Pari vuotta Turun rauhan jälkeen asteli eräänä syyspäivänä Porvoon
pitäjän Gammelbackan isäntä, Porvoon komppanian majuri, Maunu Vilhelm
Sprengtport talonsa pihalla ja haukotteli itsestään päivällisunen
tähteitä. Hohoi, kuinka pitkiksi ne kävivät nämä alakuloiset
syyspäivät miehelle, joka suurimman osan elämätänsä oli istunut
satulassa ja rientänyt taistelusta taisteluun. Pelikumppania ei ollut
läheisyydessä ja yksitoikkoiseksi kävi katsastaa töiden kulkua,
varsinkin kun huolellinen isäntärenki teki sen tarpeettomaksi.
Metsästelemäänkään ei hän kyennyt, sillä leini oli tehnyt jalat
kankeiksi ja muita ruumiinosia haittasivat monet vanhat haavat.
Kiltisti sai hän pysyä alallaan piha-aitauksen sisäpuolella ja vartoa
viimeistä marssiin-komentoa. Kohta täytti hän kuusikymmentä vuotta
ja tukka oli jo ohimoilta aivan valkea. Eikä ihmekään, sillä olipa
hän osaltaan kokenut niitä vaivoja, joita karoliinien osaksi oli
niin runsaasti suotu. Kahteen erään oli hän isonvihan vuosina ollut
vankeudessa Siperian äärillä, saaden toisella kertaa istua rautoihin
lyötynä pimeässä tornissa ja elää lähes pari vuotta pelkällä vedellä
ja leivällä. Rauhanteon jälkeen oli hän perheineen saanut nähdä
nälkää sekä myöhemmin elää kituutella luutnantin palkalla, vaikka
olikin majuri arvoltaan. Vasta viime sodan aikana hän oli saanut
arvoaan vastaavan virankin, kun sitä vastoin monet hänen entisistä
tovereistaan, joilla oli suhteita yläilmoissa, olivat jo aikoja
kohonneet eversteiksi ja kenraaleiksi. Mutta mitäpä siitä. Tasan
ei käy onnen lahjat ja pääasiahan oli, että hänellä nyt vanhoilla
päivillään oli katto päänsä päällä ja huoleton, joskin vaatimaton
leipä syötävänä. Ja kaupanpäällisiksi loppumaton varasto kirjavia
muistoja eletyn elämän varrelta, joilla sopi lyhentää pitkiä
talvi-iltoja vanhan toverin tavatessaan.
Hän haukotteli jälleen pitkään ja hartaasti, sytytti sitten suuren
piippunsa ja lähti känsäkeppiinsä nojaten astelemaan riihelle, jonne
rengit ajoivat pellolta kauroja. Sieltä lehahti vastaan kotoinen ja
unettava riihituoksu. Keltaiset kauralyhteet kahahtelivat sisään
syydettäessä ja varpuset räyskyttelivät katonräystäällä, odottaen
pääsevänsä maahan varisseiden jyvien kimppuun.
"Taitaa tulla hyvä kaurasato", sanoi majuri lyhdettä kourien.
"Hyvä tulee", vastasi renki. "Ainakin kaksikymmentä tynnyriä lähtee
alavainiosta."
"Onpa siinä hevosille rouskuttamista."
"On, ja vielä myytäväksikin."
Tähän katkesi tuo arkipäiväinen sananvaihto, rengin lähtiessä uutta
kuormaa hakemaan. Varpuset pyrähtivät räystäältä maahan ja majuri
lähti nousemaan takaisin pihaan.
Ilma oli tuollainen tyynen lakea syysilma, jolloin ei paista päivä,
mutta ei ole varsinaisesti pilvessäkään. Metsät alkoivat jo kellastua
ja tuolla ja täällä liipotteli irtautunut koivunlehti hiljalleen
maahan. Sänkivainioilla vaakkuivat varikset ja ylhäältä vastasi
siihen omalla sävelellään etelää kohti purjehtiva kurkilauma.
Pihaan päästyään silmäili majuri joka ilmansuunnalle, tarkasteli
alallaan pysyvää tuuliviiriä tallinpäädyssä ja seurasi sitten
katseellaan kurkiparvea, kunnes se häipyi näkyvistä. Alakuloinen
ikävä yritti taas purkautua pitkään haukotukseen, mutta se keskeytyi
kuitenkin alkuunsa, kun hän merenrantaan vievää tietä pitkin
näki lähenevän vieraan. Se astui keveästi ja terävään ja näytti
herrasmieheltä.
Hyvillään asettui majuri kuistille istumaan ja odottamaan tulijaa.
"Astuu aivan kuin Hommanäsiläinen", ajatteli majuri, "mutta ei
suinkaan hän ole vielä ehtinyt Tukholmasta palata." Mutta kun
vieras oli päässyt pihaan, huomasi hän, että tulija oli kuin olikin
Hommanäsin isäntä, kapteeni Tapani Löfving.
"Katsopas vain!" huudahti majuri ihastuneena ja nousi tulijaa
tervehtimään. "Olen tässä ikävääni haukotellut ja katsellut joka
ilmansuunnalle, eikö mistään näkyisi tulevaksi puhekumppania ja nyt
tulit sinä, veikko, kuin taivaasta pudoten. Mutta kuinka sinä olet
ehtinyt jo Tukholmasta palata?"
"Hm, minä olen jo siksi monesti ja monenlaisella kyydillä kulkenut
Turun ja Tukholman välin, ettei se matka minulta pitkiä aikoja vie",
vastasi Löfving. "Jo toissa päivänä palasin kotiin ja koska arvelin
veljen täällä kovin kaipaavan shakkitoveria, niin päätin pistäytyä
tuomaan Tukholman terveisiä."
"Siinä teit sinä sangen veljellisesti, sillä kovin pitkiksi venyvät
nämä syysillat. Terve tulemastas vielä kerran ja käykäämme nyt
sisälle ottamaan tilkkanen vasta käynyttä oluttamme."
He astuivat majurin omaan huoneeseen, jonka kalustoon kuului
melkein koko seinän pituinen, kulunut nahkasohva, pari keinutuolia,
shakkipöytä ja piippuhylly. Seinällä riippui majurin miekka, pari
pistoolia ja musketti sekä kaksi kuparipiirrosta, joista toinen
esitti Kaarle kahdettatoista rusoposkisena nuorukaisena, päässä
tuuhea peruukki.
Saatuaan piiput palamaan istuutuivat he vastapäätä toisiaan ja majuri
kysyi:
"Tokko hyödyit mitään Tukholman matkastasi?"
"En kerrassaan mitään", vastasi Löfving. "Palasin sieltä päinvastoin
matkakulujani köyhempänä."
Löfving oli myöskin niitä unhotettuja suomalaisia karoliineja,
jotka isonvihan jälkeen saivat nälkää nähdä. Hänet oli kyllä
korotettu kapteeniksi, mutta mitään paikkaa vastaavine tuloineen
hänelle ei ollut löytynyt. Yli puolikymmentä vuotta oli hän elellyt
ulkomaillakin, missä hänen ansionsa paremmin tunnustettiin.
Holsteinin herttua oli näet maksanut hänelle kuutena vuotena
eläkettä. Kun Ruotsin hallitus ei hänen uudistettuihin pyyntöihinsä
ollut mitään vastannut, oli hän lopulta pyytänyt eroa Ruotsin
alamaisuudesta, mennäkseen syntymäkaupunkiinsa Narvaan ja ruvetakseen
Venäjän palvelukseen. Tämä oli vihdoinkin auttanut sen verran, että
hänelle oli annettu elinajakseen Hommanäsin tila Porvoon pitäjässä.
Miekkamiehenä kiireestä kantapäähän oli hän tietysti ottanut
osaa viime sotaan, vaikkakin ilman minkäänlaista palkkaa. Olipa
hänet kerran suorapuheisuutensa takia sekä epäiltynä sotilasten
kiihottamisesta vangittukin ja oli hän saanut viisi kuukautta virua
kahleissa Hämeenlinnassa. Sieltä jotenkuten vapaaksi päästyään sekä
Tukholmassa itsensä puhdistettuaan oli hän ehtinyt vielä mukaan tuon
onnettoman sodan loppunäytöksiin, puhdistaen muun muassa Hailuodon
vihollisista. Rauhan tultua oli hän taas elellyt maatilallaan. Mutta
kun tuo pieni ja huonossa kunnossa oleva tila ei antanut riittävätä
leipää hänen perheelleen, oli hän päättänyt vielä kerran kääntyä
vallanpitäjien puoleen, anoen arvoaan vastaavaa upseerinvirkaa
tuloineen tai eläkettä. Paremmin onnistuakseen oli hän ystävänsä
Sprengtportin neuvosta lähtenyt itse persoonallisesti Tukholmaan.
"Hallitusherroilla on siellä tärkeämpääkin tehtävää kuin muistaa
meitä maan matosia täällä Suomen puolella", jatkoi Löfving. "Siellä
käy muuten kaikki entiseen tapaan. Hatut taistelevat myssyjä ja
myssyt hattuja vastaan ja vastapuoluelaisen kunnia ei siellä paljon
paina. Samanlaisia juonimaakareita ne ovat kummatkin, niin että tästä
puolin minä en aio pitää suden paremmin kuin lampaankaan puolta."
"Hm, hm, saattaapa niin olla", hymähteli Sprengtport, siivilöiden
savuja tupakasta kellastuneiden viiksiensä läpi. "Mutta etkö
kääntynyt itse hänen majesteettinsa puoleen?"
"Mitäpä se olisi hyödyttänyt, sillä hänen majesteettinsa on kuningas
ilman valtaa. Säätyjen riidellessä ja valtaneuvosten hallitessa
ei hän tee muuta kuin syö ja lihoo. Tukholmalaiset kertoivat
hänen kuluttavan päiviään siten, että hän aamupuolen päivää istuu
ikkunan ääressä ja katsoo torille. Siihen kyllästyttyään siirtyy
hän peremmäksi huonetta ja kun yksi tuoli liiaksi lämpenee, muuttaa
hän toiselle tuolille. Siihen menee häneltä muu osa päivää. Sitten
hänellä on ne omat naisvehkeensä. Viimeksi kuuluu hän pitäneen
yhteyttä muutaman huonomaineisen kamarineitsyen kanssa ja sanoivat
kreivitär Tauben sen johdosta surreen itsensä kuoliaaksi."
Löfving ruiskautti pitkän syljen uunin alle ja irvisti halveksivasti.
"Onpas sitä, onpas sitä", sanaili Sprengtport harvakseen. "Suuresti
ovat ajat muuttuneet siitä kun me olimme nuoria."
He maistoivat olutta, jota vanha palvelijatar oli tuonut, sytyttivät
jälleen pitkävartiset piippunsa ja savurenkaita puhallellen
keinahtelivat hetken ääneti.
"Suuresti ovat muuttuneet ajat ja olot, niin ettei kaikiste tahtoisi
silmiään uskoa", tarttui Löfving ystävänsä sanoihin. "Kuinka
mahtava olikaan Ruotsi meidän lapsuutemme aikana ja mitä siitä on
nyt enää jälellä! Ainoastaan varjo entisestä. Kuinka siellä nyt
esimerkiksi peljätään Venäjää, jota ennen kohdeltiin ylimielisellä
halveksunnalla. Sain muun muassa kuulla, että hallitus, ja varsinkin
kruununprinssin puolue, sillä sellainenkin siellä nykyään on entisten
lisäksi, on liittoaikeissa lähennellyt Preussin kuningasta, mutta kun
keisarinna Elisabet siitä tiedon saatuaan oli lausunut paheksumisensa
ja vihannut uudella sodalla, oli hallitus heti pelästyneenä
peräytynyt aikomuksestaan."
"Niin, niin, kovin on ränsistynyt Ruotsin leijona", myönsi
Sprengtport, "eikä se kykene enää kauan Suomea käpälissään
pitelemään. Kaksi kaistaletta on kotka jo riistänyt isänmaastamme ja
kolmannella kertaa menee se kokonaan."
"Usein olen muistanut niitä sanoja, jotka lausuit siellä Myllykylän
haudalla", virkkoi Löfving tovin kuluttua. "Ja yhä enemmän on minulle
alkanut sen jälkeen selvitä, että Suomi kulkee uutta tulevaisuutta
kohti. Mikä se sitten tulleekin olemaan, mutta yhteyttä Ruotsin
kanssa ei voi enää kovin pitkälle jatkua."
"Miksi eivät suomalaiset ota itselleen omaa kuningasta?" kuului
samassa kirkkaalla äänellä lausuttu kysymys sohvan nurkasta.
Hämmästyneinä kääntyivät molemmat sotavanhukset puhujaa kohti.
Heitä kohtasivat Sprengtportin nuorimman pojan, pienen Yrjö Maunun
kirkkaat ja totiset silmät. Hän oli edellisen keskustelun aikana
hiipinyt huoneeseen ja sijottunut isän nahkasohvalle, kummankaan
kiinnittämättä häneen mitään huomiota.
"Aijai, sinä pieni politikoitsija, mitä vaarallisia oppeja sinä
julistat!" torui isä hellästi. "Tule tänne nyt tervehtimään setä
Löfvingiä ja sitten saat mennä heti nukkumaan rangaistukseksi siitä,
että sekaannut vanhempain keskusteluun."
Kun Yrjö Maunu oli lähtenyt huoneesta, virkkoi Löfving:
"Siinä me sen nyt kuulimme. Onhan kirjotettu, että lasten ja
imeväisten suusta olet sinä totuuden valmistanut."
"Sinä, veikko, olet aina sangen kärkäs kaikellaisille ennustuksille
ja unennäöille", naurahti Sprengtport. "Mutta joka tapauksessa saa
Yrjö Maunu, jos hänellä elämän päiviä riittää, nähdä ja kokea paljon
sellaista, josta meillä on ainoastaan omat aavistuksemme. Niin, niin,
tulevan sukupolven tehtäväksi jää uuden Suomen luominen. Me olemme jo
tehtävämme tehneet ja saamme rauhassa odottaa viimeistä hälytystä. Ja
nyt shakkilaudan ääreen."
He siirsivät tuolinsa lähemmäs pöytää ja alkoivat syysillan
hämärtyessä asetella nappuloita paikoilleen.