Metsien helmassa ei tiennyt mitään siitä hävityksestä ja surkeudesta,
jota oli nähtävänä kaikkialla kylissä ja kaupungeissa. Syyskuisen
päivän kuulautta ei sumentanut mikään kauhunnäytös eivätkä
hiljaisuutta rikkoneet raa'at äänet tai surkeat valitushuudot.
Pihlaja ahon reunalla levitti kaikessa rauhassa päivänsäteille
lehtevät haaransa, joiden välissä tiaset pelmastivat veripunaisten
marjaterttujen kimpussa. Ja puolitorkuksissa istui poutahaukka
läheisen kuusen latvassa, piittaamatta tämän ihanan päivän kunniaksi
mitään pikku linnuista. Se käänsi laiskasti päätään vasta sitten,
kun ahon alla, suon reunassa kasvava tiheä viidakko alkoi rytistä ja
huojua, aivankuin äkämystynyt härkä olisi työntäytynyt sen läpi.
Mikään härkä ei viidakossa kuitenkaan möyrästänyt, vaan
leveähartiainen ja järeäleukainen mies, joka puvultaan oli
puoleksi sotilas, puoleksi talonpoika. Päällään hänellä oli
karoliinien sininen univormu, joka oli vyötäreiltä kiristetty
leveällä taljavyöllä, mutta jalassa oli harmaasarkaiset housut
ja talonpoikaiset pikisaumasaappaat. Hattu oli myöskin selvästi
talonpoikaista alkuperää, vaikka siitä neulan ja langan avulla
olikin koetettu muovata kolmikolkkaista. Mutta kupeella riippuva
raskas miekka ja pari vyössä killuvaa pistoolia osottivat kuitenkin
epäämättömästi, että mies oli kiireestä kantapäähän sodankävijä.
Hän ei ollut sen enempää eikä vähempää kuin itse Taneli Luukkonen,
joka milloin hyvänsä saattoi povitaskustaan vetää epäilijän
nähtäväksi kuninkaallisen majurin valtakirjan. Pälkäneen metsiä
tänä ihanana syyspäivänä oli hän joutunut ypö yksinään samoilemaan
seuraavista syistä.
Jalkarakuunoineen oli hän useampia päiviä vainuskellut erästä
suurempaa venäläistä kuormastoa, jota piti kuletettaman
Hämeenlinnasta pohjoiseen päin. Eilen illalla he olivat asettuneet
väijyksiin Kostianvirran läheisyyteen ja tänään aamunkoitteessa oli
tehty hyökkäys ohi kulkevan kuormaston kimppuun. Mutta sen saattoväki
olikin ollut paljon lukuisampi kuin mitä Luukkonen oli otaksunut,
ja raivoisan tappelun perästä oli hänen pieni joukkonsa kokonaan
hajotettu. Tällaisen tapauksen varalta oli Luukkonen ennen tappelua
määrännyt miehilleen kokoontumispaikaksi Taurialan kylän.
Sinne oli hän itse parasta aikaa matkalla.
Tultuaan suon yli aikoi hän viidakon läpi tunkeutua aholle. Mutta
vesakko kävi ihan läpipääsemättömäksi. Ylenmäärin ärtyneenä
aamullisesta tappiostaan tempasi hän suuren säilänsä ja alkoi sillä
hutkia oksia tieltään. Hän kuvitteli raivaavansa tietä vihollisjoukon
halki, ja joka kerta kun hän huitasi miekalla pääsi hänen suustaan
vihainen: htsch!
Muutama päivä sitten oli hän miehineen eräässä hävitetyssä kylässä
nähnyt muun muassa aidanseipääseen keihästetyn lapsen, joka pienet
sormet harallaan oli kangistunut siihen luonnottomaan sijaan kuin
viluun kuollut linnunpoikanen. Tuota kamalaa näkyä muistellen yltyi
hänen vihansa yhä, ja vimmoissaan toivoi hän, että nuo hänen tietään
salpaavat pensaat olisivat olleet kalmukkeja.
Yhä pahemmin ryskyi viidakko ja poutahaukka kuusenlatvassa alkoi
käydä jo todella levottomaksi. Se pöyhisteli kaulahöyheniään, ja
samalla kun ärtynyt miekkamies astui ulos pensasten kätköstä, kohahti
se lentoon.
Luukkonen kiinnitti katseensa samaan kuuseen, jonka poutahaukka juuri
jätti, sekä päätti kiivetä sen latvaan, ottaakseen selvän matkan
suunnasta, sillä viidakossa möyriessään oli hän joutunut hiukan kuin
pyörälle. Heittäen hattunsa ja miekkansa kuusen juurelle alkoi hän
rivakasti tunkea tiheän oksaston läpi. Tultuaan tarpeeksi korkealle
pääsi hän pian selville seudusta ja huomasi ilokseen noin virstan
päässä Dunderinmäen, josta ei ollut enää pitkälti kylään?
Mutta mitäs tuo oli?
Hänen tarkat ilveksensilmänsä keksivät Dunderinmäen rinteeltä
kohoavan ilmaan hienonhienon savupatsaan.
Oliko joku hänen miehistään ehtinyt jo sinne vai oleiliko siellä
paikkakunnan pakolaisia? Tai olisiko joku pienempi vihollisjoukkue
asettunut sinne jotakin väijymään? Viimeinen otaksuma sai hänet
puremaan vihaisesti hampaansa yhteen.
No, pianpa hän oli saava siitä selon. Hän alkoi nopeasti laskeutua
alas ja hetken päästä oli hän matkalla Dunderinmäkeä kohti.
Kun hän saapui mäen juurella kasvavaan lepikkoon, hiljensi hän
kulkuaan ja eteni ainoastaan varovasti hiipien. Terävästi tähyilevine
silmineen ja jännittyneille liikkeineen muistutti hän saalista
vaanivaa petoa.
Varovasti työnsi hän päänsä oksien välitse ja kurkisti mäenrinteessä
olevalle pienelle aukeamalle, josta savu nousi.
Näky, joka sieltä hänen eteensä aukeni, oli kaikkea muuta
kuin pelottava. Suuren vierinkiven suojaan oli kyhätty pieni,
turvekattoinen pirtti. Sen edustalla, päiväpaisteessa, istui pitkään
ruskeaan kauhtanaan puettu kaljupäinen mies ja meisselin tapaisella
aseella näperteli sileäksi höylättyä leppälaudan palaa. Välistä
pyyhkäsi hän hikeä otsaltaan ja oli muutoin työhönsä niin syventynyt,
ettei hän näyttänyt huomaavan mitään ympärillään. Hiukan sivulle
oli parin kiven väliin tehty tuli pienen padan alle, jota iäkkään
puoleinen nainen hämmensi.
Kun Luukkonen varovaisuudestaan luopuen astui rennosti aukeamalle,
huudahti nainen ja mies pudotti laudan kädestään sekä yritti
karkaamaan ylös. Kohta hän kuitenkin rauhottui huomatessaan, että
tulija oli yksinään ja että hänellä lisäksi oli sininen univormu.
"Ystäviä ollaan!" tervehti Luukkonen, mihin toinen vastasi toivottaen
Herran rauhaa.
Lähelle tultuaan silmäili Luukkonen tutkivasti miestä ja virkkoi
hämillään:
"Mutta mitä? Eikö se ole Taneli-mestari Viipurista?"
"Olen kyllä", vastasi puhuteltu, "ja luulenpa siinä seisovan toisen
Tanelin."
He kättelivät ja Luukkonen jatkoi: "Mutta kuinka ihmeessä te olette
tänne Pälkäneen sydänmaille joutunut?"
"Onpahan niitä tänä aikana tapahtunut kummempiakin siirtoja", vastasi
toinen levollisesti. "Sota ja vihollisen hävitykset ne tietysti
karkottivat minut Viipurista ja niin jouduin minä tänne Pälkäneelle.
Ensinnä asustin vaimoineni Taurialan kylässä, mutta kun sielläkään ei
ajan oloon tuntunut turvalliselta, kyhäsin minä majan tänne metsään.
Täällä olenkin saanut vielä toistaiseksi rauhassa työskennellä."
"Työskennellä? Ette kai entistä ammattianne täällä voi harjottaa?"
kysyi Luukkonen.
Vastauksen asemesta ojensi Taneli-mestari hänelle laudankappaleen,
jota hän äsken oli näperrellyt. Sen yläreunaan oli kohoksi veistetty
kirjainten tapaisia koukeroita. Seuraten niitä sormellaan oikealta
vasemmalle tavasi Luukkonen vaivaloisesti kokoon sanat: "Valvo,
Herra, rakas taivaalli..." Sen pitemmälle ei laudalla ollut valmista.
"Mitä... tuleeko tästä aapelus, vai?" kysyi Luukkonen neuvotonna.
"Jotakin sinnepäin", vastasi toinen hymähtäen. "Kun Viipurista
paetessani otin mukaani jonkun verran paperia ja väriaineita, niin
päätin täällä ruveta valmistamaan aapisia, ettei valistus ja Herran
sanan tieto kansasta kokonaan häviäisi tänä koettelemusten aikana.
Minä leikkasin tällaisille laudanpaloille aapisen sivut, mutta
saatuani muutamia kappaleita painetuksi, tärveltyi yksi laudoista,
johon oli leikattu tämä ehtoorukous. Sen vuoksi ryhdyin sitä äsken
uudesta muovaamaan."
Tämän sanottuaan pistäysi hän majaan ja tuli hetken kuluttua
takaisin, kädessään pari puukansiin kömpelösti sidottua, ohkaista
kirjaa, jotka hän ojensi Luukkoselle. Tämä avasi toisen ja tavasi
ensi lehden omituisesti koukeroisista kirjaimista kokoon sanat:
"ABC-kirja, joka sen suuren tarpeen tähden on Pälkäneellä Taurialan
kylässä prändätty Daniel Medelplanilta."
"Hm -- mym", hymähteli Luukkonen hämillään ja käänteli kirjan lehtiä.
"Ottakaa ne mukaanne", sanoi Taneli-mestari, "ja kun tapaatte metsiin
paenneita kansalaisiamme, niin antakaa enimmän tarvitseville. Pian
minä saan uusia valmiiksi ja silloin saatte lisää jaettavaksi, jos
satutte tämän kautta kulkemaan. -- Näinhän me kukin kohdaltamme tuemme
nääntyvää isänmaatamme, te miekalla ja minä aapiskirjoillani", jatkoi
hän hetken kuluttua ja ryhtyi jälleen kaivertamaan kirjaimia lautaan.
Karhea sissisoturi, joka katseli hänen työtään, tunsi mielessään
omituista ja aniharvoin ilmenevää liikutusta. Ja kun hän
iltapäivällä, jaettuaan Tanelimestarin ja hänen muorinsa kanssa
heidän vaatimattoman päivällisateriansa, lähti jatkamaan matkaansa
Taurialan kylään, kääntyi hän aukeaman reunassa vielä taakseen
katsomaan, ja nähdessään tuon kaljupäisen vanhuksen jälleen
kumartuneena työnsä yli, tunsi hän silmissään jotakin kosteata.
Hänen mieleensä muistuivat äkkiä huoneentaulun sanat: "Jotka sanalla
neuvotaan, jakakoot kaikkea hyvää niille, jotka heitä neuvovat."
Kiiruusti otti hän kukkaronsa esille ja kaivoi sieltä kaikki harvat
hopearahansa. Varpaillaan hiipien palasi hän takaisin ja asetti
kummankaan huomaamatta rahat majan kynnykselle, minkä tehtyään hän
hiipi matkoihinsa.