"Te syytätte minun nuoruuttani, herra rovasti! Mutta muistakaa, että
minä olen seitsentoista vuotiaasta asti kantanut miekkaa, ollut
kymmenessä suuremmassa taistelussa ja lukemattomissa kahakoissa,
haavottunut kolme kertaa ja ollut kerran sotavankina kaukana
Venäjällä, josta sanomattomia vaivoja ja vaaroja kokien karannut
takaisin isänmaatani puolustamaan. Jos minä siis vuosiltani olenkin
nuori, niin olen minä vanha kokemuksiltani ja tiedän niin ollen,
mihin virkani minua velvottaa."
Lausuttuaan nämä sanat rovasti Cajanukselle kääntyi Kajaanin
linnan komentaja, kapteeni Fieandt, vihaisesti ympäri, veti
miekankantohihnan kireämmälle ja astui ulos.
Hän kiipesi suoraapäätä linnan ulkomuurille, jossa hän pysähtyi
tarkastelemaan vihollisleiriä.
Oli niin pakkanen, että viikset ja kulmakarvat kohta ulos tultua
jäätyivät ja hengitys muuttui sakeaksi usvaksi. Tähdet teräksen
kylmässä taivaanlaessa vilkkuivat levottomasti ikäänkuin olisivat
kylmän kourissa vikisseet ja viluisena ja orpona riippui kynsistään
kuun kierukka taivaan rannalla. Jylhinä ja valkean hohtavina
kohosivat vaarat eri suunnilla ja tuo kesäisin niin ihana ympäristö
oli nyt kuin ruumisliinoihin kääritty. Kumeasti ja uhkaavasti
pauhasi Ämmä talviöisen autiuden keskellä ja sen pyörteistä nouseva
usva vaanii kuutamossa haaveellisina, alati muotoaan muuttelevina
hattaroina.
Niemellä vastapäätä, josta ennen olivat pienen erämaa-kaupungin
tulet vilkkuneet, törröttivät nyt kinosten keskeltä kirkon ja
raatihuoneen sekä useimpain talojen hiiltyneet rauniot. Ainoastaan
joitakuita hökkeleitä oli jälellä ja niiden välissä näkyi pitkät
rivit lumikotuksia, joissa piirittäjät majailivat. Rannempana oli
hirsivallien suojassa joukko kanuunoita, joiden mustat kidat nyt
yöksi vaienneina tuijottivat uhkaavina linnaa kohti. Vahtipatrullit
liikkuivat edestakaisin, valmiina hälyttämään, jos linnasta
yritettäisiin äkillistä uloshyökkäystä, sekä samalla vaanien linnaan
mahdollisesti vietäviä muonalähetyksiä. Mutta milloin he sattuivat
liiaksi lähenemään virran rantaa, silloin avasi kohmettuneessa
horroksessaan uinuva linna hetkeksi tulisilmänsä ja kumeat
musketinpaukaukset repelivät öistä hiljaisuutta ja monikertainen
kaiku vastasi etäisistä vaaroista, ikäänkuin ympäröivä erämaakin
olisi ilmaissut olevansa vielä valveilla sekä seuraavansa tämän
Suomen viimeisen varustuksen kamppailua.
Fieandt pysähtyi vanhan silmäpuolen sotilaan luo, joka muskettiinsa
nojaten seisoi ampuma-aukon ääressä.
"Vieläkö jaksat pidellä muskettia, vanha Skarppi?" kysyi hän.
"Kyllä Skarpin musketista lentää kuula vielä yhtä kauas kuin
nuorempanakin, herra komentantti", vastasi sotavanhus. "Äsken juuri
keikautin tuolla muutaman ryssän, joka pisti nenänsä musketin
kantomatkan sisäpuolelle. Mutta tarkenemisen laita tässä on hieman
niin ja näin. Sormet kangistuvat väkisinkin muskettia pidellessä ja
varpaani ovat jo ihan turtana. Korvistani sen sijaan ei ole väliä,
sillä ne minä palellutin jo toissa talvena Napuella."
"Entä oletko muutoin tyytyväinen oloomme linnassa?" kysyi Fieandt.
"Hm, tosinhan sitä mielellään söisi kerrankaan viikossa vatsansa
täyteen", vastasi vanhus avomielisesti, "mutta näkyypä tuota pysyvän
hengissä näinkin -- eikähän tätäkään ikäänsä kestäne."
Linnankomentajan mieli synkistyi, sillä muonakysymys oli hänelle
arka asia. Hän oli äsken ollut tarkastamassa muonavarastoa ja
huomannut sen huvenneen hämmästyttävän vähiin. Sen johdosta oli hän
käskenyt varusmestarin vieläkin pienentää ruoka-annoksia, varsinkin
aseettomalle väelle. Viimemainitut ne olivatkin syynä ruokavarojen
ennenaikaiseen loppumiseen ja hän soimasi itseään siitä, että
vaimonsa rukouksista heltyneenä oli avannut linnanportit pakolaisille.
Toinen suuri puute oli polttopuista. Linnan kolkkoja suojia ei oltu
enää pariin viikkoon voitu kunnollisesti lämmittää ja siitä kärsivät
olletikin linnassa olevat lukuisat lapset. Pakolaisten joukossa
olikin paljon sairautta ja kuolemantapauksia sattui joka päivä.
Mutta ruutia oli vielä yllinkyllin ja Fieandt tahtoi puolustaa
linnaa viimeiseen saakka. Siitä asiasta hän oli äsken kiistellyt
rovasti Cajanuksen kanssa, joka ehdotti antautumista, jos se vain
oli saatavissa kunniallisilla ehdoilla. Kapteeni tiesi vihollisten
joukossa kärsittävän myöskin puutetta ja taudin riehuivat heidän
keskellään paljon pahemmin kuin linnassa. Tähän luottaen oli hän
päättänyt jatkaa taistelua, mitä uhreja se sitten kysyikin.
"Niin, suolivöitämme meidän on pakko toistaiseksi kiristää", lausui
Fieandt, "jos mieli säilyttää nämä muurit omassa hallussamme. Mutta
tokkopa noilla viheriätakeillakaan lienee makeanleivän päivät."
"Ei vainen olekaan", myönsi Skarppi. "Ja jos siellä ryssänlimppua
liekin vähän varavammin, niin onpa sitä viljemmin sairautta. Ainakin
neljäkymmentä ruumista kantoivat he tämänkin päivän kuluessa leirinsä
ulkopuolelle. Se säästää meidän ruutiamme, ja jos sellaista jatkuu
vielä parin viikon ajan, niin luulenpa, että me jo vapaasti pääsemme
muonaa ja polttopuita hankkimaan."
Tällainen puhe oli hunajaa Fieandtin sydämelle ja tyytyväisenä
virkkoi hän:
"Niin, varmasti pääsemmekin ja siinä toivossa me hyvin voimme hieman
paastotakin."
Hän lähti kiertelemään edelleen muureja, nähdäkseen olivatko
vartiat kaikkialla paikallaan ja oliko vihollinen millään puolen
vehkeilemässä.
Tarkastuksen päätettyään laskeusi hän linnanpihalle, jossa
kaikenlaisen rojun ohella oli pari pientä halkopinoa -- ainoat
jälellä olevat polttopuut. Eräs pakolaisista laittoi toisen pinon
ääressä itselleen halkosylyystä.
"Minne niitä?" kysyi Fieandt äreästi.
"Komentantin omaan huoneeseen", vastasi mies. "Rouva pyysi tuomaan."
"Pienempikin sylyys riittää", sanoi Fieandt ja jatkoi kulkuaan toisen
kylkirakennuksen alakertaan, jonne pakolaiset oli sijotettu.
Se oli avara holvikattoinen halli, johon hän nyt tuli. Pitkin
seinustoja oli olkipahnoja, joilla makaili tai istuskeli sekaisin
miehiä, naisia ja lapsia. Kaikkien kasvoilla oli alakuloinen tai
synkkä ilme ja ainoastaan jotkut naisista kummittelivat jonkunlaista
käsityötä. Paksut kiviseinät olivat monesta kohti kuuran peitossa ja
huoneessa oli niin kylmä, että hengitys muuttui usvaksi. Kenellä oli
turkki tai muu vahvempi päällysvaate, hän oli kietonut sen visusti
ympärilleen. Joka puolelta kuului lasten itkua ja sairasten voihkinaa.
Pelokkaana seurasi jokaisen katse linnankomentajaa, jonka
ankaruutta he olivat saaneet alunpitäin tuntea. Sairaat hiljensivät
valituksensa ja äidit koettivat tyynnytellä lapsiaan. Ääneti astui
Fieandt muutaman askeleen peremmäs ja pysähtyi sitten ympärilleen
tarkastelemaan.
Tätä isoa huonetta valaisi ainoastaan muurinrakoon pistetty päre sekä
pari ratisevaa talikynttilää. Toinen kynttilä oli asetettu lattialle
huoneen perällä ja sen ääressä oli polvillaan rovasti Cajanus, jakaen
herranehtoollista orjilla makaavalle kuolevalle. Hänen sanansa
kuuluivat matalana muminana huoneen etupuolelle.
Nähdessään rovastin kääntyi Fieandt ympäri ja poistui yhtä ääneti
kuin oli tullutkin. Hän meni omaan huoneeseensa läntisessä
tornissa, joka yleni suoraa Ämmän kuohuista. Huonetta valaisi
iloinen takkavalkea, jonka loisteessa hänen nuori vaimonsa
puuhasi illallista. Viime suvena oli näet Fieandt nainut Elisabet
Tavaststjernan, joka sitä ennen oli vähän aikaa ollut naimisissa
hänen erään Napuella kaatuneen upseeritoverinsa kanssa. Nuori rouva
oli seurannut miestään armeijan peräytymismatkalla Perä-Pohjaan sekä
sieltä tänne Kajaaninlinnaan.
Synkkänä ja nyreissään istahti Fieandt pesän eteen, nojasi kyynärpäät
polviinsa ja mietti. Se vähän toivorikkaampi tuuli, minkä hän äsken
oli saanut jutellessaan muurilla vanhan sotilaan kanssa, oli hänen
pistäytyessään pakolaisten huoneessa haihtunut. Hän ei voinut eikä
tahtonutkaan salata itseltään aseman toivottomuutta. Ainoastaan
viikon kykeni linna enää puolustautumaan, sitten olisivat ruokavarat
ja polttopuut tyystin lopussa eikä ulkoapäin ollut minkäänlaisia
avuntoiveita. Jollei siis vihollinen tuon viikon kuluessa lähtisi
matkaansa, niin silloin olisi edessä antautuminen.
Antautuminenko? kiihtyivät Fieandtin ajatukset tämän sanan johdosta.
Ei koskaan! päätti hän lujasti, sillä olihan hänellä vielä yksi
muukin keino asian ratkaisemiseksi. Linnan kellarissa oli vielä
jälellä kokonaista kaksitoista tynnyriä ruutia. Se oli riittävä määrä
lennättämään ilmaan linnan sekä puolustajineen että vihollisineen.
Tämä ankara aatos ei ensi kertaa iskenyt hänen mieleensä. Jo muutaman
kerran ennenkin olivat hänen ajatuksensa siihen pysähtyneet. Pelko
ei häntä ainakaan pidättänyt sitä tekemästä, päinvastoin oli hän
tuntenut salaista iloa siitä, että pahimman varalta oli vielä
olemassa muukin keino kuin antautuminen. Jos hän jotakin pelkäsi,
niin se oli juuri antautuminen, ei vihollisen valtaan joutumisen
takia, vaan koska se hänen taipumattomalle kaarlolaisluonteelleen oli
itsessään vastenmielistä.
Hänen vaimonsa oli saanut valmiiksi heidän vaatimattoman illallisensa
ja pysähtyi nyt hänen rinnalleen, laskien kätensä hänen olkapäälleen.
Fieandt nosti päänsä ja hämmästytti hyväilyihin tottumatonta vaimoaan
kietomalla käsivartensa hänen ympärilleen. Tavallista hellemmällä
äänellä kysyi hän sitten:
"Pelkäisitkö sinä kuolla yhdessä minun kanssani, Lisbet?"
"Kuinka sinä sellaista kysyt, Henrik?" vastasi vaimo. "Totta kai
minun on uskallettava seurata sinua kuolemaankin, koska kerran olen
seurannut tänne linnaankin. Olenhan minä sotilaan vaimo."
"Kiitos niistä sanoista, Lisbet, mutta oletko sinä valmis kanssani
minkälaiseen kuolemaan hyvänsä?" kysyi Fieandt.
"Mitä sinä sillä tarkotat?"
"Oletko sinä sattunut koskaan kuulemaan, kuinka suomalaiset rakuunat
puolisen sataa vuotta sitten tekivät Tycoczin linnassa Puolassa,
huomatessaan etteivät voi kauemmin pitää linnaa hallussaan?" vastasi
Fieandt uudella kysymyksellä ja kun rouva oli vastannut kieltävästi,
jatkoi hän: "He antoivat vihollisten tulla linnaan ja räjähyttivät
sen sitten ilmaan."
"Mutta... en ymmärrä vieläkään sinun tarkotustasi", änkytti rouva,
joka kuitenkin aavisti, mihin hänen miehensä tahtoi tulla.
"Meillä on varastossa vielä kaksitoista tynnyriä ruutia ja viikkoa
kauemmin me emme kykene enää linnaa puolustamaan."
Tätä sanoessaan katsoi Fieandt tutkivasti vaimoonsa, joka
huomattavasti kalpeni. Mitään hän ei kuitenkaan ehtinyt vastata, kun
ovelle samalla koputettiin.
Sisään astui rovasti Erik Cajanus. Hän oli oppinut ja kielitaitoinen
mies sekä etevä saarnaaja, olennoltaan kunnioitusta herättävä
ja harvinaisen kookas. Vaikka olikin vasta jonkun verran yli
viidenkymmenen, oli hän sentään jo harmaatukkainen. Mutta hän oli
ehtinyt kokea jo monta kovaa: suurten nälkävuotten kauhuja, sairautta
ja vihollisen hävityksiä. Jo sarkasodan aikana oli hän menettänyt
isoimman osan omaisuuttaan, ja viime vuonna, jolloin suurempi
vihollisjoukko ensi kerran tuli Kajaanin tienoille, oli hänet
perheensä kanssa ihan alastomaksi ryöstetty sekä pahoin pidelty.
Hädin tuskin oli hän hengissä päässyt vihollisten käsistä sekä
paennut senjälkeen perheensä ja toisten Paltamon pappien ynnä monien
muiden seurakuntalaisten kanssa tänne Kajaanin linnaan.
Nähdessään rovasti Cajanuksen rypisti Fieandt kulmiaan. Mutta tulija
lausui tyynesti:
"Näen, ettette ole hyvillänne minun tulostani ja minä pyydänkin
anteeksi, että näin myöhäisellä hetkellä tulen häiritsemään
yhdessäoloanne. Mutta kun pikainen lähtönne äsken katkaisi
keskustelumme ja kun sydämelleni jäi vielä paljon sanottavaa, niin
otin nyt vapauden tulla sitä jatkamaan."
"Minusta nähden oli turhaa jatkaa äskeistä keskusteluamme, sillä
minun mielipiteeni ei muutu siitä, mitä jo sanoin", vastasi Fieandt.
Välittämättä näistä kylmistä sanoista jatkoi rovasti:
"Olin juuri ripittämässä erästä sairasta, joka kohta ehtoollisen
nautittuaan veti viimeisen henkäyksensä. Kuolevia on tähän saakka
ollut joka päivän osalle ja tästä lähtien niitä tulee vielä useampia."
"Mutta sehän on asia, jolle minä en, paremmin kuin tekään, mahda
mitään", virkkoi tähän Fieandt.
"Mahdatte kyllä te, kapteeni, jos tahdotte sääliä kurjuuttamme."
"Palaatte siis siihen entiseen, että minun on jätettävä linna
viholliselle!" huudahti Fieandt kiihtyen. "Mutta sitä minä en ole
tekevä! Minä olin ainoa, joka jäin henkiin majuri Burghausenin
joukosta Lipolassa, kun vihollinen ensi kerran hyökkäsi maamme
rajojen sisälle. Sen jälkeen olen minä saanut nähdä maan pala palalta
joutuvan vihollisen valtaan. Hävityksen aalto on jo huuhtonut yli
Suomen, niin että tämä linna on enää ainoa piste, jota he eivät ole
valtaansa saaneet. Eikä heidän pidä sitä saaman niin kauan kuin
päällikkyys on minun huostassani. Jos kaikki Suomessa eivät olekaan
seisoneet viimeiseen saakka paikallaan kuten Burghausen joukkoineen,
niin että vihollinen on päässyt etenemään aina tänne perimpään
pohjaan saakka, niin aion ainakin minä pitää nyt paikkani."
"Sittenkin vielä, kun viimeinen leivänkannikka on syöty ja viimeinen
puunkapula poltettu?"
"Sen päivän varalta meillä on kaksitoista tynnyriä ruutia linnan
kellarissa", sanoi Fieandt lyhyesti ja kylmästi.
"Mitä... aiotteko surmata meidät raunioiden alle?" kysyi Cajanus
kauhistuen.
"Itsemme ja vihollisemme", vastasi Fieandt järkähtämättömästi.
"Ettekö ajattele edes niitä monia äitejä ja lapsia, jotka ovat
hakeneet suojaa täältä linnasta?"
"Heillähän on vapaus lähteä täältä milloin hyvänsä. Olenkin katunut,
että ollenkaan laskin, linnaan aseetonta väkeä."
"Mutta tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että jos me aseettomat
lähdemme linnasta ilman että linna samalla antautuu, niin me ilman
minkäänlaisia sopimuksia joudumme vihollisen valtaan, joka ärtyneenä
linnan vastustuksesta ei tule meitä säästämään."
"Siinä tapauksessa minä en tiedä muuta keinoa kuin että te jäätte
linnaan ja alistutte siihen, mitä tuleman pitää."
Näitä sanoja seurasi kiusallinen äänettömyys, kunnes Cajanus katkaisi
sen sanomalla:
"Teillä on kova sydän, kapteeni. Kehottaisin kuitenkin vielä kerran
teitä menettelemään niin, ettei teidän tilintekonne kerran kävisi
ylen raskaaksi."
"Kuninkaan tahto on, että kaikki seisovat paikallaan loppuun saakka.
Peräytymistä tai vihollisen armoille heittäytymistä hän ei siedä."
"Minä tarkotinkin kuningasten kuninkaalle tehtävää tiliä", oikasi
Cajanus.
"Joka uskollisesti täyttää maallisen kuninkaansa antamat tehtävät,
voi hyvällä omallatunnolla astua tilille myöskin kuningasten
kuninkaan eteen", vastasi Fieandt.
"Niin, mikäli kysymys on omantunnon mukaisista teoista. Mutta
voivathan maallisen ja taivaallisen kuninkaan käskyt toisinaan
olla ristiriidassa keskenään ja silloin kai meidän on noudatettava
jälkimäisen käskyjä. Itsensä ilmaan räjähyttäminen on selvä itsemurha
ja sen kieltää jumalallinen laki. Ja epäilenpä suuresti, onko
maallisen kuninkaammekaan tahto sellainen."
"Mitä hyödyttää sitten jatkaa kituvaa elämää, kun kaikki on kerran
menetetty."
"Kuka sanoo, että kaikki on menetetty? Ei koskaan ole kaikki
menetetty, vaan uuden elämän itu on aina olemassa. Kaikista
vähimmän sopii sellainen epätoivon oppi niin nuorelle kansalle kuin
me suomalaiset. Kansojen kaitsija on antanut meille oman sijan
auringon alla ja tämän kovan koettelemuksen on hän lähettänyt
meille tutkiakseen, kestämmekö me sen miehuullisesti ja olemmeko
siis mahdolliset siihen historialliseen osaan, jonka hän on meille
varannut. En kiellä, etteikö itsensä ilmaan lennättäminen ole
miehuullinen teko ja joissakin tapauksissa ainoa mahdollinenkin,
mutta vieläkin suurempaa miehuutta vaaditaan elämiseen silloin,
kun kaikki näyttää menetetyltä. Uskallus elämään ei jää koskaan
palkinnotta, sillä elämä on Jumalasta, ja niinpä meillekin on vielä
valoisampi päivä koittava. Pyydän siis teitä vieläkin valitsemaan
kunniallisen antautumisen. Tätä en tee pelkuruudesta, vaan niiden
monien linnan turviin paenneiden tähden, jotka tahtovat kaiken tämän
yli vuotavan surkeudenkin uhalla elää."
Tämän sanottuaan pyysi rovasti Cajanus vielä kerran anteeksi, että
oli näin myöhällä tullut häiritsemään, toivotti hyvää yötä ja lähti
huoneesta.
Fieandt istui ääneti ja jurona paikallaan, kunnes hänen vaimonsa,
joka edellisen kohtauksen aikana oli vetäytynyt huoneen perälle,
läheni häntä jälleen ja muistutti, että ruoka jähtyy.
"Mitä sinä arvelet noista hänen viime sanoistaan?" kysyi rouva, kun
he olivat asettuneet pöytään.
"Hm, siinä oli liiaksi papillista viisautta, että minä, suora
sotilas, voisin sitä omaksua", vastasi Fieandt.
"Mutta olihan se niin selvää mitä hän sanoi ja... elä pahastu siitä,
mutta kyllä minä olen siinä asiassa samaa mieltä kuin hänkin."
"Siis sinäkin!" lausui Fieandt synkästi. "Sillä tiedätkö, Henrik,
minä en puhu yksistään oman elämäni puolesta, jonka minä olen
aina valmis uhraamaan sinun rinnallasi, vaan minä olen vastuussa
toisestakin elämästä, joka on minussa vasta syttynyt", sanoi rouva
punastuen.
Näiden sanojen johdosta joutui Fieandt hämilleen ja keskustelu
sammui muutamiin epäselviin sanoihin, joita hän neuvottomuudessaan
mutisi. Lopettaen nopeasti ateriansa lähti hän ulos, tehdäkseen vielä
kierroksen muureilla.
* * * * *
Aamulla, kohta kun päivä hiukan valkeni alkoivat tykit tavallisen
soittonsa, Se oli jo niin tuttua linnalaisille, että heitä olisi
paljoa enemmän hämmästyttänyt, jos päivä olisi hiljaisuudella alkanut.
Kun Fieandt aamusella lähti ensi kierrokselleen muureilla ja
tiedusteli vartioilta, oliko yön kuluessa tapahtunut mitään
erinomaisempaa, vastasi eräs heistä:
"Minä luulen että vihollisten leiriin aamuyöstä saapui apujoukko. Kun
kuu oli jo laskenut, en voinut niin tarkoin laskea sen suuruutta,
mutta summittaisesti ottaen täytyi sen olla ainakin tuhannen miehen
suuruinen."
Toiset vartiat vahvistivat tämän havainnon. Sitä paitsi saattoi
nyt selvästi huomata, että venäläisten kesken vallitsi tavallista
vilkkaampi hyörinä ja että tekeillä oli joukko uusia lumimajoja. Ei
siis epäilystäkään, että he olivat saaneet lisäväkeä. Nämä eivät
tietysti olleet saapuneet aivan tyhjin käsin, vaan tuoneet muassaan
joukon muona- ja ampumavaroja.
Tämä oli paha pettymys Fieandtille. Hän oli toivonut venäläisten
leirissä raivoavan taudin ajavan heidät piankin matkoihinsa. Mutta
nyt he joka tapauksessa kestäisivät kauemmin kuin linnan puolustajat.
Synkkänä ja äreänä toimi hän koko päivän muureilla kanuunain
ääressä ja yöksi suunnitteli hän taas uloshyökkäystä. Hän ei
tahtonut itselleenkään tunnustaa, että hänen päätöksensä linnan
ilmaan räjähyttämisestä oli hänen vaimonsa ilmotuksen johdosta
ruvennut horjumaan. Tietoisuus siitä, että hänellä oli perillinen
odotettavissa, täytti väkisinkin hänen mielensä omituisilla, elämää
suosivilla tunteilla.
Ammuntaa jatkui myöhään illalla loimottavien revontulten valossa.
Kolmenkymmenen miehen etunenässä hiipi Fieandt takaportista ulos
ja toisten pitäessä muureilla tulta vireillä teki hän kiertoteitä
myöten hyökkäyksen vihollisten leiriin. Taistelu oli ankara ja
askel askeleelta täytyi Fieandtin pienine joukkoineen peräytyä
kymmenkertaisen vihollisen edestä, pääsemättä lähellekään
muonavarastoja, joista hän oli toivonut voivansa osan kaapata
mukaansa. Hän menetti useita miehiä ja sai itsekin pari vähäisempää
haavaa, mutta pääsi kuitenkin onnellisesti takaisin linnaan. Portit
jymähtivät heidän takanaan kiinni, sitten vaikenivat vähitellen tykit
muureilla ja yksinään ärjyi taas Ämmä revontulista loimuavan taivaan
alla.
* * * * *
Fieandt istui jälleen pesävalkean ääressä huoneessaan Sidottuaan
hänen haavansa kietoi rouva kätensä hänen kaulaansa ja lausui
nyyhkyttävällä äänellä:
"Mitä hyödyttää tämä enää, sillä muutaman päivän perästä loppuu
meiltä syötävä. Kohta minulla ei ole enää sydäntä mennä tuonne
pakolaisten puolelle, sillä niin suuri on siellä kurjuus. Miksi et
voi jättää tätä hyödytöntä vastarintaa, jos kenraali Tshekin vain
tarjoaa kunnolliset antautumisehdot?"
"Jos hän tarjoaa, siinäpä se!" lausui Fieandt.
Nämä lyhyet sanat olivat kuitenkin omiaan ilahuttamaan rouvaa,
sillä hän huomasi niistä, että hänen miehensä ei puhunut linnan
räjähyttämisestä, vaan saattoi ajatella jo antautumista. Iloissaan
painautui hän häntä lähemmäs ja silloin tunsi Fieandt ensi kerran
uuden ihmisalun liikahtelevan äitinsä povessa. Hänen mielensä valtasi
harvinainen hellyys, elämä veti häntä voimakkaasti puoleensa ja
kietoen kätensä vaimonsa ympärille lausui hän:
"Saammehan nähdä, suostuuko vihollinen antamaan meille kunnolliset
ehdot."
Hänen olisi nyt tullut lähestyä rovasti Cajanusta, mutta se oli
hänelle kovin työlästä. Seuraavana päivänä tarjoutui siihen
kuitenkin hyvä tilaisuus. Hän kohtasi linnanpihalla rovastin, joka
pysähdytti hänet ja pyysi lupaa saada valkoisen lipun suojassa mennä
kenraali Tshekinin luo tiedustelemaan, saisivatko aseettomat lähteä
turvallisesti linnasta.
"Mutta siitähän hän kohta huomaisi, että meillä linnassa on asiat
huonosti", vastasi Fieandt. "Ei se käy päinsä."
"Tahdotteko sitten haudata meidät kaikki linnan raunioihin?" kysyi
Cajanus.
"Saammehan nähdä", vastasi Fieandt, jonka oli mahdoton myöntää
luopuneensa päätöksestään.
Rovasti Cajanus kääntyi juuri lähteäkseen sisälle, kun muuan
sotilaista tuli ilmottamaan, että eräs vihollisen upseeri on portin
takana ja pyytää päästä komendantin puheille. Fieandt käski tuoda
hänet sidotuin silmin omaan huoneeseensa, jonne hän lähti edeltä,
pyytäen rovastin mukaansa.
Venäläinen upseeri tarjosi päällikkönsä puolesta linnan puolustajille
vapaata lähtöä, jos linna viivyttelemättä jätettäisiin heille.
Tähän vastasi Fieandt, ettei hänellä ollut mitään syytä kiirehtiä
linnan jättämistä, sillä se kestäisi piiritystä vielä kuinka kauan
hyvänsä. Kuitenkin tahtoi hän miettiä asiaa ja lupasi piammiten
lähettää vastauksensa kenraali Tshekinille. Tämän jälkeen sidottiin
lähettilään silmät jälleen ja hänet saatettiin ulos linnasta.
Kahden jäätyään hämmästytti Fieandt Cajanusta sanomalla muitta
mutkitta:
"Ehkä te, rovasti, haluatte lähteä kenraali Tshekinin luo
neuvottelemaan linnan jättämisestä?"
Rovasti ei salannut iloaan tämän kapteenissa tapahtuneen
mielenmuutoksen johdosta. Hän oli valmis lähtemään neuvotteluun,
mutta mitään kiirettä ei kuitenkaan sopinut pitää, jottei näyttäisi
siltä, että he ovat kovin kärkkäitä tarttumaan vihollisen
tarjouksiin. Rovasti Cajanuksen piti sitä paitsi esittää asiat
siten kuin ei linnan puolustajilla olisi mitään hätää paremmin
muonavaroihin kuin muuhunkaan nähden.
* * * * *
Ilosta loistaen palasi rovasti Cajanus vihollisten leiristä. Kenraali
Tshekin oli kiittänyt puolustajain urhoollisuutta ja luvannut
heille vapaan lähdön täysine varustuksineen. Kaikki linnassa olevat
pakolaiset saivat seurata heitä tavaroineen. Ainoastaan kanuunat ja
ampumavarat oli jätettävä linnaan.
"Mutta onko hänen lupauksiinsa luottamista?" epäili Fieandt. "Heidän
tsaarinsa rikkoi Viipurin linnan antautumisessa lupauksensa ja
vangitsi puolustajat."
"Minä vaadinkin häneltä kirjallista heittäymissopimusta ja sitä hän
ei juljenne rikkoa", ilmotti rovasti Cajanus.
Tämä rauhotti Fieandtia ja nyt ryhdyttiin toimiin kirjallisen
sopimuksen aikaansaamiseksi. Illalla se oli valmiina molempien
päälliköiden allekirjotuksin ja seuraavana aamuna piti linna
luovutettaman.
Min pian kun päivä oli valjennut, asettuivat venäläiset rintamaan
kosken rannalle. Kohta sen jälkeen avattiin linnan iso portti
selkosen selälleen ja kapteeni Fieandt marssi neljänkymmenen jälellä
olevan miehensä kanssa ulos. Sotilasten univormuista oli ainoastaan
rääsyjä jälellä, useilla oli käsi tai pää kääreissä ja jotkut
ontuivat eteenpäin musketteihinsa nojaten. Heitä seurasi pakolaisten
hajanainen ja paljon suurilukuisempi joukko. Siihen kuului kaiken
ikäisiä ja säätyisiä henkilöitä, naiset kantaen itkeviä lapsia ja
miehet raahaten kaikenlaisia kotoa pelastettuja arvotavaroita.
Sairaat kulkivat toisiin nojautuneina ja muutamia heistä oli
sijotettu kelkkoihin.
Kun tämä surullinen kulkue oli saapunut venäläisten rintaman
eteen, seurasi tuo hyvin tunnettu näytös. Sen sijaan että olisi
antanut sotilastensa tehdä kunniaa tuolle sankarilliselle
puolustajajoukolle, valtasi Tshekinin barbaarinen raivo huomatessaan,
että noin mitätön miesjoukko oli tehnyt niin sitkeätä vastarintaa
hänen nelituhantiselle armeijalleen. Vihasta silmitönnä käski
hän sotilastensa hakata heidät maahan ja nämä ympäröivät jo joka
puolelta suomalaiset, jotka säästyivät verilöylyltä ainoastaan
saksalaissyntyisen eversti Mansteinin väliintulon kautta. Tämä heitti
nimittäin miekkansa Tshekinin jalkoihin sekä uhkasi paikalla jättää
Venäjän palveluksen, jos annettu lupaus niin katalasti rikotaan.
Tshekin hillitsi nyt hiukan itseään, mutta vangituiksi julisti hän
joka ainoan. Fieandt pani tätä vastaan jyrkän vastalauseensa, mutta
hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville.
"Marsch k'Abo! Marsch k'Abo!" hoki Tshekin kiihtyneenä ja noista
sanoista oivalsivat suomalaiset, että heidät kuletettaisiin aluksi
Turkuun.
Kun vangittuja myöhemmin päivällä sullottiin rekiin, lausui Fieandt
rovasti Cajanukselle:
"Kävi siis kuten pelkäsinkin Kenraali Tshekin piti sanansa oikein
aito moskovalaisella tavalla."
"Kuka olisi voinut tätä uskoa!" päivitteli Cajanus
"Totisesti minulla on nyt syy katua, etten pysynyt lujana
alkuperäisessä päätöksessäni", virkkoi jälleen Fieandt.
"Ei niin, kapteeni, sillä vielä tästäkin uusi päivä selviää", vastasi
Cajanus. "Joka tapauksessa me lähdemme täältä siveellisinä voittajina
ja sellaisina kuuluu tulevaisuus meille."
"Ja muista Henrik, että meidän on ajateltava jälkeläisiämmekin",
lisäsi hänen vaimonsa merkitsevästi.
Kitisten ja rytisten lähtivät täyteen sullotut reet liikkeelle,
painuivat alas Oulujärven jäälle ja hävisivät vähitellen pakkashuuruun.