Tydalenin pienen tunturikylän asukkaat olivat odottamatta saaneet
jouluvieraita. Kun Trondhjemiä piirittäville suomalaisille joukoille
oli saapunut sanoma kuninkaan kuolemasta, oli eri joukko-osastojen,
tiedustelu- ja muonanhankintaretkillä liikkuvien komennuskuntien
käsketty kokoontua Tydaleniin, josta armeijan oli määrä marssia
suorinta tietä tunturien yli Jämtlantiin ja niin edelleen kotimaahan.
Sana "kotiin!" synnytti liikettä ja elämää niskottelevassa
armeijassa, josta päällystön oli vähää ennen täytynyt kapinaliikkeen
tukahuttamiseksi hirtättää pahimpia yllyttäjiä. Hitaasti edistyvät
piiritystyöt katkesivat siinä tuokiossa aivankuin joku armeijaa
pingottanut, näkymätön valtahermo olisi yhtäkkiä hervahtanut poikki.
Vallinluojat viskasivat käsistään lapiot ja tykkimiehet sytyttimensä.
Laihat ja takkuiset hevoset valjastettiin kanuuna- ja kuormarekien
eteen ja samalla kun Trondhjemin valleilla sytytettiin ilotulia,
hävisi rääsyinen Suomen armeija vuorten taa.
Joulunaattona saapuivat ensimäiset joukkokunnat Tydaleniin, joka
oli viimeinen kylä Norjan puolella. Ensimäinen Ruotsin puolella,
Handöliin kylä, oli yhdeksän penikulman päässä tunturiselänteen
takana.
Ilma oli kostea ja koko päivän oli satanut räntää, joka maahan
tultuaan muuttui likaiseksi sohjuksi. Kylän harvojen talojen
välissä liikkui miehiä ja yhä uusia saapui pitkin alhaalta johtavia
vuorisolia. Kun he olivat aseensa laskeneet käsistään, eivät he juuri
sotilailta näyttäneet, vaan paremmin nälistyneiltä kulkureilta.
Harvoilla oli enää jälellä jonkunlaisia jätteitä sinisestä
univormusta. Useimmilla oli suojanaan erivärisiä talonpoikaisnuttuja,
kuluneita ja paikattuja herraskauhtanoita tai päällisettömiä
lammasnahkaturkkeja. Toisten rajottuneet ja lähes pohjattomiksi
kuluneet saappaat olivat hajoamistilassa, muutamilla oli jaloissaan
heinillä täytettyjä lapikkaita ja poronnahkaisia kallokkaita ja
muutamilla taas toisessa jalassa joku jalkineen tapainen, toinen
kääritty rääsyillä muodottomaksi tonkiksi.
Illan suussa saapui Hämeenläänin jalkaväenrykmentistä Rautalammin
komppanian kolmisenkymmentä jälellä olevaa miestä kapteeni von der
Pahlenin johdolla. Kun he eivät enää sopineet asuinhuoneisiin,
tyhjensivät he olista erään matalan vajan, jonka lautakatolla oli
painona raskaita laakakiviä. Vajan maalattialle laitettiin tuli
ja sen ympärille ryhmittyivät miehet jalkarisoja kuivatakseen.
Oven edessä jyrsi komppanian kuormahevonen kalsusti olkivihkoa ja
kenttävääpeli Tuomas Kokko jakoi miehistölle illallisateriaksi kovia
leivänkannikoita. Vajan nurkassa olivat miesten musketit pystyssä.
Kenttävääpeli oli kookas ja juro mies. Hänellä oli vasemman silmän
alta leukaan ulottuva punainen miekanarpi, jonka vuoksi komppanian
miehet keskenään nimittivät häntä viirunaamaksi. Arpia hänellä oli
muuallakin ruumiissaan ja hänen vasen jalkansa, jonka polvi oli
Puolan retkillä haavottunut, oli viime aikoma alkanut jäykistyä.
Hän oli ollut sotavankina Venäjällä, mutta karannut sieltä parin
toverin kanssa ja päässyt monia vaiheita kokien kotimaahan. Mennen
sen jälkeen Lybeckerin armeijaan oli hän kenttävääpeliksi korotettuna
liikkunut viimeisen väenoton aikana värvääjänä kotiseudullaan.
Silloin oli hän muun muassa tuonut armeijaan nuorimman veljensä,
seitsentoista vuotiaan Laurin, joka oli ollut mukana tällä
onnettomalla Norjan retkellä.
Lauri istui kyyryssä olkitukon päällä lähellä nuotiota ja jyrsi
leipäkannikkaa. Hän oli parraton ja kalvistunut nuorukainen, jonka
posket olivat sisään painuneet. Vaaleilla silmillään tuijotti
hän tuleen ja hänen leukarustonsa liikkuivat tasaisesti, kun
hän pureskeli leipää. Kun se oli loppunut, alkoi hän kuivata
kintaitaan. Ne olivat lammasnahkaiset käsineet, joissa oli villapuoli
sisälläpäin. Syksyllä oli hän kerran ollut muonanhankintaretkellä
veljensä ja muutamain toisten miesten kanssa. Kun he olivat käyneet
eräässä talossa, oli hän nähnyt lammasnahkakintaat seinällä naulassa.
Ulos tultaessa oli veli antanut hänelle kintaat ja sanonut: "Pidä
nuo tallessasi, kyllä niitä talvella vielä tarvitset!" -- Hänestä
oli tuntunut vaikealta niitä ottaa ja hän oli lohduttanut itseään
sillä, että nythän ollaan vihollismaassa. Mutta muistaessaan, kuinka
ne riippuivat siellä rauhallisen tuvan naulassa, häntä aina kintaita
pidellessään ikäänkuin hävetti omasta ja vanhemman veljen puolesta.
Tuomas tuli vajaan kädessään vihko kuivia heiniä.
"Suoltakaapa noita kenkiinne, niin tarkenette paremmin" sanoi hän
heittäen heinävihkon lattialle.
"Otahan sinäkin, poika, ei se haitaksi ole", lisäsi hän veljelleen.
Tuomas oli yli kaksikymmentä vuotta Lauria vanhempi ja tämä oli
kutsunut häntä aina teiksi. Lauri oli koko sotaretken ajan tuntenut
lähellään Tuomaan suojelevan käden, mutta muutoin oli vanhin veli
hänelle melkein tyly, ei katsonut juuri koskaan silmiin ja kutsui
häntä aina "pojaksi". Taistelussa oli hän usein tuupannut Laurin
selkänsä taakse ja ärähtänyt vihaisesti: "Pysy siellä, poika!"
He olivat varakkaan talollisen poikia ja heidän välillään oli ollut
kaksi veljeä sekä muutamia siskoja. Toinen näistä veljistä oli ollut
itäistä rajaa vartioimassa ja kaatunut jossain kahakassa venäläisten
maahan tunkiessa. Toinen veli oli kaatunut Isonkyrön taistelussa ja
jälellä olivat vain he, vanhin ja nuorin.
Kun Tuomas oli tullut sotaväen ottoon, eivät he enää silloin asuneet
kotitalossa, jonka vihollinen oli polttanut, vaan metsäpirtillä
pakoon päässeiden naapurien kanssa. Isän ja Tuomaan välillä oli
syntynyt ankara riita hänestä. Isä ei olisi tahtonut laskea häntä,
mutta hänessä itsessään oli syttynyt omituinen halu seurata vanhinta
veljeään armeijaan, ja niin he olivat lähteneet isän huutaessa kovia
sanoja heidän jälkeensä.
Hän oli ollut nyt viidettä vuotta poissa vanhempain luota. Vieläköhän
he ja siskot olivat elossa? Kenties olivat koirankuonolaiset
löytäneet tien metsäpirteille? Hän ei uskaltanut ajatella, mitä
silloin olisi saattanut tapahtua. Muutamat Viipurin rykmentin miehet
olivat kerran leirinuotiolla kertoneet, miten venäläiset olivat
Karjalan puolessa menetelleet, kuinka he olivat hiljaisella tulella
paistaneet ihmisiä tai toisinaan ripustaneet koko talon väen käsistä
tuvan kattoon, sitoneet pitkän tangon heidän jalkainsa väliin ja
asettaneet sen molempiin päihin rakuunoita kiikkumaan.
* * * * *
Myöhemmin illalla saapuneiden oli täytynyt virittää nuotioita ulos
ja ruveta niiden ääressä yötään viettämään. -- Lähellä vajaa palavan
tulen ääressä alkoi kuulua miehen ääni, joka luki evankeliumia.
Se oli sotapappi Idman, joka raamattuineen oli seurannut armeijaa
kaikissa sen vaiheissa, pitänyt säännöllisesti jumalanpalveluksia,
ripittänyt kuolevia ja lohduttanut epätoivoisia. Kyyryllään nuotion
ääressä ja suojaten kirjaa lumihiutaleilta luki hän: "Mutta tämä
on kaikki tapahtunut, että täytettäisiin, kuin Herralta on sanottu
propheetan kautta, joka sanoo: Katso, neitseen pitää raskaaksi
tuleman ja synnyttämän pojan, ja hänen nimensä pitää kutsuttaman
EmmanuEL: se on niin paljo sanottu, Jumala meidän kanssamme."
Kun pappi herkesi lukemasta, sanoi muuan vajassa olevista miehistä
kuin itsekseen:
"Se on nyt joulunaatto."
Kukaan ei vastannut ja kaikki tuntuivat raskasmielisesti muistelevan
entisiä jouluiltoja etäisissä kodeissa, joita tuskin enää oli
olemassa.
Kun Lauri ummisti silmänsä, näki hän elävästi olilla peitetyn
tuvanlattian ja kolmihaaraisen kynttilän pöydän päässä. Saankohan
enää koskaan sellaisessa olla, ajatteli hän haikeasti ja muisti
samalla, että tuvan olivat viholliset polttaneet. Tuomaan kanssa he
olivat sotaan lähtiessään kulkeneet hävitetyn kodin ohi. Kumpikaan
heistä ei ollut puhunut mitään eikä edes katsonutkaan sivulleen.
Mutta siitä huolimatta oli hänen mieleensä painunut, että pelloilla
rehotti tiheä rikkaruoho, että ojat olivat umpeen valumaisillaan että
palamatta jääneen saunan ovi ammotti mustana ja että kaivonpylväs oli
kallellaan ja ämpäri heilui ja vingahteli tuulessa. Nyt mahtoi jo
ojien kohdalla ja tuvan raunioilla kasvaa korkeita pajupehkoja.
Kun hän ajatteli kovaksi tallattua polkua, joka vei tuvasta aittaan,
näki hän äitinsä jauhovakka kainalossa kävelevän sitä pitkin kumarana
ja toimeliaana. Mutta kun hänen mieleensä tuli, että polkukin nyt on
ruohottunut ja hävinnyt näkyvistä, tuntui hänestä, ettei äitiäkään
voi enää olla olemassa ja että maailma on juuri sen polun häviämisen
takia jotenkin luonnottomasti sijoiltaan kallistunut. Hänen mieltään
väänsi ja kurkusta tunkeusi väkivaltainen, itkua ja tukehtumista
muistuttava tyrskäys.
"Poika!" äsähti Tuomas ja katsoi häneen vihaisesti.
Säpsähtäen silmäsi Lauri ympärilleen ja näki joka puolella synkkiä ja
vihaisia katseita. Hän kyyristyi kokoon ja painoi päänsä alas. Kukaan
ei puhunut mitään, nuotio savusi ja kihisi hiljalleen ja ulkona
läiskyivät kylään saapuvien sotilasten askeleet.
* * * * *
Pitkin seuraavata viikkoa kokoontui Tydaleniin armeijan
jäännösjoukkoja. Uudenvuoden aattona saapui de la Barre ratsuväen
pääosaston kanssa.
Muutamina viime päivinä oli ollut pakkasia ja uudenvuoden aamu
valkeni kylmänä ja selkeänä. Uhkaavana ja painostavana kohotti
vaalenevaa itätaivasta vasten kaljua lakeaan tunturiselänne, jonka
yli armeijan oli kulettava etäistä kotimaata kohti. Kylästä oli
saatu kaksi norjalaista oppaiksi tunturiharjanteen yli ja tietä
tallatakseen lähti ratsuväki heti aamuhämärissä liikkeelle. Heitä
seurasi kuormasto ja tykistö. Viimeisenä alkoi jalkaväki pitkissä,
säännöttömissä kolonneissa kiivetä rinnettä ylös. Etummaisena kulki
Turunläänin jalkaväenrykmentti ja sen edessä ajoi kenraali Armfelt
kapeassa, keltaiseksi maalatussa reessään.
Puolenpäivän tienoissa ehti hämäläisrykmentin jälkipäässä kulkeva
Rautalammin komppania ylös tunturinlaelle. Heidän eteensä aukenivat
silmän kantamattomat lumiaavikot, joilla ei näkynyt puuta ei
pensasta. Kuin jättiläissuuri musta käärme liikehti armeija
valkeanhohtavalla pinnalla hitaasti eteenpäin. Taivaanrannalla
punottavan auringon valossa kimaltelivat musketinpiiput ja pajunetit
ja hauras lumi narskui tuhanten jalkojen sitä tallatessa. Pakkanen
oli pureva ja idästä kävi raudankylmä viima. Heti suusta tullen
muuttui hengitys valkoiseksi höyryksi ja kaikkien kulmakarvat, parrat
ja korvalliset olivat vahvan, valkoisen kuurakerroksen peitossa.
Kumarassa ja päät syvälle hartiain väliin vedettyinä huojui miehistö
ääneti eteenpäin. Joskus kilahtivat olkapäillä roikkuvat musketit
vastakkain ja sieltä ja täältä kuului väliin äkäinen kirous, kun joku
oli kiväärinsä perällä satuttanut vieressään kulkevaa jäätyneeseen
korvaan.
Iltapuolella päivää kiihtyi viima tuuleksi ja samalla alkoi
pyryyttää. Lumituprut soentivat silmiä ja vaistonsa ohjaamina
raahustivat miehet toistensa jälessä. Vihaisen tuulen ajama lumi
tunkeusi joka paikkaan, sitä tarttui vaatteisiin, kasvoihin,
päähineisiin. Yltäpäätä valkeina, huohottavina hahmoina kulkivat he
eteenpäin itää kohti.
Pimeän tultua tapahtui armeijan etupäässä seisahdus ja toistensa
kantapäitä poleksien pysähtyi vähitellen rykmentti toisensa jälkeen
ja kaikki jäivät tylsinä ja tutisten paikalleen seisomaan. Sitten
alkoi kuulua komennushuutoja, jotka siirtyivät eturinnasta pitkin
rykmenttejä aina jälkipäähän saakka, ja joukot alkoivat vaivaloisesti
lumessa kahlaten siirtyä toistensa ohi yhteiselle yöpaikalle. Oli
tultu loivassa tunturinotkelmassa olevalle pienelle Öisandjärvelle,
puolenkolmatta penikulman päähän Tydalenista. Tuuli ja lumituisku ei
täällä järven rannalla ollut niin ankara, mutta sen sijaan tuntui
pakkanen kiihtyvän.
Puita ei ollut missään näkyvissä, ainoastaan vaivaiskoivun latvoja
pistihe siellä ja täällä lumesta esiin. Silloin alkoivat Pohjanmaan
rykmentin miehet särkeä muskettejaan, kolhien niitä vastakkain. Tukit
ja perät kokosivat he kasoihin ja virittivät nuotioita. Upseereista
piittaamatta seurasivat toiset heidän esimerkkiään. Joka suunnalta
kuului pauketta ja irtaantuneiden kiväärinpiippujen kilahtelua.
Lumiryöpyn keskeltä vilahteli palavia kekäleitä, joilla kuletettiin
tulta nuotiosta toiseen. Lumisina ja värjöttävinä, toisiaan tyrkkien,
ärjyen ja kinaten tungeskelivat miehet pienten nuotioiden ympärille,
joita oli yhtä mittaa viriteltävä ja kohennettava, ettei tuuli
niitä olisi tyyten sammuttanut. Ne, jotka eivät lähelle päässeet,
työnsivät toisten olkapäiden yli punottavia ja turvonneita käsiään
tulta kohti tai kurkottivat pajunetin kärkeen pistettyjä jäätyneitä
leipäkannikoita, saadakseen ne hiukan sulamaan.
Lauri kyyrötti polvillaan rautalampilaisten nuotiolla ja tunsi
ruumiissaan jonkunlaista lämpöä. Tuomas oli pakottanut hänet
hieromaan korviaan ja käsiään lumella ja hänen takanaan oli toisia
miehiä tiheänä seinänä. Jyrsittyään palan tulessa sulatettua leipää,
jonka Tuomas oli hänelle ojentanut, rupesi häntä raukasemaan.
Yhtämittaa torkahteli hänen päänsä alas ja hän meni toisinaan
jonkunlaiseen unenhorrokseen. Silloin näki hän aina mustan
saunanoven, kallellaan olevan kaivon pylvään ja kuuli tuulessa
heiluvan ämpärin vingahtelevan. Ja joka kerta kun tämä kuva palautui
hänen silmiinsä, ihmetteli hän sitä, miksei kaivonpylväs kaadu.
Mutta kiväärinperiä ei kauan riittänyt polttaa. Aamuyöstä alkoivat
nuotiot riutua ja sammua. Epätoivossaan työntelivät miehet
palelevia käsiään mustuvaan hiilokseen ja saivat ihoonsa rakkoja
ja palohaavoja, jotka pakkasessa kirvelivät tulisesti. Enimmät
koettivat pitää itseään lämpiminä, tai paremmin sanoen, estää
itseään jäätymästä, tömistämällä jalkojaan, hakkaamalla käsiään
rinnan yli ja toisiaan kumoon tyrkkimällä. Pimeydestä kantoi tuuli
valitusta ja parkunaa. Ne olivat haavottuneita, jotka olivat
kulkeneet kuormastossa ja joiden tuskat pakkasessa olivat käyneet
kaksinkertaisiksi.
Vihdoin alkoi päivä hämärtää. Aamuyöstä oli Tuomas vähän päästä
tyrkännyt Lauria kylkeen ja komentanut pysymään liikkeessä. Ne jotka
olivat tylsinä väristen asettuneet yhdessä kohti kyyröttämään, olivat
päivän vaietessa kontistuneet liikkumattomiksi. Koko armeijasta
huomattiin siten paleltuneen muutamia satoja kuoliaaksi. Samoin
makasi joukko hevosia jäätyneinä hangella. Osalta miehiä olivat
yön aikana paleltuneet jalat, joten he eivät omin neuvoin kyenneet
matkaa jatkamaan. Heidät sijotettiin rekiin, mutta kaikki matkalle
kykenemättömät eivät niihin sopineet. Hangella vilunpuistatuksissa
maaten ja houraillen saivat he jäädä jälelle, kun armeija ikäänkuin
heidän huutojaan paeten lähti nopeasti liikkeelle ja katosi
lumipyryyn.
* * * * *
Tiheänä ryhmänä kulki Rautalammin komppania rekensä ympärillä, jossa
kyyrötti kolme marssimaan kykenemätöntä toveria. Kun oli tultu ylös
järvenlaaksosta, puhalsi lunta ryöpyttävä jäinen itätuuli kahta
vimmatummin vastaan. Se hakkasi silmät sameiksi ja verestäviksi,
pöhötti kasvot ja kivisti päätä. Miesryhmät hajaantuivat ja
sekaantuivat toisiinsa ja ennenpitkää huomasi Laurikin laahustavansa
eteenpäin tuntemattomien miesten keskellä. Mutta hän ei siitä
ollut millänsäkään, seurasi vain pyörryttävin päin edessänsä
huojuvan miehen askelia. Kun mies tuupertui hankeen ja jäi siihen
makaamaan, pysähtyi hänkin hetkeksi, mutta tuntiessaan kuinka jäätävä
kylmyys alkoi heti hänen jäseniään kangistaa, lähti hän jälleen
vaistomaisesti hoippumaan eteenpäin. Hän ei ajatellut ollenkaan,
minnepäin hän kulki ja pysähtyi taas kuullessaan edestään ikäänkuin
reen ratinaa. Lumiryöpyn keskeltä tuli näkyviin yltäpäätä kuurottunut
ja lumettunut hevonen, joka hitaasti ponnistellen kulki poikki hänen
kulkusuuntansa. Se veti perässään reellä olevaa kanuunaa, jonka
päällä kahareisin istui ajaja. Mutta tämän pää oli painunut rinnalle
ja suitsia pitelevät kädet olivat jäykistyneet sivuille.
Lauri lähti seuraamaan kanuunahevosta, mutta käsittämättä milloin
ja miten hän oli siitä eronnut, huomasi hän kulkevansa taas yksin.
Tavan takaa kompastui hän lumeen puolittain hautautuneihin hevosiin
ja miehiin, mutta ponnistausi aina ylös ja koetti raahustaa
eteenpäin. Kerran kulki hänen ohitsensa puoli juoksua pitkäkasvuinen
upseeri, joka häneen katsomatta käheällä äänellä yksinään toisteli:
"Suomalaiset! suomalaiset!" ja katosi taas pyryyn.
Sen jälkeen pysähtyi hänen eteensä yhtäkkiä mies, jonka muodottomiksi
pöhöttyneiden kasvojen keskellä näkyi nenä veripunaisena, päärynän
muotoisena tonkkina. Pienillä verestävillä silmillään, joiden ripset
olivat yhteen jäätyneet, tuijotti se häneen ja mitään ajattelematta
tuijotti hän vastaan. Miehen suu oli puoliavoinna ja sinettyneiden
huulten välistä näkyivät hampaat. Hetken tuijotettuaan alkoi mies
hitaasti kallistua häntä kohti. Kammoksuen tyrkkäsi silloin Lauri
häntä rintaan ja ääneti kaatui mies selälleen kinokseen. Yrittäessään
matkaa jatkamaan kompastui Lauri hänen jalkoihinsa ja kaatui itsekin.
Hän oli hetkisen liikkumatta siinä asennossa mihin oli kaatunut
ja meni jonkunlaiseen unheeseen. Silloin näki hän taas saunanoven
ja kaivon ja alkoi ihmetellä, miksei pylväs kaadu. Mutta kun vilu
puistatti hänet horroksistaan selville, karkasi hän äkkiä pystyyn ja
alkoi juosta eteenpäin.
Hän oli taas yksinään, hänen päätään huimasi ja ympärillä myrsky
vonkui ja ulvoi. Sen keskeltä tuntui joka suunnalta kuuluvan
ihmisäänen vaikerrusta, huokauksia ja hihkasuja. Ja yhtäkkiä sai
hänkin halun ruveta huutamaan, mutta ääni oli kuin jonnekin syvälle
painunut eikä hän saanut sitä esille. Sitten oli hän kuulevinaan yhä
selvempiä ihmisääniä edestään ja kappaleen aikaa kulettuaan näki hän
äkkiä edessään maassa joukon miehiä, aivankuin kokonainen komppania
olisi yhtaikaa suistunut kinokseen. Toiset makasivat liikkumattomina
ja kangistuneina, toiset heittelehtivät ja hourivat ja yksi veisasi
suurella äänellä: "Jo joutuu armas aika ja suvi suloinen." Laurin
takaa lumipyrystä tuli juosten mies, jolla oli yli oikean posken ja
ohimon puoleksi umpeen mennyt haava, jonka päältä hän nähtävästi oli
kadottanut siteen. Haava pöhötti veripunaisena ja ärtyneenä. Kättään
huiskuttaen kiroili mies synkeästi Jumalaa, kuningasta, kenraaleja ja
koko maailmaa, ja hyppien maassa makaavien yli karkasi hän eteenpäin.
Lauri lähti horjumaan hänen jälkeensä, mutta kadotti hänet pian
näkyvistään. Sen jälkeen raahusti hän pitkän ajan yksinään tylsässä
turtumuksessa, kunnes havahtui siitä, että aivan hänen takanaan
hirnahti hevonen. Se oli hänen oman komppaniansa vetojuhta, joka
ilman ajajaa, pää riipuksissa mennä nyyhersi eteenpäin. Reessä
makasivat kangistuneina ne kolme miestä, jotka siihen aamulla
lähdettäessä oli sovitettu. Heidän sinipunerviksi pöhöttyneet
kasvonsa lasittuneine silmineen näkyivät rekeen ajautuneen lumen alta.
Lauri lähti tallustelemaan hitaasti etenevän reen perässä. Kun
hevonen tavan takaa pysähtyi, suistui hän aina suulleen rekeen.
Silloin havahtui hevonen liikkeelle ja Lauri kömpi omille jaloilleen.
Horjahdellen ja yhä hitaammin kulki hevonen, kunnes sen etujalat
pettivät kokonaan ja se putosi polvilleen. Turpa lumessa ja
takaruumis ylhäällä jäi se liikkumattomaksi paikalleen, Laurin
huojuessa sen ohi eteenpäin. --
* * * * *
Hän oli mielestään raahustanut lumessa kokonaisen iankaikkisuuden,
kun hän kuuli edestään myrskyn keskeltä saarnaavan äänen. Sitä kohti
vaistomaisesti kulkien tapasi hän joukon miehiä, jotka säretyn reen
kappaleista koettivat virittää nuotiota. Mutta kohta kun tulenliekkiä
vähän näkyi sammutti sen myrsky. Siitä huolimatta jatkoivat miehet
itsepintaisesti ja ääneti virityspuuhiaan. Viereen oli pysähtynyt
muuan kanuunahevonen, joka oli pudonnut omituiseen istuvaan asentoon.
Se heitteli päätään herkeämättä ylös ja alas ja sen pitkiksi
puikoiksi jäätyneet turpakarvat kilahtelivat. Mutta kanuunan päälle
oli asettunut seisomaan muuan Uudenmaan rykmentin mies, jota
armeijassa oli sanottu "papiksi", siksi että hänellä aina seurasi
repussaan raamattu, jota hän leiritulilla oli usein tovereilleen
lukenut. Mielipuolisesti pöllötellen turvonneilla silmillään ja
kiivaasti käsiään huitoen huusi hän saarnaavalla äänellä: "Huuto
idästä, huuto lännestä, huuto kaikesta neljästä ilmansuunnasta...
Voi, sinä ihmisen lapsi, näin sanoo Herra, Herra, Israelin maasta:
loppu tulee; koko neljän maan äären loppu tulee. Kaikki sinun
vihollises ammottelevat suutansa sinua vastaan, viheltelevät sinua ja
kiristävät hampaitansa ja sanovat: me olemme hänen hukuttaneet. Tämä
on se päivä, jota me halasimme, me olemme sen saaneet ja nähneet."
Lauri pysähtyi ja tuijotti tylsästi saarnaajaan. Ja pyryn keskeltä
ilmestyi mies toisensa jälkeen ja väristen sekä loksavin leuoin
pysähtyivät he kaikki, aivankuin tässä olisi ollut jotakin hyvin
tärkeätä tekeillä.
Yhtäkkiä ilmestyi siinä Laurin eteen Tuomas. "Poika!" ärjäsi hän ja
tyrkkäsi hänet vihaisesti liikkeelle.
Lauri lähti taas huojumaan eteenpäin ja Tuomas seurasi hänen
kintereillään. Mutta montakaan askelta ei Lauri ehtinyt kulkea, kun
hän suistui maahan. Silloin tempasi Tuomas hänet ylös ja ravisteli
häntä hurjasti. Mutta nähdessään, kuinka Lauria puistatti läpi
ruumiin, riisui hän äkkiä päältään univormukulunsa ja alkoi sitä
kiskoa veljensä ylle. Itsellään oli hänellä univormun alla lyhyt,
napiton takki. Tuuli riuhtasi sen levälleen sekä samoin hänen
kuluneen ja likaisen pellavapaitansa rintamuksen. Nähdessään hänen
paljaan rintansa sekä siinä punottavan pajunetinarven, havahtui Lauri
selvään todellisuuteen. Ensi kerran vanhinta veljeään sinutellen
sanoi hän:
"Sinähän palellut itse, en minä tätä ota!" ja alkoi kiivaasti riuhtoa
univormua yltään.
"Huuti, nulikka, äläkä sinuttele esimiestäsi!" karjasi Tuomas ja
kiskoi viitan takaisin Laurin olkapäille. Sitten vyötti hän sen
kiinni omalla vyöllään.
"Mars eteenpäin!" komensi hän ja työnsi veljensä liikkeelle.
Tahdottomasti alkoi silloin Lauri siirrellä jalkojaan pöpperöisessä
lumessa. Väkivaltaisin heitoin laahaten jäykkää jalkaansa ontui
Tuomas hänen kintereillään. Kouristaen Lauria käsivarresta ja siten
estäen häntä lumeen kompastumasta puhui hän läähättäen:
"Etkö sinä ymmärrä, poika, että sinun täytyy päästä kotimaahan ja
panna siellä kotitalo taas pystyyn?"
Äänettöminä raahustivat he sitten pitkän aikaa kahden eteenpäin
ja Tuomas piteli yhä Lauria käsivarresta. Viimein illan hämärässä
laskeusivat he jotakin rinnettä alaspäin ja tulivat pienen joen
uomalle. Siellä ei pyryyttänyt niin tuimasti ja etäämpänä näkyi uomaa
pitkin kulkevan alaspäin joukko miehiä ja muutamia hevosia. Tuomas
pysähtyi äyräälle ja sanoi:
"Laskeu tuonne uoman pohjaan ja marssi kiiruusti noiden toisten
jälkeen ja kun tulet kotiin, niin..."
Hän keskeytti lauseen ja kääntyi palatakseen.
"Minne sinä... etkö sinä tulekaan?" huusi Lauri murtunein äänin.
"Huuti, poika!" ärjäsi Tuomas. "Elä sinä neuvo esimiehiäsi! Minä
palaan miehiäni kokoamaan, sillä kapteeni ja vänrikki ovat hukkuneet
myrskyyn ja komppania on minun vastuullani. Ymmärrätkö? Mars!"
Lauri lähti menemään, mutta uoman pohjalle tultuaan pysähtyi hän ja
kääntyi nähdäkseen vielä kerran vanhinta veljeään. Tuomas seisoi
äyräällä ja huomatessaan Laurin pysähtyvän, lähti hän nyrkki pystyssä
ontumaan kohti.
"Etkö sinä, sen nulikka, aio totella esimiestäsi!" karjui hän.
Silloin kääntyi Lauri ja lähti läähättäen juoksemaan edessään
häämöttävien miesten perään.
* * * * *
Kesä alkoi olla kukkeimmillaan, kun Lauri kohta rauhanteon jälkeen
palasi kotinsa raunioille. Paljon siellä ei ollut entisestä jälellä.
Mutta kaivonpylväs, joka siellä Norjan tuntureilla unenhoureissa oli
niin itsepintaisesti hänen mieleensä palannut, seisoi vielä pystyssä,
vaikkakin pahasti kallellaan. Ämpäri riippui niinikään entisellä
sijallaan, mutta läpi lahonneena ja sammaltuneena. Sauna ja aitta
ilman ovia olivat myöskin jälellä, mutta muista huoneista ainoastaan
kivijalat sekä kasa sammaltunutta tuhkaa. Pihamaalla kasvoi ruoho
korkeana ja koskematonna ja pelloilla ylenivät pajupensaat. Aitan
kynnyksen alla kasvoi tuuheita horsmia ja tupaan vievästä polusta ei
ollut haamuakaan jälellä.
Niin, se polku, jota hän varhaisesta lapsuudestaan oli äidin nähnyt
kumarana ja toimeliaana astelevan, se oli hävinnyt, kuten kaikki
muukin! Ja äiti itse? Hävinnyt teille tietämättömille, kuten
toisetkin omaiset! Piilopirtistäkin olivat vain rauniot jälellä,
joten vihollinen oli sinnekin tiensä löytänyt.
Kun olisi edes äiti ollut vielä elossa, niin tämän ylimenon olisi
jaksanut paremmin kestää! Hän oli nuorin lapsiparvesta ja siis
lähinnä äitiä Miksi hän ei saanut kuolla sinne tuntureille, jonne
Tuomaskin jäi satojen muiden suomalaisten kera?
Mieli mustana istui hän kaivon vierellä ja painoi päänsä alas. Hän
olisi halunnut itkeä, hartaasti ja sydämen pohjasta, kuten poikasena
jotakin vääryyttä kärsiessään, mutta itku ei puhjennut lähteistään ja
niin hän äänetönpä ja synkkänä tuijotti eteensä.
Mutta hänen ympärillään soivat kesäiset äänet, täynnä
hedelmöittymisen ja kasvamisen riemua. Aurinko paistoi niin rehevästi
ja herttaisesti kuin ei koskaan ennen, metsä oli tulvillaan lintujen
laulua ja kukkivat kedot hyönteisten surinaa. Pihakoivu näytti
tuuheammalta kuin koskaan ennen ja aivankuin tuota murehtivaa miestä
uuteen elämään kutsuakseen asettui sen latvaan käki ja kukkui niin
helisevän riemuisasti kuin ei se kyllikseen olisi voinut rauhan
päivää ylistää.
Lauri oli liian nuori pysyäkseen kuurona näille houkutteleville kesän
äänille. Hän nosti päänsä ja ensimäisenä sattui hänen katseensa
tyttöön, joka istui maassa häntä vastapäätä ja levotonna kaivoi
sormellaan hiekkaa, ikäänkuin odotellen häntä vapautuvaksi synkkyyden
vallasta. Se oli koditon neitonen, vailla kaikkia omaisia kuten
hänkin. Ruotsista palatessaan oli Lauri tavannut hänet Tornion
tienoilla suuressa kotimaahan pyrkivien pakolaisten joukossa.
Vaistomaisesti olivat he silloin lyöttäytyneet toistensa seuraan.
Käytyään ensin tytön kotiseudulla, jossa he eivät tavanneet ketään
tämän omaisia eikä sukulaisia, olivat he yhdessä vaeltaneet Laurin
syntymäsijoille.
Kun he nyt pitkään ja ääneti katsoivat toisiinsa, vihkiytyivät he
samalla toisilleen, alkaakseen uutta elämää miehenä ja vaimona.
Se oli sananmukaisesti tyhjästä alkamista, kuten oli laita
tuhansien muidenkin kotien raunioilla. Kuinka jokapäiväinen
elämä silloin kaiken puutteessa saatiin uudelleen tavallista
uraansa kulkemaan, sitä on myöhempien, rauhassa ja hyvinvoinnissa
kasvaneiden sukupolvien työläs käsittää. Mutta ne harvat, jotka tuon
koettelemusten ajan kestäen olivat säilyneet sodan, kylmän, nälän ja
kulkutautien kourilta, kävivät työhön täynnä uskoa ja tulevaisuuden
luottamusta Ja koko luonto, joka äsken oli liittoutunut vihollisten
kanssa, koetellakseen tulevaisuuden varalle, kuinka paljon tämä
kansa kykeni kestämään ja oliko siitä täyttämään historiallista
kutsumustaan, palkitsi nyt, ikäänkuin tyytyväisenä kokeilujensa
tuloksiin, entistä suopeammin ja runsaammin ihmisten työn. Harvoin on
nähty niin hedelmällistä aikaa kuin nuo isonvihan jälkivuodet. Kilvan
kantoivat silloin hedelmää vaimot ja pellot, ja niin kohosivat kodit
jälleen raunioistaan, vuosi vuodelta laajenivat viheriöivät vainiot,
metsistä kaikuivat jälleen karjojen kellot yhdessä paimentorvien
kanssa ja tanhuilla leikkivät taajat lapsilaumat.
Uudelleen rakennetussa kotitalossaan eli Lauri lukuisilla
perillisillä ja monilla satoisilla kesillä siunattuna parhaita
miehuusvuosiaan, kun jälleen puhkesi sota Venäjää vastaan. Tällöin
saattoi Lauri jo lähettää vihollista vastaan vanhimman poikansa, joka
kaatui Lappeenrannan luona. Mutta sotaa ei kestänyt kauan ja jälleen
jatkuivat rauhanvuodet. Niiden kuluessa vaurastui ja lisääntyi Lauri
yhä, niin että hänen kotinsa ympärille vähitellen yleni kokonainen
kylä, jossa asui pelkästään hänen heimolaisiaan ja jälkeläisiään.
Kuin vanhan testamentin patriarkka eli hän heidän keskellään ja
saavutti sangen korkean iän. Hän oli jo täyttänyt yhdeksänkymmentä
vuotta, kun jälleen alkoi idästä päin sodan vaara maata uhata.
Silloin, kesäisenä sunnuntai-iltana, istuskeli lukuisa heimo
kantatalon pihalla, keskustellen ajan kuulumisista sekä kuunnellen
vaaria, joka tuvanportaalla istuen kertoili heille kokemuksiaan
pitkän elämänsä varrelta. Kun he päivittelivät tulossa olevia
vaikeita aikoja, lausui vaari:
"Mitä te luulette toden tullessa kestävänne, kun jo kuulopuheista
vaikertelette? Jollei meillä olisi vastamäkiä noustavana, niin
hukkaanhan me silloin joutuisimme."
"Mutta jos tulee taas sellaiset ajat kuin isonvihan aikana, niin mikä
meidät silloin periikään!" lausui yksi vaarin vanhimmista miniöistä.
"Jos tulisi, niin kestettävä se olisi niinkuin on ennenkin kestetty",
virkkoi siihen vaari. "Mutta tuskinpa sellaista aikaa on minkään
kansan elämässä muuta kuin yhden kerran. Niin minä ainakin uskon.
Kyllä silloin tuli itse Jumalakin näkemään, että tämä kansa kestää."
Ja ikäänkuin hän, joka oli kovan ajan yli elänyt, olisi itsessään
tuntenut kaiken sen teräksisen tarmon ja sitkeän juurevuuden, jonka
nojalla Suomen kansa oli siihen päivään säilynyt, kasvanut ja
lisääntynyt, lausui hän hetken kuluttua painokkaasti:
_"Ei tätä kansaa hävitetä!"_
Tuuheiden kulmainsa alta tähysti hän terävästi lukuisaa
jälkeläisjoukkoaan ja vaieten tunnusti jokainen mielessään, että
hänellä, jos kellään, oli oikeus niin sanoa.
Kotiin!
Eveliina huuhtoi karsinassa astioita ja Katri istui kynnyksellä
puhdistaen hunajaa, jota hän juuri oli käynyt mehiläiskeoista
anastamassa. Pölyistä kylänraittia pitkin asteli punapaitainen
kylänvanhin ja kysyi ohi mennessään Katrilta miesten töitä. Jostain
etäämpää kuului riutuva balalaikan ääni sekä lasten riitelyä. Kun
kylänvanhin oli hävinnyt näkyvistä, vaikenivat äänet ja silloin kävi
hyönteisten surina ja lintujen laulu kuuluvammaksi.
Kuivattuaan astiat tuli Eveliina istumaan kynnykselle sisarensa
rinnalle, joka hänkin juuri lopetti työnsä. Kädet helmassa jäivät he
ääneti tuijottamaan läntistä taivaanrannetta kohti, jonne aurinko oli
jo painumassa.
Silloin alkoi yhtäkkiä Eveliina, silmissään uneksiva ilme, hyräillä
laulua:
"Tuoll' on mun kultani, ain yhä tuolla,
kuninkahan kultaisen kartanon puolla;
voi minun lintuni, voi minun kultani,
kun et tule jo!"
Siskonsa laulun kuullessaan säpsähti Katri kuin unesta havahtuen
ja jäi hämmästyneenä häneen tuijottamaan, samalla kuin rypyt hänen
silmiensä ympärillä alkoivat vilkkaasti elää. Mutta hetken päästä
yhtyi hänkin lauluun ja kun he olivat päässeet värssyn loppuun,
vaikenivat he ja kasvonsa vyöliinaan kätkien purskahtivat itkuun.
Tuo laulu oli temmannut sijaltaan sen hunnun, jonka taakse he olivat
menneisyytensä kätkeneet, ja he tunsivat yhtäkkiä siirtyneensä
viisikolmatta vuotta ajassa taapäin. Silloin seisoivat he nuorina
neitosina, sirpit kädessä, kaurahalmeella Paloisjärven rannalla
kotipitäjässään Iisalmella. Päivä oli silloinkin ollut länteen
painumassa ja sulhastaan muistellen, joka oli Kaarlokuninkaan mukana
vierailla mailla, oli Eveliina purkanut sydämensä kaihon lauluun:
"Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla." Katri oli silloinkin
yhtynyt siskonsa lauluun, mutta juuri kun he olivat päässeet
ensimäisen värssyn loppuun, oli metsänrannasta tulla pöllähtänyt
halmeelle joukko Pohjanmaalta palaavia venäläisiä rakuunoita. Ne
olivat ympäröineet tyrmistyneet sisarukset, temmanneet heidät ylös
satulaan ja rientäneet tuulena matkaansa.
Riehuvien sotilasten mukana he olivat saaneet vaeltaa viikkoja
ja kuukausia, ohi lukemattomien vinorististen pyhäkköjen ja
sipulikattoisten kirkkojen, kylien ja kaupunkien, kunnes olivat
päätyneet tähän pieneen maalaiskylään kaukana Moskovan takana. Täällä
he olivat sitten eläneet ryöstäjäinsä, kahden veljeksen, vaimoina
vuosia puolivälin kolmekymmentä. Ja koko tuon ajan he olivat olleet
kuin syvässä unheessa. Vieras kieli, vieras haju, vieraat väritpä
tavat olivat heitä ympäröineet joka puolelta ja kuin unissakävijät he
olivat niihin mukautuneet, vaikka sydän olikin kaukana poissa. Tässä
ympäristössä he olivat ikäänkuin kainoksuneet omaa äidinkieltään ja
niin se oli heiltä keskenäänkin jäänyt käytännöstä pois. Ainoastaan
ajatuksissaan he olivat sitä käyttäneet sekä iltasin lukiessaan
äänettömän ehtoorukouksensa.
Mitään sanoja eivät sisarukset nytkään laulun tauottua
äidinkielellään vaihtaneet, mutta se oli havahuttanut heidän
koti-ikävänsä täyteen tietoisuuteen ja ikäänkuin ruumiillistuttanut
sen. Heidän katseeseensa oli syttynyt omituinen loiste, joka ei
miehiltäkään jäänyt huomaamatta, kun he illalla palasivat työmaalta.
Mutta mitään eivät sisarukset virkkaneet paremmin miehille kuin
toisilleenkaan, vaan liikkuivat äänettöminä ilta-askareissaan.
Puoliyön aikana, kun nukkuvain huounta ja sirkkain siritys täyttivät
huoneen, kohosi Eveliina hiljaa vuoteestaan ja alkoi pukeutua.
Katri, joka oli avoimin silmin maannut omalla tilallaan, seurasi
sisarensa esimerkkiä. Yhtään sanaa he eivät nytkään vaihtaneet, mutta
ymmärsivät silti täydellisesti toisensa. Niin, heille oli jo illalla
Eveliinan laulaessa selvinnyt kaikki.
Kun he parhaillaan säälivät evästä kokoon, havahtui yksi miehistä ja
sisarten puuhat nähdessään sekä muistaessaan illallisen omituisen
loisteen heidän silmissään, aavisti hän jotakin. Hän kavahti
vuoteesta ja hälytti toisetkin hereille. Mutta salamannopeasti, kuin
ennen tehdystä sopimuksesta, tarttuivat sisarukset seinällä oleviin
aseisiin ja surmasivat miehet, joiden vaimoina ja äiteinä he olivat
yli kaksikymmentä vuotta eläneet. He tekivät sen ääneti ja ilman
tunnonvaivoja, aivankuin matkalle lähtijä pudistaa vaatteistaan
arkielämän tartuttamat rikat.
Ja sitten he lähtivät tiettömille taipalille.
Mitä suuntaa heidän oli kulettava, osuakseen kerran
syntymäsijoilleen? Ruotsissa päivä laskee ja Venäjältä nousee,
muistivat he vanhain ennen sanoneen ja niin suuntasivat he alati
kulkunsa päivänlaskua kohti. Halki rannattomien metsien ja yli
äärettömien soiden he samosivat varmoina siitä, että he kerran vielä
osuisivat synnyinseudulleen. Kun eväät loppuivat, ravitsivat he
itseään marjoilla ja sienillä tai osui heidän tielleen metsälintuja.
Kuukausia olivat he siten hellittämättä eteenpäin samonneet, kun he
eräänä päivänä lopen uupuneina ja nälkäisinä uskalsivat lähestyä
ihmisasuntoja. Sieltä kuulivat he kaikuvan vastaansa suomenkielen.
Silloin he itkivät ilosta, huomatessaan vihdoinkin päässeensä
isänmaansa rajojen sisälle.
Vahvistunein mielin jatkoivat he matkaa syntymäseutuaan kohti ja
niinpä he muutamana kuulaana syyspäivänä huomasivat seisovansa
Paloisjärven rannalla. Silloin he jälleen puhkesivat itkuun ja
syleilivät toisiaan.
Mutta kaurahalmeen sijalle, josta heidät viisikolmatta vuotta sitten
oli raahattu vieraalle maalle, oli tällä välin kasvanut suuri metsä.
Kun he kyyneleisin silmin käyskelivät siinä nuoruutensa työmaalla,
kilahti jotakin sammalessa. Eveliina kumartui alas ja veti turpeen
kätköstä esiin kaksi läpiruostunutta sirppiä.
Heidän omat sirppinsä! Kyllähän he ne tunsivat, sillä kummankin
varressa häämöttivät vielä tutut merkit.
"Nyt viimeiselle taipalelle kotiin!" virkkoi vihdoin Eveliina, asetti
sirpin olalleen kuten ennenkin leikkuupellolta palattaessa ja lähti
astelemaan Vieremän kylää kohti. Ja äänetönnä, sirppi olalla, seurasi
Katri hänen kintereillään.
Kun he lähenivät kotitaloansa, Vieremän Jaakkolaa, alkoi Eveliina
kirkkain äänin laulaa ehtoovirttä: "Jo joutui päivä armas", kuten
he nuoruudessaan olivat niin usein tehneet iltasin työmaalta tai
karjanhausta palatessaan. Ja kun talon rakennukset alkoivat petäjien
välitse pilkottaa, yhtyi Katrikin virteen.
Silloin Jaakkolan vanha, upposokea muori, joka asusti saunassa ja
jota pidettiin hupelona, astua lyykkäsi sauvaansa nojaten pihalle ja
sisäisen ilon kirkastaessa hänen ryppyisiä kasvojaan lausui:
"Nyt tyttäret palaavat! Enkös minä ole aina sanonut, että vielä ne
kerran palaavat!"
Ja kun hetken kuluttua astui metsästä pihalle kaksi outoa ja
elähtänyttä vaimoa, ruostuneet sirpit olallaan, ja kävivät
suoraapäätä äitinään tervehtimään sokeata mummoa, ei kukaan pihalle
kerääntyneistä epäillyt, että nyt vihdoinkin olivat palanneet
Jaakkolan sisarukset, jotka viisikolmatta vuotta sitten olivat
kaurahalmeelta tiettömiin kadonneet.