"Hyvät herrat, jos minä olisin alusta alkain saanut olla ylimpänä
määrääjänä, niin me olisimme tällä hetkellä vielä koreasti Suomen
mantereella, niin, sen eteläosassa, ja Ruotsi olisi vielä pitkiksi
ajoiksi pysyttänyt Suomen yhteydessään."
Nämä sanat lausui maaliskuun 16 päivän iltana v. 1809 kenraalimajuri
v. Döbeln kävellen tuimasti edestakaisin Eckeröön pappilan salissa.
Hän viskasi hansikkaansa vihaisesti pöydälle, kohensi sidettä
otsallaan ja alahuuli yrmysti esiin työntyneenä jatkoi kävelyään.
Hänen kuulijansa, esikuntapäällikkö eversti Schultzenheim sekä
armeijaosaston intendentti, eversti Fock, hätkähtivät tästä
odottamattomasta purkauksesta ja kumpikin etsi turhaan soveliaita
sanoja vastaukseksi tähän päällikkönsä omituiseen ja arkaluontoiseen
väitteeseen.
Viime päivinä olivat tapaukset seuranneet nopeasti toisiaan. Döbeln
oli pienine armeijoineen varustautunut lujaan puolustusasemaan
Ahvenan mantereelle, jota venäläisten uusi ylipäällikkö, kenraali
Knorring, mukanaan itse sotaministeri Araktshejeff, läheni suurine
valtausarmeijoineen, Heidän tarkotuksenaan oli marssia suoraa päätä
Tukholmaan ja pakottaa siellä Ruotsi rauhantekoon.
Neljä päivää sitten oli v. Döbeln, kuultuaan venäläisten lähenevän
kolmelta suunnalta, pitänyt pääkortteerissaan Jomalassa tulisen
puheen joukoilleen, kehottaen heitä puolustautumaan viimeiseen
saakka. Mutta pari päivää sen jälkeen, kun kaikki oli jo valmiina
taistelua varten, oli hän saanut Tukholmasta herttua Kaarlen
ja Adlercreutzin allekirjottaman kirjeen, jossa ilmotettiin,
että kuningas oli erotettu valtaistuimelta sekä käskettiin
hänen viipymättä peräyttää joukkonsa Ruotsin mantereelle. Tästä
tiedonannosta oli hän silmittömästi suuttunut, sillä niin
kykenemättömäksi hallitusta hoitamaan kuin hän tiesikin kuninkaan,
oli hän kuitenkin saattanut toivoa sodan pitkittymistä sekä jotakin
onnellista käännettä tapausten kulussa niin kauan kuin itsepäinen
Kustaa Aadolf oli hallituksen ohjaksissa. Mutta nyt seuraisi varmasti
pikainen ja tölppö rauha sekä samalla Suomen luovuttaminen Venäjälle.
Tulistuksissaan tästä odottamattomasta asiain käänteestä oli hän
lähettänyt Tukholmaan eronpyynnin päällikkyydestä. Mutta sitä
odottaessaan täytyi hänen kumminkin totella saamiaan määräyksiä. Niin
katkeraa kuin hänestä olikin miekan lyönnittä jättää tämä viimeinen
kolkka Suomen suuriruhtinaskunnasta ryhtyi hän kuitenkin järjestämään
peräytymisretkeä. Joukot saivat käskyn kokoontua Eckerööhön,
josta sitten lähdettäisiin tuolle nelipenikulmaiselle taipaleelle
Ahvenanmeren yli.
Mutta venäläiset olivat tällä välin ehtineet uhkaavan lähelle.
Suurena puoliympyränä olivat he jo astuneet Ahvenan mantereelle
ja Döbelnin pieni armeija oli vaarassa milloin hyvänsä joutua
saarroksiin. Näytti miltei mahdottomalta ehtiä kuormasto, tykistö ja
sairaat kuljettaa Ruotsin puolelle.
Tässä tukalassa asemassa päätti Döbeln käyttää kieltään, kun hänen
ei kerta oltu sallittu miekalla asioitaan hoitaa. Niinpä oli hän
tänään aamusella noussut satulaan ja yhdessä everstiluutnantti
Lagerbringin kanssa ratsastanut Klemetsbyyhyn, missä oli venäläisten
pääkortteeri, saadakseen aikaan muutaman päivän aselevon. Hän
olikin onnistunut taivuttamaan kenraali Knorringin kolmen päivän
aselepoon, jonka kuluessa venäläiset pysyisivät alallaan, mutta
Döbelnin joukkoineen tuli jättää Ahvenanmaa. Mutta juuri kun sopimus
piti allekirjotettaman, saapui paikalle sotaministeri Araktshejeff,
joka keskustelujen aikana oli ollut ulkona joukkoja tarkastamassa.
Röyhkeästi hän purki tehdyn sopimuksen ja vaati Döbelniä joukkoineen
antautumaan vangiksi. Vimmastuneena tällaisesta häikäilemättömyydestä
joutui Döbeln kiivaaseen sananvaihtoon venäläisten kenraalien kanssa
ja lopuksi, äärimmilleen kiihtyneenä, löi kätensä miekanhuotralle ja
painaen hatun päähänsä lähti muitta mutkitta pois. Pihalla satulaan
noustessaan oli hänellä kuitenkin malttia pyytää Lagerbringia, jolla
oli sujuva ja kohtelias käytös, jäämään venäläisten pääkortteriin
sekä koettamaan kaikenlaisilla keskusteluilla viivyttää venäläisten
etenemistä.
Hevonen vaahdossa oli hän itse äsken saapunut Eckerööhön sekä jakanut
käskyjä liikkeelle lähdöstä. Kun hän sen jälkeen astui pappilan
saliin, näkyi hänen kasvoillaan ja kaikissa eleissään vielä ankara
kiihtymys, minkä syyksi kumpikin saapuvilla oleva upseeri mielessään
luki nuo hänen alussa mainitut kiivaat sanansa.
Lyhyin ja tuimin askelin edestakaisin kävellen sekä kiivaasti
heiluttaen vasenta kättään, jatkoi hän hetken kuluttua:
"Mutta kaikkihan on alusta aikain käynyt päin mäntyyn! Silloin
tällöin joku loistava yritys, joka kuitenkin kohta epäröimisellä ja
saamattomuudella pilattiin. Ja niin paljon miehuutta ja kuntoa kuin
Suomen sotajoukossa olikin! Mutta nyt se on kaikki tuhlattu hukkaan.
Kaikki mainiot tilaisuudet ja kaikki toimintahalusta palavat voimat
jätetty käyttämättä! Saamattomuutta, epäröimistä, hitautta ja --
niin, suoranaista anteeksiantamatonta tuhmuutta ylimmässä johdossa!
Kas, siinä siemenet niihin hedelmiin, joita me nyt päivä päivältä
saamme poimia. Mutta niinhän se on aina ollut, että milloin kohtalo
on nähnyt hyväksi ahdistaa jonkun valtakunnan vararikkoon, silloin se
on asettanut aasit valtapaikoille."
Hän pysähtyi, irrotti siteen otsaltaan ja painoi sormin ohimoaan,
jossa puoliavoimena punotti Porrassalmella saatu arpi. Hänen
terävissä silmissään hehkui kuumeenomainen tuli, kun hän matalammalla
äänellä, ikäänkuin itsekseen puhuen, jatkoi:
"Ja meillä ovat asioita johtaneet juuri sellaiset aasit, joiden
korvien läpi eivät edes toisten antamat järjelliset neuvot
ole voineet tietä löytää. Mitä! Emmekö vielä yhdennellätoista
hetkellä olisi yhdellä iskulla voineet muuttaa sodankulkua, jos
olisi noudatettu minun ehdotustani siirtää sotanäyttämö rohkealla
vedolla Etelä-Suomeen? Minun voittoni jälkeen Juuttaalla se olisi
käynyt mainiosti päinsä. Silloin olisi kaksikin tietä Päijänteen
seutuville ollut vielä avoinna. Mutta ei! Tuuma oli tietysti aivan
liian uskalias. Varovaisuutta! Niin, aasien varovaisuus on oikealla
nimellään hitautta ja saamattomuutta. Ja muutoin he ovat minun
ehdotuksistani epäilleet aina, että täällä ei kaikki ole muka oikein
reilassa."
Döbeln viittasi otsaansa sekä naurahti lyhyesti ja katkerasti.
"Mutta miksi kaiken on pitänyt käydä näin?" huudahti hän hetken
kuluttua kiihkeästi ja pysähtyi upseerien eteen. "Miksi yksikään
kykenevämpi käsi ei ole tarttunut tapausten kulkuun? Miksi ei
Viaporissa paremmin kuin maa-armeijassakaan noussut ketään, joka
olisi sanonut: ei niin, mutta näin!"
"Niin, miksi ei esimerkiksi herra kenraali sitä tehnyt?" uskalsi
Schultzenheim hymyillen huomauttaa.
"Tepä sen sanoitte!" huudahti Döbeln ja jäi tuijottamaan
intendenttiään silmiin. -- "Miksi en minä sitä tehnyt, vaikka
se lakkaamatta eli mielessäni ja vaikka minä tunsin niin hyvin
omat voimani kuin ulkonaiset olosuhteet monta kertaa myötäisiksi
vallankeikaukselle? Olihan sille hyvä maaperä siinä katkeruudessa,
joka jäyti useimpain mieltä armeijassa, kun asiain nähtiin menevän
päinvastoin kuin niiden olisi pitänyt. Ja kuitenkaan ei kukaan tehnyt
pienintäkään yritystä. Oliko se saamattomuutta? En tiedä, mutta
ainakin minut valtasi ratkaisevina hetkinä omituinen raukeemus, aivan
kuin jotakin näkymätöntä olisi tullut siihen väliin."
Syntyi pitempi äänettömyys, minkä kestäessä Döbelnin katse levotonna
harhaili tyhjyydessä, kuin etsien selitystä sille salaperäiselle,
joka oli estänyt häntä ratkaisevina hetkinä toimimasta.
"Se oli kohtalo", keskeytti vihdoin Schultzenheim hiljaisuuden.
"Niin juuri, kohtalo se oli, itse _Fatum_!" huudahti Döbeln, pyörähti
sitten kantapäällään ja jatkoi, äänessään tyyntynyt ja alistuvainen
sävy: "Kohtalon vallat olivat päättäneet erottaa Suomen Ruotsista
ja siihen me, maan matoset, olemme saaneet tyytyä. Kohtaloa vastaan
on itse Bonapartekin voimaton, niin loistava sotapäällikkö kuin hän
onkin."
Hetken kuluttua oli Döbelnin äänessä sen tavallinen, kylmänkö sävy,
kun hän lausui:
"Niin, huomenna meidän, viimeisten ruotsalaisten, on jätettävä tämä
viimeinen lieve Suomen maata. Sitä ennen meille on kuitenkin suotu
yhden yön lepo."
Hän toivotti hyvää yötä ja enempää puhumatta poistui
makuuhuoneeseensa.
* * * * *
Kovan lumipyryn ja pakkasen vallitessa lähtivät seuraavana aamuna
viimeiset v. Döbelnin joukot hyvässä järjestyksessä marssimaan
länttä kohti. Kuormasto ja tykistö olivat jo aikaisemmin lähteneet
liikkeelle. Itse Döbeln kulki esikuntineen jälkijoukossa. Kun he
olivat saapuneet Eckeröön länsirannalle ja jälkijoukon sotilaat
parhaillaan marssivat alas jäätikölle, pysäytti Döbeln ratsunsa ja
kääntyi tähystämään itää kohti.
"Sinne jää nyt Suomi oman onnensa nojaan", virkkoi hän hetken
kuluttua. "Mikä lieneekin sen sitten oleva?"
"Tietysti siitä tekaistaan venäläinen kuvernementti", arveli eversti
Fock välinpitämättömästi.
"Ei!" huudahti Döbeln niin kiivaasti, että ympärillä olevat
hätkähtivät. "Minä, joka niin monena ratkaisun hetkenä olen nähnyt,
mihin suomalaiset kelpaavat, uskallan vakuuttaa, ettei heitä ole
häviöön määrätty. Heille on kohtalo asettanut oman osan historiassa,
mutta mitä laatua se on, sitä ei ole meidän suotu tietää."
Kun kaikki sotilaat olivat ehtineet alas jäälle, jatkoi Döbeln:
"Näin ne siis katkeavat seitsensatavuotiset siteet. Mutta: _Sic
volvere Parcas!_"
Hän kannusti hevostaan ja ajoi alas jäätikölle.
Virstan pituisena kapeana nauhakkeena liikehti pienoinen sotajoukko,
lähes ainoa, joka emämaasta oli Suomen avuksi lähetetty,
vaivaloisesti rosoisen jäälakeuden yli takaisin isänmaahansa. Tuuli
lennätti lumiryöppyjä pitkin aavaa jäätikköä ja hetken kuluttua
kohosi Sandgrundenin luona näkyviin sankka metsä kasakan piikkejä
kuin esikuvana siitä vallasta, jonka varjossa kohtalo oli vielä
vuosisadan ajan päättänyt kypsyttää Suomen kansaa sen omaa itsenäistä
tulevaisuutta varten.