"Minä en huoli muusta kuin että olen suomalainen ja vaikka itse
tuntematonna, toki saan kuulua mainioon kansaan."
Navakalla länsituulella lasketti kolmimastoinen jaala, jonka
peräpeilissä oli nimi "Lokki" sekä sen alle kotipaikaksi merkittynä
Uusikaupunki, parasta aikaa Kihdistä ulos Itämerelle, sivuuttaen
juuri Kökarin saariston viimeiset luodot.
Jaalan omisti Uudenkaupungin pormestari Henrik Juslenius ja se oli
täydessä hamppu- ja tervalastissa matkalla Riikaan.
Ruoria hoiti vanha pien ja merisuolan parkitsema raumalainen
merikarhu, joka omien sanojensa mukaan oli aikoinaan seilannut
suuremmissakin astioissa ja yli parempainkin lätäkköjen kuin Itämeri.
Veitikka kätkettynä tuuheiden kulmakarvojensa suojasta tuikkiviin
silmiin kertoili hän merimiesjuttuja parikymmenvuotiaalle hinterälle
nuorukaiselle, joka joutilaana nojaili kajuutan seinään ja joka
hennoista käsistään sekä valkoisesta ihostaan päättäen soveltui
huonosti yhteen merimiespukunsa kanssa. Hän oli jaalan omistajan
veli, _civis academicus_ Daniel Juslenius, joka oli opintorahoja
ansaitakseen sekä saadakseen hieman kurkistaa kotimaan rajojen
ulkopuolelle, ruvennut merimieheksi veljensä alukseen. Jaala oli ensi
kertaa sinä suvena matkalla Riikaan, joten Taneli-herra hengitti
meri-ilmaa vasta ensimäisiä päiviä.
"Tuossa meni kymmenkunta vuotta sitten muuan raumalainen laiva
sankkiin", virkkoi merikarhu juttunsa keskeyttäen ja viittasi
päällään Korppikaria kohti, jonka louhuiset rannat kohosivat
aalloista tuulen puolella.
Mutta Taneli-herra ei kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan virkkoi
juuri kuulemansa jutun johdosta:
"Ne ovat siis kaikista väkevimpiä miehiä suomalaiset?"
"No sääkeristi", vahvisti Kyöri.
"Väkevämpiä kuin englantilaisetkin?" jatkoi Taneli, äänessään hiukan
epäilystä.
"No englantilaisethan ne nyt ovat jonkunlaisia miehiä, mutta
hottisiksi sentään jäävät nekin oikean suomalaisen rinnalla."
"Oletteko koskaan saanut koitella englantilaisten kanssa?"
"Johan toki ja vieläpä senkin seitsemän kertaa", hymähti Kyöri kuin
olisi ollut kysymys tupakkimällin poskeen pistämisestä.
"Kertokaahan!" hoputti Taneli kiiluvin silmin.
"Kerrankin Lyypekin haminassa sain kapteenilta viisi riksiä rahaa ja
kannullisen rommia, kun panin muuatta englantilaista oikein Porvoon
mitalla selkään" virkkoi Kyöri rauhallisesti.
"Mitenkä se kävi, kertokaahan tarkemmin", yllytti Taneli.
"No mitäpähän kummaa tuossa nyt on", arveli Kyöri laiskasti,
siten tahallaan kiihottaen nuoren kuulijansa uteliaisuutta. "Ihan
meidän laivamme rinnalle oli ankkuroinut englantilainen fregatti
ja muutamana iltapäivänä kutsui sen kapteeni meidän kapteenin
vieraakseen. Miten lienevät siinä sitten rommia maistellessaan
alkaneet kehuskella miestensä voimilla ja vikkelyydellä, summa vain
se; että he lopuksi löivät viidenkymmenen riksin veikan ja päättivät
huomenaamuna panna kumpikin vankimman miehensä koittelemaan voimiaan.
Kun meidän kapteeni palasi illalla omaan laivaan, kutsutti hän minut
kajuuttaan, antoi hyvän rommiryypyn ja sanoi: niin ja niin ovat nyt
asiat ja jos sinä, Kyöri, haluat ruveta koittelemaan englantilaisen
kanssa ja voitat hänet, niin saat heti painin päätyttyä viisi riksiä
kouraasi. Oli menneeksi, minä vastasin, mutta sitä ennen minun
pitäisi saada puolikas kannua viinaa. Ei tippaakaan tämän enempää,
kivahti kapteeni, sillä humalassa sinun ei ole yrittämistäkään,
joudut heti tappiolle. Mutta miten sitä selvilläänkään tappelee,
kun ei kerta ennestään ole mitään vihoja, tivasin minä vastaan,
ainakin minun tarvitsee hallin verran saada, sillä ei mulla luonto
muuten nouse. No, kun minä olin siinä aikani jahnaillut, niin
lupasi kapteeni antaa aamulla korttelin rommia. Sen siemasin heti
aamutuimaan ja kun minä sitten tulin ruhvista kannelle ja kapteeni
näki minun päälläni sarkatakin, käski hän minun kiiruusti riisua
sen pois, se kun muka tekee minut kankeaksi ottelussa. Mistäs sitä
muuten toisiaan kiinni pitelee, minä sanoin enkä riisunut takkia
päältäni. Pidä sitten pääsi, mutta katso vain eteesi, sanoi kapteeni
puolisuutuksissaan ja niin sitä sitten lähdettiin englantilaisen
laivan kannelle. Kummankin laivan miehet asettuivat peräkannelle
kehään, jonka keskellä ottelun piti tapahtua. Kun englantilainen
tuli ruhvista ulos, sain minä isot silmät, sillä se oli riisunut
koko yläruumiinsa paljaaksi ja sivellyt suopaa käsivarsiinsa ja
hartioihinsa, niin että se oli liukas kuin ankerias. Mutta minä kun
olin parhaassa nousuhumalassa, otin juurevan asennon ja arvelin,
että tulehan tänne vain senkin suoparyttäri. Silloin se alkoi keriä
nyrkeillään näin (Kyöri jätti hetkeksi ruorirattaan ja näytti miten
englantilainen teki) sekä lähti samalla tulla tuijaamaan minua kohti.
Minä olin ensi reissua merellä enkä tiennyt mitään englantilaisten
tappelutavoista. Siksi minä en osannutkaan olla varuillani, vaan
sain yhtäkkiä vasten tauluani sellaisen nyrkinpuskun, että silmät
tulta iskivät ja minä koko mies olin lentää selälleni. No, tolppieni
varassa minä kuitenkin pysyin, vaikka pahasti heilahdinkin, ja kun
englantilaiset alkoivat hurraata huutaa, kirosin minä ja sanoin,
että tulepas toisen kerran. Ja samalla tavalla se nyrkkejään kerien
lähti uudelleen tulemaan minua kohti. Mutta nytpä minä tiesinkin
pitää varani ja juuri kun se oli parahiksi ehtinyt minun nenäni alle,
sylkäsin minä kouraani ja läimäytin niin, että siltä meni käsivarsi
poikki ja koko mies lensi kerinkantturia peräkannen toiseen laitaan.
Ja siihen se ottelu loppui. Englantilaisten kapteeni ei meinannut
tunnustaa minua voittajaksi, kun minä en ollut muka säännöllisellä
tavalla nyrkkiäni käyttänyt. Mutta meidän kapteeni sanoi, ettei
taistelutavasta oltu ennakolta sovittukaan, vaan kumpikin sai
käyttää sitä tapaa, mihin luuli parhaiten pystyvänsä. Ja niin ei
englantilaisen lopuksi auttanut muu kuin puskea pois viisikymmentä
riksiä ja tunnustaa suomalainen voittajaksi."
"Mutta notkeampia ja vikkelämpiä mahtavat englantilaiset sen sijaan
olla", arveli Taneli sillä sävyllä kuin olisi hän tahtonut Kyöriltä
pusertaa uuden kertomuksen, joka siinäkin suhteessa olisi osottanut
suomalaisten eittämättömän etevyyden.
"Mitäs vielä!" vastasi Kyöri hänen toivomustensa mukaisesti ja
sylkäsi ylenkatseellisesti sivulleen. "Eipäs pärjännyt engesmanni
kiipeämisessä Knaapin Jullillekaan, vaikka Julli olikin ilmanaikainen
kötys oikean suomalaisen masto-oravan rinnalla."
"Minkäslainen kilpailu se oli?" innostui Taneli jälleen.
"Kertokaahan!"
Sijotettuaan poskeensa uuden mällin jutteli Kyöri:
"Meitä oli kerran miehiä monesta kansasta muutamassa saksalaisessa
fregatissa. Kun oltiin Hampurin satamassa lastia ottamassa, rupesi
muuanna iltana eräs vasta pestattu englantilainen leventelemään
taidollaan ja rohkeudellaan. Hän kiipesi ison maston huippuun ja
seisoi hetken aikaa päällään mastonnupissa. Tehkääpäs toisetkin
sama temppu, jos pystytte, ylvästeli hän alas tultuaan. Silloin
Knaapin Julli sanaa puhumatta sylkäsee kämmeniinsä ja lähtee kiivetä
kyörnittämään ison maston toppiin. Pilkallisesti naureskellen katsoi
engesmanni hänen jälkeensä, mutta perille päästyään alkaa Julli
tällätä itseään päälaelleen mastonnupille. Useamman kerran sai hän
yrittää, ennenkun takapotkurit kohosivat pilviä kohti. Mutta annas
olla, juuri kun hän sai jiikatuksi koipensa, tuli tuulenpuuska
ja heilautti hänet alas. No, mitäs ollakaan, Julli kahmuilee
alastulomatkallaan kiinni touveihin ja purjeenpoimuihin ja putoaa
loppujen lopuksi seisoville jaloin kannelle. Siinä hän sylkästä
ruiskauttaa ja englantilaisen eteen kävellen sanoo: Teepäs sinä se
temppu, jos pystyt! Mutta englantilainen tuijotti häneen suu auki ja
kaikki alkoivat huutaa, että jo vei suomalainen voiton. Kun se Julli
pahus aina osasi pysyä yhtä lunkina, luulin minäkin ensinnä, että hän
oli tahallaan pudottautunut alas, kunnes hän kahdenkesken ilmotti
minulle, että kyllä se alastulo tapahtui vahingossa. Mutta sen
koommin ei englantilainen enemmän kuin muutkaan uskaltaneet meidän
suomalaisten kuullen rohkeudellaan kerskua."
"Summa summarum on siis se, että me suomalaiset olemme maailman
etevintä kansaa!" huudahti Taneli ja antaakseen kansallisinnolleen
näkyvämmän muodon veti hän keuhkonsa ilmaa täyteen ja viheltää
huikahutti kouransilmäänsä, minkä jälkeen hän tulista vauhtia kapusi
ylös perämastoon ja asettui kahvelin juureen kahareisin kiikkumaan.
Hänen eteensä aukeni rannaton Itämeren ulappa, jolla loputon sarja
vaahtopää harjanteita ajoi toisiaan takaa. Rajaton vapauden tunne ja
kuohuva nuoruuden riehakkuus pullisti hänen rintaansa ja yhtäkkiä
ällistytti hän Kyöriä ja toisia kannella liikkuvia merimiehiä
huiskuttamalla lakkiaan ja huutamalla täyttä kurkkua:
"Hurraa! hurraa! Pois tieltä! Täällä mennä viilettävät Suomen pojat!
Hurraa!"
* * * * *
Studiosus Abraham Frosterus oli pukeutunut juhla-asuunsa ja
ripustanut ylioppilasmiekan kupeelleen, vaikka olikin arkipäivä.
Tuimasti liikkuen, niin että miekanhuotra rämähteli saapasvartta
vasten, asteli hän yli Auran sillan.
"Katsohan Aappoa!" virkahti muuan pohjalainen ylioppilas, joka
toverinsa kanssa seisoi torin kulmalla ja neuvotteli siitä, mennäkö
Mertasen krouviin olutta juomaan vaiko lähteä Multavierun puolelle
sotaväen äksiisiä katsomaan.
"Se on sotaretkellä!" vastasi toveri, kääntäen katseensa
Frosterukseen, joka oli pysähtynyt sillalle ja kaiteeseen nojaten
katseli alas joelle, jossa joukko pikku poikia kävi merisotaa,
pärskytellen melalla vettä toistensa päälle.
Frosteruksen sotaretkellä-olo merkitsi toverien kielellä sitä, että
hän liikkui rahantekohommissa.
"Tässä täytyy taas suuttua ja ottaa päällensä tuima hahmo", oli
hänellä tapa sanoa jouduttuaan äärimmäiseen pulaan ja koetettuaan
sitä ennen selviytyä tavallisella vaatimattomuudellaan. Silloin
pukeutui hän aina parhaimpaan asuunsa, otti sotaista ryhtiä
lisätäkseen miekan kupeelleen ja lähti "rynnäkölle".
"Taneli, tuletko paikalla kotiin!" huusi sillan päästä muuan
puolikasvuinen tyttö jollekin joella temmeltävistä pojista.
Taneli! Hänethän minä olen vallan unhottanut! välähti samalla
Frosteruksen mieleen.
Hänen ikä- ja opintotoverinsa Taneli Juslenius oli nimittäin
äskettäin saapunut kaupunkiin ja Frosterus muisti kuulleensa, että
hän oli tullut Uudestakaupungista istuen rattaille ladottujen
kupariplootujen päällä, jotka hän oli kesän kuluessa ansainnut.
"Lähdenpä oitis hänen luokseen ja siksi aikaa voin sotahaarniskanikin
panna pois", päätti hän ja suuntasi kulkunsa torin halki
Vartiavuorelle päin, jonka kupeella Juslenius asui muutaman
porvarinlesken hoidossa.
Kun hän astui matalaan huoneeseen, jonka lattia kallistui peränurkkaa
kohti, istui Juslenius pöydän ääressä ja kiidätti hanhenkynää
paperiarkilla. Pöydän kulmalla oli muutamien kirjojen vieressä
kymmenkunta valmiiksi kirjotettua arkkia.
_"Salve, amice!"_ huudahti Juslenius Frosteruksen nähdessään, kohosi
pöydän äärestä ja riensi pudistamaan hänen kättään.
"Terve, sinä Pohjolan poika!" lisäsi hän, työntäen Frosteruksen
istumaan pöydän viereen ja kaivaen arkustaan tupakkakartuusin sekä
pari savipiippua.
"Sinä kirjotat väitöskirjaa?" virkahti Frosterus, kun piiput oli
saatu savuamaan.
"Niin. Se oli minulla jo kesällä merillä ollessani pääpiirteissään
valmiina täällä", vastasi hän etusormella otsaansa naputtaen. "Ja nyt
olen sitten kaupunkiin tuloni kirjottanut sitä yötä päivää."
Silmät innosta loistaen näytti hän Frosterukselle ensimäistä arkkia,
josta tämä luki nimen: _Aboa vetus et nova._
"Kuinka vanhan luulet Turkumme olevan?" kysyi Juslenius, kasvoillaan
sellainen ilme kuin hän yksinään olisi toistaiseksi sen suuren
salaisuuden omistaja.
"Hm, kaiketi se on ollut olemassa aina Eerikki Pyhän ristiretkestä
asti", vastasi Frosterus, joka mieluummin olisi suonut keskustelun
kääntyvän hänen sydäntään lähempänä oleviin asioihin.
"Phi-uu, veikkoseni!" vihelsi Juslenius pitkään. "Katsohan tuosta!"
ja hän osotti ystävälleen erästä kohtaa käsikirjotuksessa, jossa
todisteltiin, että Turku juonti alkunsa niiltä ajoin, jolloin
suomalaiset Noan pojanpojan Magogin johdolla siirtyivät tähän maahan.
"Suomalaisten on siis täytynyt heti Babelin sekotuksen jälkeen
matkustaa tänne", innostui nyt Frosteruskin asiasta.
"Niin tietysti", vastasi Juslenius empimättä. "Tornin rakentajain
ydinjoukko sai osakseen suomenkielen ja lähti heti etsimään itselleen
isänmaata. Heidän ensimäkien kuninkaansa oli Magog."
"Mutta mistä sinä tiedät, että suomalaiset olivat ydinjoukkona
Babelin tornia rakennettaessa?" kysyi Frosterus, osottaakseen
kriitillisyyttään.
"Mistäkö?" otti Juslenius suuret silmät kuin tahtoen kasvonilmeellään
huudahtaa: o, sinä pyhä yksinkertaisuus!
"Mitä kieltä ihmiset puhuivat Babelin sekotukseen, saakka?" kysyi hän
sitten, johtaakseen toverinsa oikeille jälille.
"Kaiketi hebreaa", vastasi Frosterus.
"Hyvä. Ja mikä nykyisistä kielistä on hebrean lähin sukulainen?"
Frosterus mietti hetkisen ja muistaessaan muutama vuosi sitten
ilmestyneen Eerik Cajanuksen väitöskirjan suomen ja hebrean kielten
sukulaisuudesta, vastasi hän epäröimättä:
"Suomenkieli."
Nyt tarvitsi Jusleniuksen vetää vain johtopäätös:
"Hebrea on alkukieli, suomi jäi uusien kielten joukossa lähimmäs
sitä, siis täytyi suomalaisten olla ydinjoukko Babelin tornin
rakentajissa."
Voitettuna painoi Frosterus katseensa alas.
* * * * *
Kättään huitoen käveli Juslenius puoli juoksua edestakaisin
huoneessa. Hetken kuluttua pysähtyi hän kuitenkin toverinsa eteen ja
kysyi:
"Mikäs on vanhin sivistyskansa Europassa? Mitä luulet?"
Frosterus katsoa mulautti epäröiden Jusleniukseen, sillä ihan
umpimähkään ei hän tahtonut suomalaisia mainita, vaikka hän
aavistikin toverinsa siihen tähtäävän. Hetkisen mietittyään vastasi
hän:
"Ainakin Rudbeckius sanoo Atlanticassaan, että roomalaiset ovat
saaneet sivistyksensä ruotsalaisilta, joten siis ruotsalaiset
olisivat nykyään vanhin Europan sivistyskansa."
"Elähän tee niin hätäisiä päätelmiä!" tarttui Juslenius. "Etkö
muista, keneltä Rudbeckius sanoo ruotsalaisten vuorostaan saaneen
sivistyksensä?"
"Heitä pohjoisempana asuvilta kimmeriläisiltä."
"Hyvä, ja mitä ovat nämä kimmeriläiset?" Vastausta odottamatta penkoi
Juslenius papereitaan ja levitti Frosteruksen eteen Olaus Magnuksen
Suomen kartan sekä osotti sormellaan erääseen kohtaan Pohjanlahden
perukassa.
Frosterus luki siitä nimen: Chim.
"Siinä on siis Chim ja Chimin seudun asukkaat olivat tietysti
Chimmeriläisiä. Mutta mikä on tuo Chim?"
"Kaiketi Kemi", vastasi Frosterus.
"Aivan niin, ja chimmeriläiset ovat siis kemiläisiä ja kemiläiset,
mitä muuta ne voisivat olla kuin --"
"Suomalaisia", ehätti Frosterus.
"Juuri niin, ja ruotsalaiset ovat siis saaneet sivistyksensä
suomalaisilta", veti Juslenius loistavin silmin johtopäätöksen.
Frosteruksen katseessa näkyi vielä hiukan epäilyksen merkkejä ja hän
kysyi:
"Mutta onko tämä tapahtunut ennen vai jälkeen kristinuskon maahan
tuontia?"
"Tietysti ennen, paljon ennen, sillä kuinka se muuten olisi ehtinyt
ruotsalaisten välityksellä roomalaisille kulkeutua. Vallottaessaan
maamme hävittivät ruotsalaiset kaikki kirjalliset muistomerkkimme,
masentaakseen siten meidän kansallistuntomme. Siksipä meillä onkin
jälellä niin ani vähäsen muinaisesta sivistyksestämme."
"Tuleeko tämä sinun väitöskirjaasi?" kysyi Frosterus, joka nyt oli
tullut täysin vakuutetuksi.
"Tietysti se tulee, vaikka en vielä ole ehtinyt niin pitkälle",
vastasi Juslenius.
Hän käyskeli jälleen kiihkeästi edestakaisin, huitoi käsiään ja
esitti katkonaisin lausein väitöskirjansa tulossa olevaa sisällystä.
Vasta kun hän oli selvitellyt toverilleen kaikki sen tärkeimmät
kohdat, sai tämä tilaisuuden esittää asiansa.
"Hyvä, että ajoissa käännyit puoleeni", lausui Juslenius ja paljasti
nurkasta liinan alta kokonaisen pikku pinon kupariplootuja. "Kuinka
paljon tarvitset?"
"Jos saisin kolme taaleria, niin olisin autettu."
Hetken päästä lähti Frosterus ystävänsä luota, kainalossaan
mainitun summan arvosta eri suuruisia plootuja. Mutta Juslenius
istahti jälleen työpöydän ääreen ja alkoi lennättää hanhensulkaa
paperiarkkien yli.
* * * * *
Yliopiston sihteeri Taneli Juslenius havahtui ja hieroi silmiään.
Ajatukset alkoivat toimia ja hänen päässään vilahti kreikkalaisia
sanoja, joita hän viime aikoina oli verrannut suomalaisiin,
todistellessaan näiden kielten läheistä sukulaisuutta.
"Aivan niin, _eremos_, sehän on suomen erämaa" sai hän kiinni
sanasta, joka viimeksi oli hänen tajuntaansa pysähtynyt. "Ja se kai
on selvästikin suomalainen laina kreikankielessä, koska sitä ei voi
johtaa mistään toisesta kreikkalaisesta sanasta."
Hän innostui ja kohosi istualleen. Mutta kylmät väreet kulkivat
silloin hänen ruumiinsa yli, sillä nyt vasta huomasi hän maanneensa
-- ruumiskirstussa. Hän hieroi silmiään ja koetti ponnistaa
ajatuksiaan.
Niin, selvästi se oli kapea ja musta ruumiskirstu, jossa hän oli
maannut. Se oli asetettu kahden tuolin varaan ja seinän nojalla
pystyssä oli sen kansi. Talossa vallitsi kuolon hiljaisuus ja
ikkunoihin oli asetettu lakanat.
"Mitä herran nimessä tämä merkitsee!" huudahti hän kauhuissaan ja
kiipesi lattialle.
"Rakas Daniel, sinä elät jälleen!" kuului samassa viereisen huoneen
ovelta hellä ääni.
Siinä seisoi hänen nuori vaimonsa Hedvig. Hän riensi miehensä luo ja
tarttui hänen käsiinsä.
"Nyt sinä menet jälleen oikealle vuoteellesi, sillä tauti on
sinut jättänyt. Minä menen kiiruusti valmistamaan sinulle jotakin
virkistystä. Ja tuon kamalan kirstun toimitan minä täältä heti pois."
Juslenius tunsi voimansa hyvin heikoiksi ja tahdottomasti seurasi hän
vaimoaan vuoteeseen, johon tämä hänet huolellisesti peitti.
Kadulta kuului vankkurien kolinaa ja kun vaimo oli poistanut
akkunasta lakanan, näki Juslenius naamioidun miehen kuljettavan siitä
ohitse ruumiskirstua. Samassa selveni hänelle, että kaupungissa
raivosi ankara rutto, johon hänkin oli muutamia päiviä sitten
sairastunut. Estääkseen tartuntaa leviämästä oli hän haetuttanut
ruumiskirstun ja asettunut siihen valmiiksi makaamaan ja kuolemaa
odottamaan. Kokonaisen vuorokauden oli hän siinä tajutonna maannut,
hourien hebrealaisista ja kreikkalaisista sukulaissanoista, kuten
hänen vaimonsa kertoi. Palvelusväki oli rutonpelosta kaikonnut
talosta ja rouva oli yksin, itkusta ja epätoivosta menehtymäisillään,
pitänyt silmällä taudin kehitystä.
"Nyt, rakkaani, on kuitenkin pahin ohitse", lausui hän vaimolleen,
kun tämä tarjosi hänelle virvotusjuomaa. "Näemme, että Jumala
tarvitsee fennofiilejäkin työmailleen", lisäsi hän raukeasti
hymyillen ja silitti vaimonsa kättä. "Tunnen ruumiissani, että tauti
on minut jättänyt."
Hetken päästä ummisti hän silmänsä ja vaipui virkistävään uneen.
* * * * *
Edellä kerrottu tapahtui syksyllä 1710. Rutto tempasi silloin kaksi
tuhatta henkeä Turun kaupungista. Puolen vuoden perästä kohtasi
vanhaa pääkaupunkia uusi vitsaus. Silloin, 16 p. toukokuuta, pääsi
vahingonvalkea irti ja hävitti siinä tuokiossa neljännen osan
kaupunkia. Aurajoen rannalla lähellä tuomiokirkkoa oli sanottuna
päivänä itkua ja voivotusta. Siellä oli hajanaisissa kasoissa
huone- ja talouskaluja, joita palavasta kaupunginosasta oli sinne
suojaan kiidätetty. Niiden välissä kierteli naisia ja lapsia, jotka
avuttomina yhteen ääneen itkivät hävityksen surkeutta.
Vaatteet ja niskaan valahtanut peruukki kärventyneinä, hikisenä
ja noessa läheni paikkaa yliopiston sihteeri Taneli Juslenius,
kainalossaan muutamia kirjoja, joiden kannet olivat kuumuudesta
käpristyneet.
"Isä, isä!" kuuli hän valitushuutojen keskeltä vanhimman poikansa
äänen. Sitä lähestyessään löysi hän itkevän vaimonsa, joka istui
maassa hätääntyneiden lasten, neuvottomien palvelustyttöjen ja
omaisuuden rippeiden keskellä sekä koetti tyynnyttää nuorinta
pienokaistaan. Nähdessään miehensä lähestyvän kuivasi hän kyyneleensä
ja nosti katseensa kysyvänä hänen puoleensa.
"Tässä on kaikki, mitä lisäksi saatoin enää pelastaa", lausui
Juslenius synkästi ja osotti kainalossaan olevia kirjoja. "Katto
romahti jo alas ja kohta on kodistamme ainoastaan kasa tuhkaa
jälellä."
Rouva purskahti uudestaan itkuun ja lapset seurasivat hänen
esimerkkiään. Juslenius istahti heidän keskelleen, mutta lohduttamaan
ei hän tällä hetkellä tuntenut pystyvänsä, sillä siksi masennuksissa
oli hänen omakin mielensä.
Eniten koski häneen rakkaan kirjastonsa menetys. Nämä kolme teosta
olivat ainoat, jotka hänen oli onnistunut liekeistä pelastaa.
Apeamielisesti käänteli hän niitä käsissään ja koetti hellävaroin
oikoa käpristyneitä kansia.
Yksi kirjoista oli hänen oma teoksensa, _Vindicia Fennorum_ --
Suomalaisten puolustus. Ilmanhenki leyhäytti takakannen auki ja
hänen silmänsä sattuivat loppusanoihin, jotka hän kahdeksan vuotta
sitten oli kirjottanut: "Nämä olen kirjottanut isänmaanrakkauden
vaatimuksesta, joka on kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta
kuin että olen suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna, toki saan
kuulua mainioon kansaan."
"Jumala itse avasi kirjan kannen ja osotti nuo sanat eteeni,
muistuttaakseen minulle elämäntehtävääni", ajatteli hän liikutettuna
ja tunsi noiden omien, palavalla nuoruuden innolla kirjotettujen
sanojensa kohottavan hänet hetken surujen ja hävityksen yläpuolelle.
"Rakkaani, paljon me olemme tänään menettäneet mutta vielä
paljon enemmän me voimme tulevaisuudelta vallottaa", lausui hän
keventyneesti ja ryhtyi kuivaamaan vaimonsa kyyneliä.
* * * * *
Keppiinsä nojaten asteli Oulun kappalainen Abraham Frosterus
Tukholman Nygrändenillä ja veti mielihyvin sieramiinsa raikasta
ulkoilmaa, jota vailla hän oli saanut olla jo useita viikkoja. Häntä
oli nimittäin pidättänyt vuoteessa ankara leini, joka jalasta toiseen
siirtyen oli tuottanut hänelle sietämättömiä tuskia ja riistänyt
öiden levon.
Pohjanlahden ympäri soljuvan pakolaisvirran mukana oli hänkin
kulkeutunut Tukholmaan, missä hän perheineen melkein tyhjästä eläen
oli asunut pienehkössä huonepahaisessa Nygrändenin varrella.
Viime kulunut yö oli ollut hänelle tavallista tuskallisempi.
Mutta miltei vielä enemmän kuin ruumiillisesta taudistaan oli hän
kärsinyt tietoisuudesta, että perheen ruokavarat sekä yleensä kaikki
apulähteet olivat tyyten lopussa.
Aamun sarastaessa olivat tuskat kuitenkin äkkiä hellittäneet. Hän oli
uinahtanut ja hänen hellä vaimonsa, joka pitkällisestä valvonnasta
uupuneena oli koko yön uskollisesti hoitanut häntä, oli paneutunut
lattialle lepäämään.
Jonkun tunnin kuluttua olivat he havahtuneet hiljaiseen oven
käyntiin. Huoneessa ei kuitenkaan näkynyt ketään vierasta henkilöä,
mutta sen sijaan oli perheen isä keksinyt vuoteensa jalkapäässä
kasan suuria kuparitaalereita. Tuntematon hyväntekijä oli heidän
nukkuessaan käynyt ne siihen asettamassa ja liikutettuina kiittivät
avunsaajat Jumalaa.
Nuo kupariplootut johtivat Frosteruksen mieleen erään tapauksen
puolentoistakymmentä vuotta sitten, jolloin hän kovassa hädässä ollen
oli mennyt ystävänsä Taneli Jusleniuksen luo ja tullut samanlaisten
plootujen avulla pulastaan pelastetuksi. Sitä muistellessaan sai hän
äkkiä halun päästä tervehtimään entistä ystäväänsä, jonka hän myöskin
oli kuullut pakolaisena perheineen saapuneen Pohjanlahden ympäri
Tukholmaan. Ihmeekseen tunsi hän voivansa kepin avulla liikkua ja
niin hän lähti ottamaan selkoa Jusleniuksen asunnosta, saadakseen
käydä häntä tervehtimässä.
* * * * *
Professori Juslenius istui kirjotuspöydän ääressä, edessään puoleksi
kirjotettu paperiarkki. Hän nojasi päätään käteen ja kasvoillaan oli
alakuloinen ilme.
Taudin kalvamaa entistä ylioppilastoveriaan ei hän tuntenut, ennen
kun tämä oli maininnut nimensä. Liikutettuna nousi hän silloin häntä
tervehtimään, minkä jälkeen hän huudahti:
"Sinussa näen jälleen kuin peilistä, mihin tilaan tämä kova aika on
koko Suomen kansan saattanut!"
Kun he olivat kertoneet viimeaikaiset vaiheensa, huomasivat he ne
ihmeellisen samankaltaisiksi. Jusleniuksen puoliso oli pakomatkalla
synnyttänyt pienokaisen, joka oli kuollut matkan vaivoista.
Frosterukselta vuorostaan oli vaimo sairastunut ankarasti matkalla,
niin että heidän oli suurinta kurjuutta kärsien täytynyt useiksi
kuukausiksi pysähtyä Tornioon. Tukholmassa oli Juslenius samoin kuin
Frosteruskin saanut kärsiä suurinta puutetta, sillä kiireessä ei oltu
ehditty paljoakaan mukaan ottaa.
"Nyt minulle vihdoinkin on hiukan valjennut", kertoi
Juslenius lopuksi, "sillä äskettäin olen saanut valtuuden
lehtorinvirkaan Vesteråsin kimnaasissa. Olen tässä juuri
valmistellut virkaanastujaisesitelmääni."
Hän näytti Frosterukselle ensimäistä käsikirjotusarkkia, jonka
otsikosta tämä luki tittelin _"De miseriis Fennorum."_
"Niin, toisenlaisen mielialan vallassa ja toisenlaisista asioista
minä silloin kirjotin, kun sinä Turussa toistakymmentä vuotta
sitten tulit luokseni rahaa lainaamaan", lausui Juslenius huoaten
ja luki ystävälleen muutamia kohtia esitelmästään. Se oli synkkää
kuvausta niistä suunnattomista kärsimyksistä, joiden alaiseksi idän
raakalaiset olivat Suomen kansan saattaneet.
Hänen äsken valmiiksi saamansa kohta kuului:
"Kuinka suuri onni onkaan, kuulijani, kuinka suuri kunnia, kuinka
onnellinen asiaintila saada kotimaisen ruhtinaan hallitessa,
isänmaan rajojen rikkomattomina ollessa leikata oman pellon viljaa
ja sammuttaa janonsa omasta lähteestä! Ja tämä oli suomalaisten
kohtalo kautta lukemattomien vuosisatojen, joista meillä ei ole
varmoja tietoja olemassa. Silloin ei niiden rajojen sisäpuolelle,
jotka luonto näkyy Suomelle antaneen, vastoin asukasten tahtoa tullut
kukaan muu kuin ehkä onneton turvanetsijä."
Nämä ajatukset, jotka hän oli vähää ennen paperille pannut, olivat
Jusleniuksen saattaneet sen alakuloisen kaihomielen valtaan, missä
Frosterus tullessaan hänet tapasi.
"Valkeneeko meille koskaan enää päivä?" virkahti viimemainittu
apeasti.
"Sen Jumala yksin tietää", vastasi Juslenius synkällä äänellä, jossa
ei enää soinnahtanut nuorekkaan fennofiilin täyteläinen luottamus.
* * * * *
Vihdoinkin oli rauhan päivä koittanut ja raakalaislaumat olivat
vetäytyneet takaisin itäisen rajan taakse. Monia kokenut
vanha Turku oli siivoutunut siitä liasta ja törystä, jota
moskovalaisten jäliltä kaikkialla kohtasi, ja juhlamielin
virtasivat kaupunkilaiset tuomiokirkkoon, missä tänään vietettiin
yliopiston avajaisjumalanpalvelusta.
Kun alkutoimitukset oli suoritettu, kohosi saarnastuoliin raamatun
alkukielten professori Daniel Juslenius. Syvä liikutus valtasi hänen
mielensä, kun hän silmäili yli avaran kirkon, jota sitäkin olivat
hävityksen laineet huuhtoneet. Mutta hänen äänessään kajahti jälleen
riemukas fennofiilisointu, kun hän lausui saarnatekstin sanat:
"Ylistä, Jerusalem, Herraa; kiitä Zion, sinun Jumalatas! Sillä hän
vahvistaa sinun porttis salvat ja siunaa sinussa sinun lapses. Hän
saattaa rauhan sinun ääriis ja ravitsee sinua parahilla nisuilla. Hän
lähettää puheensa maan päälle: hänen sanansa nopiasti juoksee."
* * * * *
On kulunut lähemmäs parikymmentä vuotta edellisestä.
Porvoon hiippakunnan piispana on Juslenius laajalla
tarkastusmatkalla. Hän on juuri lopettanut kokouksen Liperin
seurakuntalaisten kanssa ja astelee kirkosta pappilaan. Ärtynyt ilme
hänen kasvoillaan painostaa hänen seuralaisiaan ja yhtäkkiä puhkeaa
hän puhumaan:
"Tämä Karjalan perukka on pimein kolkka minun hiippakunnassani.
Pimeyttä, petosta ja taikuutta tapaa täällä joka askeleella.
Toisinaan tuntuu ihan toivottomalta taistelu sitä vastaan."
Varsinkin oli hänen silmätikkunaan kreikanusko, jota hän toisinaan
oli nimittänyt manalaisten uskonnoksi. Siinä määrin olivat
isonvihan kärsimykset syövyttäneet hänen veriinsä sammumattoman
vastenmielisyyden kaikkea venäläistä kohtaan. Väsymättä hän olikin
piispautensa ajan työskennellyt valistuksen kohottamiseksi varsinkin
hiippakunnan itäosassa, mutta uuden kylvön oras näytti tuskallisen
hitaasti nousevan pinnalle.
Pappilaan oli kokouksen aikana saapunut posti, joka Turusta ja
Porvoosta toi virallisia kuulutuksia sekä samalla muutamia kirjeitä
piispalle. Juslenius sulkeutui niiden kera huoneeseensa ja kun hän
muutaman tovin kuluttua palasi muiden seuraan, loistivat hänen
kasvonsa tyytyväisyydestä.
"Niin toivottomalta kuin tämä raataminen usein näyttääkin", lausui
hän, "niin silloin tällöin Jumala suo meidän kuitenkin nauttia
töittemme hedelmistä. Sain nyt juuri kauan odottamani tiedon, että
säädyt Tukholmassa ovat vihdoinkin päättäneet jotakin sen minun
valitukseni johdosta, että virkamiehet täällä Suomessa niin perin
huonosti taitavat kansankieltä. Nyt ovat säädyt päättäneet, että
Ruotsin laki sekä ne kuninkaalliset asetukset ja säännöt, jotka
katsotaan Suomen talonpojille tarpeellisiksi, ovat käännettävät
suomeksi. Niinikään sisältää tuo säätyjen päätös lupauksen siitä,
että tuomarin ynnä muita virkoja Suomessa on etusijassa annettava
suomenkieltä taitaville.
"Tämä oli minulle, vanhalle fennofiilille, taas mieluisa kosteikko
karulla taipaleellani", lopetti piispa tyytyväisesti myhäillen.
* * * * *
On kulunut puolikymmentä vuotta ja Juslenius on nelitoistahenkisine
perheineen jälleen saanut idän raakalaisten edestä paeta
Pohjanlahden taakse. Väsyneenä ja apeana on hän juuri palannut
valtiopäiväistunnosta asuntoonsa. Valtakunnan rikkinäisyys, vimmattu
puoluetaistelu ja vallanpitäjäin saamattomuus ovat jo kauan
rasittaneet hänen rehellistä sydäntään ja järjestykseen tottunutta
mieltään. Mutta tänään on hänen ristiriitaansa lisännyt vielä sanoma,
että hän on saanut enimmät äänet Skaaran hiippakunnan piispanvirkaan.
Mitä tehdä siihen nähden? Kymmenisen vuotta sitten hän oli saanut
enimmät äänet samalla kertaa sekä Turun että Porvoon hiippakunnan
piispanvirkaan. Hän oli valinnut pienemmän ja joka suhteessa
epäedullisemman hiippakunnan. Se oli hänen fennofiilinen intonsa,
joka hänet silloin oli ajanut isänmaansa viljelemättömimpään
kolkkaan. Mutta oliko tuo into nyt sitten väsähtänyt, sillä hän tunsi
sydämensä pohjalla halun valita tällä kertaa turvallisempi ja joka
suhteessa edullisempi Skaaran hiippa?
Hän tiesi ja tunsi kyllä, että se oli väsynyt vanhus, joka häntä
tähän valintaan yllytti. Mutta vielä oli jälellä jotakin entisestä
nuoresta fennofiilistäkin ja se soimasi häntä isänmaan ja oman
kansansa hylkäämisestä.
Kun hän työhuoneessaan istui vaipuneena näihin mietteisiin, saapui
hänen luokseen kirjanpainaja Lars Salvius. Hän toi piispan nähtäväksi
ensimäisen arkin hänen suuresta sanakirjateoksestaan, jonka hän joku
aika sitten oli jättänyt painettavaksi.
Siinä tuokiossa kaikkosivat piispan ikävät mietteet ja hellävaroen
käänteli hän käsissään tuota nelitaitteista korrehtuuriarkkia.
Mielihyvin seurasi hän nimilehden suuria ja koukeroisia kirjaimia:
"Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Jumalan avulla, Suurella työllä,
pitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen Kielen Cunniaxi Coottu Daniel
Jusleniuxelda."
Se oli hänen elämänsä suurtyö, suoritettu monien vaivaloisten
tointen ohella. Hän oli kerännyt siihen puolentoistakymmentä tuhatta
suomalaista sanaa, selitettyinä sekä latinan että ruotsin kielillä.
"Jos itä hävittäisikin kaiken muun minun kylvöistäni, niin ainakin
tämä jää", ajatteli hän.
Mutta kirjanpainajalle virkkoi hän puoli leikillään:
"Jos minä tahtoisin olla turhamainen, niin lausuisin minä tämän
teokseni johdosta Horatiuksen sanoilla: _exegi monumentum aere
perennius!"_
* * * * *
Hiipan valinnassa oli Jusleniuksessa lopultakin päässyt vanhus
voitolle. Mutta fennofiili hänen sydämestään on kuitenkin kaiken
aikaa häntä soimannut ja pitänyt vireillä kaihoa omien kansalaisten
puoleen. Se on saattanut hänet korkeasta iästään ja hiippakunnan
hoidon vaivoista huolimatta ryhtymään jälleen kirjalliseen työhön
rakkaalla suomenkielellään.
Parisen vuotta edellä kerrotun jälkeen tapaamme hänet myöhäisenä
syysiltana piispantalossaan Skaarassa, kumartuneena työpöydän yli.
Hanhenkynä kitisee tutunomaisesti paperiarkilla ja siihen syntyy
suomalaisia lauseita:
"Minun rakkaimpani maanmiesteni tarpeeksi ja ylösrakennukseksi,
heidän kalliimmassa uskossansa, ja pyhässä vaelluksessansa, annetaan
tämä Ruotsin kielestä käännetty vähäinen, mutta kaikki autuuteen
tarpeelliset kappaleet sisällänsä pitävä kirja ulos. -- -- -- Sillä
ehkä minä asun taampana teistä erotettuna, on Jumala kuitenkin minun
todistajani, että minä sydämen pohjasta kaikkia teitä Jesuksessa
Kristuksessa halajan -- -- --"
Se oli alkulause Svebiliuksen katekismussuomennokseen, jonka hän
äsken oli saanut valmiiksi. Suurella tyydytyksen tunteella kirjotti
hän loppuun:
Kirjotin Skaarassa läntisellä Göthein maalla, marraskuussa
vuonna 1745.
Daniel Juslenius.
Skaaran hiippakunnan piispa.
Laskettuaan kynän syrjään lausui hän hiljaa psalmin sanat:
"Jos minä unohdan sinun, Jerusalem, niin olkoon minun oikia käteni
unohdettu. Tarttukoon minun kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua
muista, ellen minä tee Jerusalemia minun ylimmäksi ilokseni."
* * * * *
On kulunut jälleen seitsemän vuotta. Lähemmäs kahdeksankymmenen
vuotias piispa Juslenius makaa kuolemaan valmistuneena Brunsbon
pappilassa, mihin viikatemies oli hänet pysähyttänyt, hänen
matkatessaan valtiopäiviltä takaisin kotiinsa.
"Lapsuudestani asti on minua vaivannut niin suuri isänmaanrakkaus,
etten ole kieltäytynyt sen puolesta kärsimästä vaikka mitä", kuulivat
ympärillä seisovat papit piispan kuiskaavan.
Heistä ei yksikään käsittänyt, miksi hän nuo sanat, jotka hän
oli aikoja sitten kirjottanut yhteen nuoruuden fennofiilisistä
teoksistaan, lausui juuri tällaisena hetkenä. Mutta se oli vanhan
piispan itsetiedoton puolustus sitä ääntä vastaan, joka soimasi häntä
siitä, että hän oli tullut vieraalle maalle kuolemaan.
Vähää ennen kuin hän puhalsi ulos viimeisen henkäyksensä, lausui hän
selvästi ja kirkastunein silmin:
"Isonvihan myrskyissä sai minun luottamukseni Suomen tulevaisuuteen
pahan kolauksen. Mutta nyt on Jumala antanut minulle tuon
luottamuksen takaisin. Siksi ummistan minä silmäni onnellisena,
vaikkakin minun epäuskoni rangaistukseksi täytyy se tehdä isänmaani
rajojen ulkopuolella."