Tasainen lakeus ulottui joka suunnalle silmän kantamattomiin.
lännessä se yhtyi meren aavaan, joka nyt tammikuisen taivaan alla
pohotti yhtä valkoisena kuin metsätön mannerkin Millään suunnalla ei
näkynyt ihmisasuntoja, sillä vihollinen oli hävittänyt kaikki talot
Limingan lakealta.
Ilta alkoi hämärtää ja pohjoisella taivaan ranteella syttyivät
revontulet liekehtimään. Nuo pitkät valokielekkeet hulmahtelivat
idästä länteen ja kurkottuivat yhä korkeammalle keskitaivasta kohti.
Niiden kaameassa valaistuksessa sai lumiaavikko viheriälle vivahtavan
hohteen.
Kumarana ja huurtuneena ponnisteli lakeuden halki yksinäinen
suksimies. Hän piti suuntaansa itäpohjoista kohti, sillä siellä
toivoi hän pikimmin pääsevänsä metsien helmaan ja erilleen
vainoojistaan. Neljännesvirstan päässä hänen takanaan ratsasti
nimittäin satamiehinen kasakkalauma, joka aamusta aikain oli syvässä
lumessa seuraillut tuota yksinäistä hiihtäjää. Aina kun välimatka
hetkeksi lyheni hiihtäjän ja kasakkain välillä, kajahti jälkimmäisten
parvesta joukko laukauksia. Hyristen ja vinkuen sinkoilivat kuulat
hiihtäjän ympärillä ja hänen puvullaan näkyvät jäätyneet verijuovat
osottivat, että hän oli saanut jo useita haavoja.
Hän tunsi voimainsa nopeasti heikkenevän, hänen päätään huimasi ja
jäsenet pyrkivät nääntymyksestä notkahtelemaan. Hänellä oli jälellä
yksi ainoa luja ajatus, jonka nojalla hän pysyi pystyssä ja liikkui
eteenpäin: olla elävänä antautumatta vihollisten valtaan. Hän toisti
sitä lakkaamatta itselleen, painaltaen turtuneena ja koneellisesti
eteenpäin. Taakseen vilkaisematta hän oli ponnistanut halki tiettömän
lumiaavikon ja ainoastaan takanaan kaikuvasta raa'asta ärjynnästä ja
silloin tällöin pamahtavista laukauksista tiesi hän, että vihollinen
oli vielä kintereillä.
Mutta kun revontulten loimut olivat taivaankannella saavuttaneet
korkeimman kohtansa, lakkasivat kasakkain äänet ja laukaukset
kuulumasta. Hän ponnistausi vielä kappaleen matkaa eteenpäin,
pysähtyi sitte ja katsahti taakseen. Kasakkajoukkoa ei ollut enää
näkyvissä, ne olivat jättäneet takaa-ajon toivottomana sikseen ja
palanneet äskeisiä jälkiään myöten takaisin.
Mutta hiihtäjä ei kyennyt enää liikkumaan eteenpäin eikä hän sitä
tahtonutkaan, sillä hän tunsi kuoleman nopeasti lähenevän. Hänen
polvensa hervahtivat ja raskaasti vaipui hän hangelle pitkälleen.
Korvissa humisi ja himmenevässä silmäkalvossa pitivät revontulten
loimut villiä leikkiään. Nopeina ja häälyvinä kuvina siirtyi kulunut
elämä hänen sisäisen näkönsä ohi.
Kuuluisana ja hurjana sissinä, kansalaistensa turvana ja vihollisten
kauhuna oli hän viime vuodet kierrellyt Keski-Pohjanmaata. Sodan
alkaessa oli hän nuorena isäntänä asunut kotitaloaan, Revolahden
Nissilää, eläen vasta naidun kauniin nuorikkonsa kanssa onnellisena
ja muusta maailmasta piittaamatta. Sillä välin sodan hävitykset
lähenivät yhä uhkaavampina heidänkin kotiseutuaan ja pakolaisia
virtasi yhtä mittaa pohjoista kohti. Mutta Nissilän haltiaväki pysyi
kotonaan ja nautti nuoresta onnestaan.
Kotikonnuiltaan häätyneistä katkerista miehistä syntyi
partiojoukkoja, jotka kävivät sotaa omiin nimiinsä ja tuhosivat
vihollisia missä suinkin voivat. Ne houkuttelivat joukkoonsa
voimistaan kuulua Nissiläistäkin, mutta hän ei hennonnut jättää
kotiaan ja nuorta vaimoaan. Hän ei tuntenut mitään sisäistä tarvetta
lähteä sotateille, sillä isänmaa -- sehän oli hänen kotinsa ja se oli
saanut olla rauhassa. Niinhän oli useimpain muidenkin sissien laita.
Kodin rauhassa asuen he olivat pysyneet kokonaan passiivisina
sotaan nähden ja vasta sitten, kun vihollinen oli astunut heidän
kotipiiriinsä, kun heidän persoonallinen rauhansa oli tullut
häirityksi, olivat he hurjistuneet ja heittäytyneet sopan pyörteisiin.
Ja niin kävi Nissilänkin isännän. Hänen kotoinen itsekkyytensä tuli
ankarasti kostetuksi.
Eräänä syyspäivänä löysi pienempi vihollisjoukko tiensä Nissiläänkin.
He sitoivat isännän, teurastivat karjan, ryöstivät ja mellastivat
talossa. Nuoren emännän kauneus ei jäänyt heiltä huomaamatta ja he
alkoivat häntä julkeasti hyväillä. Miehissä raahasivat he hänet
saunaan pihan perälle ja ryhtyivät väkivaltaan. Isäntä kuuli hänen
surkeat avunhuutonsa tupaan, minne hänet oli sidottuna jätetty.
Tuskan vimmalla hän silloin riuhtasi kahleensa poikki ja törmäsi ulos
pelottavana kostajana. Pihan laidalta kahmasi hän hirren ja nosti sen
pönkäksi saunan ovelle. Sitten hän sen enempää harkitsematta sytytti
saunan palamaan.
Sydän turtuneena ja mieli sekavana hän seisoi siinä syysillan
hämärtyessä ja tuijotti humiseviin liekkeihin, joiden keskeltä kuului
vihollisten rääkynää sekä hänen oman vaimonsa vihlovat hätähuudot.
Mutta ne sammuivat liekkien huminaan ja hiiltynyt rakennus romahti
alas.
Silloin vavahti isäntä, kääntyi ja jätti ainaiseksi kotinsa. Hänen
elämänsä oli siitä päivin pyhitetty yksinomaan sodalle.
Hänen vaimonsa viimeiset avunhuudot kaikuivat senjälkeen lakkaamatta
hänen korvissaan ja ajoivat häntä hänen verisellä polullaan yhä
eteenpäin. Nähdessään vilahdukseltakaan venäläisiä, kuullessaan
heidän suhahtelevaa kieltään tai tuntiessaan sieramissaan heidän
omituisen hajunsa, joutui hän aina silmittömän raivon valtaan ja
karkasi miesluvusta piittaamatta murhanenkelinä heidän keskelleen.
Hän keräsi ympärilleen kaikista hurjimmat ja pelottomimmat sissit,
joita ajoivat eteenpäin samanlaiset kostonhenget kuin häntä
itseäänkin. Kuin verenhimoinen ilves väijyi hän heidän kanssaan
vihollista, ilmestyen aina sinne, missä häntä vähimmin odotettiin.
Raivoisana ja ruhjovana riehui hän taisteluissa kuin muinaisten
viikinkien berserkit, raivotappelijat, ja kuten näistäkin, uskottiin
hänestäkin vihollisten kesken, etteivät häneen pysty tuli eikä rauta.
Kuin myrkyllisiä itikoita surmasi hän vihollisia, antamatta koskaan
armoa tai vihansa koskaan heltiämättä.
Niin oli hän vuosia liikkunut ympäri vihollisten kauhuna kuin
iäti nälkäinen susi. Hänen päästään oli luvattu suuri palkinto ja
kaikkialla vainuilivat häntä vahvat kasakkajoukot.
Tänään hänet sitten oli kohtalonsa vihdoinkin saavuttanut. Kaikki
toverit hänen ympäriltään olivat kaatuneet epätasaisessa taistelussa
ja itse hän haavottuneena oli joutunut hiihtämään loputtoman lakeuden
halki, kintereillään kostonhimoa puuskuttava kasakkajoukko.
Mutta elävänä hän ei ollut antautunut veriviholliselleen. Kasakat
olivat kääntyneet takaisin ja silloin saattoi hän turvallisena
heittäytyä kinokselle kuolemaan.
Hetkisen oli hän vielä kuulevinaan korvissaan vaimonsa hätähuudot,
mutta sitten sekaantui kaikki ja hän ojentui kuolleena hangelle
suksiensa ja aseidensa viereen. Revontulten roihut heiastelivat
hänen lasittuneissa silmissään ja autiona ja viluisena levisi joka
suunnalle vihreähohtoinen lumiaavikko.