kuin kirkonmiehiä. Kukaan ei tahtonut mennä
ottamaan hevosia vastaan, vaan keskenään poristen painuivat miehet
taaksepäin kuin tahtoen mennä sisälle takaisin. Mutta Ilja oli
ensimmäisenä hypännyt pystyyn omasta reestään ja kysyi tiukasti:
»Miehet, mikä tuolla mäen päällä palaa?»
»Ka mikä lie tulipalo», vastasi veltto ääni pimeästä.
»No miksette ole siellä sammuttamassa?» — kivahti Ilja tavalla, josta
saattoi jo kuulla vihaista sävähdystä kuin piiskan lyöntiä.
Ja sama ääni vastasi taas:
»Pajari käski polttaa liian mökin maaltaan. Kysykää häneltä, hän sen
parhaiten tietää!»
»Sitokaa hevoset kiinni ja heti!»
Tämä oli käsky, jossa ei ollut tinkimisen varaa. Ilja heitti jo
reestä koppaamansa piiskan takaisin sinne ja meni varmoin askelin
ylös portaita, katsomatta, seurasivatko toiset vai eivät. Ja ovea
avatessa oli hänen takanaan vain Jorma, jota Ilja ei kiivastuksissaan
ollut muistanut olevankaan. Munkki ei pysähtynyt porstuassakaan,
vaan astui sen takana olevaan suureen pirtintapaiseen, joka oli
täynnä miehiä. Niistä ei kukaan kumartanut kirkonmiehen edessä eikä
pyytänyt hänen siunaustaan. Ei sitä pyytänyt isäntäkään itselleen
eikä talolleen. Ja yhtä vähän Iljakaan sitä kenellekään tarjosi. Hän
seisoi hetkisen ovensuussa, siristäen valon sokaisemia silmiään ja
katsellen ympäri huonetta. Keskellä lattiaa seisoi suuri pöytä viina-
ja oluttuoppeineen, joita vieraat näkyivät parhaillaan tyhjentävän.
Huutoa, naurua ja humalaisten käheätä puhetta kuului joka suunnalta,
mutta heikolta kaikki sekin kuului Iljan kanojen rinnalla:
»Missä pajari on?»
Kun viimeinen sana oli mennyt, oli huoneessa hiljaista
silmänräpäyksessä, sameita silmiä tuijotti vanhaan, mutta teräksiseen
mieheen; ja keskilattialle alkoi jo tulla vapaata tilaa kuin itsestään.
Jokainen kyllä tiesi varmasti, mikä mies siinä heidän edessään seisoi.
»Täällä on», kuului ääni pöydän päästä, »kuka minua kysyy?»
»Tule ja katso», oli munkin valmis vastaus.
»Kuka tuolla tavoin uskaltaa minulle puhua?»— urisi humalainen,
horjahteleva mies, lähtien tuoppi kädessä hoipertelemaan ovensuuta
kohti. Silloin yhtyivät kahden miehen katseet, ja tuoppi pajarin
kädessä kallistui niin, että viina valui lattialle.
»Munkki kelvotonhan se on! Terve, Ilja, sinä karjalaisakkojen
kastaja!» — rähähti pajari. Samassa tuli jo sisään koko Iljan seurue,
jääden seisomaan ovensuuhun esimiehensä taakse. Mutta Ilja ei ollut
kuulevinaankaan humalaista, vaan sanoi:
»Näkee kaikesta, ettei ainakaan täällä vaivaa sama puute ja köyhyys
kuin tämän talon porttien ulkopuolella. Minä kysyn sinulta, pajari,
mitä sinä tahdot kaikella tällä, onko tarkoituksesi saattaa kansa
niskaasi ja varma kuolema itsellesi?»
»Mitä minä kansasta ja sinusta! Minä elän niinkuin itseäni huvittaa.»
»Et elä! Sille elämällesi panee varman sulun juuri kansa ja — minä!»
»Hahhahhaa», kaikui humalaisen pirullinen nauru. Sen jälkeen oli
kaikki hetkisen hiljaista kuin kirkossa, vaikka pirtissä seisoi yli
kaksikymmentä miestä kahdessa joukossa, puolet niistä pajarin takana ja
toiset puolet Ilja-munkin ympärillä.
»Missä se lesken poika on, jota sinä olet rääkännyt kaivossa?» — kysyi
Ilja.
»Kysy niiltä, jotka sen tietävät.»
»Ja mikä palo on parastaikaa tuolla mäen päällä, onko sekin sinun
konnuuksiasi?»
»Kysy niiltä, jotka sen ovat sytyttäneet.»
Iljan kädet menivät jo nyrkkiin hänen sanoessaan:
»Sen olet sytyttänyt juuri sinä! Luuletko, etten sitä tiedä! Mutta minä
teen lopun töistäsi täällä, usko se!»
»Älä rämise, munkki», sanoi pajari, ruveten jo tarjoamaan rauhaa. »Istu
tuohon alas kaikkine vahtikoirinesi ja juo pajarin tyttären kihlajaisia
ja uusia ikkunalaseja. Näetkö, munkki, tässä talossa on lasi-ikkunat
niinkuin monasterissakin, vaikkei täällä sentään messutakaan samalla
äänellä.»
»Koska minun sanani eivät tepsi sinuun, niin minä aion tehdä jotakin
muuta.» Ilja katseli ympäri huonetta ja karjaisi talon vieraille:
»Tänne verihurtan luo te toiset tulette mässäämään ja suunnittelemaan
yhdessä konnuuksia, joita tuo mies sitten panee toimeen. Mutta nyt tuli
kaikesta loppu! Ulos ja pian koko joukko!»
Lienevätkö nuo kaikki toiset jo ennemmin saaneet tuntea Iljan otteen
niskassaan vai mikä lie vaikuttanut, mutta hiljalleen ja mitään
sanomatta alkoi koko mieslauma liikkua ovea kohti.
»Mitä? Aiotko sinä tyhjentää minun taloni? Sinut itsesi minä heitän
ulos!»—kiljui pajari iskien kädessään olevan tuopin pöytään niin, että
se halkesi, yrittäen sitten verestävin silmin ja pöytään nojaten mennä
Iljan päälle. Mutta kun hän tuli jo aivan munkin eteen, joka ei aikonut
peräytyä askeltakaan, huomasi hän munkin takaa pienen pojan, jolla oli
kädessään viritetty jousi, nuolenkärki suoraan pajarin rintaa kohti.
Pajari hätkähti ja pysähtyi. Ilja katsoi sivulleen ja näki Jorman, joka
suuressa uteliaisuudessaan oli katsellut seinillä riippuvia aseita,
ottanut jousen käteensä ja nähtyään tuon venäläisen läänitysherran
aikovan käydä hänen oman suojelijansa päälle, astui nyt esiin valmiina
laukaisemaan.
»Jorma, pane pois se! Me emme sellaisia tarvitse», sanoi Ilja
rauhallisena pojalle, »ja veljet», sanoi hän kääntyen toisiin
munkkeihin päin, »nyt tyhjennetään talo vieraista!»
Ne viimeiset, jotka olivat viivytelleet liian kauan lähtöään, saivat
nyt merkillisen kiireen.
»Pysykää alallanne», karjui pajari vierailleen, »minä se heitän nuo
munkkikoirat tunkiolle! Hei, rengit, tulkaa ja potkikaa nuo haaskat
ovesta ulos!»
Mutta ääni oli jo niin käheä, ettei se kuulunut enää omille
apulaisillekaan. Ja mies oli itse niin humalassa, ettei pysynyt enää
pystyssä muuten kuin pöytään nojaten. Mutta sittenkin hän kykeni vielä
heittämään munkkeihin sellaisia silmäyksiä, joista saattoi lukea vain
vihaa ja uhkauksia. Ja jos pajari oli aikaisemmin jakanut sellaisia
katseitaan, olivat ne silloin ennustaneet varmaa kuolemaa. Mutta nyt
eivät kuolemanuhkauksetkaan tehneet minkäänlaista vaikutusta.
»Pajari, minä olen tullut tänne kutsumatta ja myöskin menen heittämättä
ulos. Mutta sitä ennen ilmoitan sinulle kuitenkin, että tulen tekemään
töistäsi valituksen suuriruhtinaalle. Ja olen varma, että hovisi ja
maasi tullaan sinulta ottamaan pois, sillä minua on niissä asioissa
kuultu aina ennenkin. Ei riitä, että remuaisit täällä, mutta sinä vielä
rääkkäät ihmisiä aivankuin sinulla olisi jokin oikeus rangaista ja
kiduttaa heitä, olivatpa he sitten syyllisiä tai eivät. Sen takia saat
tästä päivästä lähtien lukea minut pahimpien vastustajiesi joukkoon.
Ja sinä tiedät kyllä senkin, mitä se merkitsee ja mitä seurauksia
siitä on. Nyt nöyrry, pajari, polvistu heti ja rukoile Jumalalta
anteeksiantamusta rikoksillesi!»
Ilja vaikeni ja odotti, mutta vastaukseksi tuli vain vihainen murina.
»Koska et näy tahtovan totella sanoja, niin teot kai tepsivät
paremmin», sanoi munkki, astui pöydän luo, jolla oli suuri joukko
tuoppeja, tarttui sen kulmaan ja käänsi koko pöydän nurin lattialle. Ja
pajari, joka täten menetti ainoan tukensa, kaatui lattialla virtaavaan
viinaan eikä kyennyt enää nousemaan, vaan jäi siihen. Pöydän mukana
menivät nurin myöskin kynttilät sammuen, ja nyt oli kaikki pimeätä.
Ilja tarttui Jormaa käteen ja meni tovereineen ulos pajarin viimeisen
murinan saattaessa heitä ovelle.
Mutta tultuaan pihalle saikin munkki uuden päähänpiston ja nousi toisia
portaita ylös suureen rahvaantupaan, joka oli laitojaan myöten täynnä
miehiä ja naisia. Siellä oli myöskin pajarin vaimo tyttärineen, ja
kaikkien jännittyneistä katseista huomasi heidän tietävän jo kaiken,
mitä toisaalla oli äsken tapahtunut. Ja kaikki näkyivät myöskin
tuntevan, kuka oli astunut tupaan, koskapa talon emäntä astui munkin
eteen, teki ristinmerkin ja anoi siunausta.
»Polvistukaa ja ottakaa vastaan siunaus», sanoi Ilja kaikille.
Ja myöskin ne luihunnäköiset miehet, jotka näyttivät tahtovan
myöhästyä, menivät polvilleen lattialle, kohdattuaan munkin leimahtavan
katseen.
Rauha oli tullut taloon. Iljan mennessä ulos ei kuulunut sisältä enää
samaa huutoa ja melua, mikä oli ollut ottamassa vieraita vastaan heidän
tullessaan. Rauhan oli munkki saanut tänä iltana siihenkin taloon, joka
oli koko seudun suurena vitsauksena. Tullessaan olikin vanhus päättänyt
nujertaa siellä jokaisen suurimmasta pienimpään, ja palasi nyt takaisin
tyytyväisenä tekoonsa. Ja varsinkin juuri suuria ja mahtavia tahtoi
Ilja nöyryyttää, sillä hän tiesi niiden elävän liian vapaata ja
huoletonta elämää. Ja kun kerran karjalaisilla oli vitsauksia, niin
miksei silloin venäläisillä pajareilla olisi ollut samanlaisia, jos ei
muita, niin ainakin yksi ja paha: Ilja itse!
»Matkaan, miehet!» — huusi hän pihalla toisille munkeille, »huomenna
kastetaan taas kansaa ja vieraillaan kaikissa pajarien hoveissa!»
Ja munkit, jotka olivat melkein vavisseet pelosta astuessaan sisään
taloon, huokasivat nyt helpotuksesta, kun reet lähtivät jälleen
liikkeelle. Käynti pajarin luona ei ollut vaaratonta, vaikkei nyt tällä
kertaa ollut mitään tapahtunutkaan. Mutta he myöskin tiesivät, että
sellaisia vaaroja oli vielä useita edessä, ennenkuin he pääsisivät
jälleen turvaan Kuhasalon seinien sisälle.
Jorma, tuo erakkolan pieni suojatti, oli ollut ensimmäisen päivän
ulkona maailmalla ilman äitiä. Ja tuona päivänä hän oli saanut nähdä
jo paljon; sitä vartenhan hänet oli mukaan otettukin. Ja nyt oli pojan
luottamus ja kunnioitus Pyhää Iljaa kohtaan noussut huimaavan korkealle.
Ja vasta nyt reessä istuessa taisi ensimmäisen kerran muistua
mieleen äitikin. Vasta nyt herahti esiin pari kolme kyyneltä jäätyen
poskipäille. Mutta samassa sukeltautui turkinhihasta esiin pieni
nyrkkikin, joka pyyhkäisi pois jäähelmet kasvoilta. Silloin kääntyi
vierellä istuva vanhus pojan puoleen ja sanoi:
»Älä itke, Jorma, elämä ei ole hauskaa, kun ajattelee sen
toivottomimpia hetkiä. Mutta muistelkaamme vain niitä, jotka ovat
olleet meille hyviä. Onhan kaikilla ihmisillä suruja, samoin
minullakin. Kaikilla on raskasta erota kerran äidistään. Kerronko
sinulle lyhyen tarinan eräästä pojasta, joka joutui kerran pois kotoaan
ainiaaksi eikä nähnyt vanhempiaan enää koskaan?»