Oli ankara pakkasilta. Kuhasalon erakkolan veljet palasivat juuri
messusta, jota vanhin munkeista oli johtanut esimiehen itsensä ollessa
kastematkoilla Karjalassa jossakin Kaltimon ja Ilomantsin seuduilla.
Ennen nukkumaan menoaan aikoi jokainen lämmitellä vielä hetkisen lieden
ääressä, sillä seinien sisäpuolellakin tahtoivat sormet väkistenkin
jäätyä, ja varmaan olisivat jäätyneet, ellei alituiseen olisi lisätty
puita lieteen. Nyt ei ollut hauska missään, ei ainakaan niillä, jotka
joutuivat kulkemaan ulkona. Pari päivää aikaisemmin oli vielä lisäksi
ollut kova lumisade, joka oli tuiskuttanut kaikki tietkin umpeen. Ja
vain suurella työllä ja vaivalla oli saatu erakkolan portaiden edestä
luoduksi kinoksia pois sen verran, että ovet olivat päässeet aukeamaan
ja ihmiset liikkumaan pihalla.
Olisihan nytkin, Ilja-munkin saapuessa taas Kuhasaloon pitkiltä
matkoiltaan, pitänyt oikeastaan saada koko pihamaa puhdistetuksi
liiasta lumesta, portaat lapioiduksi ja niiden eteen kannetuksi uudet
havut. Mutta kun ei kukaan kahtena sateen jälkeisenä päivänä ollut
ehtinyt sitä vielä tehdä, niin tunnollisimmatkaan eivät lähteneet
nyt pakkasessa palelluttamaan sormiaan lapionvarressa. Ja kun ketään
ei ollut käskemässä, niin mitäpäs he olisivat työntyneet sinne
vapaaehtoisesti, kun oli työtä sisälläkin, sillä joka huone oli
lämmitettävä kuumaksi kuin sauna, ettei munkki Stefan, erakkolan ankara
varavanhin, saavuttuaan Iljan mukana kotiin, nostaisi ensi töikseen
kovaa rähinää laiskottelemisesta. Ja kun molempien suurten tupien,
koppien ja kirkon lämmittäminen oli helppoa ja kaikin puolin mukavaa
hommaa, niin siinä työssä olivatkin jokainen nykyjään luostarissa
olevista veljistä. Ja mikäpäs siinä olikaan istuessa, saattoihan
joskus huvikseen viskata tuleen halon lämmikkeeksi ja tovereille sanan
puheen ylläpitämiseksi, ettei takan heittäessä suuria valoläiskiään
seinille olisi olo tuntunut millään tavoin liian kolkolta noissa
merkillisissä suojissa, joista niin monta ihmeellistä ja kaameaa
tarinaa kiersi laiskottelevassa veljesparvessa. Ja noista kertomuksista
kaikkein verisimmät liittyivät aina kastamattomiin karjalaisiin, jotka
joskus olivat liiankin kärkkäitä upottamaan puukkonsa jonkun hurskaan
novgorodilaisen tai moskovalaisen luostariveljen kylkilihaksiin.
»Ihmeen kauan ne matkamiehet viipyvätkin», sanoi yksi, »pakkanen on
niin kova, ja sitäpaitsi— — —» Munkki ei ehtinyt vielä lopettaa
lausettaan, kun jo toinen arvasi ajatuksen ja sanoi:
»Nyt ei ole mitään pelkoa siitä, että he olisivat joutuneet
karjalaisten koston uhriksi; onhan heillä nyt mukanaan aseistettuja
pajarin miehiä.»
»Luuletko, että karjalaiset välittävät siitä! Olithan itsekin mukana
silloin, kun Ilomantsissa tapeltiin ja se karjalaiskehno Ontto saatiin
nuijituksi hengettömäksi. Muistatko, miten karjalaiset kostivat meille
päällikkönsä kuoleman! Kolme meistä tapettiin. Ne kirotut pakanat eivät
pelkää peistäkään, vaan käyvät päälle kuin ampiaiset, kun tiukka tulee.»
»Minä en muuten usko Iljan seurueen tällaisessa pakkasessa tulevan
ollenkaan. Munkit ovat varmasti jääneet yöksi Kaltimoon ja tulevat
sieltä vasta päiväsaikaan. Eihän nyt löydä kunnolla tietäkään.»
»Ei, Stefan ei uskalla jäädä yöksi sinne, varsinkaan kun he ovat jo
näin lähellä erakkolaa, sillä hän ainakin pitää henkeään siksi suuressa
arvossa, ettei tahdo kuolla, ennenkuin on saanut tuntea olevansa
Kuhasalon luostarin kaikkivaltias igumeeni, hahhahhaa!»
»Mutta nytpä siellä onkin mukana toinen mies, joka sanoo, koska
lähdetään ja koska jäädään! Ja silloin on Stefaninkin jäätävä yöksi
vaikka navettaan lehmien ja sikojen sekaan, kun se mies käskee.»
»Kyllä on parhainta, että odotamme Iljaa valveilla vaikka aamuun
saakka, sillä tänne saavuttuaan hän ajaa kuitenkin meidät ylös
jokaikisen. Ja saattepa nähdä, että hän tuo taas tullessaan pari reen
täyttä kerjäläisiä, joita me saamme sitten syöttää», arveli munkeista
yksi, jolle minkäänlainen laupeudentyö ei tuntunut olevan liian rakasta.
Ja taas siihen lisäsi joku:
»Minä jo alan toivoa, että Ilja menisi takaisin Novgorodiin ja jättäisi
kaiken johdon Teofiluksen tai Stefanin haltuun. Silja hän teettää
meillä työtä enemmän kuin on tarpeellista, hän käskee meidän seurata
mukana noilla kastematkoillaan, joilla yks' kaks' saattaa päästä eroon
hengestäänkin, ja hän pakottaa meidät liian turhan tarkasti elämään
kaikkien luostarisääntöjen mukaan. Ja Pyhä Neitsyt varjelkoon sitä,
joka ei tee niinkuin hän sanoo!»
Mutta yksi, jolle munkinvelvollisuudet tuntuivat olevan arvokkaammat,
puhui:
»Se on oikein! Jospa Kuhasalossa olisi aina yksi sellainen mies kuin
isä Ilja! Jos Iljan ei tarvitsisi huolehtia kansan kastamisesta ja
hyvinvoinnista, vaan saisi mielin määrin toimia täällä monasterissa,
niin Kuhasalo olisi ennen pitkää suurempi kuin Valamo ja jokaisessa
muussakin saaressa seisoisi silloin tällaisia, — Ja kun te kerran
olette tulleet tänne munkeiksi, niin teidän on toteltava ja tehtävä
työtä yhtä paljon kuin muidenkin, sillä hyvä! Ja nyt suu kiinni siitä
asiasta!»
Koko joukko vaikeni yht'äkkiä, ei kylläkään niin paljon itse käskyn
voimasta kuin pelosta, että heidän puheensa saattaisivat jollakin
tavoin tulla itsensä Iljan tietoon. Ja jos niin olisi käynyt, niin
seuraukset eivät olisi tulleet veljille millään tavoin miellyttäviksi.
Samaan aikaan, kun munkit näin keskustelivat matkuetta odottaen, oli
seitsemän hevoskuormaa käsittävä miesjoukko vasta Jakokoskella tulossa
Kuhasaloa kohti. Lumituiskun jälkeen oli tietä jo ajettu sen verran,
että kulkeminen ei kinosten takia käynyt millään tavoin mahdottomaksi.
Pakkanen vain tuntui yhä kiristyvän, mutta kuu oli kylmänä ja
värittömänä noussut valaisemaan autioita, ihmisasunnottomia metsiä ja
yksinäisten matkalaisten tietä. Nyt oli seurue suurempi kuin kenties
koskaan ennen, sillä eräs pajari, saavuttaakseen mahtavan kastajamunkin
luottamuksen, oli lähettänyt tälle kaksi reen täyttä asemiehiä
suojaksi. Ilja ei niitä kylläkään millään tavoin tarvinnut eikä
kaivannut, mutta oli antanut heidän kuitenkin seurata itseään. Iljan
omia miehiä, Kuhasalon munkkeja, oli jo kokonaista viisi rekikuntaa.
Tuosta koko saattueesta ei kuulunut nyt mitään muuta ääntä kuin
rekien jalasten ilkeä narina ja hevosten askelet. Jokainen oli
kääriytynyt turkkeihinsa niin hyvin kuin osasi eikä kellään ollut halua
minkäänlaiseen keskusteluun. Muutamat näyttivät aivan nukkuneen. Jonon
loppupäässä ajavat pajarin miehet olivat hiukan tyytymättömiä koko
matkaan, sillä lähtiessä he olivat olleet siinä hurskaassa uskossa,
että he pitkästä aikaa saisivat taas tapella karjalaisten kanssa ja
nyt viimeinkin maksaa niille vanhat kalavelkansa verisesti takaisin.
Koko matkalla ei kumminkaan ollut syntynyt mitään kahnauksia, vaikka
asemiehet olivatkin ärsyttäneet karjalaismiehiä. Iljakin oli kenties
arvannut asian ja alkanut puhella, kuinka suuri synti on vuodattaa
lähimmäisen verta, olipa tämä sitten venäläinen tai suomalainen. Ja
niin menivät asemiesten tappelutuumat hukkaan. Vaikka kukapa sen
tietää, kenelle olisi voitto tullut, jos verileikki olisi päässytkin
vauhtiinsa. Olivathan venäläiset monta kertaa ennenkin puhuneet paljon
ja aikoneet melkein yhtä paljon, mutta itse he siinä kylvyssä olivat
kuitenkin aina kuumimman löylyn saaneet. Ja mikäpäs siinä, kun mies on
huono, niin ota pois selkääsi vain, olitpa sitten vaikka itse pajari!
Niin oli nyt käynyt asemiehille, mutta Iljan mielestä sitävastoin
matka oli onnistunut hyvin. Kreikkalaiskatolinen kirkko oli Karjalassa
saanut uusia alueita itselleen, ja ties' miten kauaksi pohjoiseen olisi
uskonto levinnytkin, jos siellä olisi ollut enemmän asuttuja seutuja
ja jos kaikki matkat olisivat olleet niin hyviä kuin tämä. Vaikka
eipä silti, että kastamisyritykset olisivat koskaan täydellisesti
epäonnistuneet. Jos hankauksia karjalaisten kanssa sattuikin,
oli toisen puolen aina taivuttava ensiksi, sillä sitä taitoa ei
Ilja-munkki ollut vielä vanhanakaan saanut opituksi. Suurimmatkin
karjalaisuroot saivat aprikoida, mistä Ilja oli saanut tuon voittoisan
ja peräänantamattoman luonteensa, joka hänellä oli. Puhuttiin kyllä,
että tuo munkki muka oli venäläinen, mutta sitä ei kukaan karjalainen
uskonut.
»Tuollaisia miehiä kuin Ilja ei kasva muualla kuin Suomessa!» —
sanottiin.
Se olikin parhain tunnustus, minkä Pyhä Ilja saattoi tässä maassa
itselleen saada.
Tuli eteen jyrkkä vastamäki. Kun ensimmäinen hevonen pysähtyi siinä,
oli kaikkien muidenkin tehtävä samoin. Korkeat, puut molemmin puolin
tietä tekivät paikan niin pimeäksi, ettei tahtonut nähdä eteen eikä
taakseen. Hevoset huoahtivat hetkisen.
Kun tuli aika jatkaa matkaa, nykäisi etumainen ajaja ohjaksiaan; mutta
se oli turhaa, hevonen nosteli tosin jalkojaan kuin aikoen tehdä
hypyn jonkin esteen ylitse, muttei liikkunut mihinkään. Ajaja rupesi
katselemaan tarkemmin ja näki tiellä hevosen edessä jotakin tummaa.
»Kuka siellä? Pois alta!» — huusi hän.
Tuohon huutoon heräsi reen perässä torkkuva munkki Stefan horroksistaan
ja karjaisi karkealla äänellään:
»Pois alta, karjalaiskoirat!»
»Pidä suusi kiinni, Stefan! Yksi ihminen ei ole sen suurempi koira kuin
toinenkaan», sanoi jyrkkä ääni hänen vierestään.
Kun nuo huudot kuuluivat, ja kun hevonen ei lähtenyt mihinkään, alkoi
jo toisistakin reistä ilmestyä kurkottelevia päitä ja jokainen heräsi
varmasti, luullen jo etupuolella syntyneen julkitappelun. Mutta
etumaisesta reestä nousi varavanhimman vierestä mies, joka oli lausunut
nuo moittivat sanat, ja meni katsomaan, mikä hevosta pidätti.
»Taas kolme — — —» pääsi hänellä huokaus nähtyään tiellä edessään
mustan kasan. Hän arvasi kuoleman korjanneen taas pois kolme
karjalaista pakkasen kynsistä.
»Taas kolme kuollutta», sanoi hän uudelleen, »mitä me nyt näille
teemme? Emmehän voi jättää heitä tänne susien revittäviksi, vaikka
ovatkin kuolleita!»
»Kuolleitako vain?» — kysyi reestä entinen karkea ääni. »Potkitaan ne
syrjään ja jatketaan matkaa!»
Siinä munkin jalkojen juuressa makasi liikkumattomana nainen kahden
lapsensa kanssa. He olivat nähtävästi olleet kerjuumatkalla ja
kangistuneet tielle. Vielä viimeisenä hetkenäänkin he olivat kai
tahtoneet lämmittää toisiaan, koskapa olivat jääneet niin vierekkäin
yhteen kasaan. Munkki katsoi heitä. Vaimo ei näyttänyt olevan kovin
vanha, mutta kuihtuneet olivat kasvot olleet jo ennen kuolemaakin.
Toinen lapsista, tyttö, oli vain kolmen tai neljän vuoden vanha ja
poika kenties yhdeksän- tai kymmenvuotias. Munkki käänsi ruumiita
huutaen samassa:
»Lapsi elää vielä! Nopeasti tänne, miehet! Nostakaa paleltuneet pois!
Sinä, Stefan, saat siirtyä toiseen rekeen, niin nämä kannetaan siihen.»
Viipymättä täytettiin määräykset, ja viipymättä siirtyi karkeaääninen
mieskin paikaltaan antaakseen tilaa vainajille omassa reessään.
»Ajakaa kovasti!» — oli viimeinen käsky, ja matka lyheni taas.
Toisessa reessä ajatteli silloin munkki Stefan: »On tämäkin
armeliaisuutta, kun hankitaan vielä kuolleita mukaansa, vaikka
elävätkin tahtovat paleltua. Koskahan tuo joutava raatojen ja
kerjäläisten kerääminen loppuu? Jos minulla olisi hiukan enemmän
valtaa, niin varmasti pidettäisiin myös enemmän huolta itsestä kuin
noista pakanoista.»
Tuolla raatojen ja kerjäläisten kerääjällä hän tarkoitti miestä,
Karjalan kastajaa, jonka itse Novgorodin ja Pihkovan suuri arkkipiispa
Makarij oli lähettänyt tänne Moskovan suuriruhtinaan Vasili Ivanovitšin
kehoituksesta hävittämään pakanuutta koko Novgorodin Karjalasta ja
kastamaan sen asukkaat ainoaan oikeaan uskoon. Ja tuo »raatojen
kerääjä» oli sen tehnytkin jo suurimmaksi osaksi. Vain syrjäseuduilla
oli enää pakanallisia heimoja, ja niiden keskelle tuo mies parhaillaan
pystytteli kappelikirkkoja ja tsasounia. Olipa jo perustettu suurikin
paikka, Kuhasalon erakkola, jota kastettu kansa ja uskonveljet jo
nimittivät oikeaksi monasteriksi.
Matka ei ollut enää pitkä. Pian tultiin asutummille seuduille, missä
siellä täällä tien varrella oli jokin pieni ja köyhä mökki. Kun seurue
meni sellaisten ohi, saattoi ovenrakoon ilmestyä lapsenkasvot, jotka
uteliaina koettivat tutkia ajajia. Silloin saattoi myöskin sisältä
kuulua vihainen ääni:
»Älä laske pakkasta sisälle! Eivät ne ole kuitenkaan muita kuin
Kuhasalon venäläisiä, anna niiden mennä matkoihinsa!»
Ja niin ovi sulkeutui jälleen. Tiedettiin ja arvattiin hyvin, ettei
sillä tavoin ajaneet muut kuin pelätyt pajarit tai itse Ilja-munkki.
Mutta paljon entistään apeampana istui ensimmäisessä reessä vanha mies,
joka oli antanut korjata paleltuneet pois tieltä. Hän tiesi sen hyvin,
että kansa oli jo nääntymäisillään puutteeseen eikä erakkola jaksanut
elättää enää kaikkia, vaikka velvollisuus olisi ollutkin. Siinä hänen
vierellään oli taas kolme, jotka piti ottaa hoiviinsa, jos mieli antaa
heille elämä jälleen, elleivät he olleetkin jo kuolleita. Ja kaikkien
nälkäisten ulosajaminen erakkolasta olisi ollut suoraa murhaamista.
Nytkin, siinä matkan varrella näkyi muutamia autioita asuntoja, joiden
asukkaat olivat tietysti kuolleet. Ja kun katsoi kauemmas, niin samaa
autiota näkyi kaikkialla, edessä oli jo Pielisjoki koskineen, Pyhäselkä
ja sen saaret. Ja kaikkialla ympärillä oli synkkä ja reunaton erämaa!
Sen keskeltä näkyivät jo petäjien takaa matalat erakkolan katot ja
siellä oli pohjoisimman Karjalan ainoa sivistyskeskus, joka toivoi
pääsevänsä vielä kerran tyydyttämään karjalaisen kansan vähäisiä
uskontarpeita.
»Antaakohan Jumala tälle heimolle koskaan parempia päiviä ja ovatkohan
nämä seudut tämän rikkaampia milloinkaan?» — ajatteli munkki itsekseen.
»Kenties satojen vuosien jälkeen on täälläkin laajat, lainehtivat
viljapellot, ja kansa kulkee onnellisena ja tyytyväisenä yhteiseen
huoneeseen palvelemaan ainoata oikeata Jumalaa.»
Jo laskeutuivat matkamiehet alas järvelle, missä tielle oli
tuiskuttanut lunta niin paljon, etteivät väsyneet hevoset enää
tahtoneet jaksaa vetää lyhyttä loppumatkaa. Mutta salmi, joka erotti
Kuhasalon manteresta, oli kapea, ja pian oltiin saaressa, hevoset
ponnistelivat ylös rinnettä ja seisoivat siinä tuokiossa erakkolan
pihassa.
»Nostakaa paleltuneet sisään!» — käski johtajana ollut vanha munkki
niitä, jotka olivat tulleet pihalle matkamiehiä vastaan. Itsekin hän
astui sisään, heitti turkit pois päältään ja lämmitteli hetkisen lieden
ääressä. Mutta kauan hän ei siinä viipynyt, vaan meni katsomaan, miten
hänen pelastamansa ihmiset jaksoivat.
»Ei näiden uupumiseen ole ollut syynä paleltuminen, vaan leivän puute»,
sanoi se, joka johti sairaiden hoitamista.
»Pelastakaa heidät keinolla millä tahansa», sanoi vanhus hänelle.
Ja ennenkuin aamu alkoi sarastaa, oli pieni poika, joka jo alunperin
oli osoittanut elonmerkkejä, täydellisesti palannut elämään, ja pian
sen jälkeen äiti ja tytärkin, vaikka tosin heikkoina.
»Jumalalle kiitos, veljet, olemme taas pelastaneet kolmen ihmisen
hengen», sanoi vanha munkki, »kiittäkäämme Korkeinta heidän
pelastumisestaan!»
Munkit polvistuivat pyhäinkuvan alle hetkiseksi. Sitten nousi tuo
samainen vanhus ylös ja sanoi:
»Veljet, näen teidän ymmärtävän tehtävänne paremmin kuin muut. Sillä
aikaa, kun toiset nukkuvat, olemme me saaneet elämän jälleen sinne,
mistä se oli ehtinyt jo kadota. Ja kun minä lähden joskus teidän
luotanne pois, niin olkaa armeliaita kaikille ihmisille, joilla on
kärsimyksiä, sillä sellaiset ihmiset ovat aina hyviä. Auttakaa heitä
niinkuin minäkin olen tehnyt. Jumala on silloin siunaava teidän työnne.»
Ja vain pienen levon soi tuo mies itselleen. Heti hän ilmestyi
uudelleen sairaiden luo, jotka makasivat vielä, mutta kuitenkin jo
täydessä tajussaan.
»Veli Nikitin», sanoi hän vuoteen ääressä yhä valvovalle vanhalle
munkille, »mene nyt nukkumaan, minä istun tässä vuorostani.»
Ja kun munkki oli mennyt, kysyi hän vaimolta:
»Kuka olet ja miten jouduit tielle?»
»Ilomantsista olen. Apua läksimme ihmisiltä pyytämään. En tiedä, miten
jäimme tielle, sen vain muistan, että voimat rupesivat loppumaan.»
»Ovatko nämä molemmat sinun lapsiasi?»
»Minun ovat. Ruoka loppui kotona ja pakko oli lähteä liikkeelle.»
»Elääkö miehesi vielä?»
»Ei elä. Sotaretkelle läksi kolme vuotta sitten ja sinne jäikin.»
»Kuka oli miehesi?»
»Hän oli Ontro, heimopäällikkö.»
»Ontro? Oletko sinä Ontron vaimo? Ja nuo siis, ovat hänen lapsiaan?
Jumalako johdatti sen pakanan perheen minun pelastettavakseni?»
Munkki katsoi vuoteessa makaavaa poikaa. Hän oli kuullut paljon
puhuttavan Ontrosta, pohjoisimman Karjalan suuresta uroosta ja
tappelijasta, joka usein oli joukkoineen vapisuttanut Karjalan
venäläisiä luostareita, jopa joskus käynyt Ruotsin rajan takanakin.
Eikä hän ollut yksinomaan kuullut, vaan olipa nähnytkin hänet, tosin
vainajana silloin, kun Ontro oli kaatunut venäläiseen keihääseen
hyökättyään munkkien kimppuun kastepaikalla.
»Oletteko kastetut uskoon Jeesuksessa Kristuksessa?»
»Itse kastoit meidät Mekrijärvellä toissa kesänä.»
»Ovatko nuo lapsesikin kastetut?»
»Kastetut ovat nekin.»
»Vieläkö uskot Jeesukseen ja Jumalaan?»
»Uskoin kyllä, mutta kun onnettomuus tuli eikä apua löytynyt, ajattelin
jumalaisen minut hyljänneen ja sentähden haltioille uhrasin. Mutta tuho
tuli, jumalainen kosti meille ja hankeen kuolemaan heitti.»
Munkki näki nyt edessään yhden niistä monista, jotka syystä tai
toisesta olivat kasteestaan huolimatta palvelleet vielä omia
pakanallisia haltioitaan. Mutta hän ei siitä kuitenkaan vihastunut,
vaan sanoi vakuuttavasti:
»Ei Jumala hylkää ketään, joka vain häneen uskoo. Nyt lähetti Hän
meidät pelastamaan sinun sielusi, kun rupesit jälleen pakanallisia
jumaliasi palvelemaan.»
»Niin, sinut lähetti, isä. En tiedä, millä tekosi palkitsisin, kuu
minulla ei ole hopeoita antaa monasterille.»
»Ei Kuhasalo köyhien ja kärsivien hopeoita tahdo. Kiitä kaikesta
Jeesusta ja rukoile vastaisuudessa aina häntä, niin siinä on
palkintosi, vaimo parka.»
»Mutta onhan minulla poika. Ota sinä hänet tänne monasteriin ja tee
hänestä kelvollinen mies ja oikean Jumalan palvelija. Poikani uhraan
pelastuksestamme Jumalan äidille. Kun Jumala antoi pojalleni ja meille
kaikille jälleen elämän, niin täytyyhän poikanikin silloin pyhittää se
Hänen palvelemiseensa. Ja suokoon taivas, että lapsestani tulisi yhtä
hyvä kuin sinäkin olet ja jotta hän uskonsa kautta tulisi vielä kerran
monien muiden minun kaltaisteni onnettomien pelastajaksi. Ota hänet ja
tee hänestä hyvä ihminen ja oman heimonsa pelastaja!»
Munkki istui pitkän aikaa äänettömänä ja mietti, mihin hän voisi poikaa
käyttää. Veli Nikitin saisi opettaa häntä ja antaa hänelle edes osan
omasta viisaudestaan ja uskostaan, ennenkuin itse kuolisi. Sitten poika
voisi kasvettuaan tulla todella pelastajaksi. Hän saisi kulkea, auttaa
ihmisiä ja puhua Jumalasta.
»Kiitos, nyt olet tehnyt hyvän työn, josta Pyhä Neitsyt on oleva
iloinen! Minä otan poikasi tänne ja teen hänestä miehen, joka auttaa
omaa heimoaan ja tekee työtä sen parhaaksi. Siten hänestä on tuleva
kuuluisa mies, jota kansa tulee kiittämään pelastuksestaan. Mutta miten
voit luopua hänestä?»
»Ylen on vaikea pojasta luopua, sen tiedät, mutta onhan hänen parempi
olla täälläkin kuin kulkea saloja pitkin kerjäämässä.»
Vanhus huomasi erakkolalla olevan jo ystäviäkin kansan keskuudessa.
Ja minkätähden niitä ei olisi ollutkin siellä, missä oli saatu aikaan
hyvää. Liikuttavaahan oli usein nähdä, kuinka varsinkin naiset
kantoivat ainoita korujaan munkeille, pyytäen, että nämä koristaisivat
niillä Jumalan äidin kuvaa kirkossa. Paljon oli Kuhasaloonkin tullut
kansan vähiä kalleuksia, jotka sitten oli sulatettu ja tehty kirkkoon
otollisiksi esineiksi. Ja nyt oli tuossa vaimo, joka hopean puutteessa
antoi oman poikansa, luullen sillä tavoin todella palkitsevansa
hyväntekijöitään, että luopui hetken mielijohteen vallassa omasta
toivostaan; hän luopui siitä, joka suureksi tultuaan olisi pitänyt
huolta omasta maamostaankin, jotta tällä olisi ollut parempi
toimeentulo eikä olisi tarvinnut juosta rukoilemassa maailmalta apua.
Ja munkki näki edessään olevassa pojassa koko pohjoisimman Karjalan
kansan, hän näki lapsen silmistä kaikki sen kärsimykset, puutteen ja
toivon. Tietämättään edusti tuo miehenalku koko herkkää ja taikauskon
vallassa olevaa heimoa, joka odotti hyväntekijäänsä ja parempien
päivien tuojaa. Oliko se odotettu hyväntekijä tuo vuoteen vieressä
istuva ajan hopeoima munkki? Tämä itse tunsi kyllä suurta halua ottaa
kaikki niskoilleen, mutta jaksaisiko hän tehdä niin paljon kuin piti?
Hänet oli kyllä kutsuttu takaisin etelään, pois näiltä mailta, mutta
mikä esti häntä palaamasta takaisin näiden seutujen valistajaksi,
seutujen, jotka ulottuivat Pyhäselästä Pielisjärven pohjoisimpaan
sopukkaan ja Ilomantsista Liperiin.
Tuota ajatellessaan innostui munkki huomaamattaan, nousi pystyyn ja
käveli lattialla edestakaisin. Viimein pitkän miettimisen jälkeen
hän pysähtyi, suunnaten katseensa lasista ulos johonkin kaukaiseen
pisteeseen.
»Uskallanko ottaa tämän kansan onnen niskoilleni?» kysyi hän itseltään.
Katse laskeutui alemmaksi ja kohtasi kolme kuolemankielistä
pelastunutta. Ja niiden kaikkien silmistä hän luki samaa: kärsimyksiä.
Silloin puristui jo käsi nyrkkiin ja putosi jysähtäen pöytään.
»Minä teen sen!» — tulivat silloin sanat.
Munkki, ulkomaalainen munkki oli vannonut valansa, tulevansa koko
Pohjois-Karjalan pelastajaksi. Sen valan oli tehnyt mies, joka siihen
saakka ei ollut rikkonut vielä mitään, mitä oli luvannut eikä ollut
luvannut mitään, mitä ei tiennyt varmasti voivansa täyttää.
»Vaimo», sanoi hän kääntyen naisen puoleen. »Kun menet nyt takaisin
tuonne pokostalle, niin kerro siellä ihmisille, että Jumalan sanaa
tullaan entistään enemmän levittämään ja kansaa tullaan opettamaan.
Pian kyntää jokainen omalla pellollaan oikeauskoisena; ja köyhyyskin
saadaan pois, ettei ihmisten tarvitse kuolla enää nälkään.»
Kyynel kihosi vaimon silmään, ja munkki vaipui polvilleen pyhäinkuvan
alle. Ja pieni, vuoteessa makaava poika kuvitteli silloin näkevänsä
maan, jossa oli ainainen kesä; purot soittivat kauniimmin kuin
yksikään niistä kannelniekoista, joita hän oli kuullut; kultaiset
lehdet kimallelivat koivuissa, ja peltomiehen kyntäessä kierivät kivet
kultamohkareina auran edessä.
Näin oli karjalaispoika Jorma joutunut nyt Kuhasalon erakkolaan. Se
tuli tästä lähtien olemaan hänen kotinaan ja hänen ainoina tovereinaan
muukalaiset munkit. Ja kauan poika katsoi sitä pienenevää pistettä
Pyhäselän jäällä, rekeä, jossa hänen äitinsä ja sisarensa menivät
takaisin maailmalle, jättäen hänet. Hän ei itkenyt, sillä hän tiesi,
että tulevaisuus oli kyllä korjaava kaiken sen, minkä nykyisyys särki.
Ja kun hän aina oli hävennyt kyyneleitä, pyörähti hän nyt melkein
kiukkuisena ympäri, kun tuulenviima tai jokin muu nostatti veden
silmiin.
»Tulehan sisälle äläkä ole pahoillasi», sanoi se vanha, hyväntahtoinen
munkki, jonka nimeä Jorma ei vielä tiennyt. »Oletkos nyt tyytyväinen,
kun jäit Kuhasaloon?»
»Kyllä, jos täällä on hyvä olla.»
»Sinä taidat olla vikkelä poika?»
»Sitähän ne kaikki ovat sanoneet.»
»Mitä kaikkea sinä osaat tehdä?» »Osaan minä jo hiukan tapella ja
laulaakin.»
»Hahhahhaa, täällä sinun ei sentään tarvitse tapella, mutta annahan
kuulua, mitä sinä laulat!»
Ja niin aloitti poika lapsen äänellään:
»Vieras tuli Viron takoa.
Pyhä Ilja Inkeristä,
alkoi kirkkoa kohota,
säässynätä saaren päähän,
risti miehet mielihyvin,
vaimot vastenmielisetkin.
Ilja, pyhän miehen poika,
veessä kastoi karjalaiset,
silmät risti riitamiesten,
sovitti sotaisen kansan.
Hajalle ilon saattoi,
sulosanat Sotkumalle.
Liperille liian hyvät.»
Kun poika lopetti laulunsa ja katsoi munkkiin, hymähti tämä ensin,
mutta vaipui sitten mietteisiinsä. Ja nyt tuon vanhuksen kasvot, jotka
olivat olleet niin lempeän näköiset, muuttuivat hyvin vakaviksi,
sitten yhä surullisemmiksi, ja poika alkoi jo ihmetellä, miten hänen
laulunsa sai munkin niin liikutetuksi. Mutta kauan ei kestänyt se
surumielisyyskään, vaan kasvojen ilme yhä synkkeni, kunnes koko mies
näytti muuttuneen kuin raudasta valetuksi.
»Mikä sinulle tuli?» — kysyi poika viattomana.
Mutta munkki ei vastannut, vaan kysyi puolestaan:
»Mistä olet tuon laulun oppinut?»
»Ilomantsissa opin, siellä sitä lauletaan.»
»Oletko koskaan nähnyt tuota Pyhää Iljaa?»
»Olen nähnyt silloin, kun minut kastettiin, mutta en enää muista. Hyvä
mies hän kuuluu olevan. Paljon kuuluu auttavan ihmisiä. Mutta missä se
Pyhä Ilja on? Tahtoisin nähdä hänet.»
Jo hymyili vanhus ja sanoi:
»Kyllä sinä näet vielä hänet. Ja saat olla varma siitä, että hän tulee
pitämään sinusta hyvin paljon!»
Vanhus kumartui silittämään pojan päätä. Ajatukset näyttivät
kulkevan jossakin kaukana, kenties niissä monissa mökeissä, joissa
häntä kaivattiin, toisissa kaivattiin ja toisissa vihattiin. Ja
kun hän katsoi jälleen alas, kohtasi pojan katse hänet. Pitkään ja
räväyttämättä katsoi poika ja sanoi:
»Kuka sinä sitten olet?»
»Kukako minä olen? Olenpahan vain vanha mies, joka ei ole saanut
sopia vielä oman elämänsä kanssa ja joka ei ole vielä löytänyt
tyydytystä työstään. Minä olen yksi sellainen, joka olen tahtonut
korjata entisiä elämäni vikoja ja virheitä tekemällä paljon hyvää
toisille. Mutta tunnen, etten ole vielä saanut niin paljon aikaan,
että hyvät työni korvaisivat täydellisesti kaiken sen pahan, mitä
olen tahtomattani tuottanut. Minun takiani on murhattu ihmisiäkin,
mutta heidän kuolemansa minä tahdon sovittaa. Toivon vielä senkin ajan
tulevan, että olen päässyt pitemmälle, sillä en tahdo jättää jälkeeni
suorittamattomia lupauksia ja täyttymättömiä toiveita.»
Liekö poika silloin ymmärtänyt munkin puhetta vai ei, mutta hän katsoi
jonnekin vanhuksen katseen suuntaan kuin olisi nähnyt ja tajunnut
jotakin, että elämä vaatii kultakin ihmiseltä paljon, hyvin paljon. Ja
poika heräsi vasta silloin, kun munkki huusi käskevällä äänellä:
»Stefan, veli Stefan! Anna valjastaa hevoset, nyt lähdemme Liperiin!»
Ja lempeä, vanha mies, joka juuri oli puhunut pojan kanssa elämän
suurista asioista, oli äkkiä muuttunut mahtavaksi Karjalan kastajaksi.
Itsekseen ajatteli hän:
»Vanhuus ja kuolema tulevat pian, mutta matka on vielä pitkä.
Kiirehtikäämme, ennenkuin kaikki on myöhäistä!» Ja pojalle hän lisäsi:
»Sinä, Jorma, saat tulla mukaan, jotta opit tuntemaan oman kansasi.»