Niityllä kylän laidassa loi joukko sotilaita auki tavattoman avaraa
hautaa. Kuin muurahaiset liikkuivat miehet tuon lähes puolentuhannen
kyynärän pituisen haudan pohjalla, josta lapiollinen multaa toisensa
jälkeen tuiskahti reunalle. Hauta oli jo miehen mitan syvyinen, mutta
yhä vain sitä koverrettiin, sillä ruumiita riitti siihen useampia
kerroksia.
"Kyllä kai tässä jo minun kohdaltani on syvyyttä", virkkoi Hohti,
Kymin komppanian vanhin sotamies, joka oli työskennellyt kylän
puoleisessa haudan päässä ja jonka lapio jo karskui pohjasoraan.
"Riittää hyvinkin, veikko, kapua vain ylös vanhoja raajojasi
lepuuttamaan", sanoi luutnantti Löfving, joka haudan partaalla
seisten oli valvonut sotilasten työtä.
"Olisipa tässä ollut tilaa minunkin varalleni ja hyvinpä tuota olisi
jo joutanut tänne makaamaan, pois näkemästä näitä kurjuuden ja häpeän
päiviä", tuumi Hohti kömpiessään ylös haudasta, Löfvingin häntä
kädestä auttaessa.
Ylös päästyään työnsi hän lapion maalian pystyyn, pudisti enintä
multaa vaatteistaan ja silmäili sitten pitkin hautaa. Ikäänkuin hänen
ajatusjuoksuaan seuraten virkkoi Löfving.
"Tuskinpa ennen olet ollut noin avaraa hautaa luomassa, niin monessa
tulessa kuin oletkin ollut."
"Sitä juuri mietin, luutnantti, ja ihmettelen tämän nykyisen sodan
menoa. Tuskin me olemme vihollista saaneet nähdäkään, jollei nyt
oteta lukuun sitä surkeata Lappeenrannan päivää, ja kuitenkin
tuollainen hauta!"
"Niin, tämä on nyt sitä ruotsalaisten uljasta sodankäyntiä", sanoi
Löfving, äänessään katkeran ivallinen sävy. "Mutta menkäämme tuonne
kuusen alle polttamaan piipullinen tupakkaa sillaikaa kun miehet
lopettavat haudan kaivamisen."
Tuuhea kuusi tarjosikin heille mukavan suojan märkää lumiräntää
vastaan, jota tuhruinen taivas oli aamusta aikain vuodattanut
lokaiselle maankamaralle. Talvi oli ollut vähäluminen ja vaikka vasta
oltiin maaliskuun alussa, oli maanpinnan peitteenä enää ainoastaan
likaista sohjoa.
Murheellisen näyn tarjosi tämän maiseman keskellä avara hauta
sekä siinä liikkuvat laihat, rääsyiset ja lokaiset sotilaat. Eikä
sen ilahuttavampaa näkyä tarjoutunut silmälle muuallakaan. Niityn
laidassa olivat peltotilkkujensa keskellä Myllykylän talot, jotka
matalina ja harmaina olivat kuin maan ja taivaan väliin litistyneet.
Lakeistorvista tupruava savu ei jaksanut nousta ylös, vaan hajaantui
ja painui maata kohti.
Tänne Myllykylään ja ympäristölle oli hyödyttömän ja naurettavan
Säkkijärven retken jälkeen sijotettu talvikortteeriin suurin
osa suomalaista pääarmeijaa. Ylimmät päälliköt, Lewenhaupt ja
Buddenbrock, majailivat esikuntineen Haminan kaupungissa, kuluttaen
aikaansa politikoimalla ja tekemällä suuria suunnitelmia, joita ei
yritettykään käytännössä toteuttaa. Alempi upseerikunta sitä vastoin
asui täällä Myllykylässä. Kun melkein kaikki talot olivat heidän
hallussaan, oli sotilasten asunnoiksi kyhätty puoleksi maan sisään
kaivettuja turvekotuksia. Vieri vierekkäin näkyi niitä pitkät rivit
kylän alla ja niiden välissä palaa kituutti nuotioita, joiden ääressä
seisoskeli lämmitteleviä sotilaita.
Ne vähäiset muonavarat, jotka isonvihan jäleltä vielä köyhyyttään
potevasta maasta oli sodan alkaessa saatu kokoon raastetuksi, olivat
jo suurimmalta osaltaan tulleet käytetyiksi ja sotamiehet elivät nyt
pääasiallisesti homehtuneella leivällä ja vanhentuneilla nauriilla.
Tämän puutteellisen ravinnon ja terveydellisesti mahdottomien
asuntojen takia oli sotajoukossa, jonka mieliala muutenkin
jo alunpitäin oli ollut kokonaan lamassa, raivonnut tuhoisia
kulkutauteja. Ne olivat tähän saakka ottaneet uhrikseen lähemmäs
parituhatta miestä, joiden ruumiit oli kasattu tyhjiin rehusuojiin
niityllä. Tänään piti ne nyt sullottaman yhteiseen hautaan.
* * * * *
Kuusen alle istuttuaan täytti Löfving piippunsa, tarjosi
tupakkamassin entiselle sissitoverilleen ja piikivestä tulta
kalkuttaessaan virkkoi:
"Tämä lehtitupakka onkin tietääkseni ainoa sotasaalis, mitä
Säkkijärven retkellä viholliselta saatiin -- lukuunottamatta niitä
tyhjiä rahakirstuja, joita Lewenhaupt paluumatkallaan mukanaan
raahasi."
Hän naurahti lyhyeen tapaansa, mutta Hohti huudahti hämmästyneenä:
"Tyhjiä! Mutta niidenhän piti olla täynnä venäläisiä kolikoita! Mitä
varten ne muuten olisi lukittu monilla munalukoilla ja kuljetettu
tarkasti vartioituina?"
"Silmän lumeiksi sotilaille ja rahvaalle, jotta joku toivonkipinä
pysyisi vireillä", vastasi Löfving, puhaltaen lyhyen ja äkäisen
savun. "Mutta tämä on tietysti sanottu vain meidän kesken."
Ällistynyt Hohti ei kuulemansa johdosta osannut muuta kuin huudahtaa:
"No on tämä komentoa, on totisesti!"
"Ja kaiken hyvän päälliseksi tällainen römppätalvi", ärähti Löfving.
"Tuskin päivääkään ovat vanhat koipeni saaneet olla leiniltä
rauhassa."
"Te saittekin, luutnantti, viime sodan aikana olla siksi monessa
kylmässä jos kuumassakin kylvyssä", huomautti tähän Hohti. "Tehän
sitä isonvihan loppuvuosina melkein yksinänne pidittekin täällä yllä
sodan nujakkaa."
"Siksipä minä nyt olenkin saanut armon toimia luutnanttina armeijassa
-- tosin melkein ilman mitään palkkaa ja kärsittyäni ensin nälkää
nämä parikymmentä rauhan vuotta", virkahti Löfving katkerasti.
Kun Hohti ei tämän johdosta uskaltanut lausua mitään, jatkoi Löfving:
"Mutta vähätpä siitä, sillä velvollisuus isänmaata kohtaan ennen
kaikkea. Enkä minä sitäpaitsi ole tällä puolen Pohjanlahtea suinkaan
ainoa, joka vaivainsa palkaksi on esivallan puolelta saanut pelkän
unhotuksen."
Hetken kuluttua huusi hän sotilaille, jotka juuri kapusivat ylös
valmistuneen haudan pohjalta:
"Karsikaapas nyt, miehet, tuolta metsiköstä havuja haudan pohjalle,
että toveriemme olisi siellä hiukan mukavampi levätä."
"Eikö se ole liikaa ylellisyyttä!" kuului miesjoukosta ivallinen
huomautus.
Ottamatta sitä miksikään vastasi Löfving sävyisästi:
"Tämä ylellisyys ei ainakaan maksa mitään, joten pöyhkeimmätkään
ruotsalaiset eivät voi sitä vainajiltamme kadehtia."
Tämä viimeinen vihjaus otettiin sotilasten joukossa suopeasti vastaan
ja he hajaantuivat täyttämään päällikkönsä käskyä.
"Ei ole henki suomalaisissa sotilaissa enää sama kuin entisinä
aikoina", lausui Hohti, tuijottaen miettiväisenä haudan reunalle
kasaantuneeseen multavalliin.
"Pidätkö suomalaista sotilasta syyllisenä tähän muutokseen?" kysyi
Löfving.
Vastaamatta suoraan tähän kysymykseen virkkoi Hohti huoaten:
"Nykyään hiipii epäilys ja salaiset kuiskeet kaikkialla, ettei
lopulta tiedä mitä uskoa. Toista oli Kaarle-kuninkaan aikana. Silloin
oli armeijalla yksi sydän."
"Mutta mitäs sanot suomalaistemme käyttäytymisestä Lappeenrannan
taistelussa?" tiukkasi Löfving. "Häpeällä tahrasivat siellä
sotilaamme nimensä, sitä ei voi kieltää", vastasi Hohti.
"Jos keneenkään, niin on se minuun, vanhaan karoliiniin, koskenut
katkerasti", puhui Löfving, "enkä ole suinkaan salannut sotilailtamme
mielialaani siinä asiassa. Mutta toisaalta minä sen myöskin niin
hyvin ymmärrän enkä mielihyvin kuule soimauksia vierasten suusta.
Tässä muutama päivä sitten kuumensin Haminassa käydessäni korvat
parilta ruotsalaiselta vänrikiltä, jotka pöyhkeillen parjasivat
suomalaisia suuriksi pelkureiksi, kun he Lappeenrannassa olivat
jättäneet ruotsalaiset yksinään taistelutantereelle. Sanoin heille
päin silmiä, kuinka heikäläiset ovat tämän sodan alottaneet
suorastaan järjettömästi, kun kaikki varustukset olivat tuiki
puutteelliset ja Suomi vielä edellisen hävityksen jäleltä kuin
paareilla makaava haavottunut. Oliko ihme, kysyin minä, jos
suomalaisissa onkin epäilys saanut vallan, kun kaiken tämän lisäksi
näkivät, ettei kenraali Buddenbrock rientänyt pääarmeijan kanssa
Lappeenrannan avuksi, jota uhkasi häviö, ja kun oli saatu kuulla,
kuinka Lewenhaupt oli ylimielisesti sanonut, kun häntä sotaan
yllyttäessään oli peloteltu koko Suomen menettämisellä, että välipä
noilla erämailla, vaikka ne menetettäisiinkin. Niin, sanoin niille
teikkareille vielä, että Suomi on kuusi vuosisataa omin voimin
puolustanut valtakunnan itäistä rajaa sekä sen lisäksi ottanut
enemmällä kuin puolella osaa kaikkiin Ruotsin sotiin, saamatta siitä
koskaan muuta kuin kiittämättömyyttä palkakseen."
"Lukuun ottamatta Kustaa Aadolfia", keskeytti hänet Hohti. "Muistan
aina, kuinka isäni silmät vielä vanhanakin kirkastuivat hänen
kertoessaan sankarikuninkaasta ja miten hän aina asetti suomalaiset
armeijansa ensimäisiksi. Mutta keskeytinhän teidät, luutnantti."
"Niin, sanoin heille vielä", jatkoi Löfving, "että he saisivat olla
sangen kiitollisia, että suomalaiset näin ollen pysyvät uskollisesti
alallaan eivätkä tartu keisarinnan houkutuksiin ja riistäydy irti
Ruotsista."
"Se oli arvatenkin katkera pala herroille", arveli Hohti.
"Niinpä luulisin", myönsi Löfving, "sillä heillä ei ollut sen jälkeen
mitään sanomista."
Kumpikin tarkkasi nyt hetken aikaa ääneti sotilaita, joista toiset
laskivat jäykistyneitä ja sinertyneitä ruumiita hautaan, sillä aikaa
kun toiset useammilla paareilla kantoivat niitä haudan partaalle.
"Hm, kuin silakoita tynnyriin ladotaan sinne maan raavainta
miehistöä", puhkesi Löfving synkästi lausumaan. "Ja tuollainen
paljous, ilman että vihollisen kanssa on laukaustakaan vaihdettu!
Raskas on Ruotsin herroilla kerran tilinteko tästä kaikesta."
Kun viimeisiä ruumiita aseteltiin toisten päälle, saapui haudalle
ruumiita siunaamaan määrätty pappi. Samalla ratsasti paikalle myöskin
eskadroona Karjalan rakuunoita majuri Sprengtportin johdolla. Alas
lasketuin miekoin asettuivat rakuunat kahteen riviin pitkin toista
haudan sivua, osottamaan viimeistä kunnioitusta noille nimettömille
vainajille, jotka köyhistä kodeistaan kevytmielisesti temmattuina nyt
suurena joukkona peittyivät köyhän isänmaansa poveen.
* * * * *
"Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman..."
kajahtivat rykmentinsaarnaajan hautaussanat, samalla kun jäätyneet
multakokkareet kumahtelivat päällimmäisten ruumisten kontistuneille
jaloille. Paljastetuin päin ja kädet ristissä miekankahvan ympärillä
seisoi Löfving haudan partaalla liikkumatonna kuin kuvapatsas,
tuijottaen kulmat rypyssä alas hautaan. Hänen katseensa oli
pysähtynyt erääseen päällimmäisistä ruumiista. Se oli nuorenpuoleinen
sotilas ja nähtävästi oli sillä ollut tuskallinen kuolinkamppaus,
sillä hampaat, jotka näkyivät sinertyneiden huulten välistä, oli
lujasti yhteen purtu. Lasittuneet silmät olivat puoliavoinna ja
kasvoilla kuvastui kuin jähmettynyt kirous. Ruumiinkantajat eivät
olleet saaneet hänen kuolinasentoon kangistunutta ruumistaan
oikenemaan, sillä polvet olivat koukussa ja nyrkkiin puristettu oikea
käsi ojentui suoraan ylöspäin ikäänkuin uhaten haudan partaalla
seisovia.
Matalana ja tuhruisena kaareutui taivas haudan yllä, räntää satoi
yhä ja allapäin seisoivat pörröiset ja likaiset sotilaat ikäänkuin
jokainen olisi synkkänä arvaillut hetkeä, milloin hänen tuli seurata
noita multaan peittyviä tovereitaan. Alakuloisesti ja soinnuttomasti
kaikuivat hautausvirren sävelet:
Mustaan multaan tuhvaks',
Tomuks' tulemaan
Minun ruumiin' pantu on;
Lihan' on lahonn',
Muoton' kauneus pois kadonn',
Maan mullast' kyll' luotu lienen.
-- -- -- -- --
Kun toimitus oli päättynyt, ampuivat Sprengtportin rakuunat kolme
yhteislaukausta. Laihat ja takkuiset hevoset nostivat laukausten
pamahtaessa nuupollaan riippuvia päitään ja haudan yli levisi kitkerä
ruudinsavu.
"Ruudinsavussa saavat he edes hautaan peittyä, vaikka eivät
saaneetkaan sen keskellä kuolla", virkahti Löfving Hohdille.
Sotilaat tarttuivat lapioihinsa ja alkoivat peittää vainajia. Majuri
Sprengtport käski luutnanttinsa viedä rakuunat takaisin leiriin,
laskeutui itse satulasta ja lähestyi Löfvingiä. Katkerasti hymähtäen
lausui hän tälle:
"Jahka vielä saamme muutamia tällaisia hautoja luoda, niin --"
"Maa on piankin venäläisten hallussa Viipurista Tornioon saakka",
keskeytti hänet Löfving.
"Niin, ja sota päättynyt, sillä sotajoukkomme on vajonnut maan alle",
täydensi Sprengtport.
"Sen sijaan, että sen olisi tullut vallottaa Pietari", lisäsi Löfving.
"No, ovathan kenraalimme sen monta kertaa jo vallottaneet", naurahti
Sprengtport.
"Mielikuvituksessaan ja korskeissa puheissaan", jatkoi Löfving.
"Niin, ja nämä ovat niiden voittojen jälkirääpiäisiä."
"Mutta, totta puhuen, majuri", alkoi Löfving hetken kuluttua,
"luuletteko tämän onnettomasti aletun sodan saavan enää parempaa
käännettä, kun sotaliikkeet taas kuun tai parin perästä alkavat?"
"Sitä en ollenkaan usko", vastasi Sprengtport totisena.
"Sotajoukkomme kykenisi vielä johonkin... ja oikeastaan paljoonkin,
jos johto olisi toinen. Mutta herrat Tukholmassa ovat nyt yhtä
epäröiviä ja neuvottomia kuin he olivat sodan alussa korskeita ja
voitonvarmoja."
Hetken kuluttua lisäsi hän ääntään alentaen: "Uskokaa minua, Löfving,
että ennen kuin ensi kesän kukat ovat ehtineet kuoleutua, on tämä
sota saanut mitä häpeällisimmän lopun. Mutta tämä vain meidän kesken,
ymmärrättehän."
"Josko ymmärrän. Sotamiehissämme on jo liiaksikin tällaista uskoa,
etten minä suinkaan mene sitä lisäilemään. Niin, väittävätpä he
suorastaan, että ylipäällystö aikoo myydä koko maan venäläisille."
"Niin, sitä he ovat väittäneet aina Lappeenrannan tapauksista saakka.
Se on tietysti, kuten hyvin tiedätte, kokonaan tuulesta temmattu
luulo ja meidän upseerien velvollisuus on saada sotamiehet siitä
vakuutetuiksi."
"Olen tehnyt voitavani sotilasten parissa", vastasi Löfving, "mutta
jos heistä yhden nurjan luulon saa nyhdetyksi, ilmestyy sijalle
toinen kahta hullumpi. Luottamus esivaltaan on pahasti järkähtänyt ja
se kai lieneekin tämän sodan huomattavin tulos, ainakin tähän saakka."
"Se on totta", myönsi Sprengtport. "Ja lisäksi tämä sota on saanut
aikaan sen, että se on entistä selvemmin osottanut meille niiden
kuussatavuotisten siteiden, jotka meitä liittävät Ruotsiin, pahasti
lahonneen."
Löfving säpsähti ja tuijotti ääneti majuria silmiin. Sitten lausui
hän:
"Tekin, majuri, olette siis ajatellut sitä."
"Hm, luulenpa, että se ajatus on pesiytynyt jo sangen monen
suomalaisen sydämeen", vastasi majuri.
"Se on isonvihan ansiota", lausui siihen Löfving.
"Niin on, ja tämä sota heikontaa yhä enemmän niitä siteitä. Mutta
katsokaahan, Löfving!"
Sprengtport oli jonkun aikaa tuijottanut hautakumpuun, jonka ääreltä
sotilaat olivat jo lapioineen poistuneet. Eräästä kohti pisti mullan
alta näkyviin likainen ja luiseva nyrkki, jota Sprengtport osotti
Löfvingille.
"Se on nähtävästi sen sotilaan käsi, josta minä hautaustoimituksen
aikana en saanut katsettani irrotetuksi ja jonka näkeminen toi
mieleeni niin karmeita ajatuksia", lausui Löfving.
"Hm, minuun tekee sen vaikutuksen, kuin tuo nyrkki olisi koko Suomen
kansan puolesta työntynyt mullan alta esiin", virkkoi Sprengtport.
"Sietäisi olla esikunnan, herrain sitä näkemässä."
"Ja koko hallituksen", lisäsi Löfving.
"Niin, se olisi varmaankin esivallalle Tukholmassa terveellinen
_memento_!" lopetti Sprengtport.
Hän kiipesi jälleen satulaan ja lausui liikkeelle lähtiessään:
"Uutta aikaa kohti me joka tapauksessa kuljemme. Ennen pitkää kääntyy
historian lehti Suomen kansalle, mitä sitten tulevaisuus mukanaan
tuoneekaan."
"Voiko rehellisyyden ja uskollisuuden palkka olla muuta kuin hyvä?"
kysyi Löfving, joka asteli majurin ratsun rinnalla.
"Niin luulisi", vastasi Sprengtport, "ja parastahan meidän on
toivominen tulevaisuudelta, niin pimeältä kuin nyt kaikki näyttääkin."
He etääntyivät kylää kohti ja häipyivät räntäsateeseen.
Hautakumpu kohosi autiona kentän keskellä ja sen kupeesta piipotti
rannetta myöten lujaan puristunut, luiseva nyrkki. Räntähiutaleita
tippui nyrkille ja valui hiljalleen alas, muodostaen likaisia juomuja
pitkin kämmenselkää.